Suomalaisen makkaranpurijan vapauden väsymättömät puolustajat ovat havaintojeni mukaan kuluneena vuonna onnistuneet tehokkaasti vähentämään useammankin kantasuomalaisen puolitutun vapautta. Parikin pakanarouvaa on tunnustanut minulle, että aloittaisi mielellään huivin käytön…mutta eivät sittenkään ryhdy tuhatvuotisen perinteen jatkajaksi sillä perusteella että heitähän voitaisiin luulla muslimeiksi. Niin ikään useampikin nainen on kehunut pitkiä hameitani ja samassa lauseessa toivonut että itsekin voisi tykätä sellaisista...elleivät sellaisten käyttäjät olisi enimmäkseen muslimeja tai muita äärikonseratiiveja. Eräs tummempihipiäinen kantasuomalainen mies epäröi kasvattaa partaa, sillä vaarana on että parta saisi hänet muistuttamaan islamisteja. Olen alkanut epäillä, että tällaisia kaappi-individualisteja saattaa olla enemmän kuin voisi katukuvasta päätellä.
Miksi on paha asia, jos joku erehtyy pitämään minua muslimina? Minä väitän, että siinä vaiheessa kun tällainen ajatuskuvio tulee niin isoksi että se estää ihmistä tekemästä niin kuin hän haluaisi tehdä, rasismi on kiinnittänyt ensimmäisen lonkeronsa tämän mieleen. Olen huomannut, ettei useampia ihmisiä huoleta lainkaan se että joku kehuu heidän muistuttavan elokuvatähtöstä (jotka ovat harvoin kuuluja moraalisesti kiitettävistä elämäntavoistaan) tai hienostorouvaa. Sen sijaan ihmiset joihin emme halua tulla sekoitetuksi ovat yleensä ihmisiä joita kohtaan meillä on kielteisiä ennakkoasenteita. Trendikäs köyhäilijäkin muistaa yhdistää revittyihin farkkuihin ja kirpputorilta löydettyyn puseroonsa ripauksen luksusta jotta hänet erotettaisiin niistä ihmisistä joilla ei ehkä oikeasti ole ehjiä vaatteita. Moni hankkii mielellään kalliit älykkölasit, vanhanaikaisia nuhjuisia kehyksiä käyttävä on joko elämän kärryiltä pudonnut tai oikea dosentti jonka äly paistaa vähän tyylittömämpienkin pokien läpi. Vaatimattomuuden kanssa voi hyvin flirttailla vaikka olisi sisimmässään kaikkea muuta.
Väite jonka mukaan pelättävissä on, että muslimit paheksuisivat heitä muistuttavia ihmisiä, vuotaa niin pahasti etten oikein osaa pitää sitä muuna kuin kömpelönä itsepetoksena. Miksi huolta ei kanneta siitä että muoti-ikonit saattavat halveksua suuresti niitä jotka jäljittelevät heidän kantamiaan luksusvaatteita henkkamaukan halpisversioina? Eihän halpa trikoo istu läheskään samalla tavalla kuin taitavasti leikattu luksusmateriaali! Toisaalta, uskonnollisia normeja noudatetaan siksi että normien mukaisen toiminnan arvellaan olevan moraalisesti oikein tai kiitettävää. Miksi joku loukkaantuisi siitä että toisuskoinen kerrankin onnistuu tekemään jotakin kiitettävää eikä vain rämmi syvällä synnin suossa? Eikö jokaista hyvään pyrkivää ihmistä pikemminkin ahdista maailman pahuus ja ihmiset jotka tuntuvat tietoisesti ja riemumielin valitsevan vääryyden? Vai onko taustalla sittenkin ajatus siitä että Erilaiset pyrkivätkin hyvän sijasta kaikenlaiseen pahaan, eli syrjivä yleistys?
Toinen syy haluttomuuteen tehdä mielihalujensa mukaan silloin kun mielihalujen mukaista olisi poiketa Valtakulttuurista piirun tai pari syrjityn vähemmistön suuntaan on pelko siitä että itse joutuu syrjityksi. Syrjintä on tietysti ikävä juttu. Tai olisi siinä tapauksessa että sen kohde olisi todella alistettu ja muserrettu ihminen joka ei osaa pitää puoliaan. Mutta…emmekös me olleet aivan erilaisia, vapaita, vahvoja, reippaita ja rohkeita? Miksi vapaan kansalaisen pitäisi pelätä ikäviä ihmisiä? Hänellähän on maailman parhaat mahdollisuudet näyttää öykkärille, mistä naakka raakkuu. Sitä paitsi, eikö ole hiukan ristiriitaista pitää syrjityn vähemmistön edustajia reppanoina, jos toisaalta on niin että täsmälleen samat ihmiset tekevät joka arkipäivä asioita joita itse ei uskalla? Jos joku tekee asioita joita minä pelkään tehdä, minun on todettava että hän on rohkeampi kuin itse olen. Jos taas epäilen että joku tekee rohkealta näyttäviä tekoja pakotettuna, velvollisuuteni osoittaa tällaista ihmistä kohtaan erityistä ystävällisyyttä ja lempeyttä. Siten hän voi oppia että maailma hänen häkkinsä ulkopuolella sisältää myös ystävällisyyttä ja hyviä ihmisiä. Mitä hän oppii, jos hänen toisella puolellaan on pakko ja toisella puolella julma maailma?
Nähdäkseni moraalisesti oikea ratkaisu ei ole hylätä muslimisiskoja paarialuokkaan. Jokainen joka rajoittaa itsensä toteuttamista siinä pelossa että joutuu itse rasismin uhriksi, kannattaa rasismia tekemällä riskiryhmään kuuluvista entistä selvemmin erottuvia maalitauluja ja vahvistamalla sellaisia rajoja joita ei yhteiskunnassamme ole ennen nähty. Ei ole vapaan ihmisen hommaa rajoittaa omaa elämäänsä syrjinnän pelossa, etenkään jos samalla teolla korottaa rajaa joka erottaa Meidät niistä joiden osana on omantunnon tai pakon takia erottautuminen Potentiaalisina Syrjittyinä. Koska tämä on asia josta tulee helposti väärinkäsityksiä, väännän vielä rautalangasta: moitittavasti ei toimi se joka elelee tavalliseen tapaan vailla minkäänlaista halua omaksua tapaa jota joku saattaa erehtyä pitämään merkkinä vieraasta identiteetistä vaan se joka toimii toisin kuin todella haluaisi, koska pelkää leimautumista. Vapaan ihmisen osana ja oikeutena on elää rohkeasti ja itsensä näköisesti niin kauan kuin ei loukkaa muiden vastaavia oikeuksia. Olemalla rohkeasti sitä mitä on ihminen voi hiljaa mutta tehokkaasti tuoda esiin sitä totuutta että omalla tavallaan kaikki ovat erilaisia, ja että yhteiskunta jossa on helppo elää ja hengittää on yhteiskunta jossa on tilaa erilaisuudelle. Se on paikka jossa ihmisarvoista kohtelua ja kuulumista yhteisöön ei tarvitse ansaita tukahduttamalla itsensä. Sellainen yhteiskunta ei ole itsestäänselvyys, eikä se ole jo täällä Suomessa vuoden 2011 kääntyessä loppua kohti. Sellaisen yhteiskunnan eteen riittää vielä töitä tehtäväksi jokaiselle kynnelle kykenevälle.
Kaija Keskiverto ja Pentti Perusjätkäkin voivat tehdä paljon syrjinnän vähentämiseksi. Ensi alkuun, jokainen voi omalta osaltaan välttää ennakkoluulojen ja juorujen levittämistä ja erilaisille naljailua. Tietoa Suomessa tavattavien vähemmistökulttuurien perustavoista ja -uskomuksista on saatavilla jokaiselle kiinnostuneelle, niin ettei kaikkein tökeröimpiä kysymyksiä ole ihan pakko esittää oikeille ihmisille.
Kuluneen mutta paikkansapitävän sanonnan mukaan pahan leviämisen riittävä ehto on se että hyvät ihmiset eivät tee mitään. Usein syrjityt toteavat ettei pahinta ole joutua kovaäänisen koulukiusaajatyypin silmätikuksi. Pahinta on se että enemmistö antaa hiljaisen tukensa öykkäröinnille, ei puutu, ei mene väliin, ei esitä lievääkään paheksuntaa. Tavalliset kunnon ihmiset ovat avainasemassa syrjinnänvastaisen ilmapiirin ylläpitämisessä arjessa. Pelko, mukavuudenhalu ja toive siitä että Joku Toinen hoitaisi ikävää moraalista suoraselkäisyyttä vaativat hommat, ovat inhimillisiä asioita. Valitettavasti, ainakaan minä en tunnu tapaavan Niitä Toisia ikinä silloin kun haluaisin tai hartaasti kaipaisin, vaan olen kantapään kautta oppinut että paljon todennäköisempää on että jos pitää suunsa kiinni väärässä paikassa, maailma muuttuu taas hitusen verran huonommaksi. Heikkouksien ja mukavuudenhalun tuomitseminen ei kuitenkaan riitä ratkaisuksi. Jokaisella meistä on rajamme, mörkömme, sitkeät paheemme. Se mistä voimme päättää on, alistummeko niille vai teemmekö parhaamme voittaaksemme ne. Yhteiskunnalliselta kannalta katsottuna, syrjinnän ja pelon voittaminen itsessämme ovat ajankohtaisia ja tärkeitä, huomion arvoisia kehityskohteita. Meille kaikille, itseni mukaan lukien, sillä ennakkoluuloisuus on niitä peruspaheita joista kukaan ei ole täysin vapaa.
Recent Comments