Sellainen iloinen maa


Elin lapsuuteni 1980-luvulla. Silloin kodeissa oli vähemmän viihde-elektroniikkaa kuin nykyään. Jopa vaatteita oli vähän nykyistä vähemmän, sillä tämän päivän katukuvaan erottomattomasti kuuluvat halpaketjut eivät olleet vielä rantautuneet Suomeen. Ruuasta puuttui eksotiikka, ellei mennyt kiinalaiseen ravintolaan. Luomu- ja muita erikoistuotteita ei löytänyt lähikaupasta. Arki oli...arkista.

Mutta terveydenhuolto pelasi. Oli lähiterveysasema, jonne sai ajan. Hammashuoltoa ei tarjottu kaikille, mutta niille väestöryhmille jotka julkinen puoli hoiti, hoito oli hyvää ja riittävää. Ala-asteella kouluterveydenhoitajalle pääsi koska vain. Tilanne huononi hiukan yläasteella 90-luvun laman käydessä päälle, ja entisestään lukiossa. Samoin lääkäriin. Kouluruuasta valitettiin, tietysti, emmehän vielä olleet tutustuneet 90-luvun kouluruokaan. Kuvittelimme oikeasti, että kokolihasta tehty tilliliha oli hirveyden huippu.

Muutama viikko sitten mietin, kehtaanko lähteä keskellä yötä terveyskeskuspäivystykseen odottamaan ja saamaan osani nuivasta kohtelusta jossa lähtökohtainen diagnoosi on luulotauti. Hyvä että kehtasin (eikä minulla olekaan saamastani hoidosta kuin hyvää sanottavaa). Mutta tiedän, että tässä maassa oli aika jolloin tuollaista ei olisi tullut miettineeksi.  Tottakai lääkäriin lähdettiin, jos tuntui siltä että jotakin on pahasti pielessä, siinä vakaassa uskossa että sitten saisi ystävällistä, asiantuntevaa, riittävää ja asianmukaisen ripeää apua.

Lohjalla lähiterveysasemat ovat olleet uhattuina niin kauan kuin olen täällä asunut. Me Vasemmistoliittolaiset olemme olleet ainoa puolue jossa tätä kehitystä on vastaan on potkittu tarmokkaasti ja yhtenäisellä rintamalla. Mutta nyt jotkut meistäkin harkitsevat, onko suhtautumisemme keskittämiseen liian ankara. Sillä lääkäreitä ei ole. He eivät enää halua tulla virkalääkäreiksi pienille terveysasemille, vaan terveysasemien pitäminen miehitettyinä vaatii lääkäreiden ostamista keikkalääkärifirman kautta. Se on kallista lystiä. Itse olen edelleen sitä mieltä, että olennainen osa lähipalveluiden laatua on se että ne ovat lähellä, ja etenkin terveyspalveluita tarvitsevat eniten täsmälleen ne väestöryhmät joiden liikkuminen on muuten huonoa. Jos on pakko maksaa, minä maksaisin, leikkaisin toisaalta ja vetoaisin valtakunnan tason päättäjiin. Mutta ymmärrän kyllä erinomaisesti niitä jotka epäröivät. Sillä eihän tässä mitään järkeä ole, ja "valtakunnan tason päättäjiin vetoaminen" on idea jonka minäkään en oikeasti usko kantavan hedelmää. Se on vain teko joka on kuntapäättäjien suorituskyvyn rajoissa, ja joka on siksi oikein tehdä.

Tuttavapiiristäni monella on mielenterveysongelmia (ja olen varma etteivät kaikki ole kertoneet minulle ongelmistaan). Olen varma siitä, että kaikki ongelmaiset eivät ole edes jaksaneet hankkia diagnoosia ja hoitoa havaittuaan saman kuin minä: moni saa pilleripurkkeja, mutta harva saa hoitoa joka olisi sairauteen nähden asianmukaista, hyvästä puhumattakaan. Ei ole resursseja.  Lisäksi maan tapa on, että lakisääteisiä oikeuksiaankin joutuu vaatimaan ja peräämään valitusteitse. Sillä vaikka laissa säädetään minimitasoista, se minimitasokin on aivan liikaa käytössä oleviin resursseihin nähden. Mietin, millainen yhteiskuntamme olisi jos voisimme luottaa siihen että mielen murentuessa hoitoon pääsee, ja se hoito on oireiden mukaista ja tähtää paranemiseen, ei työkykyisyyteen. Jos tarjolla olisi matalan kynnyksen keskustelu- ja terapia- apua ihmisille jotka eivät tarvitse varsinaista diagnoosia ja hoitosuhdetta...ei, nyt alkaa mennä jo utopianrakentelun puolelle. Päiväunelmointi sopii nuorille, nyt tiedän että jo toive siitä että toimittaisiin suunnilleen niin kuin lakikirjassa lukee, on usein varsin utopistinen unelma.

”Rahaa ei ole”, on julkisen talouden mantra jota valtiovarainministerit ovat toistelleet koko aikuisikäni ajan. Haluaisin kysyä heiltä, miksi sitä ei ole. Miksi, puikkelehtiessani Järnefeltin koulun kudontabunkkeriin, näen pihalla välituntiaan viettäviä  tyttöjä jotka kantavat Vuittonin käsilaukkuja ja poikia joiden älypuhelimet ovat uusinta mallia, mutta joiden koulun vakavat home- ja sisäilmaongelmat ovat vuosien draama johon ei loppua näy? Ympäristöterveydessä me tiedämme kyllä, miten ongelmat pitäisi tunnistaa, havaita ja miten toiminnan riskit tulisi hallita. Todellisuus on kuitenkin toista kuin paperilla, sillä sen paremmin viranomaisilla kuin rakennuksista vastaavilla ei ole resursseja. Tarkkaan ajatellen, on mahdollista, ettei resursseja ollut rakentajillakaan. Ehkä kiireiset aikataulut ja kireäksi vedetty hinnoittelu eivät antaneet mahdollisuutta tehdä huolellista työtä, tarkastaa ja korjata?  Ehkä se budjetti jolla voitti tarjouskilpailun ei mahdollistanut hyvien ammattilaisten palkkaamista? Miksi luen lehdestä ihan vakavanoloisen jutun jossa kerrotaan, että kevään tulo on hyvä syy uusia kodin sisustus, ja sanomalehdestä ettei Lohjan kaupungilla ole varaa nykyisenlaiseen terveysasemaverkkoon? Joskus ne oli varaa rakentaa ja miehittää. Mutta ei enää, ei tällä bruttokansantuotteella. Muistelisin, että niihin aikoihin kun varaa oli, sisustusta harrastettiin paljon nykyistä vähemmän, ja maailman krääsäongelma oli piirun verran pienempi.

Epäilenkin, että jossain vaiheessa yhteiskunnassamme on päätetty siirtää vaurastumisen hedelmiä julkisesta taloudesta yksityiseen kulutukseen. Ja nyt on jotenkin paha olla, sillä vaikka me kaikki rakastamme hienoja kenkiä, jättitelevisioita ja ulkomaanmatkojamme, tieto siitä että tämä ”hyvinvointi” on vain pintaa jonka alla ammottaa vanhan turvaverkon sijasta enää kuolleita kirjaimia ja rapistuvia julkisia rakennuksia, on jotenkin syvällisesti ahdistava. Jos pienen perheemme resurssit eivät riitä pitämään nenää veden päällä, ei enää ehkä ole yhteiskuntaa joka astuisi auttamaan. Ratkaisuksi tähän tarjotaan tänä päivänä menestymistä (joka tosin yleensä tapahtuu toisten kustannuksella) ja uutta teknologiaa. Kerran Suomi kuitenkin oli sellainen iloinen maa jossa turvaa toivat yhteistyö, usko yhteiseen hyvinvointivaltioon ja julkinen sektori joka toimi käytännössä edes samansuuntaisesti kuin paperilla. Tavara, matkat ja elämykset ovat luksusta, eivät ihmisarvoisen, hyvän elämän tai rauhallisen ja turvallisen yhteiskunnan takeita. Riittävän julkisen rahoituksen kustantama turvaverkko ja toimiva hyvinvointivaltio ovat.

Tämän postauksen inspiraatiosta kiitän Ofeliaa!

posted under , , |

1 kommenttia:

Ofelia kirjoitti...

Hihii! Ihme kun tuntui tutulta ja olin jo tulossa vaikka mitä kommentoimaan, kunnes näin lopussa nimeni ja linkin. :) Jospa jossain joku muukin ymmärtäisi, että parantuminen ei ole yhtä kuin työkyky... ja että paremminvoiminen ja elämässä eteenpäin meneminen (mt-ongelmaisten kohdalla siis) EI tarkoita heti töihinpaluuta. Olen aika kauhuissani kyllä tämänhetkisestä maan tilasta, niin kliseeltä kuin se kuulostaakin. :(

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments