Jänistenkäsittelyoppia kotipuutarhureille

Maanantai on aamupuolella. Olen viikonlopun raadannasta niin poikki, että odotan huomista jolloin pääsen koko päiväksi Helsinkiin lepuuttamaan itseäni ilmastoidussa kokoushuoneessa. Kaunis toukokuinen viikonloppu kului täällä maatöiden merkeissä. Maa kaipasi kääntämistä, ruusupensaikot siistimistä, rikkaruohot kitkemistä. Sunnuntai-iltana pääsin jo kylvämäänkin. Maahan meni salaattia, retiisejä, vuonankaalia, vihannesportulaukkaa, punajuuria ja persiljaa. Alku.

Muutama vuosi sitten yritin kasvattaa persiljaa. Yritys tyssäsi odottamattomaan esteeseen. Aina kun pienet persiljanversot yrittivät ylös mullasta, paikalle saapui kulinaarisesti valveutunut Pihajänis joka söi ne suihinsa. Vähän ajan päästä persiljat luovuttivat, ja käytyäni ostamassa pari kertaa uudet taimet, luovutin minäkin ja keskityin kasvattamaan laventelia, oreganoa, minttua ja muita yrttejä joista jänis ei välittänyt.

Kuten citykanien invaasiota vastaan monta vuotta taistellut Helsingin kaupunki mahdollisesti jo aavisteleekin, voimakeinot tepsivät jänöihin huonosti. Jos niitä tappaa, ne lisääntyvät. Jos niitä yrittää pidätellä estein ja aidoin, ne keksivät keinon ylittää ne. Pitkä kokemus kanien hoidosta on opettanut minulle, että paras tapa saada jänö luopumaan pahanteosta on vakuuttaa sille, että se oikeastaan haluaa tehdä jotakin aivan muuta. Paras tapa häätää jänö sopimattomasta paikasta ei ole ajaa sitä takaa, vaan saada se keksimään ihan itse, että sisimmässään se haluaa olla jossakin toisaalla. Takaa ajamalla jänön saa kyllä liikkeelle, mutta heti kun silmä välttää, se palaa mukavaksi katsomaansa paikkaan. Pian ollaankin käymässä yhtä niistä tahtojen sodista joissa ihminen voi voittaa vain yksittäisiä taisteluita. Jäniseläimen kanssa rauhaisaa rinnakkaiseloa on tarjolla vain niille jotka ovat valmiita antamaan periksi kaikessa ja niille jotka ovat tarpeeksi juonikkaita ja kykenevät vakuuttamaan elämänsä jänöt siitä että ne eivät suuresti halua mitään sellaista mitä ihminen ehdottomasti ei tahdo niille antaa.

 Se miten tämä viesti saadaan perille, on sitten oma juttunsa. Länsimaisen ihmisen näkökulmasta ilmeiset, suoraviivaiset keinot, eivät tepsi. Sitä paitsi kulttuuriset stereotypiat aroista, tyhmänpuoleisista otuksista, haittaavat joskus ilmeistenkin asioiden ymmärtämistä ja oikeiden johtopäätösten vetämistä. Kaneihin perehtymätön voisi, esimerkiksi, kuvitella etteivät herkkäkorvaiset otukset viihdy metallimusiikin räimeessä. Asia on juuri päinvastoin. Tuntemani jänöt ovat rokkipoliiseja joiden samettinenien nyrpistykset on varattu kevyelle musiikille. Nerokas Puoliso on kehittänyt oikein hypoteesin siitä miksi kanit tuntuvat viihtyvän sitä paremmin mitä julmempi mättö kaiuttimista raikaa. Hän arvelee, että tasainen, raskas poljento vetoaa jotenkin niiden rytmitajuun ja saa ne tuntemaan olonsa turvalliseksi.  Toinen vaihtoehto on, että jänöt ymmärtävät, että tiukan paikan tullen voi olla parempi, jos kaveripiiristä löytyy hevimonstereita kuin hinteliä hipstereitä. Oli miten tahansa, ensimmäiseksi on kehitettävä ennakkoluuloton ja jänöjen sielunvoimia aliarvioimaton suhtautumistapa havaittuihin ongelmiin. Tässä vaiheessa jotkut ongelmat, kuten pihajäniksen persiljanhimo, saattavat vaikuttaa hiukan toivottomilta. Uuden strategian kehittäminen vaati muutaman vuoden harkinta-ajan ja ripauksen hyvää onnea.

Kevät ei ollut ehtinyt pitkälle kun kasvimaamme alkoi puskea valkosipulia. Sitä nousi paljon enemmän kuin muistin istuttaneeni sinne syksyllä. Hentoja ensimmäisen vuoden versoja nousi esiin joka puolella. Hyötykasveja, etenkään sellaisia jotka on itse pelastanut sukupuuton partaalta, ei henno poiskaan heittää. Pitäisikö minun siis suhtautua valkosipuleihin kuin omenapuihin? Löydettyäni siemenvarastosta pussillisen persiljansiemeniä, minulla välähti. Pistelin kylvövakoon säännöllisin välein iloisesti tuoksahtavia valkosipulin alkuja ja kylvin persiljansiemenet valkosipulien väliin. Voin jo kuvitella himon ja turhautumisen sekaisen ilmeen Pihajäniksen naamalla sen nuuhkiessa kasvimaalta kantautuvia ristiriitaisia viestejä.

Liikoja en kuitenkaan toivo, en ennen kuin ensimmäiset persiljanoksat lepäävät ruoka-annokseni päällä.

posted under , |

3 kommenttia:

Zepa kirjoitti...

:-D Hevidiggarijänöt!

Liisa kirjoitti...

Kiitos - kaikki neuvot pihajänisten, -kettujen, -peurojen ja -hirvien suhteen ovat tarpeen!

Mutta sitten toinen juttu. Hiukkasen kylmäsi kun luin tuosta valkosipuli-invaasiosta, sillä muistelen tuoneeni teillekin superleviävää Alexandraa. Meillä sitä nousee jo nurmikostakin. Jos muistikuvani pitää paikkansa niin ei pidä teiltä valkosipuli loppuman...

Saara kirjoitti...

Zepa: Hevidiggarijänöt ovat kesyjä. Todella huolestuttavia ovat ne pupumaailman Einsteinit jotka ovat löytäneet suosikkitvsarjan...

Liisa: Kettujen, peurojen ja hirvien kanssa toimeen tulemisesta en valitettavasti tiedä mitään.

Näin teit, mutta nurmikkoon lahjoituksesi ei sentään päätynyt. Kukkapenkkiin jotakin saattoi päätyä, kun valkosipuli karkottaa jänisten lisäksi muitakin tuholaisia...

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments