Ruma puutarha

Kuntavaalien jälkeen aktiivipiireissä on ollut yksi varma small talkin aihe: ”Mitä aiot tehdä seuraavaksi?” Useimmat meistä eivät vieläkään tiedä, vaan puolueiden listat näyttävät elävän viimeiseen mahdolliseen hetkeen asti. Lautakuntapaikat on saatu jaettua, mutta kaikista muista tietoa saadaan odottaa ensi vuoteen.  Yllättävän moni kuitenkin tietää tulevaisuutensa suunnan. Moni nuorempi aktiivinalku tuttavapiirissäni on ehtinyt lyhyessä ajassa tympääntyä perusteellisesti  siihen miten yhteisten asioiden hoito tuntuu muutamaksi kuukaudeksi kääntyneen varsin raadolliseksi valta- ja hyvävelipelin näyttämöksi. Pelin henki on käynyt monelle liian vastenmieliseksi. Itse roikun yhä mukana tasan siksi ettei luontoni kestä ajatella, mitä politiikasta tulee sitten jos kaikki kirkasotsaiset idealistit jättävät sen. Yritän ajatella, että niin kauan kuin sopassa on minunkin pikku lusikkani, se on sen verran vähemmän raadollista. Minulla ei ehkä ole paljoakaan valtaa (enkä edes tiedä, mitä seuraavan nelivuotiskauden puuhaan), mutta kai joskus, aina välillä, hyvällä argumentillakin voi saada jotain aikaan?


Uskoani tähänkin on toki koeteltu, kovastikin. Pestini Länsi-Uudenmaan ympäristöterveyslautakunnassa päättyi sekin vähemmän valoisissa merkeissä. Päädyin viimeisessä kokouksessa jättämään vastaesityksen kahden hengen vähemmistöstä käsin, ja lopulta merkitsemään pöytäkirjaan eriävän mielipiteen lautakunnan päätöksestä. Tämän ansiosta nukun jatkossakin yöni hyvin, mutta rattoisaa läksiäistunnelmaa ei käytökselläni taaskaan luotu. Vähemmistössä istuminen kerta toisensa jälkeen ehti saada minut taas kerran miettimään taas onko politiikassa järkeä. Sillä näin kerran neljässä vuodessa esiin nousevien raadollisuuden muotojen lisäksi Maan Tapoihin sopeutumattoman, välinpitämättömyyttä karttelevan idealistin osa ehtii siinä välissäkin olla joskus aika ohrainen. Sen sijaan huomaamatta ei jää, miten pelin hengen hiljaa hyväksyvät ja jopa välinpitämättömät palkitaan.

No, sen olen taas tässä loppuvuodesta muistanut, että kaikkine vikoineen ja vääryyksinen yhteiskuntamme on juuri sellainen kuin kansa haluaakin sen olevan. Se on sellainen kuin pienet ja isommatkin päättäjät ovat päättäneet sen olevan. Välinpitämättömyys, mukavuudenhalu, into tinkiä säännöistä jos riski kiinnijäämiseen vaikuttaa pieneltä… pienistä paheista ja yksittäisistä huonoista päätöksistä kasvaa kyllä ruma puutarha. Viime kädessä voi syyttää äänestäjiä, sekä tietysti niitä jotka jättivät äänestämättä. Niin kauan kuin ihmisiä kiinnostaa poliitikkojen viihdearvo ja se kuka ajaa omia etuja, ja niin kauan kuin suuri osa kansasta on täysin välinpitämätöntä, meidän sopii odottaa kehnoja päätöksiä. Jos tavalliset kansalaiset eivät ole kiinnostuneita korkeasta moraalista, vastuullisuudesta ja oikeudenmukaisuudesta, miten saisimme sellaisten arvojen edustajia päättäjiksi? Ja miten ihmeessä politiikkaan saataisiin mukaan enemmän niitä jotka välittävät? Miten pysäytettäisiin ne mekanismit jotka palkitsevat politiikan tulokkaat kiltistä sopeutumisesta systeemin epäkohtiin ja reaalipolitiikan raadollisuuteen?

Sanoisin, että niin kauan kuin hermot suinkin kestävät ja omista arvoista jaksaa pitää kiinni vastatuulessakin, idealistien ja maailmanparantajien pitäisi yrittää olla politiikassa aktiivisia. Ei siksi että aina saisi aikaan paljon, vaan siksi että vallanhimoisilla ja omaneduntavoittelijoilla ei vastaavia motivaatio-ongelmia ole ikinä. Ehkei hyvistä arvoista kiinni pitäminen ole tässä maailmassa menestyksen resepti, mutta jotakin on yleensä mahdollista tehdä, ja vähän on aina enemmän kuin ei mitään. 

Joskus ero vähän ja ei-minkään välillä vain on niin pieni ettei sitä tahdo meikäläisen likinäköisillä silmillä erottaa.

Pesäpäivien hiljaisuutta

Viime päivät ovat meillä kuluneet niin rennoissa merkeissä, että bloggaamisenkin pariin täytyy ottaa pehmeä lasku. Tässä siis pieni kuvapäiväkirja kuluneen viikon ajalta.

Vietimme jouluaattoa tavalliseen tapaan sukulaisissa. Aattoilta oli mukava ja rauhaisakin, mutta aamulla oli draamaa. Joulupöytään tarkoitetun täytekakun kuorrutus nimittäin otti ja meni komeasti pieleen. Tomusokeri naamioi hiukan pahimpia tuhoja, ja tarkkaan oikean kuvakulman valitsemalla Puoliso onnistui nappaamaan kakusta kuvan jossa se näyttää melkein siltä kuin pitikin. Tekevälle sattuu. Kuorrutekatastrofi kätki tällä kertaa sisäänsä suklaakakkua mustaherukkatäytteellä ja sokerikreemillä.

Photobucket 

Aattoiltana tapahtui sekin ihme, että pääsimme perhekuvaan. Tämä täytyy tallettaa blogiinkin, sillä pelkään että edellinen herttainen yhteiskuva meistä on hääkuva. Kiitos, anoppi!

Photobucket

Herkuttelun vastapainoksi kaipasin hiukan liikuntaa. Luonto on tarjonnut runsaasti lumitöitä, mutta sen lisäksi kaunis talvi on houkutellut lenkkeilemään. Kaivoin varastosta potkukelkan ja kurvasin sen kanssa etsimään kauniita vanhoja latoja jo ennen joulua. Oli hauskaa!

Photobucket

Myös tapaninpäivänä suuntasimme ulkoilemaan Virkkalan maalaisempiin maisemiin.

Photobucket 

Kun maalla lenkkeilee, koskaan ei tiedä mitä löytää. Tällä kertaa löysimme tuoreita todisteita peurojen seikkailuista eräällä isommalla omenatarhalla.


Photobucket

Tänäkin jouluna kaikki saivat hyviä joululahjoja, mutta isoimman lahjan saivat nyt puput. Lumpparin joululahja on vähemmän rasittava kanikaveri (edellyttäen että Lumppari kykenee antamaan Kolan aiemmat toilailut anteeksi. En ole ollenkaan varma siitä, kykeneekö) ja Kolalle joulupukki puolestaan toi eilen lisää järkeä ja itsesuojeluvaiston alkeet. Kun menimme hakemaan Kolaa operaatiosta kotiin, hoitaja ilmoitti että jänöläisemme on kyllä hereillä mutta tukevassa kännissä. Kuvassa Kola on juuri saapunut kotiin ja keksinyt että heinä on hyvää krapularuokaa. Toipuminen pikku leikkauksesta on alkanut oikein hyvin.

Photobucket

Niin, ja elokuvamaratonia olemme pitäneet myös. Kaunis, luminen talvi lupaa vielä paljon ulkoilua, joten pyöräytin itselleni Batmaneita katsellessa peruslapaset. Lankana seiskaveikan talitinttilankaa

Photobucket

Valmistaudu maailmanloppuun, tunnusta rikoksesi

Ruotsin poliisi muistuttaa, että ennen maailmanloppua ehtii vielä käydä tunnustamansa tekemänsä rikokset.

"Käytä ihmeessä mahdollisuus hyväksesi ja tule käymään luonamme tänään, jos haluat tunnustaa jonkin rikoksen. Meillä on selvittämättä useita ryöstöjä, pahoinpitelyjä, murtoja ja jopa joitain vanhoja murhia. Mitä hävittävää sinulla on?" , rohkaisee Växjön poliisi. Lisähoukuttimena säilöön joutuville luvataan tarjota noutopöytä maailmanlopun teemalla.

Lohjan poliisilla ei taida olla yhtä hyviä tarjoiluja, mutta omaatuntoa kannattaa käydä silti keventämässä. Pitihän jo Sokrates ihmisistä onnettomimpana sitä joka tekee väärin muttei jää siitä kiinni.

Omalla tunnollani ei ole rikoksia, joten aion tehdä toisen kiireellisen asian: katsoa vielä kerran mainion katastrofielokuvan 2012. Siitä on menossa päiväys vanhaksi.

posted under | 0 Comments

Kysy mitä vain 2012: Onnesta, pahasta, ja hiukan hyvyyden viljelystä

Alisti Kapit kysyi: mistä tietää olevansa onnellinen? No, lyhyesti voisi sanoa etteivät ihmiset sitä aina näytä tietävänkään, paitsi jälkiviisauden valossa. Onni kiinnosti myös Rullaa. Missä kulkee onnellisuuden ja itsepetoksen raja? Missä vaiheessa oma onnellisuus on voidaan tulkita (vai voidaanko) empatiarajoitteisuudeksi muita kohtaan? Onko meillä oikeus tavoitella omaa onnellisuutta ja hyvinvointia sen kautta, että emme välitä muiden ihmisten asioista kärjistetysti lainkaan ja muutumme maailman asioiden ja toisten ihmisten ongelmien edessä passiiviseksi? Alkaessani miettimään näitä kysymyksiä ahdistuneessa ja maailmaan kyllästyneessä mielentilassani, sainkin aikaiseksi pitkän pohdinnan. Siitä en ole tosin enää ihan varma, kuinka hyvin onnistun kysymyksiin vastaamaan...


Minä määrittelisin onnen näin: onni on kokemusta hyvän läsnäolosta elämässä. Tämän varsin aristotelisen määritelmän mukaan onnellisuus toisaalta edellyttää sitä että elämässä on hyvää, ja toisaalta sitä että ihminen kykenee kokemaan onnea ja havaitsemaan 1) että sitä ylipäätään on hänen elämässään ja 2) erottamaan aitoa onnea tuovat asiat turhakkeista jotka lupaavat paljon mutta joiden tavoittelusta jää lopulta käteen vain hukattua aikaa ja epämääräisen tyytymätön, tyhjä olo. Kai kaikkina aikoina on ollut tavallista, että onni on nähty asioina joita voi tavoitella. Ajatellaan, että onni on sitä että saa hyvän työpaikan, löytää elämänkumppanin, voi ostaa juuri sellaisen auton kuin haluaa. Se että nämä asiat saavuttaa, ei vielä kuitenkaan takaa sitä että niistä pystyisi nauttimaan. Onnellisuus on myös jotakin enemmän kuin mielihyviä. Toisaalta onnellinen elämä ei voi olla täysin vailla mielihyvän lähteitä, toisaalta on pienellä miettimisellä selvää että ihmistä voi sanoa onnelliseksi vaikkei hänen elämänsä yhtä päivänpaistetta olisikaan. Onnellinen ihminen ei välttämättä ole se jonka ilmiömäinen hyvä onni säästää kaikilta vastoinkäymisiltä, vaan se jota koettu onnellisuus auttaa kestämään suuretkin vastoinkäymiset tyynesti ja suhteellisen arvokkaasti. Tämä asettaa sekä sen tavoitteluun että kokemiseen omat haasteensa ja tekee koko jutusta jokseenkin hämmentävän.

Onnellisuuden kannalta on edullista kyetä nauttimaan monenlaisista asioista. Mitään hyvää ei ole tarjolla määrättömästi, ja toisaalta ihminen osaa myös kyllästymisen taidon. Itse en lähtisi jaottelemaan nautintoja korkeampiin ja alhaisempiin, vaan totean ainoastaan että sellaiset nautinnot joista nauttiminen kaventaa kykyä nauttia muista hyvistä asioista, tai vähentää muiden onnea tuottavien asioiden määrää elämässä huomattavasti, eivät voi kuulua onnelliseen elämään. Toisaalta (ja tästä pääsemme Rullan mietteisiin) onnenkin täytyy olla todellista jotta voisimme sanoa ihmistä aidosti onnelliseksi. Totuus on perustavanlaatuinen hyvä. Totuus, kuten myös itsepetos tai muuten vain erheessä eläminen ovat suhtautumistapoja itsen ulkopuoliseen todellisuuteen. Itseään pettävä joutuu olemaan jatkuvasti varovainen ja varuillaan, sillä maailmasta voi koska tahansa löytyä hänen uskomuksilleen vastakkaisia todisteita. Siksi itsepetos on tila jossa ihminen voi tuntea mielihyviä, mutta toisaalta joutuu olemaan varuillaan. Säilyttääkseen onnensa hän joutuu välttelemään monia asioita (kuten se mummo joka keskittyi vain omiin asioihinsa), ja varomaan jopa ajatuksiaankin. Niinpä itseään pettävän elämä on rajoittunutta tavalla jota vapaan ja onnellisen ihmisen elämä ei ole, ja hänen onnensa on hyvin rajallista sillä se on onnea vain tietyissä ahtaissa rajoissa jotka määrittelee itsepetoksen aiheuttama pakko, ei järki. Itsepetos perustuu myös luovuttamiseen. Itseään pettävä voi ehkä onnistua välttelemään ikävien asioiden ajattelemista, mutta siitä hän ei pääse yli eikä ympäri että hänen elämänasenteensa pohjalla on toivottomuus ja vakaumus siitä että perimmäinen ja syvällisin totuus maailmasta on kurja. Tyytyväisyys ja kiitollisuus, joista olen jonkin verran kirjoitellutkin, ovat tärkeitä hyveitä juuri siksi että ne ovat hyveitä jotka edistävät ihmisen kykyä kokea onnea silloinkin kun ulkoiset olosuhteet ovat vähemmän ihanteelliset. Ne puolestaan perustuvat käsitykseen siitä, etteivät pahuus ja kurjuus ole suurimpia, syvällisimpiä ja ensisijaisia totuuksia maailmasta, vaan että hyvyys on vähintään tasavertainen voima. Onni lähtee vakaumuksesta, että kyynisyys ja epätoivo eivät kannata eivätkä ole ainoita järkeviä suhtautumistapoja todellisuuteen.

Olen siis ollut viime ajat aivan maassa. Yksi vastoinkäymiseni on ollut, että olen joutunut tekemisiin pahuuden ja pahojen ihmisten kanssa ja nähnyt maailman hiukan huononevan heidän tekojensa seurauksena ilman että olisin mahtanut asialle paljoakaan. Onnen problematiikan pohtimista sellaistenkin ihmisten havainnointi kuitenkin voi edistää. Millaisia ovat todella pahat ihmiset? Ovatko he onnellisia vai onnettomia? Nämä tapaukset jotka ovat masennukseni takana, ovat siis aivan kunniallisia kansalaisia, työelämässä menestyneitä, keskimäärin miellyttävästi käyttäytyviä. Pahuus ei ole kielenkäytössäni suinkaan sama asia kuin huonosti käyttäytyminen tai loukkaaminen. Se ei ole edes luonteenheikkoutta, suurta typeryyttä, harkitsemattomuutta ja lyhytnäköisyyttä, härkäpäisyyttä, sitkeää paheellisuutta tai rikosten tekemistä. Silloin kun puhun pahoista ihmisistä, tarkoitan ihmisiä jotka ovat äärimmäisen julmia, häikäilemättömiä ja täysin empatiakyvyttömiä, piittaamattomia olentoja joille ei ole minkäänlainen ongelma tuottaa muille suurta kärsimystä jos se tarkoittaa heille itselleen vähäistä lisämukavuutta. Kaikki tekevät elämässään virheitä, pieniä ja suurempiakin, mutta pahuus on tie jolle astutaan ainakin jossain määrin tietoisesti. Mikä masentavinta, elämme yhteiskunnassa jossa pahuus ei suinkaan ole yksiselitteisesti tuomittua, vaan jotakin josta tilanteesta ja olosuhteista riippuen rangaistaan, palkitaan, tai johon suhtaudutaan välinpitämättömästi.

Pahat ihmiset voivat käsittääkseni tuntea ilman muuta mielihyviä, ja he voivat olla tyytyväisiä elämäänsä (ihminenhän voi olla tyytyväinen melkein mihin vain, jos ei paremmasta tiedä tai jos pitää parempaa mahdottomana saavuttaa). Heidät erottaa onnesta se, että ulkopuolisen näkökulmasta katsottuina heidän kykynsä kokea onnea on surkastunut ja kieroutunut. Ihmiset, jotka välittävät oman elämän ulkopuolisista asioista, löytävät itsensä usein kantamasta maailman murheita. Ihmiset jotka eivät välitä, ovat ne murheet. En ole tavannut vielä yhtään ihmistä joka olisi läpeensä välinpitämätön tai paheiden vallassa ja aidosti onnellinen. Usein tällaisten ihmisten "onni" on mielihyviä vailla aitoon onneen sisältyvää syvyyttä ja kestävyyttä. He joutuvat olemaan pinnallisia sillä eivät uskalla ajatella (muuten, aika moni ihminen joka sanoo ettei "osaa ajatella" eettisiä kysymyksiä on pikemminkin sellaisessa jamassa ettei hän uskalla ajatella niitä). Juuri tämän takia sanotaan, että etiikka on hyvän elämän tiedettä: ne asiat joita kutsutaan hyveiksi ja ne luonteenominaisuudet ja teot jotka ovat hyviä, ovat niitä tekoja jotka rakentavat ihmisen kykyä kokea syvää, kestävää onnea.

Pohdiskelin traumaattisia kokemuksiani talon psykologin kanssa. Tulimme siihen tulokseen, että vaikka hyvä olo on tavoiteltavaa, on tervettä reagoida pahuuteen voimalla pahoin. Millainen ihminen ei järkyty tai ahdistu voimakkaasti kohdatessaan suurta julmuutta? No esimerkiksi sellainen ihminen joka on valinnut defenssimekanismikseen, eli toimintakykynsä säilyttämisen takia, etäännyttää pahuuden, kyynistyä ja alistua siihen ettei enimmäkseen mahda pahuudelle mitään. Mutta- ja tämä on tärkeää- tarvitsemme välttämättä keskuuteemme myös niitä jotka kohtaavat pahuutta mutta reagoivat siihen niin kuin pahaan on oikein reagoida. Sillä vaikka etäännyttäminen ja kyynisyys voivat olla omalla tavallaan hyödyllisiä suhtautumistapoja, niiden kääntöpuolella on turtumus, ja turtumus puolestaan on pahan hyväksymistä ja saattaa johtaa pahaan todellisuuteen alistumiseen. Ahdistuminen taas voi tuntua ikävältä, mutta se on vastarinnan merkki. Toisaalta pahasta ahdistuva ihminen on joku joka uskoo, että todellisuuden olisi mahdollista olla toisenlainen. Sellaisena hän edustaa myös toivoa. Pahasta ahdistuvat ihmiset ovat se omatunto jota ilman yhteisön moraali ei voi säilyä. Paradoksi on, että vaikka yhteiskunnan täytyy kyetä käsittelemään pahuutta järkevästi ja institutionalisoidusti, toisaalta pahoinvoinnin kokemuksen täytyy säilyä inhimillisen yhteiskunnan pahan käsittelyn johtotähtenä. Minulla on siis toisinaan sillä lailla paska tuuri, että joskus osanani on ylläpitää inhimillisyyttä voimalla pahoin. Siitäkin selviää, kun tietää että rasittaviltakin vaikuttavat valinnat ovat pohjimmiltaan valintoja jotka tukevat persoonani eheyttä, kun taas ikävien tilanteiden tarmokas vältteleminen ja välinpitämättömyys johtaisivat aika piankin siihen että alkaisin muuttua sellaiseksi ihmiseksi jollaiseksi en ikinä haluaisi tulla.

Miten siis rikkinäisessä maailmassa voi olla onnellinen, muutoin kun turvautumalla itsepetokseen, huolelliseen asioiden ajattelematta olemiseen tai kyynistymiseen? Ei voi varmasti luottaa siihen että Ulkomaailma toisi elämään hyvää. Voi se niin tehdäkin, mutta usein se riippuu hyvästä onnesta (ja vieläkin useammin siitä miten hyvin olemme toimissamme onnistuneet).  Joten  on parasta rakentaa  ja vaalia hyvää itse. Maailman pahuus ja rikkinäisyys korostaa vain sitä, että tärkeää ei ole ainoastaan pahan vastustaminen. Myös kaiken hyvän ja kauniin luominen ja vaaliminen ovat ensiarvoisen tärkeitä asioita. Hyvästä ja kauniista on täällä pulaa. 

Hyvän ylläpitäminen ei ole vain pahan pysäyttämistä, vaan hyvällä on myös oma sisältönsä ja omat ilmenemismuotonsa, joita täytyy viljellä. Hyvä on ensisijaista ja itsenäistä, joten se on myös hyvän elämän perustus. Kirjoitukseni alkupuolella määrittelin onnen hyvän kokemukseksi elämässä. Sillä, mistä hyvä on elämään löytynyt, ei ole väliä, vaan vain sillä että se on aitoa ja syvää. Kotikutoinen kelpaa loistavasti. Ulkomaailmasta ei koskaan tiedä, mutta itse voi vaikuttaa paljon siihen että Sisämaailmasta, omasta elämästä ja omasta kodista tulee paikkoja joissa hyvyys ja valo viihtyvät. Silloin uskaltaa myös tarvittaessa kohdata Ulkomaailman ahdistuksen ja pahoinvoinnin. Huonoimpinakin hetkinä tietää, että oikeastaan tarvitsee vain hiukan aikaa rauhoittua niin että elämään kasautunut hyvä ehtii tehdä tehtävänsä. Hyvyyden viljelyyn perustetussa elämässä onni on läsnä silloinkin kun mielialat ovat matalat. Hyvyyden viljely on myös se lähtökohta josta käsin jaksamme välittää sitkeästi maailmasta vaipumatta toivottomuuteen, epätoivoon ja itsepetokseen.

Kaikkein paras joulu

Minä en tarvitse tänäkään jouluna alkoholia.

Tarvitsetko sinä?

posted under , , | 5 Comments

Pedoista ja toivosta

Paljon on onnea sen elämässä joka ottaa pienen pupun, tai parikin, jakamaan arkensa. Jänöt eivät alistu ihmiselle koirien tapaan, ne eivät ole itsenäisiä kuin kissat, vaan heti tilaisuuden saadessaan niistä tulee lämminsydämisiä, pehmeitä ja omalla tavallaan hyvin viisaita perheenjäseniä.


Lisäksi pelkkä lemmikkijänöjen mainitseminen on hyvä tapa erottaa Mahdollisesti Mukavat uudet tuttavuudet niistä joista on parasta pysyä kaukana. Voin olla pienille ystävilleni kiitollinen siitäkin, että ne eivät ainoastaan ole itse hyviä havaitsemaan lähistöllä vaanivia petoja, vaan varoittavat minuakin niin että osaan kartella sellaisia.

Ihan kohtalainen osuus ihmisistä nimittäin alkaa sanan ”kani” kuullessaan puhumaan paisteista tai siitä miten tutun koira/tuttu/hän itse on joskus tappanut kanin. Sellaisetkaan ihmiset eivät tietenkään saa kohteliasta jennihaukio-hymyäni värähtämään. Sillä sellaisia ihmisiä on ollut olemassa aina, ja kohtalaisen tasaisessa määrin, niin ettei heissä enää ole mitään järkyttävää. Toteanpahan vain mielessäni, että niistä ihmisistä joiden mielestä minun ystävieni syöminen ja tappaminen on huvittava jutunjuuri, on viisasta pysytellä kaukana. Sellaisilla ihmisillä on petojen julma mieli, ja hyvä on sen osa joka osaa heitä varoa.

Peto kuvittelee voivansa väkivallan ja sen uhan avulla hallita ympäristöään. Pienet ja pehmeät ovat heille olemassa nujertamista, alistamista ja tappamista varten. Peto ihailee voimaansa, kykenemättä erottamaan sitä raakuudesta. Peto ylpeilee väkivaltaisuudellaan, kuvitellen sen kertovan hänestä jotakin myönteistä.

Ihmeistä pedot eivät pääse perille. Esimerkiksi tästä: vaikka kanien suuren suvun ja ihmiskunnan välit ovat olleet ikimuistoisista ajoista hankalat, huolimatta siitäkin että rabitin hiljaista kieltä on ihmisten vaikea puhua, eräs harvoista ilmaisuista jotka ihminenkin voi sillä kielellä sanoa selvästi, on ”minä olen ystäväsi”. Eivätkä pienet kaninpojat tänäkään päivänä epäile sitä joka niin sanoo selväksi rabitiksi. He toivottavat ihmisen ilolla tervetulleeksi lämpimiin, pieniin sydämiinsä. Pedot saavat minun puolestani pitää julman maailmansa ja tikahtua nokkeluuteensa. Minä elän mieluummin täällä missä puput pomppivat ja ystävyyttä voi syntyä sinnekin missä historia on täynnä vääryyttä, täynnä petoja.

posted under , , | 6 Comments

Talven rauhaa ja käsitöitä

Olen jo parina vuonna miettinyt joulukuun koittaessa, kannattaako Kysy mitä vain-tempausta edes järjestää kun siihen kuitenkin tulee vain pari kysymystä. Kyllä kannattaa, niin kauan kuin kysymykset ovat niin hyviä kuin ovat! Niin että suuret kysymykset onnellisuudesta ovat nyt mietinnässä, ja palaan niihin tuota pikaa kun saan ajateltua asiat valmiiksi. 


Ajatusten valmistumista odotellessa ehtii kuitenkin jakaa muutamia valokuvia.  

Puutarhassa on lunta. Jokatalvinen sota hiirulaisia vastaan käy kuitenkin kuumimmillaan. Tänä vuonna ryökäleet olivat valloittaneet varastorakennuksemme. Puoliso vastaa tänäkin vuonna sodan operatiivisesta toiminnasta ja siitä että tuhoa tekemästä tavatut hiirulaiset päätyvät hyötyeläimiksi. Kompostorin kautta.

Photobucket

Lintulaudan talvi on todellinen menestys. Olemme bonganneet järripeippojen jälkeen peräti kaksi aivan uutta lajia, vihervarpusen sekä kuvassa näkyvän kuusitiaisen. Tervetuloa, pikkuiset!

Photobucket

Myös naakat löytävät toisinaan sisäisen pikkulintunsa. Sekin on oikeastaan ihan viihdyttävää.

Photobucket

Ulkona on satanut lunta monta päivää. Kun on rehkinyt aikansa lumitöiden parissa, arvostaa sisällä vallitsevaa lämmintä tunnelmaa vieläkin enemmän.

Photobucket

Minä olen ahkeroinut käsitöiden parissa jo kuukausikaupalla. Ensi vuoden hyvä arki valmistuu maalaismekko kerrallaan. Tämän mekon olen ehtinyt jo saada valmiiksi asti.

Photobucket

Iltaisin ehtii joskus tehdä jotakin hienompaa, kuten kirjailla ruususia. 

Photobucket

Eksistentiaaliangsti sekä maailman ja ihmisten pahuus ovat onnistuneet masentamaan minut kovin perusteellisesti viime viikkoina. Olen ahdistuksissani peruuttanut kaikki paitsi välttämättömimmät menot ja vetäytynyt terapoimaan itseäni. Kodin lisäksi olen uskaltautunut lähinnä kudontabunkkerille, ja tulos on sen mukainen. Juuri nyt minulla on työn alla poppanoita, mutta ensimmäisen poppanaliinan sain jouluksi puista pois.

Photobucket 

Nämä laudeliinat taas olivat marrasajan pimeiden viikkojen henkireikä. Sateenkaariloimen hehkuvat värit eivät edes tahdo päästä valokuvissa oikeuksiinsa. Yritetään kuitenkin! Vaaleampi liina on kudottu luonnonvärisellä pellavakuteella, sinisen liinan kude on kirkkaansinistä puuvillapellavaa.

Photobucket

Tässä on vielä lähikuva. Jos minulla ei olisi jo poppanoita tulossa, nämä liinat pääsisivät lauteiden sijasta koristamaan ruokapöytää.

Photobucket

Villaisen viltin kudoin jo alkusyksystä, mutta se kävi tässä välissä huovutuksessa. Tänäkin vuonna kudontaryhmä valitsi vilttiin olohuoneeseemme täydellisesti sopivat värisävyt. Unelmanpehmeys ja lämpöisyys eivät valitettavasti välity kuvasta. Viltin alta pilkistävän keinutuolinmaton olen virkannut monta vuotta sitten.

Photobucket

Kun lunta sataa aina vain, lumitähtiä alkaa hiipiä sisällekin. Nämä sokerimassatähdet tein eilisillan päätteeksi. Näin on alkanut kakun teko suvun joulujuhlaa varten.

Photobucket

Puolisollakin on ollut töissä raskas loppuvuosi, joten päätimme pitää Pesäpäivien aikaan kunnon elokuvafestarit. Katsomme kokonaisen pinon parhaita katastrofi- ja toimintaleffoja. Terminator 3 tuli katsottua jo viikonloppuna. Olen nähnyt sen monta kertaa, mutta jaksan innostua aina uudelleen.

Photobucket

Paras rentoutumisen malli taitaa kuitenkin löytyä Kolalta. Sillä on tapana nukahtaa hassuihin asentoihin. Kuvaa nukkuvasta kanista on kyllä vaikea hiipiä nappaamaan, mutta tällä kertaa Koksu oli sammahtanut mökkiinsä ja onnistuimme. Eikö hän näytäkin onnelliselta?!

Photobucket


Maailmanloppua pukkaa taas

Olen ollut hiukan hämmennyksissäni siitä mediahuomiosta jonka lähestyvä maya-kalenterin merkkipäivä on saanut aikaan. Sekä Tähdet ja Avaruus että Tiede omistivat uusimmissa numeroissaan aiheelle laajat artikkelit joissa selviteltiin mayakalenterin saloja sekä pinnalla olevien maailmanlopputeorioiden älyttömyyttä. Mutta miksi mayat? Miksi hysterisointi juuri nyt? Tarkoitan, että eihän meillä ole maailmanlopuista viime aikoina pulaa ollut. Melkein joka vuodelle riittää tuhon ennustuksia ja synkkiä profetioita. Mormonit ja monet muut Jeesuksen pikaista paluuta odottavat, Y2K, Nibiru…sehän vasta outoa olisi jos koittaisi sellainen päivä jona lopunajat eivät olisi jonkun mielestä käsillä. Eikä kiinnostusta mayoihin selitä sekään että ihmiset olisivat nyt ennenkuulumattoman paniikissa. Muistetaan vain Taivaan Portti-lahkon 39 ihmisen hengen vaatinutta joukkoitsemurhaa. Piintyneet survivalistit taas ryhtyvät innokkaasti bunkkerinrakennuspuuhiin pienestäkin tekosyystä, mutta ehkä enemmän kuitenkin siksi että heistä on mukavaa rakennella bunkkereita ja varautua kaikkeen mahdolliseen ja mahdottomaan. Entä ovatko mayat sen uskottavampia muinaisten salaisuuksien vartijoita kuin muutkaan menneet kansat- ottaen huomioon että he uskoivat vakaasti myös että jumalat loivat ihmisen maissista. Tiede-lehden siteeraaman kyselyn mukaan 10% ihmisistä uskoo mayojen maailmanloppuennustukseen. Mutta uskovatko he mayojen Suureen Maissiteoriaan?

Oman kokemukseni mukaan ihmiset uskovat omituisia asioita pitkälti siksi että haluavat uskoa. Suurin osa siitä mitä nimitämme arkikielessä tiedoksi, on tarkkaan ottaen uskomista episteemisiin auktoriteetteihin. Harvassa ovat ne uskomukset joiden totuudellisuudesta voimme mennä henkilökohtaiseen takuuseen. Toisaalta, valitsemme ne uskomukset jotka päädymme omaksumaan, usein kaikkea muuta kuin rationaalisen tiedonkäsittelyprosessin tuloksena. Uskomme mielellämme uskomukset jotka vaikuttavat hyödyllisiltä tai muista syistä haluttavilta, kun taas kriitikonlahjamme puhkeavat kukkaan kun joku yrittää saada meitä uskomaan todeksi jotakin sellaista väitettä josta emme yhtään pidä.

Uskomisessa on siis kysymys paljosta muustakin kuin episteemisestä tekemisestä. Uskominen voi rakentaa identiteettiä, olla (huono) tapa käsitellä ahdistusta, selittää monimutkaisia ilmiöitä yksinkertaisesti. Uskominen voi saada ihmisen tuntemaan itsensä erityiseksi ja ainutlaatuiseksi tai moraalisesti muita paremmaksi. Uskominen voi saada elämän tuntumaan jännittävältä ja mystiseltä tai turvalliselta, rauhalliselta ja hallittavalta. Psykologisten tarpeiden tyydyttäminen uskomalla ei tietenkään ole viisasta, koska kaikesta huolimatta uskominen on myös episteeminen teko ja tapa asennoitua todellisuuteen. Monen mielestä on kuitenkin paljon hauskempaa antaa tunteiden ja tarpeiden viedä kuin tavoitella häilyväistä ja ikuisesti pakenevaa Totuutta. Esimerkiksi maailmanloppuun uskominen voi ahdistaa, mutta toisaalta maailmanloppu on myös vapauttava ajatus. Ei enää tarvitse kestää kaikenmaailman ääliöitä. Ei ratkaista ympäristöongelmia esimerkiksi muuttamalla omia kulutustottumuksia. Maailmanloppu tekee selvän myös kaikista henkilökohtaisista ongelmista, olivat ne sitten luonteeltaan vatsahaavoja, eksistentiaaliangsteja, rahahuolia tai raskaita perheasioita. Jos taas kuuluu harvojen maailmanlopusta selviytyvien joukkoon, postapokalyptinen maailma tarjoaa uuden puhtaan alun jossa sivilisaation monet murheet ovat muisto vain. Sitä tyydyttävämpää olisi vain olla selviytyjä jolla oli jonkinlainen ennakkoaavistus tulevasta katastrofista. Miten komealta tuntuisikaan seistä suurkaupungin raunioiden äärellä ja sanoa ”minä tiesin, mutta tepäs ette taaskaan kuunnelleet”. 

Hyve-epistemologien mielestä etiikka ja tietoteoria eivät lopulta ole lainkaan kaukana toisistaan. Siinä hengessä, on mahdollista kysyä: "Onko hyvä olla hörhöyteen taipuvainen? Onko hyvä ihminen sellainen?" Siitäkin huolimatta että maailmanlopussa on ehdottomasti valoisat puolensa (niin kuin siinä näin marraskaudesta toipuvassa mielessäni on), huolimatta siitä että sen odottaminen toisi elämään ihanaa kohtalokkuuden tuntua...onko sittenkään hyvä hellitellä heikosti perusteltuja uskomuksia? Ei siksi etteikö eläminen onnistuisi vaikka miten villien harhojen kanssa. Vaan siksi, että totuudella ja viisaudella on oma itseisarvonsa, voimansa ja ainutlaatuinen kauneutensa jota hellimmälläkään psykologisella laastarilla ei ole. Siitä saavat osansa nekin jotka pyrkivät totuuteen parhaansa mukaan vaikkeivät sitä aina tavoittaisikaan. Sen sijaan ne jotka uskovat aina juuri niinkuin haluavat, saavat vain sen ilon mikä uskomisesta itsestään irtoaa.

ETA: Kysy mitä vain- tempaukseen voi jättää kysymyksiä vielä huomisen ajan.

On hanget korkeat nietokset

Ensin on lumipyry, sitten on julmetusti lunta joka jonkun on luotava. Näissä tunnelmissa tänään. Viime viikko oli sellainen marrasajan grande finale, että epäilin viimeisen hyvän tuurin muruseni kuluneen siihen että ehdimme nähdä Belgiassa Amberian Dawnin viimeisen keikan ennen vokalistin lähtöä.

Nyt toivon lunta olevan jo niin paljon että alan varovasti toivoa vuodenajan vaihtuneen. Ehkä valkeutta ja rauhaa alkaisi jo riittää nietosten lisäksi elämäänkin? Uusi vuodenaika on vielä toivoa täynnä.


posted under , | 0 Comments

Tai sitten voisi vaikka downshiftata


EK:n toimitusjohtaja Jyri Häkämies vaatii pidempiä työviikkoja. Kokoomus patistelee kotiäitejä töihin. Samaan aikaan syksy on ollut suuria irtisanomisia täynnä. Viimeksi eilen Osuuspankki-Pohjola- konserni ilmoitti suurista irtisanomisista, huolimatta voitollisesta tuloksesta. Vain näyttävimmät irtisanomiset ylittävät uutiskynnyksen- esimerkiksi kaupan alalta viime vuosina kadonneet tuhannet työpaikat on sivuutettu julkisuudessa ilman suurempia kauhisteluita. Piilotyöttömiä, yhdeksän euron ruokarahalla ”työllistettyjä”  tai erilaisissa epämääräisissä virityksissä taskurahoja tienaavia (allekirjoittanut mukaan lukien) ei laske kukaan. Taloustieteestä mitään ymmärtämätön (kuten minä) voisi tietysti kuvitella, että julkisella vallalla alkaisi kohta olla intressi alkaa miettiä, miten työtä saataisiin jaettua useammille niin etteivät harvenevat palkkatyön tekijät palaisi loppuun ja että halukkaat pääsisivät työelämän syrjään kiinni. Mutta ei. Oikeistopoliitikkojen puheista voitaisiin päätellä, että maan suurin ongelma on hirmuinen työvoimapula joka tyrehdyttää täyttä vauhtia puuskuttavien vientivetureiden kasvun.

Samaan aikaan elinkustannukset nousevat. Muutama viikko sitten kahvilassa istuessani löysin Ilta-Sanomien suuren ruuan hintavertailun. Siitä kävi ilmi, että elintarvikkeiden hinta on vain kahdessa vuodessa noussut roimasti. ”Kotitarveviljely se on mikä kannattaa”, totesin havaittuani, että meillä runsaasti tuotetut elintarvikkeet, kuten omenat, mehu ja perunat, olivat kallistuneet noin viidenneksellä. Jos osakkeet olisivat nousseet samaa tahtia, maassa vietettäisiin hurjia kulutusjuhlia. Nyt meillä on vain se ilo että oman ruokakorimme hinnannousu on pysynyt maltillisena ja että sitäkin hinnannousua selittää paljolti lisääntynyt luomun ostaminen paikallisen tarjonnan parannuttua. 

Yhdistettynä elinkustannusten nousu , työttömyyden lisääntyminen ja palkkojen sekä etuuksien paikallaan polkeminen tietävät ostovoiman laskua. Itse epäilen, että elinkustannusten todellinen nousu on vielä synkempi kuin mitä kuluttajahintaindeksi väittää. Pitäväthän laskelmissa lukua kurissa alhainen korkotaso, halventunut elektroniikka ja matkaviestintä. Mutta puhelinkuluista ja uusista leluista on helppo leikata tiukassa taloustilanteessa, kun taas kallistuneita elintarvikkeita on pakko ostaa (elintarvikkeiden kallistumista puolestaan vakavoittaa se että hinnannousua on kaikissa tuoteryhmissä, myös peruselintarvikkeissa ja kasvisruuassa). Asuntovelallisena iloitsen tietysti alhaisesta korkotasosta- mutta kasvukeskuksissa asuntojen hintojen ja vuokrien nousu syönee tämän säästön aika tehokkaasti. Vuokra-asujista taas enemmistö on pienituloisia. Hintojen nousu näyttäisi siis minusta painottuvan niin sanottuihin pakollisiin menoihin, hintojen lasku ei.

Minusta näyttää siltä, että monen olisi nyt hyvä hetki harkita maalle muuttamista. Maalla ei ehkä ole työtä sen paremmin kuin kaupungissakaan, mutta elinkustannukset ovat lähtökohtaisesti alhaisemmat ja niihin voi vaikuttaa paremmin. Ruuan kasvattaminen itse on aina vain kannattavampaa. Lämmityskuluihin voi vaikuttaa muutenkin kuin kilpailuttamalla sähköyhtiöitä.  Pääkaupunkiseudun asuntojen hintojen ja vuokrien noususta ei enää Lohjalle tullessa tarvitse paljon murehtia, ja mitä etäämmälle uskaltautuu, sen halvemmaksi asuminen tulee. Kaupunkilaista työtöntä vaanivat toimettomuus ja arvottomuuden tunnekin ovat  maalaisessa elämäntavassa outo ilmiö. Ainakaan tässä huushollissa ei olla vielä nähty sellaista päivää jolloin kodin ja pihapiirin tehtävät eivät työllistäisi niin paljon kuin vain ehdimme ja jaksamme töitä tehdä. Näin talvella on tavallisten kotitöiden lisäksi tarjolla lumitöitä, lämmityspuuhia ja käsitöitä. Nyt on myös hyvä hetki tehdä pieniä remontteja tai suurempia siivousurakoita. Kun omalla työllään säästää rahaa, säästetty euro on aina enemmän kuin tienattu euro sillä siitä ei tarvitse maksaa veroja. Olen varma, ettei tämäkään puhe yhtään miellytä kapitalisteja, mutta toisaalta, eivätpä kapitalistitkaan armoa tunne potkiessaan kansaa pihalle voittoa tuottavista yhtiöistä ja verosuunnitellessaan tulostaan alhaisemman verotuksen maihin. 

Niin, minusta kapitalismin nykytila näyttää siltä, että kansalaisten kannattaisi alkaa miettiä löytyisikö elämään mielekästä sisältöä oravanpyörän ulkopuoleltakin. Johtavat poliitikkomme eivät tule näitä vaihtoehtoja meille ojentamaan. Jos kapitalismiin yhä riittää uskoa (ja uskoksi emme nyt laske "ei kommunismikaan toiminut"- natinaa), voi vielä odottaa työelämän ja työn määrän ihmeparanemista. Jos usko Systeemin voimaannuttavaan ja hyvinvointia luovaan tehoon alkaa hiipua, voi sen sijaan alkaa kaikessa hiljaisuudessa järjestelemään omaa elämää mielekkäämmäksi, itsellisemmäksi, ekologisesti ja inhimillisesti kestävämmäksi, sekä tietysti halvemmaksi.

Kysy mitä vain 2012 on käynnissä viikon loppuun asti- käytä tilaisuus hyväksesi!

Leppoisampaa joulukuuta kulutuskriittisille


Joulukuussa kuuluu kai uneliaankin kulutuskriitikon herätä. Täytyyhän käyttää vuoden paras tilaisuus syyllistää kansaa siitä että he haluavat ilahduttaa läheisiään? Etenkin kun kaikki tietävät, että lahjoissa on kyse paitsi krääsästä, myös hyvän tahdon eleistä. Ja jos vähän viitsii ajatella, huomaamme että niin sanotut aineettomat lahjatkin ovat korkeintaan suhteellisen aineettomia. Esimerkiksi teatteriesitys vaatii lämmitetyn, valaistun tilan (joka on suuren osan vuorokaudesta tyhjillään), lavasteet ja puvut, eivätkä kaikki katsojat varmaan saavu paikalle apostolinkyydillä. 

Yleensä ongelmilla on vähintään kaksi päätä joista niitä voisi alkaa ratkomaan, ja niin on tälläkin. Nyt olisi, esimerkiksi, hyvä aika viljellä kiitollisuuden hyvettä. Sen sijaan että miettisi, mitkä kaikki joululahjat ovat vääränlaisia ja eettisesti ongelmallisia, voisikin kokeilla olla kiitollinen siitä että joku on tahtonut muistaa minuakin. Tämä kuulostaa vaatimattomalta, mutta jatketaan pohdintaamme vielä vähän. Kriittisyys ja oman kilven kiillottaminen kuuluvat ajan henkeen, siinä määrin että on joskus epäselvää onko etiikka päämäärä vaiko vain väline suuressa egoprojektissa. Mutta kiitollisuus. Mitä se olikaan? Se on sen hyvän muistamista mitä elämässä on, ja tietoisuutta siitä ettei tämä hyvä ole itsestäänselvyys. Jospa Pesäpäivien ajan rauhassa  katsahtaisimmekin ympärillemme ja näkisimme tuhlauksen, huonojen lahjojen ja puutteellisten juhlavalmistelujen sijasta asioita joista on syytä olla kiitollinen? Kiitollisuus on läheistä sukua tyytyväisyydelle, ja tyytyväisyys on ehkä tehokkain lääke kerskakulutusta vastaan. Kriittinen ihminen –vaikka maailman parhaista syistä kriittinen – on väistämättä myös jollakin tapaa tyytymätön ihminen.  Ja mitä tekee tyytymätön ihminen? Hösää ja kuluttaa. Kiitollisuus on siis myös hiljentymisen hyve. Se on vastaanottamisen ja pysähtymisen hyve. Ehkäpä siksi sitä näkeekin niin vähän. Kiitollinen ihminen ei tee näyttäviä sankaritekoja, mutta kaikessa hiljaisuudessa hän toteuttaa eetosta joka on radikaalisti erilainen kuin kulutuksen henki.

Joten en nyt sano että älkää vaan ostako älkääkä toivoko lahjoja. Enkä kerro mielipidettäni siitä, mitkä ostokset ovat eettisiä, jos ja kun useimpien on kuitenkin melkein pakko ostaa jotakin. Sanon vain, että nyt olisi hyvä aika koittaa kulkea vuodenajan houkutusten läpi muistaen, että meillä kaikilla on jo lähtökohtaisesti paljon syytä kiitollisuuteen. Että useimmille meistä ovat tärkeitä lämpimät tunteet, mutta yhä useammille krääsä ei enää ole välittämisen osoitus vaan ongelma. Jos tässä onnistuu joulukuussa, mieliala on helppoa säilyttää arjen palatessa. Jos joulukuussa ei ihan onnistu, on tammikuussa helpompi yrittää uudelleen.

Kysy mitä vain 2012

Joulukuu on jo hyvässä vauhdissa, ja taas on teidän vuoronne kysyä mitä vain! Pienet ja suuret kysymykset, kevyet ja raskaat, arkiset ja ihmeelliset, kaikki ovat tervetulleita ja yritän vastata niihin parhaani mukaan.

Aikaisempien vuosien tapaan kysymyksiä voi laittaa tulemaan kommenttilaatikkoon tai sähköpostiin, ja aikaa on ensi sunnuntaihin eli 16.12 asti. 

posted under | 2 Comments

Kenestä puhumme kun puhumme Esivanhemmista


Tämä Marja Leenan kirjoitus muistutti minua aiheesta joka on ollut kirjoituslistallani jo jonkin aikaa. Tänä vuonna lukulistalleni nimittäin päätyi useampikin ihmislajin varhaishistoriaa käsittelevä teos, sekä pari kirjaa joissa Esivanhempien elämään viitattiin muuten vain. Aivan viime vuosina käsitykset ihmislajin varhaisista ajoista ovat monipuolistuneet ja tarkentuneet. On löydetty peräti uusia ihmislajeja jotka ovat eläneet rinnakkain, ja toisinaan jopa vuorovaikutuksessa, nykyihmisen kanssa. Mutta millaista Esivanhempiemme elämä oikein oli? Se onkin vaikea kysymys. Huomasin nimittäin, että kirjoittajasta riippuen vanhemman kivikauden elämä oli joko hobbesiaanista raakalaisuutta, leppoisan hippihenkistä jalojen villien elämää tai jotakin siltä väliltä. Kaikille näkemyksille löytyi perustelunsa, mutta itse päädyin nopeasti siihen tulokseen että nyt on puhe niin kaukaisista ajoista ja niin monipuolisesta lajista, että varmasti on vaikea sanoa mitään.

Parista asiasta pitää kuitenkin sanoa sananen: se että ihmislajin kehitystä on voinut muutaman viime vuosisadan ajan kuvata edistyksen käsitteistöllä, ei vielä kerro paljoakaan siitä millaisia olot historian eri vaiheissa ovat olleet. Esimerkiksi Rooman valtakunnan sivistys- ja elintaso olivat tasolla joka on länsimaissa saavutettu vasta teollistumisen päästyä hyvään vauhtiin. Länsimaiseen sivilisaatioon vuosisatojen ajan kuulunut klassisen kulttuurin ihannointi ei ollut vain romanttista haikailua, vaan konkreettista kaipuuta menetettyyn elintasoon. Varhaisemman esimerkin mainitakseni, tutkimukset ovat osoittaneet että maanviljelykseen siirtyminen romahdutti eliniänodotteen, lisäsi väestön sairastavuutta ja yksipuolisti ravitsemusta huomattavasti. Kuitenkin olemme tottuneet pitämään sitä suurena kulttuurisena edistysaskeleena. Esivanhemmista puhuttaessa onkin tärkeää alkajaisiksi miettiä sitä, minkä ajan ihmisistä puhumme. Puhummeko 1800-luvun katovuosien tai pula-ajan niukkuuden läpi perheensä luotsanneista sankareista, puhummeko viikinkiajan varakkaasta Euran emännästä upeine koruineen, vai yritämmekö peräti sanoa jotakin Pohjanmaan jätinkirkkojen rakentajista ja Astuvansalmen taiteilijoista? Sillä kaikki he tarjoavat erilaisen kuvan ihmisyydestä, elämästä, työstä ja unelmista.

Toinen nykyaikaisen ihmisen ajatteluun vaikuttava seikka on viime vuosikymmeninä tapahtunut luonto- ja teknologiasuhteiden muutos. Olemme erkaantuneet luonnosta, niin paljon että täytyy ehkä olla ympäristöasioiden kanssa jonkin verran tekemisissä osatakseen edes aavistella oman vierautensa määrää. Nykyään puhe luonnosta on usein puhetta hallitsemattomista uhista ja riskeistä. Luonnossa meitä uhkaavat sää, pedot, sairaudet ja ikävystyminen. Luonnolta suojaa teknologia, retkikeittimistä tietokoneisiin. Esivanhempiemme luontosuhde kuitenkin oli täysin toisenlainen. Heille luonto ei ollut uhkia vaan arkinen elinympäristö. Tieteellistä tietoa korvasi arjessa käytännöllinen taito lukea luonnon merkkejä. Luonnossa olevat merkit eivät puhuneet vain haltijoista ja jumalista, vaan myös säätilan muutoksista, riistaeläinten liikkumisesta ja vuoden etenemisestä. Heikko aavistus tästä ymmärryksestä ilmenee esimerkiksi siinä miten ajoitan puutarhani kevättöitä perhosten lentoaikojen mukaan.

Myös alkeellisuus on suhteellista. Monet nykypäivän ihmisen ”tarpeet” ja jopa välttämättömyydet ovat sellaisia joita menneiden aikojen ihmiset eivät osanneet kaivata. Perikleen Ateenassa ei tunnettu saippuaa, mutta aika heikoilla on se joka väittää Kreikan kultakauden ihmisiä likaisiksi kurjiksi. Heille riittivät vesi, hieno hiekka, kaapimet ja öljy- ja mahtuipa joukkoon muutama filosofikin jotka valittivat ympärillään näkyvän ylellisyyden turmelevan ja pehmittävän ihmiset. Ennen kuin voi tuntea tarpeidensa tyydyttyneen, on opittava tarvitsemaan. Ja tarpeet voi tyydyttää monella tavalla. Jäämies Ötzin asua tutkineet tiedemiehet havaitsivat, että Ötzin alkeellisen näköiset heinäkengät osoittautuivat mukavammiksi jalkineiksi kuin nykyaikaiset geelipohjilla, ilmatyynyillä ja pronaatiotuilla varustetut lenkkarit. Tulisiko Ötzin siis kadehtia nykyajan tyylikkäitä kenkiä, jos hänet saataisin virvoiteltua henkiin? Eräässä toisessa tutkimuksessa jossa selviteltiin Afrikan perinteisesti elävien sanien ruokailutapoja, havaittiin että tyypilliseen afrikkalaisen metsästäjä-keräilijän ruokavalioon kuului jopa sataa erilaista kasvia, ja monenlaiset kalat ja lihat päälle. Tulisiko sanien haikailla supermarkettiin josta voi ostaa kahdellakymmenellä tavalla prosessoituja perunoita ja kuutta omenalajiketta?

Tässä kaikessa on paljon ajattelemista. Itse olen päätynyt siihen, että puhuessamme Maailmanpuun juuristoon kadonneista esivanhemmistamme, puhumme usein enimmäkseen itsestämme ja ajastamme. Olemme niin täynnä omaa kulttuuria ja aikaamme, että vain aniharvoin, kiitävinä hetkinä voimme kuulla Esivanhempien kuiskaukset heidän jälkeensä jättämissään esineissä, taruissa ja muissa menneisyyden jäljissä. Tai ainakin kuvitella niin.

posted under , | 1 Comments

Talven ompelumaraton saapui jälleen


Kun lunta tupruttaa kolattavaksi asti ja kun lämpötila putoaa reilusti pakkasen puolelle, ei puutarhaan ole enää paljon asiaa. Koittaa vuoden paras hetki uusia vuoden aikana kulunutta vaatevarastoa. Viime vuonna lista oli hiukan lyhyt, joten nyt se on sitten pidempi. Maalaismekkojen lisäksi meillä tarvitaan pyjamahousuja, keittiöessuja, ja ehkäpä voisin tehdä pari uutta lämmintä flanellialushamettakin. Ommeltavaa siis riittää. Onneksi käyttämäni kaavat ovat helppoja ja nopeita. Motivaatiota lisää myös se ajatus että jokainen pisto jonka itse ompelen, on pisto jota hikipajatyöntekijän ei tarvinnut ommella.

”Jos emme ostaisi hikipajoista, niissä työskentelevät köyhät jäisivät sitten työttömiksi ja kokonaan tulottomiksi. Olisiko se parempi?”, kysyy joku aina välillä. Tässä meillä on huonosti peitelty ad baculum, eli silkkaa kiristystä. Jos et tee väärin, joku tekee vielä suuremman vääryyden! Ja se on sinun syysi! Vai onko sittenkään? Eikö nyt kuitenkin ole niin, että ihminen voi olla vastuussa vain omista tekemisistään ja tekemättä jättämisistään? Ehkäpä, jos minä jätän toimimatta epäeettisesti, tekoni huomataan ja havahduttaa muutkin harkitsemaan? Siis minä voin valita, toiminko niin eettisesti kuin osaan, vai valitsenko vaihtoehdon jonka tiedän olevan kestämättömämpi. Voin itse päättää, olenko aikuisten oikeasti sitä mieltä että eettinen toiminta on rationaalisinta mahdollista toimintaa, vai kuulunko sittenkin niihin joiden mielestä eettisyys on irtopisteitä ja ihanteita joista voi tinkiä sujuvasti. 

Työttömät köyhien massat ovat kapitalismin perusidean vastaisia. Kapitalismi toimii niin, että markkinoille tuotetaan tuotteita joista on kysyntää. Jos ihmiset esimerkiksi lakkaisivat ostamasta epäeettisissä olosuhteissa tuotettuja vaatteita,  sellaisille tuotteille ei siis enää olisi kysyntää. Hetken tuottajapuolella vallitsisi suuri hämmennys. Mutta kuka vakavasti uskoo, ettei tyhjiö alkaisi vähitellen täyttyä tuotteilla jotka olisi tuotettu kestävämmällä tavalla? Työntekijöitä tarvittaisiin taas, mutta nyt heidät olisi pakko palkata paremmilla ehdoilla sillä kysyntää olisi vain kestävästi tuotetuille tavaroille. Ehkä hinnat nousisivat. Ehkä eivät,  sillä tälläkin hetkellä valmistus vie valmiiden tuotteiden hinnasta vain murto-osan. Jopa kalliit merkkituotteet voidaan valmistaa nälkäpalkoilla hikipajoissa. Niiden hinta muodostuu brändäyksen ja lihavien katteiden tyyppisistä kuluista.

Se että hikipajatuotteiden ostaminen tuntuu epämääräisen pahalta, ei ole tehokasta. Tehokasta on se että epämukavuus johtaa konkreettisiin muutoksiin omassa käyttäytymisessä. Muutosten ei edes tarvitse olla radikaaleja. Vähän on aina parempi kuin ei mitään, hitaasti parempi kuin ei koskaan. Kaikki eivät voi tehdä itse, kaikki eivät voi ostaa eettisten brändien tuotteita…mutta varmasti jokainen voi tehdä jotakin. Kuten hiljattain pääsin kirjoittamasta: vaikka elämme maailmassa jossa eettisesti kestämättömät valinnat ovat normi, ne eivät ole pakko. Vaihtoehtoja on yhä. Esimerkiksi vaatteiden tekeminen ja erottuvan yksinkertaisuuden viljely ovat todellisia vaihtoehtoja. Järjesteltävää tietysti vähän on. Valitsenko opetella neulomaan ja ompelemaan? Saanko järjestettyä vuodessa muutaman illan aikaa (osan ajasta voi nipistää siitä shoppailusta)? Tyydynkö sellaisiin vaatteisiin joiden tuottaminen kotona on mahdollista vai tarvitsenko välttämättä vapaa-aikaani suuren ja vaihtelevan varaston eri vuodenaikoihin sopivia viisitaskufarkkuja, paitapuseroita ja hyvinistuvia bleisereitä? Jaksanko miettiä kaiken yksityiskohtia myöten uusiksi, jos toivona on että mietteet riittävät loppuiäksi?

Toisaalta voimme miettiä, ovatko kaukomaissa massoittain tuotetut vaatteet lisänneet hyvinvointia verrattuna aikoihin jolloin tavallista oli ommella kotona tai teettää suurin osa vaatteista? Onko hyvinvointia se että vaatteita on paljon, jos niistä vaatteista (hintaan ja merkkiin katsomatta) suurin osa on lyhytikäisiä ja huonolaatuisia? Ovatko muodin nopeat vaihtelut hyvinvointia? Onko hyvinvointia se että aikaa kulutetaan kaupoissa kiertelyyn ja muotijulkaisujen selailuun sen sijaan että vietettäisiin vuodesta muutama ilta ompelukoneen ääressä? Lisääkö jatkuva valitseminen lukemattomien vaihtoehtojen joukosta hyvinvointia? Ovatko ulkonäkökeskeisyys ja vaatetuksella uusinnettava eriarvoisuus hyvinvointia? Ovatko ulkonäköpaineet  hyvinvointia? Minusta eivät ole, vaan olen huomannut voivani parhaiten voidessani toteuttaa ihan toisia arvoja ja ihanteita. Kenenkään ei tietenkään pidä uskoa minua suorilta jaloilta, mutta kannattaako toisinkaan uskoa kritiikittömästi? Jos nykypäivän monen Maapallon resurssit ja ihmiskunnan enemmistön riiston taustakseen vaativa kulutuskeskeinen hyvinvointikäsitys herättää epäilyksiä, sen vedenpitävyyttä voi testata kokeilemalla toimia toisin.

Marrasajan kauniimpia tunnelmia

Marrasaika on ollut tänäkin vuonna vastoinkäymisten värittämää. Viime päivät olen ollut hyvin tympääntynyt jokseenkin koko ihmiskuntaan. Kuitenkin kameraan on tarttunut onnellisia hetkiä, pieniä kauniita arjen murusia harmauden keskeltä.

Photobucket

Enimmäkseen on ollut harmaata, joten kirkkaasta päivästä piti ottaa oikein valokuva. Kun vain on valoa, on myöhäissyksynkin puissa yllättävän paljon väriä.

Photobucket

Lintulaudalla sattuu ja tapahtuu. Viherpeippojen kanta romahti viime vuonna, mutta henkiinjääneet ovat nähtävästi tehneet ahkerasti poikasia sillä tänä vuonna ne ovat terhakoina (ja nälkäisinä) täällä taas.

Photobucket

Nokkavarpunen on Suomessa harvinaisempi lintu, mutta meillä niitä on näkynyt säännöllisesti monena talvena. Kauniita otuksia!

Photobucket

Keittiössä on ollut talvi jo jonkin aikaa. Uusi vuodenaika jaksaa vielä innostaa. Tässä punaista lohikeittoa, joka yrittää olla arkkipiispa Paavalin lohikeittoa mutta ei kuitenkaan ole sillä valmistin sen viikottaista ruokakauppareissua edeltävänä päivänä. Seurana suppilovahverohyrriä.

Photobucket 

Kun marrasaika alkoi oikein potkia päähän, otin käyttöön järeät konstit. Suunnittelin ja leivoin söpön Hello Kitty-kakun ja sitten suuntasimme sukuloimaan. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä että kinuskilla, vaniljatäytteellä ja päärynöillä täytetty suklaakakku karkotti marrasmasennuksen ainakin yhdeltä päivältä. Päälle tuli syötävä kakkukuva sekä kermapursotuksia. Totesin, että pursotusten tekemistä pitää vielä treenata...

Photobucket

Järeisiin konsteihin voinee laskea myös väestönsuojaan linnoittautumisen. Olen viettänyt kaiken liikenevän ajan kudontabunkkerilla, ja tulostakin on alkanut syntyä. Tässä on kaksi isoa, parimetristä kylpypyyhettä. Materiaali on puolipellavaa ja sidos vohveli. Jo viime vuoden kylpypyyhkeet käyttöön saatuamme totesimme, että froteepyyhkeiden aika tässä talossa voisi vaikka olla ohi. Nyt se unelma on taas askelen lähempänä.

Photobucket

Marrasmasennukseen auttaa myös kauneus. Ripustin "oman huoneeni" ikkunaan jouluvalot, ja totesin illan hämärtyessä että kaunis näkymä virkistää mieltä ainakin yhtä paljon kuin kirkasvalolamppu.

Photobucket

Tänään säätiedotukset lupasivat myrskyä ja tuiskua. Valojen alkaessa välkähdellä uhkaavasti jo alkuillasta keksin, että nyt voisi olla korkea aika huoltaa talon öljylamput.

Photobucket 

Ja valoa tulee! Aladdinin öljylampuissa on hehkusukka jonka ansiosta lampun valoteho on jopa 60 wattia. Kun vielä polttopuukorit ovat täynnä ja kodinkoneita vaativat tehtävät tehtynä, saa talvi tulla myräkälläkin jos niin tahtoo.

. Photobucket 

Parhaiten masennusta, alakuloa ja elämän synkkyyttä karkoittaa kuitenkin pieni pomppiva ilopilkku (jolla tarkkaan ottaen on kolmekymmentä iloista pilkkua). Kola on aina valmis leikkimään, tuomaan tärkeän viihde-elementin keittiön puuhiin, sekä toimittamaan runsaasti pupunsuukkoja kaikille tarvitseville perheenjäsenille. Suukkoja onkin tarvittu paljon, mutta Kola on ollut tehtäviensä tasalla ja kasvanut vaativaan päivänsäteen virkaan! 

Poissa muodista: arjenhallinta

Hesarin uusavuttomuustesti sen kertoi: olen arjenhallinnan pinko.  Osaan ommella irronneet napit, häätää tuholaiset ruokakomerostani ja avata tukkeutuneen lavuaarin muutenkin kuin kaatamalla sinne myrkkyjä. Testissä tulokseksi ei suinkaan tullut onnitteluja, vaan kehoitus löysätä pipoa ja löhötä enemmän. Niinpä niin. Uusavuttomuus on vähän noloa, mutta arjen perustaitojen hallitseminen ei enää ole hienoa vaan vähän vanhanaikaiseksi  käynyttä pingottamista. ”Miksi tehdä itse kun valmiinakin saa?” Kysymys on tietysti arvoista, ja hyvän arjen arvo on alhainen. Arki on se minkä on tarkoitus hoitua jotenkin, omia aikojaan. Arki ei kannattele ihmistä vaan on välttämätön paha josta kannattaa aina nipistää vaikka viihteen hyväksi. Yhteiskunnassamme on muutaman vuosikymmenen ajan pärjännyt toistaitoinenkin. Niin kauan kuin ihmisellä on rahaa ostaa paljon palveluita, sekä mielellään tietysti vanhemmat joille voi soittaa kun paidasta putoaa nappi tai seinään pitäisi kiinnittää hylly, arki sujuu. Viime vuosina avuttomien on nähty välillä puolustavan ääneen osaamattomuuttaan: ei kenenkään ole nykyään pakko osata, ja tumpelous on sitä paitsi hyväksi kansantaloudelle. Oikeastaan on vähän naurettavaa osata asioita, puhumattakaan siitä että ottaisi yhä paremman arjen kestotavoitteeksi. Siitä tulee vain kanssaihmisille epämääräisen kaunainen olo. 

Rahan lisäksi apuun rientää teknologia. Ei tarvitse viitsiä silittää, jos ostaa vain rypistymättömiä tekstiilejä. Ei tarvitse perehtyä siivoukseen, jos vain käyttää mittatilausaineita. Pärjäämistä tämäkin, mutta haurasta pärjäämistä. Perinteisesti uusavuttomaksi on kuvailtu ihmistä joka ei hallitse niitä perustaitoja jotka jokaisen aikuisen voi olettaa osaavan. On kuitenkin epäselvää, mitkä näitä taitoja ovat yhteiskunnassa jossa rahalla voi ostaa melkein mitä vain ja jossa ihmiset elävät hyvin erilaisia elämiä. Minusta avuton on se terve aikuinen jonka arki sujuu raskaasti ulkopuolisen avun varassa -tarkoitti se sitten sukulaisten ja ystävien hyväksikäyttöä tai ostopalveluiden runsasta käyttöä. Avuton on se jolla on aina oltava joku jolle soittaa kun paidasta tippuu nappi tai seinään pitäisi kiinnittää hylly. Avuton on se joka on hätää kärsimässä heti kun palveluiden sujuvaa virtaamista haittaamaan ilmestyy pidempi sähkökatko, rahapula tai lakko. Avuton on se joka tietää hyvin mitä haluaisi kuluttaa, mutta joka ei kehitä luovuuttaan tai osoita minkäänlaista kiinnostusta kotinsa ja perheensä hoitamiseen vaan haluaa käyttää kaiken oman aikansa lepäämiseen ja viihteeseen. Hän ei iloitse siitä että on ihminen jolla on koti ja perhe, vaan on ihminen jolle kotoiset, arkiset asiat ovat pelkkiä vaivoja ja velvollisuuksia. Minulle avuttomuus ei sittenkään ole pohjimmiltaan taitojen puutetta vaan asenne: passiivinen, tarvitseva, välinpitämätön, itsekeskeinen, omaa osaamattomuutta ja kyvyttömyyttä kaksin käsin ruokkiva ihminen on avuton vaikka olisikin jollakin kapealla alalla huippuosaaja.


En malta olla muistuttamatta, että arjenhallinnan puutteet kuormittavat myös ympäristöä. Ihminen joka heittelee sekajätteeseen ongelmajätteitä ja heittää menemään vaatteet jotka saisi huoltamalla uudenveroisiksi, kuormittaa ympäristöään. Se joka ei hallitse siivouksen perusteita on helppo uhri markkinamiehille joiden mukaan kodin kaikille eri pinnoille tarvitaan erilainen lianräjäyttäjä. Jos ei valmista itse arjessa tarpeellisia tavaroita, joutuu ostamaan tuotteita joiden tuotantotapa on epäeettinen ja ympäristölle haitallinen. Ihminen joka joutuu syömään prosessoituja eineksiä koska ei laita itse ruokaa, on ihminen joka tukee tuotantoa jossa tarvitaan pitkiä kuljetusketjuja ja paljon energiaa. Avuttomuuden taakse kätkeytyy myös paljon eettistä piittaamattomuutta. Olen huomannut sekä käytännössä että teoriassa monien aikamme ympäristöongelmien vaikeuden juontuvan siitä että haluaisimme kyllä ympäristöllemme kaikkea hyvää- niin kauan kuin mitään konkreettista ei tarvitsisi tehdä. Aika usein on niin ettei epäeettinen vaihtoehto ole ainoa vaihtoehto, vaan ainoastaan vaivattomin ja helpoin vaihtoehto tyydyttää tarve. Nykyäänkin usein on mahdollista valita hieman pidempi ja vaivalloisempi matka joukkoliikennevälineillä ja siivota itse kotona sen sijaan että lähtisi tennistunnille siivojan alta. Jos vaatteidentuotannon epäeettisyys rassaa, voi opetella valmistamaan vaatteita itse. Nämä ovat ihan todellisia vaihtoehtoja, ongelma vain on se että monelle pienikin vaivannäkö on kauhistus jonka sijaan valitaan mieluummin pieni ympäristön pilaaminen, rahanmeno ja avuttomuus. Ympäristöongelmatkin ovat usein monimutkaisia siksi että tulemme toimeen paljon paremmin monimutkaisuuden kanssa kuin sen seikan kanssa että juuri minun pitäisi viitsiä, vaivautua ja muuttaa asennoitumistani.

Kysymys on siis muustakin kuin tarpeista, pakoista, vaivasta ja rahasta. Se iso kysymys arjenhallinnasta on kysymys myös siitä keitä me olemme, ja millaisiksi haluamme elämän aikana kasvaa. Millaiseksi ihmiseksi kehittyy hän jonka arjen sujuminen on raskaasti riippuvaista teknologiasta, katkeamattoman runsaasta rahavirrasta ja toisten osaamisesta sekä ympäristön ja ihmiskunnan enemmistön riistämisestä? On aika selvää, että avuttomuus ei kuulu hyvän ja ihailtavan ihmisen ominaisuuksiin. Myös arjen laatu on seikka joka hukkuu sujumis/selviytymis/pärjäämispuheen alle. Sen tilalle ovat tulleet luksus ja brändit- eli massatuotetut asiat joita voi ostaa. Ylellisyyttä ei enää ole vastaleivotun, koko kodin tuoksuttavan leivän nostaminen uunista, vaan se että on varaa ostaa artesaanileipää jonka tuoreuden takaa se että se on leivottu samana päivänä kukonlaulun aikaan. Itse tekemällä ei ainoastaan säästä rahaa, vaan saa usein myös parempaa ja persoonallisempaa- mutta sosiaalista statusta itse tehdyt esineet eivät nosta siinä missä tehdasvalmisteiset brändituotteet. Itselliselle elämäntavalle miinusta taitaa olla sekin että itse valmistettuja tavaroita ei tee mieli vaihtaa uusiin ollenkaan siihen tahtiin kuin muodikkuus vaatisi.

Vastoin avuttomien ihmisten yleistä käsitystä, kukaan ei ole syntyessään arjen moniosaaja. Nykyään yhä harvempi on sitä aikuisenakaan. Monet meistä ovat saaneet kotoa varsin heikot eväät itsenäisen arjen pyöritykseen. Toiset alkavat ottaa vastuuta omasta oppimisestaan, toiset eivät. Arjen taidotkin ovat taitoja joita täytyy arvostaa niin paljon että on valmis opettelemaan ja oppimaan jatkuvasti uutta. Hyvälle arjelle täytyy  myös antaa aikaa, ja se aika on pois jostakin muusta, esimerkiksi viihteen ja elämysten kuluttamisesta. Arjen taitajaksi kehittyminen edellyttääkin sitä että todella pitää arjesta jossa on turvallisuutta ja sujuvuutta ja jossa omien kätten jäljet näkyvät selvästi. Pelkään, että näinä päivinä se vaatii myös kykyä uida vastavirtaan ja rohkeutta unelmoida suuria. Kun julkisuudessa tilan valtaavat yhä hurjemmat supersuorittajat, kun sisustus- ja ruokalehdet julkaisevat paljolti huonosti naamioituja mainoksia…silloin ei enää pelkkä kriittisyys riitä, vaan täytyy osata unelmoida oma parempi arkensa.

Saniaismetsän kuningas


Kun musta yö vaihtui siniseen aamuun, saniaismetsän kuningas heräsi tokkuraisena. Tihkusade teki maiseman utuiseksi. Oli kuin hänen päässäänkin olisi tihuuttanut, se tuntui tavallistakin raskaammalta.  Hänen sydämensä takoi kuin hän olisi ollut juoksemassa. Hänestä tuntui että hän oli nähnyt pahoja unia, mutta ne olivat haihtuneet heräämisen hetkellä jättäen jälkeensä vain epämääräisen ikävän olon. Ehkä se johtui tästä säästä. Pimeä vuodenaika oli synkimmillään. Onneksi ei ollut kylmä, päinvastoin tuntui siltä kuin päivästä tulisi tavallista lämpimämpi. Täällä ei ollut koskaan todella kylmä, eikä kukaan siksi tiennyt mikä oli talvi. Oli olemassa vain pimeä kausi, synkkä ajanjakso jonka aikana päivä ensin lyheni ja kalpeni kunnes valoisaa riitti vain muutamaksi lyhyeksi keskipäivän tunniksi, ja sen vastakohta valoisa kausi kun päivä piteni kunnes yö katosi lähes kokonaan eikä tähtiäkään näkynyt. Valoisa kausi oli hieman lämpimämpi kuin pimeä, mutta ero ei ollut suuri. Sade lankesi anteliaana aina, ruokkien tiheää kasvustoa. Saniaismetsän kuningas veti sieraimensa täyteen vedeltä ja vihreydeltä tuoksuvaa aamuilmaa. Hänen olonsa tuntui paremmalta hänen huomatessaan lauman jo heräilevän ympärillään. Se näytti siltä kuin pienet kukkulat olisivat heränneet eloon. Tovin päästä kukkulat olivat muuttuneet pieneksi laumaksi kymmenmetrisiä dinosauruksia jotka nousivat yöpuultaan. Kaikki oli hyvin, hän sanoi itselleen. Oli alkamassa jälleen yksi lyhyt päivä lähellä pimeän ajan sydäntä, ei sen kummempaa. Yön varjot väistyivät jo hänen ympäriltään, sen usvat ja tuntemukset hälvenisivät mielestä ihan pian.

Lauman öinen lepopaikka sijaitsi saaressa. Kaukaisessa menneisyydessä, monta sukupolvea aikaisemmin, joku nerokas Esivanhempi oli löytänyt vedenalaisen polun jota pitkin sinne pääsi. Saari ei ollut riittävän suuri koko lauman pysyväksi laidunmaaksi, mutta isojen härkien ei ollut vaikeaa kahlata lyhyttä matkaa metsikköiselle vastarannalle. Pienille poikasille ja niiden emoille laidunnettavaa riitti, sillä pimeänä aikanakin luonto oli vehreä ja nopeakasvuinen. Mikä tärkeintä, saaressa lauman heikoimmat jäsenet olivat omassa rauhassaan. Tämä oli rauhallista seutua, mutta maailma oli kuitenkin vaarallinen paikka. Miten lauman olisi käynyt, jos poikaset eivät olisi olleet saaressa kun pieni lauma saalistavia raptoreita sattui seudulle viime kesänä? Lähes kymmenpäisellä täysikasvuisten laumalla joka koostui isoista häristä ja niistä naaraista joilla ei ollut hoidettavia poikasia, ei ollut ollut vaikeuksia antaa niille kunnon selkäsaunaa. Saniaismetsän kuninkaat eivät olleet petoja, mutta Äiti Aurinko ei ollut jättänyt niitä vaille puolustuskeinoja. Sarvet ja tukevat hännät, ja silkka joukkovoima niiden rynnistäessä vihollista päin yhtenä muurina, riittivät lannistamaan minkä tahansa pedon. Vain lauman heikoimmilla oli pelättävää, jos ne joutuivat eroon muista. Tämän lauman heikoimmat jäsenet olivat kuitenkin turvassa saaressa jonne pedot eivät osanneet kahlata eivätkä uida. Heillä oli ollut onnea. Vai oliko kyse vain siitä että äiti Aurinko rakasti Saniaismetsää ja sen valtiaita aivan erityisesti?

Saniaismetsän kuningas kuuli ruohikosta rapinaa. Hetken päästä korkean heinikon sijassa näkyi vilaus jostakin pikkuruisesta ja ruskeasta sen vilistäessä pakosalle. Nämä olivat outoja otuksia, nämä metsän pienet ruskeat, saniaismetsän kuningas tuumi. Ne olivat maaeläimiä mutta aivan erilaisia kuin kaikki muut nelijalkaiset. Niillä ei ollut höyheniä, nahkaa eikä suomuja vaan pehmeännäköistä karvaa, ja niiden koko olemus oli jotenkin outo ja aivan erisukuisen näköinen kuin kaikilla muilla eläimillä jotka kansoittivat Saniaismetsän moninaiset asuinsijat. Outoja, mutta vähäpätöisiä, hän päätti, tuskin sopivia otuksia sen pidemmälti mietittäviksi. Saniaismetsän kuningas ei käsittänyt, miksi Äiti Aurinko oli edes vaivautunut synnyttämään niin pieniä ja mitättömiä otuksia joiden oli pakko syödä vain viheliäisiä hyönteisiä ja joista ei lähtenyt pientä vikinää kummempaa ääntä. Onneksi hän oli saanut syntyä suureksi ja komeaksi, niin suureksi että hän saattoi laiduntaa laumansa kanssa rauhassa. Onneksi hänen ei tarvinnut paeta loputtamasti vaan hän saattoi laiduntaa missä ikinä halusi, tyynen varmana siitä että lauma pystyisi hoitelemaan jokaisen petodinosauruksen jolla oli liian suuret luulot itsestään. Ja sanottavansa hän sai ilmoille äänelle joka kiiri yli soiden ja sai kalliot soimaan. Tasan eivät käyneet onnenlahjat maailmassa!

Tänä aamuna koko lauma oli tokkurainen ja levoton. Saniaismetsän kuninkaat katselivat toisiaan, haistelivat heikkoa länsituulta, tutkailivat järven leppeitä laineita ja tähyilivät vastarannalta merkkejä pedoista. Kun mitään ei kuitenkaan näkynyt, ne rauhottuivat, pikemminkin siksi ettei huoleen ollut havaittavissa selvää syytä kuin siksi että ne olisivat vakuuttuneet kaiken olevan kunnossa. Emot poikasineen lähtivät ensiksi, liikkeelle, kohti saaren eteläosaa jossa he eivät olleet laiduntaneet vähään aikaan. Sitten, jälkeen jääneistä yksi toisensa jälkeen astui rantaveteen ja lähti kahlaamaan. Järvenpohja ei suinkaan ollut tasainen, eikä iso dinosauruskaan kyennyt kahlaamaan mantereelle muuten kuin määrättyä vedenalaista polkua pitkin. Emon viimeisiin opetuksiin poikaselleen kuului teroittaa, missä vedenalainen polku kulki. Vastarannalle vievä matka oli lyhyt, mutta puolivälin tienoilla oli syvänne joka piti osata kiertää. Lisäksi vastaranta oli kallioinen ja sen lähellä veden alla oli teräväreunaista kivikkoa joka saattoi raapia vatsan verille jos ei osannut varoa. ”Sinun, poika, ei tarvitse pelätä, vaan ainoastaan olla huolellinen. Polun varrella olevat vaarat on Äiti Aurinko luonut vihollisiamme varten.” Saniaismetsän kuninkaan sydän paisui ilosta kun hän ajatteli miten Äiti Aurinko, kaiken elämän antaja, oli suosinut hänen väkeään. Olkoonkin, ettei hän muistanut, koska olisi ollut sellainen tilanne että laiduntavan lauman olisi tarvinnut paeta veteen.

Aamu kirkastui, pilvet hälvenivät rihmaiseksi taivaanusvaksi. Ilma oli käynyt oudon raskaaksi ja lännessä taivas oli saanut oudon hehkun, kuin jossakin hyvin kaukana olisi ollut suunnaton metsäpalo. Saniaismetsän kuninkaan sydän oli kuitenkin nyt kevyt sen seuratessa laumaa joka levittäytyi  rauhallisesti hyvänmakuisia kasveja hamuten vastarannalle, lähelle pientä mäennyppylää jota oudot talvesta syntyneet olennot äärettömän kaukaisessa tulevaisuudessa kutsuisivat Talvivartioksi. Paljon heidänkin jälkeensä eräs vielä nuorempaan lajiin kuuluva omalaatuinen mies rakentaisi sen laelle yksityisen ilmatorjuntatykin suojelemaan omaisuuttaan Talvisodalta. Saniaismetsän kuningas ei niin kauas tulevaisuuteen nähnyt, eikä välittänytkään nähdä. Länsituuli kantoi heikkoa mutta itsepintaista katkua, mutta häntä kiinnosti vain iso mesikkäpensaikko jonka hän oli juuri löytänyt. Eikö koko maailma hänen ympärillään kertonut selvin sanoin, että hän ja hänen väkensä olivat Äiti Auringon lempilapsia, nyt ja ikuisesti?

posted under | 0 Comments

Talvivaaran tapauksesta

Joku on jo ehtinyt ihmetelläkin, miksi olen ollut Talvivaaran tapauksesta niin hissukseen. No, kaikkeen on tietysti aina syynsä, ja niin tähänkin. Minulla on aiheesta toki paljonkin hienoja mielipiteitä, mutta meidän talossa Puoliso on se jolla on tästä aiheesta todellista asiantuntemusta. Hänen näkemyksiinsä voi tutustua tämänpäiväisessä Hesarin vieraskynäkirjoituksessa.

posted under , | 2 Comments

Argumentum ad Nalle Puh


Paha Tekijänoikeusmafia iski taas. Sosiaalinen media, blogistania mukaan lukien on takajaloillaan kun poliisit tulivat ja takavarikoivat aamutuimaan läppärin pikkutytöltä joka oli yrittänyt ladata Chisun levyä. Onneksi tytöllä on urhea isä joka on valmis vaikka oikeuteen. Vain yksi puuttuu: tieto siitä mitä on todella tapahtunut.

Fakta nimittäin on, että tällä hetkellä kukaan tavallinen lehdenlukija ei tiedä, onko pikkutytön isän julkisuudessa kertoma kuvaus tapahtumien kulusta täysin todenmukainen. Meillä ei ehkä ole syitä epäillä ettei isä olisi rehellinen ja totuutta rakastava mies, mutta toisaalta meillä ei myöskään ole sen parempia syitä uskoa että hän puhuisi totta. Ihan yleisesti voin sanoa, että tavalliset kansalaiset joiden oikeuksia olen luottamustehtävissä puolustanut, eivät keskimäärin olisi  kovin hyviä marttyyreita. He dramatisoivat, liioittelevat, unohtelevat, kertovat valkoisia valheita ja väritettyjä tarinoita ja vetävät kotiinpäin siinä missä isot kihotkin. Herravihaisen silmissä Hallituksen edustajat ovat aina lähtökohtaisen epäilyttäviä kun taas yksittäiset kansalaiset ovat lähtökohtaisesti rehtiyden perikuvia. Kunnes toisin todistetaan- periaatteella, tietenkin, mutta jos kansa saisi päättää, tämäkin juttu olisi jo moneen kertaan käsitelty, ja ehdottomasti ilman kajoamista mahdollista todistusaineistoa sisältävään tietokoneeseen. Olisiko kuitenkin parempi tutkia mitä on tapahtunut ja selvittää mitä sääntöjä kukakin on rikkonut? Muistaa pitäisi sekin, että virkavallan edustajat ovat vaitiolovelvollisuuden sitomia, eivätkä he voi lähteä oikomaan villejäkään julkisuudessa esitettyjä väitteitä. Jullkisuus kuuluu luovuttamattomasti kansalaisille jotka valitsevat sen foorumikseen.

Oikeus selvittää aikanaan tämänkin sotkun. Minusta mielenkiintoista on niiden kansalaisten lukumäärä joille tapaus on ihan selvä lehtitietojen perusteella. He eivät mitenkään voi puhua tapauksesta tiedossa olevista tosiseikoista, joten he puhuvat itsestään: omista epäluuloistaan, näkemyksistään, oikeuskäsityksistään. Ei ole pelkoa, että jutunjuuri loppuisi ihan heti vaikka yhtään varmaa faktaa ei selville saataisikaan. Yhtä mielenkiintoista on se miten paljon on niitä joiden mielestä rikosta ei ole tapahtunut vaikka laiton lataus olisikin tapahtunut, koska tekijänoikeuslainsäädäntö on joka tapauksessa epäoikeudenmukainen korporaatiovallan monumentti. En nyt kiistä etteikö näin voisi olla (en ole tarkemmin perehtynyt aiheeseen joten en tiedä), mutta se tuntuu unohtuneen että demokraattisessa sivistysvaltiossa korrekti tapa reagoida lainsäädäntötason vääryyksiin on poliittinen vaikuttaminen. Niin paljon olen tänäkin syksynä vääntänyt aiheesta ”myös ikäviä, rasittavia ja epämiellyttäviä lakeja on noudatettava”, ja niin hyvin tiedän mitä omavaltaisista otteista voi seurata, että ymmärrykseni omankädenoikeutta kohtaan on tosi vähissä. Jos joku on sitä mieltä että tekijänoikeuslainsäädäntö on läpimätä, hänen tulisi äänestää, herätellä aiheesta julkista keskustelua, olla yhteydessä omaan kansanedustajaan. Lain yläpuolelle asettuminen sen sijaan on väärin. Sen tajusi jo Sokrates, mutta vielä 2000-luvun sivistysvaltiossa asiasta on toisinaan yhä epäselvyyttä.

Pienenä loppukevennyksentapaisena voin mainita, että kun uutisessa kerrotaan miten poliisit veivät pikkutytön Nalle Puhin kuvilla päällystetyn läppärin, on selvää että joku jossakin yrittää vedota tunteisiin. Jos läppärin takavarikoiminen on väärin, olisiko mahdollisesti ollut pienempi vääryys viedä minun musta ja kolho läppärini? Tunteisiin vetoaminen on luonnollista, ja oikeamielisetkin ihmiset voivat joskus kokea tarvitsevansa hyvän asian tueksi vielä sympatiapisteitäkin. Se vain on kuoppa johon arvostelukykyinen ihminen ei kompastu. Nalle Puh on söpö, mutta söpöys on yksi asia jolla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, toimiko poliisi asianmukaisesti vaiko ei. Viaton mafiaheitto kruunaa taas draaman- mutta mikä on totuus, ja mikä on oikeus, ovat edelleen yhtä epäselviä kuin ne olisivat olleet jos kotietsinnän olisivat suorittaneet Dupont ja Dupond. Mutta draama on käynnissä, eikä auta kuin toivoa että ammattilaisten pää pysyy kylmänä. Ja että jostakin kuivatavarakaapin nurkasta löytyy vielä popcorneja...

Avartuva luonto

MACS0647-JD ei ole kovin mielikuvituksellinen nimi, mutta sillä nimellä kaukaisin havaittu galaksi nyt kulkee. Pari päivää sitten ilmestyneen uutisen mukaan tutkijat ovat löytäneet galaksin jonka punasiirtymä on huikea 11 ja josta havaittu valo on lähtenyt 13.3 miljardia vuotta sitten, vain 420 miljoonaa vuotta alkuräjähdyksen jälkeen.  Galaksin havaitsemisessa avusti gravitaatiolinssi-ilmiö, joka vahvisti galaksista lähtenyttä valoa niin että pieni, himmeä pilkku punaista valoa voitiin vielä havaita Hubble- ja Spitzer- avaruusteleskooppien yhteisvoimin.  Kaukainen galaksi etääntyy meistä aika haipakkaa vauhtia: 2.5 kertaisella valonnopeudella. Tällä hetkellä sen etäisyys meihin on arviolta 30 miljardia valovuotta. Astronomisessa aikataulussa puhuen voidaan sanoa että pian MACS0647-JD punasiirtyy meiltä näkymättömiin, kosmologisen horisontin taakse. Maailmankaikkeuden laajentuessa kaukainen galaksi yksi toisensa jälkeen katoaa sinne, kunnes kaukaisessa tulevaisuudessa näyttää siltä kuin olemassa olisi vain oma pieni Paikallinen Ryhmämme. Paradoksaalisesti, maailmankaikkeuden avarruttua tarpeeksi se näyttää havaitsijan silmiin pienemmältä kuin koskaan. Tämä tulevaisuus on onneksi vielä hyvin kaukana- niin kaukana että siihen mennessä oma galaksimme on yhdistynyt Andromedan galaksin kanssa yhdeksi jättiläisgalaksiksi nieltyään ensin välipaloiksi molemmat Magellanin pilvet. 


Mutta hetkinen, hetkinen, eikös suhteellisuusteoria sanonut ettei mikään voi matkustaa valoa nopeammin? No sanoi kyllä, mutta vitsi on siinä että kaukaiset kohteet –kuten galaksit- eivät matkusta meistä kauemmaksi vaan itse avaruus laajenee. Aika-avaruuden ominaisuuksiin suhteellisuusteorialla ei ole sanomista. Valonnopeus on raja-arvo sille miten nopeasti maailmankaikkeudessa voi liikkua, mutta koko universumin ei varsinaisesti voi sanoa liikkuvan. Aika-avaruus laajenee kiihtyvällä vauhdilla. Ilmiö on samantapainen kuin jos piirtäisi tussilla pisteitä tyhjän ilmapallon pinnalle ja puhaltaisi sitten ilmapallon täyteen. Silloin voi havaita pisteiden etääntyvän toisistaan, mutta syynä ei ole se että ne olisivat lähteneet vaeltamaan vaan kaikki johtuu ilmapallon laajenemisesta.  Miten tämä sitten on mahdollista? Tähän liittyy nyt hämäräperäinen pimeän energian käsite. Pimeän energian arvellaan olevan maailmankaikkeuden ominaisuus, eräänlaista kvanttien poreilua. Tässä on nyt hyvä esimerkki siitä että kun tilaa on tarpeeksi- esimerkiksi yhden maailmankaikkeuden verran- paikallisesti arvioituna pikkuruinen kvanttitason ilmiö voi kumuloitua voimaksi joka määrää koko universumin tulevaisuuden. Tällä hetkellä ajatellaan, että pimeä energia, toisin kuin lähes kaikki muu, ei laimene tilavuuden kasvaessa. Avaruuden kasvaessa tulee siis lisää tilaa jossa pimeä energia voi tehdä temppujaan ja sen vaikutus voimistuu ja woosh! Sitten syöksytään!

Pimeän energian arvellaan päässeen gravitaatiosta voitolle hieman ennen oman aurinkokuntamme syntyaikoja, viitisen miljardia vuotta sitten (joskin toisenlaisiakin laskelmia jopa 9 miljardista vuodesta on esitetty). Sitä ennen aine, tavallinen ja pimeä, hallitsivat universumin laajenemista vetovoiman kautta. Sitten pimeän energian voima voitti galaksien vetovoiman (muistattehan vielä sen pimeän energian kummallisuuden ettei se laimene?) Galaksien vetovoima ikään kuin peittyi pimeän aineen aiheuttaman laajenemisen kiihtymisen alle. Onneksi pimeä energia ei kuitenkaan päässyt valloille ennen kuin galaksit kerkesivät muodostua, muuten mekään emme olisi päässeet tänne kosmoksen menoa ihmettelemään. Tutkijat ovat esittäneet kiinnostavia spekulaatiota siitä, millaiset ilmiöt voisivat kaukaisessa tulevaisuudessa hidastaa maailmankaikkeuden laajenemista tai jopa kääntää sen kutistumiseksi. Ennen kuin saamme todisteita sellaisten ilmiöiden olemassaolosta (missä voi kestää kauemmin kuin ihmiskunta on läsnä todisteita etsimässä), sinkoamme yhä kiihtyvällä vauhdilla. Jos asiat menevät jatkossa suunnilleen kuten tähän asti, maailmankaikkeuden laajeneminen kiihtyy kiihtymistään. Siitä saadaan paljon draamaa ja lopulta äärettömän hidas ja pitkäveteinen lämpökuolema. Siihen on kuitenkin vielä pitkä aika.

Jos Hubblen havaitsema galaksi yhä eksistoi, se on luultavasti hyvin erinäköinen kuin se nuori galaksi jonka kuva on matkannut tänne asti (suhteellisen aika-avaruuden ymmärtämisen yrittämisestä saa ihan hyvän päänsärynpoikasen). Se on ehkä törmäillyt toisiin galakseihin ja kaasupilviin, kasvanut ja muuttunut hyvin erinäköiseksi kuin se galaksivauva jonka kuvaa voimme katsella. Jos olisimme kvarkkeja jotka voisivat harrastaa hieman Einsteinin ”spooky action at a distance”:a, voisimme kenties käydä vilkaisemassa galaksia ja löytää vanhan, suuren, ehkä pari pienempää galaksia kitaansa ahmaisseen ellipsigalaksin jossa uusien tähtisukupolvien tuottamiseen tarvittavat kaasuvarat alkavat olla jo hiipumaan päin. Valitettavasti ihmiset ovat sen verran kookkaita kappaleita että joudumme tottelemaan kiltisti suhteellisuusteoriaa. Kaukainen galaksi on ikuisesti tavoittamattomissamme, paitsi pienenä heikkona välähdyksenä jonka olemme onnistuneet näkemään vain koska gravitaatiolinssi on sattunut sopivasti väliimme.

”Nykyhetki” samoin kuin ”paikka” ovat käsitteitä joissa on järkeä vain määrättyjen, kapeiden reunaehtojen vallitessa. Kuinka suuri kotimme, fysikaalinen universumi, sitten onkaan? Kukaan ei tiedä varmasti, tiedämme vain että aika-avaruus jatkuu paljon kauemmaksi kuin on mahdollista havaita. Koko ajan universumi ympärillämme kasvaa hirmuista vauhtia, jäähtyy ja harvenee. Mutta hetken aikaa sen pitkässä, ihmeellisessä historiassa ovat olosuhteet juuri sopivat sille että elämän, sellaisena kuin sen tunnemme, on mahdollista kukoistaa ja tiedostaa, muistaa siru siitä tarinasta joka on maailmankokonaisuus.

Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments