Kaukana apinoiden planeetasta


Puoliso sulostutti erään ahkeran talvikauden maanantain iltaa viemällä minut katsomaan Apinoiden planeettaa. Paitsi että simpanssien rymistely oli aivan viihdyttävää katsottavaa, se myös herätti ympäristöeettisiä ajatuksia. Jostakin syystä sain postauksen kirjoitettua vain luonnoskansioon, mutta vain pienellä kiillotuksella siitä tuli ihan julkaisukelpoinen.

Elokuva piirsi ankean kuvan ihmisen ympäristösuhteesta, jonka kulmakivinä toimivat pelko ja kontrolli. San Fransiscon kaupunki tornitaloineen muodosti jo esteettisesti jyrkän vastakohdan apinoiden punapuumetsälle. Eräs kulttuurin syvimpiä piirteitä on luonto- ihminen- vastakkainasettelun syventäminen ja luontosuhteen esittäminen lähtökohtaisesti hallintasuhteena. 

Tieteellisten eläinkokeiden historian alkuhämärässä, Descartesin aikaan, eläintieteitä ei vielä ollut. Emme tienneet mitä eläimet oikeastaan olivat, ja käsityksemme monista luonnontieteiden perusteisiin kuuluvista asioista perustuivat ensisijaisesti raamatun kertomuksiin. Sittemmin olemme saaneet lisää tietoa, ja kerta toisensa jälkeen tieteellinen tutkimus kertoo samaa: eläimet ovat monimuotoisempia, inhimillisempiä, tuntevampia ja ymmärtäväisempiä kuin olemme osanneet kuvitellakaan. Vastaavasti, ihmiset ovat paljon vähemmän järkiolentoja kuin olemme osanneet kuvitella. Eläinten asemaan yhteiskunnassa, eläinkokeita tekevässä tieteessä ja kulttuurissa tämä ei kuitenkaan ole vaikuttanut mitenkään. Julmuus on liian kannattavaa ja tuottoisaa. Ehkä se on jopa liian laajalle levinnyt jotta voisimme lopettaa sitä tämän kulttuurin aikana. Nykypäivän ja Descartesin ajan välillä on vain yksi, olennainen ero: jollakin tasolla kaikki tiedostavat, että luontosuhteemme on jättänyt järjen polun. Mitä kiivaammin moraalisten ongelmien olemassaolo kiistetään, sitä syvemmälle niihin uppoudutaan. Pelon ja kontrollin kierteestä tulee yhteiskunnallinen syöpäkasvain. Lääkkeeksi on toistaiseksi kokeiltu silmien kiinni pistämistä ja toiminnan oikeuttamista julistamalla tässä poikkeuksellisessa yhteydessä päteväksi sellaiset argumentit jotka filosofinen tutkimus on jo aikaa sitten todennut virheellisiksi. Muiden vaihtoehtojen vakava pohtiminen on leimattu ääri-ilmiöiksi.

Kuten elokuvassa, myös tosimaailmassa, ihmistä käytetään surutta arvokkuuden mittapuuna. Kuinka kätevästi onkaan sattunut, että juuri ne ominaisuudet jotka erottavat ihmistä muista lajeista, kuten kyky puhua ihmisten kieltä ja abstrakti älykkyys, ovat juuri ne ominaisuudet joiden perusteella lajeja on objektiivisesti ajateltuna järkevintä arvottaa. Äly, joka arjessa ilmenee poikkeusyksilöiden satunnaisena ominaisuutena, yleistetään ihmislajin keskeiseksi piirteeksi joka asettaa koko lajin pysyvästi ja ehdottomasti muiden yläpuolelle, siten että se antaa meille luonnollisen oikeuden kohdella muita julmasti. Suuret uskonnot, joiden huipulla hääräävät hyvin humanoidimaiset jumalat, julmat vallankäyttäjät, pelottelevat puolestaan ihmisiä ja uusintavat käsitystä siitä että lajien välillä vallitsee aina voimankäyttöön ja väkivallan mahdollisuuteen perustuva hierarkiasuhde. Samalla ne ruokkivat ajatusta siitä ettei yksi elämä riitä näin erinomaiselle lajille vaan meidän tulee tavoitella ikuista eksistenssiä. Älystä en tiedä, mutta siitä olen varma ettei planeettamme ole vielä koskaan nähnyt näin pelokasta lajia: lajia joka ei pelkää ainoastaan saalistajia ja nälkää, vaan pakenee paniikissa kaikkea mikä vihjaa että olemme osa kotiplaneettamme bioottista yhteisöä, ja monilta osin aivan tavallinen eliölaji. Pelkäämme kaikkea leijonista mikroskooppisiin viruksiin, ja ehkä eniten pelkäämme sitä että suuresta erinomaisuudestamme huolimatta olemme lopulta kovin hauraita ja rajallisia. Sitä, että erinomaisuus antaa meille kyvyn pohtia ja ymmärtää, mutta ei vapautta biologisesta perustastamme.

Yleisessä etiikassa (joka siis käsittelee ihmisten välisiä moraalisia suhteita) ajatellaan tavallisesti että haavoittuvuuden hyväksikäyttäminen ja heikompien julma kohtelu ovat poikkeuksellisen tuomittavia, eivät poikkeuksellisen ymmärrettäviä, asioita. Näin siitäkin huolimatta, että arkinen julmuus ulkonäköpaineista hiekkalaatikkokiusaamiseen usein versioi heikompia kohtaan osoitetun julmuuden ja julmuuden oikeuttamisen teemaa. Vaikka on siis mahdollista argumentoida, että heikompien julma kohtelu on ihmisessä syvällä, se on piirre jota yleisesti pidetään tuomittavana ja inhottavana, asiana josta sivilisaation ja sen jäsenten täytyy pyrkiä eroon. Mutta voimmeko onnistua siinä niin kauan kuin kieltäydymme universaalista lempeydestä ja väitämme että ympäristöetiikkaa koskee aivan eri logiikka kuin yleistä etiikkaa? Ainakin minun päänsärkyäni helpottaa huomattavasti, jos ajattelen että ei ole olemassa yleistä ja ympäristöetiikkaa, vaan vain yksi etiikka jonka periaatteet voi koittaa soveltaa minne vain. Vaadinko mahdottomia, jos ajattelen vain, että tahallinen julmuus (vastakohtana ymmärtämättömyydelle jonka ihminen on valmis korjaamaan, jos saa parempaa tietoa) on yksinkertaisesti väärin ja tuomittavaa, kaikissa ilmenemismuodoissaan ja mistä tahansa syystä?

Kontrolli ei ole ainoa keino kohdata pelkoja, eikä ylemmyydentunto ainoa tapa lähestyä toisia lajeja. Kotiviidakossani olen yllättävän kaukana apinoiden planeetasta. Sekä rauha ihmisten välillä että ympäristösuhteessa edellyttää vapautumista pelosta ja sen sivutuotteista: halusta korostaa erillisyyttämme ja muiden lajien alemmuutta.

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments