Sielullinen luontomme

”Eikö ole vähän naurettavaa ja primitiivistä ajatella että kasveillakin on sielu?” Tästä aiheesta käynnistyi pienimuotoinen pohdinta pakanapalstalla. Suomenuskossa kun ajatellaan epämuodikkaasti, että luonto on sielullinen, ja huomasin minäkin olevani mieleltäni niin alkukantainen, että allekirjoitan väitteen epäröimättä. Nyt kerron syyn, niin voitte sitten kritisoida jos ajatukseni on kovasti harhautunut.

Muiden kulttuuristen ilmiöiden tapaan tiede sisältää metafyysiset taustaoletuksensa joiden valossa havainnot tulkitaan. Myytti ihmisestä herraolentona jonka olemiselle luonto on vastakohta ja sieluton, itseisarvoton ja hyvä vain siihen määrään mihin se tuottaa ihmiselle ”hyötyä”, on eräs maailmankuva. Siinä maailmankuvassa ihmisen on lähtökohtaisen moraalisesti ongelmatonta tehdä juuri se mitä hän pystyy tekemään, ottaa se mihin käsi yltää, hankkia haluamansa tieto millä tahansa menetelmällä jota hän kykenee soveltamaan. Tässä maailmankuvassa luonnonsuojelu tarkoittaa rajoittamista, kieltämistä, ihmisen potentiaalin tukahduttamista ”siksi ettei se tunnu kivalta”, kuten eräs biotieteiden tohtori asian ilmaisi. 

Myytti sielullisesta luonnosta on toisenlainen metafyysinen kehys, eräs tapa pukea sanoiksi idea jonka mukaan luonto ja sen pienimmätkin osaset ovat itseisarvollisia riippumatta siitä näkeekö ja havaitseeko ihminen sitä. Sielullisuus viittaa kaikkeen siihen mitä emme tiedä. Siinä missä vallalla olevassa mytologiassa lähtökohtana on usein se ettei mitään ole olemassa ennen kuin siitä on saatu todisteita (ja into hankkia todisteita vaihtelee usein vähemmän ylevien tarkoitusperien mukaisesti), sielullisuuden käsite ilmaisee, että on aina olemassa sellaista mitä emme vielä tiedä; arvoa joka vielä on näkymättömissä. Tässä maailmankuvassa vaikkapa ekologisuus ei ole arvo joka on ehkä kiitettävä mutta kuitenkin pohjimmiltaan valinnainen, arvo joka joutuu kamppailemaan muiden arvojen kanssa ja jonka toteuttamisen kanssa ihminen joutuu joskus kovasti pähkäilemään. Ympäristön arvokkuus on fakta joka tulee huomioida kaikessa toiminnassa, sekä konkreettisesti että myös symbolisesti. Esimerkiksi pyyntirituaalin voi nähdä tällöin psykodraamana: luonnonuskova joka on aikeissa hyödyntää luontoa tavalla joka voidaan käsittää myös tuhoavana, ei voi vain mennä ja tehdä, vaan hänen on pysähdyttävä ja rituaalin suorittamisen kautta uusinnettava harmoniaa ja mielenmaisemaa jonka väärällä (eli itsekkäällä) tavalla tapahtuva pyynti saattaisi vaarantaa. Esimerkiksi metsästys ei siis ole lähtökohtaisesti paha asia, onhan ihminenkin osa luontoa ja sellaisena hänellä on oikeus ravita itseään lajityypillisellä tavalla. Kyse on siitä että ollakseen toimintaa joka ei vaaranna ihmisen ja luonnon välistä tasapainoa, metsästyksenkin on tapahduttava oikealla tavalla ja tietoisena siitä ettei harmonian periaate jouda lomalle metsästysretkien ja vastaavien ajaksi.

Harmonian käsite ei ota kantaa siihen onko ihminen pohjimmiltaan vain eläin, vai onko hänestä kulttuurin myötä tullut olemuksellisesti luonnosta eronnut olento. Vai onko Aristoteleen luonnehdinta ”zoon logon ekhon”, järjellinen eläin, tänäkin päivänä pätevä? Metafysiikka on mielenkiintoista, mutta ympäristöetiikassa ensisijaista ei ole tietää, keitä me perimmiltämme olemme vaan miten tässä pitäisi elää. Osaamme aavistella, mitä hyvä olisi: harmoniaa, rauhaa ympäröivän maailman kanssa, oikein suuntautuneina ja siten että mahdolliset korjausliikkeet ovat keskimäärin elämäntaparemonttia pienempiä, ehkä vain rituaalin kokoisia. Suuri kysymys ei ole silloin:"Mitä meidän pitäisi tehdä päästäksemme tähän?", vaan nykymaailmassa on päivä päivältä selvempää että kriittiseen tarkasteluun pitäisi ottaa koko maailmankuva ja ne ajatusmallit jotka ohjaavat arkista päätöksentekoa.

Minusta naurettavaksi ja primitiiviseksi sopii nimitellä ihmistä joka kuvittelee olevansa viisas ja kovasti rationaalinen, vaikka hänen tekojensa tulokset puhuvat järjestelmällisesti ja kaikissa mittakaavoissa päinvastaista. Jos myytti sieluttomasta luonnosta jota ihminen saa hyödyntää tai yrittää parantaa kykyjensä mukaan olisi toimiva, miksi "edistys" tuntuu jatkuvasti tuottavan uusia riiston muotoja ja uusia ympäristöongelmia hyvien asioiden ohessa? Miksi luonnonsuojelu näyttäytyy niin tympeänä asiana ja eettisyyden puolesta saa usein argumentoida naamansa siniseksi?

Jos kumartelisimme kiviä, emme ehkä enää haluaisi repiä maahan uusia Talvivaaroja. Jos ajattelisimme että kedon kukilla on pienet sielunsa ja pieni mutta luovuttamaton arvokkuutensa, olisimme ehkä motivoituneita harkitsemaan, haluammeko peittää kedon asvaltilla saadaksemme rakennettua paikalle muutaman vuosikymmenen kestävän kapitalismin palatsin. Miten sitten kävisi työpaikoille, talouskasvulle, koko nykyiselle elämänmuodolle? Tähän voi esittää vastakysymyksen: mitä tapahtuu jos jatkamme suruttomasti tiellä joka ei ole kestävä kunnes törmäämme seinään? Teollistumisen ajan alkupuolella ihminen saattoi vedota tietämättömyyteen ja hänen virheensä oli vain se että hän hätiköiden ahmi ja kahmi rikkautta ennen kuin oli yrittänytkään ottaa selvää toiminnan ympäristö- ja yhteiskuntavaikutuksista. Hinta kuitenkin kasvaa koko ajan. Tänä päivänä kestämätön elämäntyyli vaatii jo aktiivista silmien ummistamista todellisuudelta, itsepetosta ja välinpitämättömyyden paheen tarmokasta harjoittamista. Miten tulevaisuudessa? Jos globaali eriarvoistuminen kasvaa, vaatiiko epätasa-arvon ylläpitäminen jo pakolaisvirtojen tukahduttamista asein ja nykyistäkin kylmäverisempää riistoa? Kuinka korkeaa hintaa olemme valmiit maksamaan? Ja ovatko ihmisiä ollenkaan ne olennot jotka ovat valmiita maksamaan mitä tahansa?

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments