Paastomietteitä

Vanha tietokoneeni päätti päivänsä pienten sinisten kipunoiden saattelemana, ja minä päädyin muutamaksi päiväksi datapaastolle. Tai no, kurkkasin minä sähköpostit pari kertaa Puolison koneelta, mutta hoidin niistäkin vain parit kiireellisimmät. Muuten: ei kirjoittamista, ei netissä surffailua, ja uutistennälkäänkin oli tarjolla vain Länskäriä. 

Sain selville, että muutamankin päivän elämä ilman tietokonetta on aika hankalaa, eikä vähiten sähköpostilaatikkoon kertyvän suursiivouksentarpeen vuoksi. Toki, itsepähän olen valinnut olla ajatustyöläinen ja hoitaa yhteyteni ulkomaailmaan ensisijaisesti sähköpostin välityksellä. Toisaalta huomasin, ettei tietokoneen sammuminen tuonut elämään suurempaa tyhjyyden tunnetta. Se mikä kirjoittamisesta oli pois, täyttyi hyvin sujuvasti arjella ja arkisilla huveilla kuten lukemisella ja käsitöillä. Jokin kuitenkin sanoo minulle, että ehkäpä tämäkin oli hyvä tarkistaa. 

Ja nyt sormien alla on uudenkarhea kone. Onnistuimme löytämään kannettavan jossa on kaikki tarpeellinen: seitsemäntoista tuuman näyttö ja kahden vuoden takuu. Toisaalta, olen epämuodikas ihminen jonka maailmassa on olemassa myös asioita jotka eivät ole tervetulleita uuteenkaan tietokoneeseeni, kuten liiat ominaisuudet ja lisävarusteet. Tässäkin suhteessa uusi koneeni yllätti miellyttävästi. Ehdin jo surra että vanhan koneen myötä joutuisin luopumaan rakkaasta vanhasta Wordistani jonkin härpäkekarnevaalin hyväksi ja lisäksi maksamaan lystistä. Mutta koneeseenpa oli valmiiksi asennettu riisuttu versio uudesta Wordista. Se ei tue ”kehittyneitä ominaisuuksia”, mitä ne sitten ovatkaan. Ei mitään mitä ihminen tarvitsisi filosofoidakseen rakettitieteistä tai rakentaakseen uusia satumaita, sanon. Paasto on ohi, mutta yksinkertaisuus selviytyy, jotenkin.

”Paastoja on kuitenkin monenlaisia”, oli ensimmäinen ajatukseni kun poimin uutisvirrasta pari päivää sitten uutisen ekopaastosta, Luterilaisen kirkon, Suomen ympäristökeskuksen ja Ekumeenisen neuvoston yhteiskampanjasta johon mukaan on houkuteltu julkkiksiakin. Pitkäaikaiset lukijat arvaavatkin, mikä ekopaastoideassa mielestäni mättää, eli keskeinen ajatus. Jos nyt olen oikein ymmärtänyt, liturgisessa vuodenkierrossa paasto on juhlakautta edeltävä aika jolloin pyrkimyksenä on elää arkea askeettisemmin. Ongelma numero yksi: paasto on rajallinen aika, joka päättyy vastakohtaansa juhlaan, siis tilaan jota luonnehtii ylenpalttisuus. Yksinkertaisuus johon kestävä kehitys käsittääkseni voidaan parhaiten perustaa, ei kuitenkaan ole äärilaitojen välillä riekkumista vaan elämää jonka pohjavireenä on hidas ja hiljainen mutta jatkuva muutos. Se on arvokkaita mutta pröystäilemättömiä juhlia ja arkea johon mahtuu ruispuuron lisäksi myös iloa ja lempeyttä itseä kohtaan. Ongelma numero kaksi: ajatus ympäristöystävällisyydestä luopumisena, kilvoitteluna, kieltäymyksenä ja askeesina on kestämätön, inhimillisyyttä ymmärtämätön, kohtuuden sivuuttava ja ympäristöystävällisen elämän ankarassa, negatiivisessa ja ilottomassa valossa esittävä ajatus. Minusta, kuten Epikuroksestakin, yksinkertainen elämä kun on pohjimmiltaan iloista, nautinnollista ja ryppyotsaisuutta karttavaa. Jos kampanjan tarkoituksena on herättää ihmisiä miettimään, mitä hiljentyminen ja kohtuullisuus omassa elämässä merkitsevät, miksi käytössä on paastotematiikka jonka eetoksena on askeesi, ei aito kohtuus?   

Paastoja on tosiaan monenlaisia, ja jos nyt otamme kirkon esimerkin arvokkaana oppituntina siitä asenteesta jota paastoajalla ei pidä olla, ei koko paastoamisen ideaa ehkä kannata kipata roskakoriin. Yksinkertaistajalle paasto voi olla hyvä työkalu. Se voi raivata elämään tilaa ajatuksille ja rauhalle, se voi olla kokeiluajan ottamista muutoksille joiden toivoo muodostuvan pysyviksi, se voi olla mahdollisuus tarkistaa suuntaa. Johannes Krysostomoksen ajatusta vapaasti lainatakseni, paasto on lääke. Siis asia jota tulee käyttää oikealla tavalla ja oikeista syistä. Näyttää siltä että paasto voi tulla yllättäenkin. Tapaninpäivän myrskyn sähköpaasto näyttää herättäneen useammassakin bloggaajassa rakentavia ajatuksia ja teräviä kysymyksiä, jopa konkreettista toimintaa entistä kestävämmän elämän hyväksi. Voisiko sanoa, että hyvä paasto on sellainen joka ravistelee elämää sopivasti?

2 kommenttia:

Liisa kirjoitti...

Minullekin paasto on ollut pitkään vaikea asia hahmottaa. Nyt kuitenkin omassa viitekehyksessäni ymmärrän asian niin, ettei paaston ole tarkoitus olla kurjuutta vaan tietynlainen sisäisen ilon, tyytyväisyyden mutta myös vakavuuden täyttämä perustila. Lääkettä jota nautitaan jossain muodossa lusikallinen päivittäin. Tai niinkuin isä Petri viime sunnuntaina sanoi: paastoamme viettämällä yksinkertaista elämää.

Juhla tarkoittaa sitä että ilo kääntyy myös ulospäin näkyväksi. Niinkuin minä asian ymmärrän, juhla ja paasto ikäänkuin elävät sisäkkäin koko ajan, ja siksi juhlakaan ei tarkoita mitään kulutusjuhlaa. Juhlan syynä on, että on jotain juhlittavaa, siis arvokasta ja iloittavaa, ja juhlasta pyritään tekemään aiheensa näköinen ja oloinen. Samalla pohjavireenä kuitenkin aina on se yksinkertainen elämä.

Saara kirjoitti...

Lusikallinen päivittäin, toinen tarpeen vaatiessa- se kuulostaa hyvältä annostukselta. Puet myös hienosti sanoiksi minunkin käsitykseni juhlasta ja sen suhteesta arkeen. Tosiaan, juhlalla on hyvä olla hyvä syy, siis muukin syy kuin paaston päättyminen.

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments