Perustarveorientoituneisuudesta

Näen suorituskeskeisessä elämässä kaksi hyvinvointiuhkaa. Ensimmäinen on tietysti itse suorituskeskeisyys ja siihen liittyvä kilpailun eetos joka pakottaa aikatauluttamaan elämän jokaisen minuutin ja asettamaan riman helposti liian korkealle. Toinen on se, että pyrkiessään tyydyttämään yhä erikoistuneempia tarpeita, ihminen helposti laiminlyö yksinkertaiset perustarpeensa.

Perustarpeiden yksinkertaisuus hämäännyttää helposti kuvittelemaan että ne ovat tarpeita jotka hoituvat pakostakin jotenkin. Tämän haluaisin kyseenalaistaa. Tämän ajattelutavan kyseenalaistaa nopeasti ja tehokkaasti myös vaikka pidempi sähkökatko. Jos ihminen joutuu lähtemään kodistaan hätämajoitukseen sähköjen katkettua kahdeksi päiväksi, siinä kodissa on mielestäni perustavanlaatuista vikaa. On myös valtava ero sillä, nukkuuko stressaantunut ihminen muutaman tunnin lääkkeiden voimalla, vai kykeneekö hän nukkumaan itselleen riittävän määrän virkistävää unta. Tai siinä, lappaako seisoaltaan kitaansa mikrossa lämmitettyä purkkihernekeittoa vai istuutuuko pöydän ääreen syömään kunnollisen, terveellisen ja rakkaudella valmistetun aterian. Kohtuullistaminen ei ehkä niinkään ole paluuta romantisoituun menneisyyteen, vaan paluuta perustarpeiden ääreen. Se on sen etsimistä mikä on tärkeää ja keskittymistä siihen että näistä tärkeistä asioista huolehditaan mahdollisimman hyvin, sen sijaan että kohellettaisiin vain mahdollisimman pitkien tehtävälistojen läpi. Perustarpeet ovat asioita jotka ovat tärkeitä, halusimme sitä tai emme.

En ole erityisen ihastunut siihen että tämä ajattelu leimataan ekosisseydeksi tai muuten vain ääriajatteluksi. Eikö kyse ole oikeasti aivan tavallisesta arvopunninnasta jonka vapaa ihminen voi tehdä niin kuin parhaaksi näkee? Tällä hetkellä enemmistö ihmisistä valitsee maksimaalisen mukavuustason tiedostaen, että jos jokin menee pieleen (ja mitä teknisempi ja verkottuneempi yhteiskunta on, sitä pienempiä ovat ne stiplut jotka saavat homman yskimään), luvassa on suurta epämukavuutta ja jopa arjen käyminen totaalisen mahdottomaksi lyhyessä ajassa. Se on heidän valintansa, ja niin kauan kuin he ovat tyytyväisiä sen kanssa silloinkin kun vapaaehtoisesti valitut riskit toteutuvat, minua ei haittaa ollenkaan. Olemmehan kaikki erilaisia. Itse kuitenkin valitsen vähän toisin: arjen jolle kodinkonekauppias ja trendinikkari ehkä nyrpistelevät neniään, mutta arjen jossa perustarpeita eivät horjuta sellaiset säännöllisen epäsäännöllisesti toistuvat kriisit kuin muutaman päivän sähkökatko (joita on joka vuosi jossain päin Suomea), sairastuminen niin ettei ruokakauppaan pääse joka päivä, lakot ja lumikaaokset. Vanhanaikaiseksi menoa voi ehkä haukkua, mutta ei edes epämukavaksi tai sietämättömän rasittavaksi. Kuka kaipaa viihdettä jos elämä on yhtä sirkusta?

Tietysti jokaisen elämään mahtuu kriisikausia, kiireisiä aikoja ja muuten vain hankalia elämänolosuhteita jolloin perustarpeistakin on pakko tinkiä. Silloinkin perustarpeet on hyvä pitää mielessä ja muistaa että ne ovat tärkeitä asioita. En esimerkiksi usko että hyvä äiti on marttyyri jolla ei ole mitään omia tarpeita. Tähän kohtaan sopii erityisen hyvin Aristoteleen ajatus hyveestä keskivälinä: hyve ei ole kilvoittelua aina vain korkeammalle tasolle (esimerkiksi askeesia kohti) vaan tasapainon tila. Vaikka niin Kreikan kultakaudella kuin nykyaikanakin pahe ilmenee tavallisimmin liiallisuuksina, kuten ahneutena ja itsekkyytenä, se tarkoittaa vain sitä että liiallisuus on ongelmana yleisempi kuin liika asketismi, ei sitä että hyvä olisi vaikkapa ahneuden täydellinen vastakohta. Kohtuullisuus on hyve, ääri-ilmiöt kuten minimalismi ja asketismi eivät ole. Kohtuullisuuden käsitettä on vaikea määritellä kovin käytännöllisesti, mutta ehkä sen voisi sanoa näin: kohtuullisuus ei ole elämää josta kaikki ylellisyys ja huvi on karsittu ”turhuutena” ja ”tarpeettomana” vaan elämää jossa ylellisyydet tunnistetaan siksi mitä ne ovat. Kohtuullisuus on elämäntapa joka ei turruta ihmistä niin ettei hän osaa nauttia siitä mitä hänellä on vaan haluaa aina lisää ja hienompaa. Tällainen tilanne vallitsee, kun perustarpeet ovat hyvällä mallilla ja sen lisäksi elämässä on ripaus ylellisyyttä, mitä se itse kullekin merkitsee. Ja kyllä, näin määriteltynä kohtuullisuus voi hyvinkin näyttää Valtakulttuurin silmälasien läpi tarkasteltuna jotenkin askeettiselta.

Perustarpeet: riittävä määrä hyvää unta, kunnollista ruokaa, hygienia ja siistit vaatteet, hiukan ystävällismielistä kommunikaatiota ja omaa rauhaa. Kuinka monella nämä asiat ovat säännönmukaisesti kunnossa, entä kuinka tavallista on että arki perustuu siihen että yksi tai useampi näistä perustarpeista on pysyvästi huonolla hoidolla? Kuinka tavallista on ostaa jotakin kivaa korvaukseksi siitä ettei jostakin perustavammasta taaskaan ehdi tai jaksa huolehtia? Kuinka tavallista on kuvitella ettei vaikkapa riittävä uni ole yhtä tärkeää kuin kaikki menot –ja päätyä elämään väsyneenä ja ärtyisänä kofeiinin voimalla? Ylellisyys ei kuitenkaan paikkaa perustarvetta. Leivoksia syömällä ei pidemmän päälle korvata oikeita aterioita ja valvominen rasittaa ruumista vaikka valvoisi miten hauskojen juhlien takia. Kun perustarpeet ovat hyvässä hoidossa, ylellisyys löytää paikkansa juhlahetkissä ja silloin kun tarvitaan erityistä piristystä. Mutta elämänlaadun laastarina se ei pidemmän päälle toimi. 

Kun perustarpeet nostaa tärkeysjärjestyksessä korkeammalle kuin mihin suoritusyhteiskunnassa on oppinut, tuntuu välillä siltä että niistä huolehtimiseen menee hirveästi aikaa. Kyllä, vielä useamman vuoden jälkeenkin. Perustarveorientoituneisuus on niin epäseksikästä ympäröivän yhteiskunnan olettaessa että perusasiat hoituvat kaikilta itsestään jotenkin, jolloin sekä elämän että ihmisen todellinen arvo lasketaan siitä miten paljon elämässä on kaikkea ylimääräistä. Sillä tavalla laskettuna, minunkin elämäni kerää alhaisen pistemäärän, varustettuna moitteella ”jos vain lakkaisit silittämästä lakanoita ja menisit vaikka tekemään alelöytöjä, pärjäisit paljon paremmin”. Välillä on hetkiä jolloin miettii, miten paljon Kaikki Muut ehtivät, ja vastaavasti miten vähän itse ehtii kun aikaa kuluu päivittäin tuvan lämmittämiseen, ruuanlaittoon ja muihin arkisiin puuhiin jotka eivät koskaan lopu vaan odottavat taas huomisessa huomiota. Sitten muistan, että sehän se tärkeän määritelmä olikin: kaiken vaivan arvoinen. Hyvä arki ei ole ylellisyyksien paraatia vaan järjestys joka turvaa perustarpeiden tyydytyksestä lähtevän hyvinvoinnin.

4 kommenttia:

Pitsit sekaisin kirjoitti...

Miten niin oikeassa oletkaan. Ilmeisesti ihminen tosiaan hautautuu monimutkaisten ajattelumallien ja oman aikamme antamien elämis-/elämysmallien alle. Edelleen, yksinkertainen on kaunista ja hyvän elämän peruselementit eivät rakennu nopeudesta ja näyttävyydestä vaan siitä, että erilaisten vastoinkäymisten kohdatessa, kykenemme selviytymään elossa huomista pidemmälle. Hyvä ja aiheellinen kirjoitus...:)

Marja Leena kirjoitti...

"Sitten muistan, että sehän se tärkeän määritelmä olikin: kaiken vaivan arvoinen. Hyvä arki ei ole ylellisyyksien paraatia vaan järjestys joka turvaa perustarpeiden tyydytyksestä lähtevän hyvinvoinnin" Hienosti laitoit tämän sanoiksi ja tiivistit. Olen miettinyt viime vuosina nimenomaan tuota perustarpeiden merkitystä ja sitä, miten niiden tyydyttymisestä muodostuu se hyvän elämän peruskallio, johon sitten on hyvä kasvattaa noita hyveitä ja omaa sisäistä elämää. Perustarpeita eivät nykyään ihmiset tunnu osaavan edes tunnistaa, saatikka tyydyttää. Unen vähyydellä ja kiireellä jopa kerskaillaan ja vedetään lapsetkin mukaan kaiken maailman harrastusoravanpyöriin. Otan tästä tälle vuodelle ohjenuoran: annan enemmän tilaa arjessani noille perustarpeille. ehkä sitä kautta löytyy tilaa myös läheisistä huolehtimiselle ja luovuuden kukoistukselle.

Marikki kirjoitti...

Me läksimme pakoon, kun lämpötila alkoi laskea. Olisimme toki voineet vielä olla 15 asteen lämpötilassa kunnolla vaatetettuina, mutta kun oli mahdollista keitellä ruokaa lämpimässä... Samalla tosiaan huomasin, että kodissa on vikaa. Minusta on järkkyä, että rivitaloyhtiön lampöjärjestelmä on näin totaalisen riippuvainen sähköverkosta, vaikka lämmitämme öljyllä. Mitään varajärjestelmää polttimen käynnissäpitämiseen ei näemmä ole, vaikka sentään asumme aika vanhassa taloyhtiössä...
Takkaa ja uunia tuli ikävä. Ehkä ensimmäisen kerran elämässäni ajattelin, että oikeasti haluaisin omakotitalon (ja leivinuunin).

Saara kirjoitti...

Pitsit: Olet oikeassa siinä että monimutkaisessa maailmassa on usein vaikea olla yksinkertaisesti, vaikka mieli tekisikin.

Marja Leena: Seuraan mielenkiinnolla, millaiseksi vuotesi muodostuu ja mitä oivalluksia se tuo tullessaan.

Marikki: Hyvät kodit ovat nykyään kyllä kiven alla, omakotitalotkin. Nykyistä taloa etsimme vuoden päivät lähes koko Uudenmaan alueelta, ja ehdimme harkita jo rakentamistakin kun sopivaa tupaa ei tuntunut löytyvän mistään. Yksi kriteereistäni oli kohtuullinen puulämmityskapasiteetti, ja se osoittautuikin aika epämuodikkaaksi kriteeriksi.

Ehkäpä taloyhtiöstäsi löytyisi nyt intoa katsoa, saisiko lämmitysjärjestelmää vähän paranneltua..?

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments