Presidenttipeliä ja käytöskukkasia

Tiedänhän minä mitä on huono käytös. Olenhan jo vuosia sitten päätynyt siihen että elämästä ei aina selviä hiljaa hymyilemällä ja tekemällä asiat niin ettei kukaan varmasti paheksu. Joskus on tarpeen provosoida, hankkia itselleen ärsyttävän tai peräti paheellisen ihmisen mainetta, avata suunsa kiusallisissa paikoissa tai jurottaa hiljaa silloin kun ei ole mitään kaunista sanottavaa. Joskus on tarpeen väitellä, inttää, tivata, harata vastaan ja osoittaa mieltä. On olemassa yksittäistapauksia joissa yleensä erinomaisia sääntöjä on oikein ja tarpeellista rikkoa, ja vielä enemmän on sellaisia tilanteita joissa voi hankkia huonokäytöksisen nuivelon maineen kieltäytymällä tekemästä niin kuin kaikki muut tekevät.

Toisaalta, vaikka on parempi käyttäytyä huonosti kuin tehdä väärin, on aina parasta jos voi käyttäytyä hyvin. Ja, niin kuin olen presidenttitenteistä taas muistanut, on olemassa rutkasti huonoa käytöstä jota ei voi puolustaa muuten kuin vetoamalla käsityskyvyn puutteisiin. Jos valtakunnan toimittajien kärkikaartiksi itsensä asettavat YLEn presidenttitentin toimittajat käyttäytyvät kuin iltapäivälehden pahimmat lööpinjahtaajat, maan mediakentässä on jotakin pielessä.

Ehdokkaasta riippumatta, YLEn presidenttitentin toimittajat näyttävät kuvittelevan että asiattomuuksien kyseleminen on ”hiillostamista”, tutkivan journalismin aatelia jossa terävät toimittajasankarit kaivavat haastateltavistaan Totuuden. Ei ole. Hiillostamista on vaatia sinnikkäästi vastausta asialliseen kysymykseen josta vastapuoli ei pidä. Hiillostamista on kysyä sinnikkäästi sellaisia kysymyksiä joihin kysyjällä on moraalinen tai laillinen oikeus tietää vastaus. Presidenttitentit ovat ikään kuin työhaastatteluja joissa toimittaja edustaa kansaa. Asiat joiden mainitseminen työhaastattelussa on laitonta, muuttuvat yhtäkkiä eivät vain mainitsemisen vaan tivaamisen arvoisiksi kun työhaastattelun pitää Suomen kansa ja haastateltavana on presidenttiehdokas. Entä jos Paavo Väyrysellä ei olisi ollut taustassaan 101-vuotiaaksi elänyttä vaaria vaan sairaalloisten ja dementoituneiden sukulaisten kavalkadi? Olisiko se vähentänyt ehdokkaan pätevyyttä tai edes heikentänyt hänen terveydentilaansa? Voisi melkein kuvitella että presidentti ei olekaan armeijan ylipäällikkö, ulkopolitiikan keskeinen peluri ja valtion ylin johtaja vaan jonkinlainen valtakunnanshamaani jonka tulee joka kevät suoriutua hieros gamos-riitistä, mieluiten sen verran timmissä kunnossa että seuraajille on luvassa suuri esteettinen elämys. Kaikki on vapaata riistaa, yksityisyys on peruutettu, ja ne ehdokkaat jotka Paavo Arhinmäen tapaan eivät suostu lähtemään mukaan jokaiseen typeryyteen saavat lukea seuraavan päivän lehdestä ”salailevansa” omia yksityisasioitaan.

Toimittajien ”mä voin olla inhottava eikä sulla ole varaa antaa takaisin samalla mitalla”- asenne on lapsellinen. Se että osaa teititellä ei tarkoita sitä että käytöstavat olisivat hallussa. Käytöstapojen, niin, sen teitittelynkin, pohjalla on kunnioituksen ilmaiseminen toista ihmistä kohtaan. Teitittelijä joka inttää ja piikittelee, ei kuulosta kohteliaalta mutta terävältä haastattelijalta vaan ihmiseltä jolle teitittelykin on pelkkää kettuilua. YLEn toimittajat näyttävätkin tekevän kovasti töitä luodakseen maahamme kulttuurin, jossa presidenttiehdokkaaksi ryhtyvän täytyy olla joko hullu tai täydellinen altruisti. Kolmas hyvä ehdokastyyppi on täysin hajuton, mauton ja väritön epäihminen joka ei ole koskaan edes istunut jälki-istunnossa. Keskinkertaisuudella ja valtiomiestaidolla on kuitenkin iso ero. Se että presidenttiehdokkaat ovat inhimillisiä olentoja joilla mahdollisesti on menneisyyttä ja elämää poliittisen broilerihautomon pehmeimpien pehkujen ulkopuolella, luulisi olevan vain hyvä asia. Ja valtion kaapin päällys on sen verran tuulinen paikka, että on vain hyvä jos sille löytyy vastapainoakin siitä elämästä.

Voima ei tee oikeutta toimittajillekaan, ja se että haastattelutilanteesta tulee tiedonhankkimistilanteen sijasta koulukiusaajatason vallankäyttöä, on ongelma. Jos ammattitaitoiset toimittajat käyttävät presidenttitentin tasoisissa huippuhaastatteluissa työpanoksensa rakkikoirakulttuurin edistämiseen, voimmeko oikeutetusti odottaa muultakaan kansalta
hyvää käytöstä ja arvostelukykyä? Voimmeko odottaa, että nuoristamme kasvaisi ihmisiä joiden harteet jaksavat kantaa tulevaisuuden? Eivät nuoret omaksu sitä mitä aikuiset sanovat vaan heidän käyttäytymismallinsa ja ne arvot jotka yhteiskunnassa ovat tosiasiallisesti vallassa.

Koska en päässyt sen paremmin hoitamaan presidenttiehdokkaiden haastatteluja kuin vaikuttamaan ohjelmien toimitukseen, minun täytyy tyytyä jälleen kerran unelmoimaan ääneen ja maalailemaan taivaanrantoja valoisammiksi. Tänään unelmoin Suomesta jossa ihmisille ovat tärkeitä asiat, eivät henkilökohtaisuuksista revityt halvat juorut. Unelmoin maasta jossa huomaavaisuus ei ole alistumisen merkki eikä erilaisuus heikkoutta johon jokaisella on oikeus käydä kiinni niin ilkeästi kuin vain osaa. Unelmoin maasta jossa eniten ei ihailla sitä joka on nuivin ja kriittisin, arvostelee ja keksii ilkeimmät sutkaukset vaan sitä joka uskaltaa rakentaa jotakin pikkusieluisista kriitikoista piittaamatta. Unelmoin maasta jossa huonosti käyttäydytään vain silloin kun hyvä käytös merkitsee vääryyteen alistumista tai ongelmien työntämistä pois päivänvalosta ja jossa arki on kohtelias, huomaavainen ja toisten heikkouksiin lempeästi suhtautuva. Ja maasta jossa jokainen muistaa että maailman tila on yllättävän pitkälle se miksi olemme sen valinneet.

posted under , , |

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments