Polun päässä odottavat tähdet


Kirjoitin joku vuosi takaperin Avaruusluotaimen kolumnissa, että tähtien väliset etäisyydet saattavat tuntua toivottoman pitkiltä avaruuslentojen näkökulmasta osittain siksi että meistä on tullut lyhytnäköinen, kärsimätön laji. Hieman arkisemmin, aikaa säästävät innovaatiotkaan eivät tunnu pysyvän kärsimättömyytemme perässä. Aikaisemmin maailma oli hitaampi, ja minulla on sellainen tunne että siinä oli paljon hyvää. Kaukana asuvien ystävien ja omaisten kirjeitä odotettiin kärsivällisesti viikkokaupalla. Pikaruuasta ei oltu kuultukaan. Aikaa kului uskomattoman paljon vaatimattomiinkin arkisiin askareisiin, kuten pyykinpesuun ja lämpimänä pysyttelemiseen, mutta jostakin sitä silti tuntui riittävän paljon sellaisen tekemiseen johon nykypäivän ihmisellä ei vain riitä aikaa.

Lisää muistoja: vein kerran kokoukseen itse leipomiani sämpylöitä. ”Mistä näin hyviä saa?” kysyi eräs osallistuja. Kun sanoin, että itse tein, seuraava kommentti samalta ihmiseltä oli: ”Ei sinulla sitten ole parempaa käyttöä ajallesi.” Ei ollut. Helppouden ja kätevyyden nimissä aikaa vaihdetaan siellä täällä hiukan mauttomampaan ruokaan ja huonommin hoidettuun pirttiin. Siellä täällä tehdyt pienet uhraukset kasaantuvat harmaaksi elämäksi. Joskus sitä suorastaan varastetaan, kuten silloin kun mukavuudenhalu saa tekemään epäeettisiä valintoja joiden hinnasta osan kaukaisten maiden ihmiset tai ympäristö ovat joutuneet jo maksamaan. Mihin se kaikki aika oikein menee? Esivanhempiimme verrattuna meidän pitäisi olla rikkaita kaikkien aikaa säästävien keksintöjen keskellä. Silti monet ovat stressaantuneita, ylityöllistettyjä, ikuisesti kiireisiä, pakonomaisesti suorittavia.

Hitauden hyveitä ovat kärsivällisyys, rauhallisuus, sitkeys, työtäpelkäämättömyys elämän pienten ylellisyyksien ja yksityiskohtien arvostaminen. Tässä ajassa niiden tavoitteleminen ja jopa arvostaminen vaativat vastavirtaan pyristelemistä ja sen hyväksymistä että niiden tavoitteleminen johtaa ajatuksiin ja elämään joka erottuu ympäristöstään. Jos aikaa ei ala säästämään vaan käyttämään, voikin saada jotakin parempaa. Ehkäpä aika alkaakin silloin kasvamaan ja riittämään yhä paremmin isojenkin asioiden valmiiksi saamiseen ja yhä suurempien ajatusten ajattelemiseen. Kaikkea hyvää ei täällä Tavarataivaassakaan voi ostaa. Päinvastoin, usein kaupan tuntuu olevan vain halpoja näköiskopioita asioista joiden kunnollinen toteuttaminen vaatii aikaa ja valmiutta vaivannäköön. Jos hyväksyisimme sen että hyvien asioiden saavuttamiseen voi  kulua paljonkin aikaa, vaivaa ja jopa epävarmuutta, voisimme ehkä löytää sen polun päähän jonka päässä odottavat tähdet.

4 kommenttia:

Aikatherine kirjoitti...

hyvä postaus. olen huomannut mitä enemmän teen itse, leivän, siman, kotiruokaa, tuoreista aineista, käsitöitä erilaisia ideoita joita teen, ne tuovat ensin tekemisen iloa, ja valmiina, ilon siitä, että huomaan, osaan tehdä aika monta juttua, kun vain uskon ja opettelen myös uutta.

Saara kirjoitti...

Juuri näin! Itse tekeminen on iloa täynnä.

Pau kirjoitti...

Aivan mainio kirjoitus! Eikä tosiaan tulee unohtaa jakamisen iloa: ensin jaat taidon tai osaamisen vaikkapa ystävän kanssa tai se on siirtynyt mummulta tai isältä sinulle. Sitten usein itse tehty valmis ruoka/tuote/ajatus halutaan jakaa vielä muiden kanssa. Oivaltaminen on ehkä se, joka kertoo mistä on kyse, kuten Aikatherinen kommentoi. Se palkitsee ja antaa positiivisen sysäyksen.

Sitäpaitsi: jos kaapissani on kangas, josta teen kassin tai tuolinpäällisen, energiaa ja sitä himoittua aikaa kuluu vähemmän kuin lähtisin pörräämään kauppoihin.

Saara kirjoitti...

Kiitos! Tuokin on hyvä näkökulma: että kun näprää jonkin vaivalloisen kivan parissa, tulee pysyneeksi poissa pahanteosta. :D

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments