Taidetta ja turhuutta


Turhuus. Se on ympäristöajattelijoiden suosikkisanoja. Minunkin. Turhuuksien vältteleminen on viisasta ja tärkeää, mutta samalla vaikeaa. Turhat asiat ovat sitä tauhkaa joka tuottaa hetken mielihyvää mutta lopulta nakertaa elämästä tilaa ja voimavaroja niin etteivät aidosti tärkeät ja antoisat asiat enää mahdu mihinkään. Turhuus on sitä mikä houkuttelee mutta ei tuota todellista iloa. Turhia ovat tavarat jotka tarttuvat kaupasta mukaan mutta jotka päätyvät pian vain täyttämään kodin rajallista varastotilaa. Turhia ovat nopeasti vanhenevat tekniset vimpaimet jotka pitää uusia juuri kun niiden kaikkia ominaisuuksia on oppinut hyödyntämään, ja ne joiden toimintoja ei edes viitsi opetella. Turhia ovat tavarat ja palvelut jotka lupaavat ratkaista ongelmia jotka ne itse ovat ensin luoneet taitavan markkinoinnin keinoin. Esimerkiksi suuri osa kosmetiikkateollisuudesta lupaa kauneutta mutta myy käytännössä tyytymättömyyttä ja huonoa itsetuntoa. Turhia ovat kaikki asiat jotka lupaavat melkein kuun taivaalta, mutta todellisuudessa vain ottavat ja rasittavat. Vaikeus on tietysti siinä että se mikä olisi yhdelle turhaa on toiselle tarpeellista, ja jopa oman elämän kontekstissa rajanveto tarpeellisen ja turhuuden välillä ei ole koskaan valmis. Joskus, hetkittäin, tekniikka onnistuu parantamaan arkea. Ja joskus kosmetiikkakin tuottaa aitoa ja tarpeellista iloa. Turhuus on monimutkaista, ja asioiden julistaminen yleisesti ottaen turhiksi kertoo yleensä enemmän tuomitsijan arvoista kuin objektiivisesta todellisuudesta.

Välillä turhuudesta puhutaan hieman eri merkityksessä. Askeettisen, minimalistisen näkemyksen mukaan ”turhaa” on kaikki mikä ei suoraan liity hengissä selviytymiseen (tai rahan tekemiseen). Esimerkiksi ruoka ei ole turhaa, mutta hyvän ruuan syömisestä tulee tuntea hiukan syyllisyyttä, puhumattakaan siitä jos haukkaa jotakin josta saa enemmän hyvää mieltä kuin antioksidantteja. Turhia ovat myös kauniit asiat, sekä jostakin syystä erityisen feminiinisinä pidetyt asiat. Miksi kauniit verhot ovat turhuutta ja taito sisustaa kauniisti vähäpätöinen lahja? Joskus minusta tuntuu siltä että tällainen ajattelutapa on varsin suosittu Suomenmaassa. Mikä muu selittää rumien betonielementtitalojen runsauden, julkisten tilojen, toimistojen ja jopa sairaaloiden ankeuden? Mikä muu selittää sen että (etenkin naiset) tuntevat suurta tarvetta selittää ja älyllistää pieniä panostuksia hyvään oloon? Minkä takia hyvää oloa ja iloa harvemmin pidetään päämäärinä ja itseisarvollisina hyvinä? Miksi satsaukset hyvinvointiin ja kauneuden viljeleminen arjessa selitetään tavallisesti satsauksina muihin asioihin, kuten jaksamiseen tai työkykyyn. Ajatus siitä että kauneutta ja iloa tuovat asiat ovat turhia, sisältää taustaoletuksen jonka mukaan ihminen on ja hänen tulisikin olla harmaa pölkkypää.

Ajatukseni eteni, kun löysin tämän Carrie Keplingerin postauksen. Keplinger esittää, ettei paras lääke kerskakulutukseen ole minimalismi vaan taide, uudenlainen suhde tavaraan ja kuluttamiseen. Hänen mukaansa turhan roinan keräämisen ongelma ei ole se että rakastamme tavaraa liikaa, vaan päinvastoin se että tavarapaljouden keskellä seilatessa on yhä vaikeampi löytää tärkeitä ja merkityksellisiä tavaroita, sellaisia joita jaksaa katsella ja käyttää loputtomiin. Nykyaikainen ihminen jonka sisustus, vaatekaappi ja koko maku ovat jatkuvassa muutoksessa, on pakostakin ihminen joka ei enää solmi merkityksellisiä suhteita kuin harvoihin esineisiin. Hän kuluttaa estetiikkaa, inspiroituu ja kokee mutta ei lumoudu eikä kiinny. Hän ilmaisee mielialoja ja tunnelmia, ei syviä tunteita. Hän löytää estetiikasta kuvia, ei rakennustarpeita omalle elämiselle ja olemiselle.  Keplingerin rinnastus siitä että minimalismi on kerskakulutukselle samantapainen lääke kuin anoreksia ahmimishäiriöön, on mielestäni aika osuva. Anorektikko ei kieltämättä enää kärsi ylensyönnistä, mutta hänen suhteensa ruokaan ei silti ole terve eikä tasapainoinen. Pelkkä tavaran määrään tuijottaminen ei ehkä ole olennaista, vaan tärkeää olisi miettiä, millainen suhde meillä on elämässämme seilaavaan materiaaliseen hyvään. Olemme ympäröineet itsemme merkityksellisillä tavaroilla vaiko tavaroilla joiden sisimmässämme tiedämme pian muuttuvan tylsiksi, kulahtaneiksi ja vanhentuneiksi? Kulutammeko niin että se tuo elämään lisää iloa ja hyvinvointia? Ovatko ostoksemme täsmävastauksia pieniin haluihin ja tarpeisiin vai rakentavatko ne kokonaisvaltaisesti hyvää elämää? Onko meillä taipumus kuluttaa itsemme tavara- ja elämysähkyyn josta lopulta jää käteen vain pahoinvointi ja tavarakaaos? 

Minunkin on vaikeaa ajatella että inhimillisen kukoistuksen ihanne olisi minimalisti, askeetikko jolla on vain se mitä välttämättä tarvitaan kamppailussa luonnonvoimia vastaan. Askeetikon elämässäkin voi olla estetiikkaa. Esimerkiksi luonto tarjoaa kyllä esteettisiä elämyksiä kaikille. Väitänpä silti, että myös oman näköisensä kauneuden luominen ja siitä nauttiminen ovat inhimillisyyden ytimessä olevia kykyjä joiden viljely on hyvä asia. Minimalisti jonka harmaassa maailmassa henkiset tarpeet ovat yhdentekeviä ei ole ainoastaan ihminen joka pärjää vähällä, vaan ihminen jolta näyttäisi puuttuvan kyky nauttia jostakin tärkeästä. On siis tilanteita joissa hieno kynsilakka (tai dinosauruskorvikset) ovat tarpeellinen sijoitus hyvään elämään. Ja on sellaisia tilanteita ja elämiä joissa samoista kulutusteoista ei irtoa nautintoa vaan satsaus hyvinvointiin  muuttuu merkityksettömäksi (tai peräti vahingolliseksi, kuten negatiivisia ajatuksia tuottavaksi) säläksi joka vain tukkii sen elämän joka on erehtynyt ostoksille. Turhuuden lisäksi myös hengenravinto on monimutkainen käsite.

Näinpä huomaankin jo olevani hiukan kateellinen minimalisteille jotka voivat mainostaa konkreettisia, näyttäviä ekotekoja ratkaisuksi tavaraähkyyn ja huoleen roskaan hukkuvasta maailmasta. Haluavathan useimmat ihmiset ratkoa ympäristöongelmia ja tavarasuhdettaan tekemällä konkreettisia asioita: kantamalla, heittämällä pois, siivoamalla. Silloin todella tuntee tekevänsä jotakin. Minulla on tälläkin kertaa tarjota vain ajatustyötä. Uskon, että suhteemme tavaraan palaa kestäväksi, kun opimme tuntemaan itsemme ja ymmärtämään henkisiä tarpeitamme niin hyvin että osaamme vastata niihin määrältään kohtuullisella mutta laadultaan nykyistä paljon tyydyttävämmällä kuluttamisella.Roinavuori on vain oire joka kertoo turtuneesta, epämääräisen tyytymättömästä, satunnaisen syyllisyyden kiusaamasta ja pinnallisesta tavarasuhteesta. Sen siirtely tai poistaminen silmistä ei ehkä sittenkään ole kestävä ratkaisu ongelmiin jotka sijaitsevat mielessä.

5 kommenttia:

Marja Leena kirjoitti...

Miten hieno postaus turhuuden olemuksesta, kiitos. Turhuus kulkee myös syntisyyden käsitteen liepeessä, mitä muuta olisi "ihana turhuus" kuin pientä syntiä? Uskontohan tämän kulttuuriimme on lopulta iskostanut. Eri kulttuuritkin määrittelevät turhan ja tarpeellisen aika eri tavoin, ja jos ajattelee vaikka naisten elämää, aika köyhissäkin kulttuureissa panostetaan joskus enemmän ulkonäköön kuin täällä. Kauneus ja ilo ovat sielulle tarpeellisia asioita. Kunhan ne on huolella valittu ja niihin osataan solmia tuo erityinen suhde, josta kirjoitat.

Saara kirjoitti...

Olet varmaankin oikeassa, protestanttisuuden vaikutuksen olen minäkin tunnistavani asenteiden taustalta. On ongelmallista, että tiedetään mikä on syntiä, mutta ei kuitenkaan ymmärretä miksi synnin tekemistä pitäisi tarmokkaasti välttää- sitä tehdään ja sitten podetaan epämääräistä syyllisyyttä joka ei oikeastaan johda mihinkään.

Ulkonäköön panostaminen on monimutkainen kysymys. Toisaalta se voi tuoda iloa, mutta aihetta ympäröivät sosiaaliset paineet ovat myös suuret (ja joskus jopa ristiriitaiset).

Kaikista huolimatta, kauneus, ilo ja hengenravinto ovat yhtä tarpeellisia kuin ruumiin ravitseminen. Ne ovat minusta ihmisyyden ravintoa.

eetu kirjoitti...

Kansantaloustieteessä väsätään hienoja kaavioita mm. rajahyödyistä. Tiivistettynä perusajatus kuuluu, että mitä enemmän tiettyä hyödykettä jo on, sitä pienempi hyöty koetaan lisäyksikön hankkimisesta. Tämä voi hyvinkin päteä myös nykyajan kertakäyttökulttuuriin: mitä enemmän tavaraa on, sitä vähemmän iloa tavaralisäys tuottaa. Todennäköisesti ihmisestä ja elämäntilanteesta tms. riippuu, toimiiko tämä tavaroihin yleensä vai onko se tavara(laji)kohtaista. Kaikenlainen taide (taide-esineet) ja ns. aineettomat hyödykkeet (hieronta, elämykset jne) ovat tietenkin eri asia.

Liisa kirjoitti...

Naulan kantaan, Saara. Täytyy käydä lukemassa tuo Keplingerkin vielä ihan itse.

Saara kirjoitti...

Eetu: Hyvä huomio! Arvelen, että kerskakulutus toimii siksi että markkinointi paketoi muutaman vanhat jutut uudennäköisiksi. Aina ei ole helppoa huomata ostavansa sellaista mitä on jo ennestään riittämiin.

Ja Liisalle kiitokset. :)

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments