Käärmeenkantaja


Eilen olin varustautunut hyvin tapahtumarikkaaseen päivääni Helsingissä. Kassissa oli takki ja sateenvarjo, jalassa mukavat kengät, sormessa pronssikäärme, ikivanha voiman ja rohkeuden symboli. Koska edellisestä Helsingin-retkestä oli vierähtänyt jo tovi, oli ostoslistallekin kertynyt pari juttua. Olin hämärästi tietoinen, että kesäalennusmyynnit ovat tainneet jo alkaa. Silti en ollut ollenkaan valmistautunut kohtaamaan sitä näkyä joka minua kaupoissa odotti. Ihmiset –etupäässä nuoret naiset, mutta myös vanhempi väki- penkoivat tavaroita jotka oli kasattu röykkiöiksi myyntipöydille, laareihin ja koreihin. Tavarat jotka olivat vielä muutama viikko sitten olleet huolellisesti hyllyissä, vakuuttaen koko olemuksellaan olevansa hienoja ja melkein ainutlaatuisia, kovalla työllä ansaitun rahan arvoisia, velloivat nyt liikkeissä roinakasoina. Nyt ne kilpailivat siitä minkä räikeänpunaisessa hintalapussa oli pienin hinta. Kauppa halusi eilisen hienoista tavaroista epätoivoisesti eroon, ja paras löytö oli se jonka arvo oli alentunut eniten. Ja asiakkaat olivat avuliaita. Pikkuisen naisen sovituskoppiin kantaman vaateröykkiön takaa näkyivät vain silmät. Bleiseriasuiset metsästäjä- keräilijät penkoivat kasoja huolettoman järjestelmällisesti kuin raadon löytäneet hyeenat. Tungosta riitti. Kotiteollisuuden sanoin, ihmisten silmistä paistoi hulluus ja humala. Näinkö myydään aarteita, huolenpidon arvoisia tuotteita joilta toivotaan pitkää ikää? Vai näinkö tosiaan oikein että olin erehtynyt liikkeseen jossa päämyyntituote oli humala? Peräännyin, pakenin, kaikki halu hankkia ostoslistalle merkitsemäni tarpeellinen tavara oli kadonnut. Minussa ei ollut naista tekemään sitä kaikkea mikä ihmisen olisi pitänyt täällä tehdä löytääkseen haluamansa, näkemään sitä minkä olisi joutunut näkemään ennen kassoille pääsyä. ”Ole rohkea sitten huomenna,” kuiskasi pieni käärmeeni. ”Kirjoita tästä päivästä, kirjoita siitä mitä näet vaikka selvästi näet jotakin aivan muuta kuin nämä kaikki ihmiset.”

Helsingin kaupungin taidemuseo oli viileä ja rauhallinen. Galleriahenkilökuntaa oli paikalla enemmän kuin kävijöitä jotka olivat löytäneet Georgia O’Keeffen taiteen. Rauhoituin katsellessani kauniita maalauksia joista useimmat leikittelivät esittävän ja abstraktin taiteen välimaastossa. O’Keeffen muodot ovat rauhallisia ja suuria, yksityiskohtien virkaa toimittavat uskomattoman syvät ja sävykkäät väripinnat. Lähes fotorealistinen tarkkuus on piilotettu abstraktioon, ja niin rauhallinen sommittelu täyttyi hiljaisesta elämästä. Mikään ei ole merkityksetöntä, mikään ei ole rumaa eikä rauhatonta. Kuvia pursuavassa maailmassa O’Keeffen työt ovat yhä poikkeuksellisia ja puhuttelevia. Palasin näyttelystä kaupungin hälinään virkistyneenä, mieli täynnä kauniita kuvia joihin palaisin vielä monta kertaa. Solahtaessani ostoskassejaan kantavan väen sekaan ymmärsin: ei kauneus ole kadonnut kulttuuristamme, mahdollisuus on vielä täällä. Arjen visuaalisesta pommituksesta ja ärsyketulvasta huolimatta maailmaan mahtuisi vielä paljon kuvia. Ajastamme on vain tullut liian kiireistä kauneudelle, metsästyksen ja keräilyn riemu voittaa pysähtymisen tuhansia kertoja tunnissa. Kauneus on ikuista, emmekä enää välitä.

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments