Koti ei ole vihollinen

Metsienmamman kommentti edelliseen postaukseen sai minut vihdoin ymmärtämään selkeästi erään puolittaisen ajatuksen joka on pyörinyt päässäni pidempäänkin. Olen nimittäin huomannut, että (etenkin) kohtuullistamisesta ja siirtymästä rauhallisempaan, hiljaisempaan ja kotikeskeisempään elämään puhuttaessa kotiin suhtaudutaan oudon epäluuloisesti. Koti on lorvailun päänäyttämö. Kotiin voi peräti syrjäytyä. Nämä ajatukset sisältävät mielenkiintoisia taustaoletuksia: sen että koti on perimmiltään irrallaan yhteiskunnasta ja kaikesta yhteisön tai yhteiskunnan kannalta merkityksellisestä ja hyödyllisestä tekemisestä. Oikea elämä, hyödyllinen elämä ihmiskunnan jäsenenä, on toisaalla ja sen vähimmäisedellytys on kotoa poistuminen. Kotona ollaan vain resurssien kuluttajia. Ihmisellä on oltava jonkinlainen asumus akkujen lataamista ja ruumiin tarpeista huolehtimista varten. Mitään erityisen hyödyllistä kotona ei kuitenkaan voi tehdä- jopa niin kutsutut kotityötkin ovat pohjimmiltaan turhaa puuhastelua joihin voi helposti käyttää liikaa aikaa tai vaivaa. Pohjimmiltaan kotiin (kuten aviopuolisoonkin) tulee pohjimmiltaan suhtautua epäluuloisesti, ja sitä epäluuloisemmin mitä kutsuvammilta ne tuntuvat.

Itse olen tullut siihen tulokseen, että koti on maailman keskipiste. Koti on se paikka jossa seistään tukevasti ja josta kurottaudutaan kohti suurta maailmaa. Huomatkaa: kurottaudutaan, ei poistuta. Käytännöllisestikin ajateltuna, monet kotona tehtävät arkiset asiat ovat todellisuudessa tekoja joilla on merkitystä myös laajemmassa mittakaavassa. Kaikki näistä teoista eivät ole sosiaalisia tekoja, mutta mistä lähtien vain sosiaaliset teot, teot jotka muut näkevät ja merkitsevät muistiin, ovat olleet arvokkaita? Edelleen: jos koti on epäilyttävä paikka, mikä merkitys on niillä elämän rakenteilla joita voi rakentaa vain kotona, työelämän, suoritusten, projektien ja tavoitteiden ulottumattomissa? Mikä merkitys on rakkaudella, huolenpidolla ja perhesiteillä? Ai niin, koko ajan pitää muistaa että lapset ovat vanhempiensa luona vain hetken ja että aviopuolisokin voi hakea eroa koska vain.

Tässä on taas yksi syy lähteä kohtuullistamisen tielle: ainakaan minä en välitä elää maailmassa jossa koti ja yksityisin elämä ovat näin läpikotaisen masentavia paikkoja. Aivan erityisesti, en ole innostunut elämästä ihmisenä jonka arkinen elämä kotona on parhaimmillaan suhteellisen harmitonta ja pahimmillaan suuri yhteiskunnallinen tragedia. Miten ihminen voi ammentaa kodistaan voimaa, jos hän toisaalta pelkää kodin lämpöä ja uskoo että se on pohjimmiltaan petollista? Ja minkä motivoimana silloin lähtee ulos kotoaan, etsimään lämpöä Ulkomaailmasta? Pelon. Pelon kintereillä tulee häpeä jonka herättää vanha kunnon ”mitä muut minusta ajattelevat jos en pelkää heidän kanssaan?”. Kaiken yllä leijuu epävarmuus joka kumpuaa siitä että vaikka maailma näyttää minusta olevan enemmän täynnä toivoa kuin kuvittelinkaan, en vain voi uskoa silmiäni. Koska jos maailma oikeasti olisi toivoa täynnä, pitäisihän minun nähdä ympärilläni enemmän tyytyväisyyttä? Jos olen rohkea ja olen väärässä, ne muut tulevat nauramaan minulle ja sanomaan että sain vain sen minkä ansaitsinkin. Kas vain, ympyrä sulkeutuu ja olemme taas Pelossa.

Pelko. En tiedä, auttaako pelkäämiseen muu kuin se että päättää lakata kohtelemasta pelkoa ja sen aiheuttajia faktoina ja alkaa nähdä ne vain mahdollisuuksina, yhtenä monista. Pahimpien pelkojen materialisoitumiseen voi olla vaikea suhtautua tyynen järkevästi, mutta kun puhe on mahdollisuuksista, puhe on myös asioista joiden suhteen olemme vapaita valitsemaan: sen mitä teemme, ja jopa sen millaisena tilanteet ja olosuhteet hahmotamme. Joskus todellisuus on kaikkien mahdollisuuksien summa, ei vain yksi näkökulma tai totuus. Jos näin on, voin valita ryhtyä ihmiseksi jonka elämä kotona on merkityksellistä ja jonka pienet, hiljaisuudessa tehdyt teot ja pimeinä iltoina ajatellut ajatukset voivat kurottaa kauas, ehkä jopa kauemmaksi kuin kaikki kiireisen työpäivän säntäily. Koska en ole kovin käytännöllinen ihminen, ja etenkin koska elän vain omaa elämääni, en osaa sanoa miltä työn ja muiden kodin ulkopuolisten aktiviteettien ja hiljaisen kotielämän ihanteellinen tasapainotila tarkalleen ottaen näyttää käytännössä. Sen sijaan, minulla on aika hyvä aavistus siitä miltä se teoriassa näyttää: vapaalta pelosta. Vapaalta häpeästä, negatiivisuudesta ja epäterveestä riippuvuudesta ymmärtämättömimpien ja julmimpien tuttavuuksien mielipiteisiin. Kuten kommenttiboksissa kirjoitin: koti on siellä missä oikea mielenmaisema ja parempi maailma kohtaavat fysikaalisen todellisuuden. Kodin oikea paikka on maailman keskipisteessä. Maailman keskipiste puolestaan on paikka jonka voi unohtaa, paikka josta voi eksyä Pelon ja Itsepetoksen synkille maille siinä missä muualtakin. Mutta syrjäytyä sieltä ei voi.

Yksinkertaistin itseni Facebookista, osa 2: Kuinkas sitten kävikään

Facebookitonta elämää on takana nyt pari kuukautta. Varsinaisia yllätyksiä naamakirjapaasto ei ole tuonut mukanaan: osasin odottaa, että FB:ssä olisi mielenkiintoisia tapahtumia joista jäisin paitsi ja että olo voisi olla yksinäinen totuttuani illuusioon isohkosta kaveripiiristä josta Reaalimaailmassa ei näy vilaustakaan. Tiesin, ettei Facebookin lähtösivulla listaamista ihmisistä jotka muka jäisivät kaipaamaan minua, yksikään osoittaisi mitään Tosimaailmassa havaittavia kaipauksen merkkejä. Osasin uumoilla, että minulta jäisi useampikin lukijoiden kiinnostava blogikommentti lukematta koska ihmiset kommentoivat postauksia mieluummin Facebook-linkin jakaneen ihmisen profiilissa kuin täällä missä minäkin näen kommentit (Masinoija on jo aiemmin purkanut turhautumistaan aiheeseen tässä erinomaisessa postauksessa).

Se mitä en osannut odottaa oli, että vaikka olen mielestäni ollut aika penseä jäsen, Facebook oli hiipinyt yllättävän isoon osaan maailmassani. Kuten sanottu: siellä ovat nykyään Kaikki ja heidän elämänsä, ja tämä oleminen on selvästi pois muista kommunikaation muodoista. Miksi vaivautua laittamaan sähköpostia yhdelle ystävälle, kun voi kirjoittaa kuulumisensa kaikkien kavereiden nähtäville ja vastavuoroisesti kurkkia heidän kuulumisensa seiniltä? Havaitsin ehtineeni salakavalasti tottua siihen että tietäisin kaukaisempienkin tuttavien elämistä yhtä sun toista ilman että minun on tarvinnut vaivautua kysymään mitään.

Masentavin huomio oli kuitenkin, että hyvistä aikeista huolimatta mielessäni ei käynytkään että minäkin voisin pitää yhteyttä muutamaan Facebook-kaveriin. Ajatus siitä että olisinhan minäkin voinut ottaa pari sähköpostiosoitetta talteen, tuli mieleeni vasta kun tili oli ollut kiinni viikon. Päättelin tästä että huolimatta siitä että sosiaalinen elämäni on viime vuosina hiukan vilkastunut, sisäinen metsäläiseni voi edelleen paksusti. Tuokion itseruoskintaa harjoitettuani huomasin, että Facebookissa pyöriminen oli todennäköisesti vain kasvattanut metsäläispiirteitäni auttamalla minua unohtamaan entistä tehokkaammin sen yksinkertaisen totuuden, että Oikeassa Maailmassa ihmisiä on jotenkin huomioitava, jos heidät tahtoo pitää elämässään. Ei voi vain nököttää ja seurata elämän virtaa heidän seinillään lämpimiä ajatellen. Juuri tätä huomioimisen kynnystä Facebook vähentää: kuvittelen olevani kiinnostunut kaverista, jos tsekkaan hänen seinänsä välillä. Todellisuudessa kaverillani ei kuitenkaan ole aavistustakaan siitä että hän on mitään muuta kuin kuva listan jatkona. Ei ihme, että päivityksen kommentoiminen muutamalla sanalla tuntui isommaltakin huomionosoitukselta. Sama toki pätee myös isompiinkin asioihin: Facebookissa muodikkaat tykkäämiset, ryhmät ja protestit ovat olevinaan Tärkeitä Mielenilmaisuja, vaikka todellisuudessa Reaalimaailma toimii yhä samojen vanhojen instituutioiden varassa jota virtuaalimaailman tykkäämiset eivät heilauta yhtään, vaan mielipiteensä esiin tuominen vaatii osallistumista ja aktiivisuutta, usein vieläpä oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Sen sijaan sosiaalisuuden illuusion takana kasvaa yksinäisyys ja etääntyminen.

Mukatodellisuuden poistumisen elämästä huomaa selvästi. Reaalimaailma on suuri, syvä, hiljainen ja oudon todellinen. Täällä ihmiset eivät vain vastaanota viestejä vaan reagoivat, eivät vaan tykkää vaan ystävystyvät, etääntyvät tai saavat välinsä solmuille. Havahduin huomaamaan, että muistan yhä vastauksen siihen miksi henkilökohtainen yhteydenpito kaikessa tehottomuudessaan on niin tärkeää: siksi että ainoastaan se on todellista yhteydenpitoa, muu on vain ohipuhumista joka sattumalta on ristiriidatonta, vain yhdessä puhumisen illuusio joka on yhtä kaukana aidosta kommunikaatiosta kuin paperisilppu ensilumesta. Monella tavalla Facebook muistuttaa mainosten maailmaa jossa kaikki on vähän todellisuutta paremmin: se oli maailma jossa minulla oli paljon mukaystäviä ja jossa mukatapahtui paljon kaikkea jännää, maailma jossa pienillä lausahduksilla ja tykkäämisillä oli suurta mukamerkitystä. Todellisuuden määrän äkillinen lisääntyminen elämässä ja ajattelussa on hämmentävä kokemus. Mutta luulen, että Todellisuus on silti se paikka jossa läsnäolo on kaikkein tärkeintä, ja ehkä peräti kaikkein palkitsevinta.

Kolmas Paavo toden sanoo?

Jos jokin on käynyt näissä vaalikarkeloissa selväksi niin se että presidentiksi pyrkivän miespuolisen henkilön on hyvä olla nimeltään Paavo. Toisaalta kolme Paavoa on hiukan hämmentävää. Vielä hämmentävämpää on, että presidenttikisasta joka alkoi Jurassic Parkin tunnelmissa on tullut kisa johon mukaan on päätynyt parikin hyvää ehdokasta. Pieniä he ovat poliittisten dinosaurusten rinnalla, toki, mutta niin olivat nisäkkäätkin triaskaudella. Enää puuttuu vain meteoriitti, kirkas älynvälähdys taivaalla joka saisi äänestävän kansan muistamaan että halusimmepa tai emme, aika kulkee yhteen suuntaan ja se suunta on tulevaisuus.

Tein Helsingin Sanomien vaalikoneen, hyvin ennalta-arvattavin tuloksin. Ylivoimaiseksi inhokkiehdokkaakseni nousi Niinistö. Tulosvertailussa syykin selvisi (kuten myös mahdollinen syy tämän ison rahan miehen käsittämättömään kansansuosioon): Niinistö on ehdokas niille jotka eivät ole oikein mitään mieltä mistään. Hän puhuttelee kansan syviä rivejä jotka eivät halua kuollakseenkaan omata ”äärimielipidettä”. Äärimielipide ei suinkaan ole sitä mitä minullekin koulussa opetettiin eli mielipide jota kannatetaan niin fanaattisesti että se halutaan pakottaa toisille vaikka väkivalloin, vaan mikä tahansa selkeä mielipide josta joku voi olla eri mieltäkin. Koko kansan presidentti-ideologia sopii ajatuksen jatkoksi paremmin kuin hyvin: presidentti voi yhdistää jokaista suomalaista vain jos hän on ihminen joka ei ole mitään mieltä, ei mielellään ”sekaannu” mihinkään, eikä avaa suutaan missään sillä huonolla tuurilla mikä tahansa paikka voi olla väärä paikka. Presidentin virka on kuitenkin poliittinen virka. Sen epäpolitisoiminenkin on siten poliittinen agenda joka sopii paremmin yksille kuin toisille.

Tietysti presidentinvaalit ovat myös kansakunnan arvojen mittari. Näissä vaaleissa ääripäät näyttäytyvät kirkkaina: uskonnolliskonservatiivisten nationalistiänkyröiden vastapainoksi on tarjolla vapaamielistä maailmankansalaista.  Kerrankin oma ehdokas on myös niille jotka eivät halua olla mitään mieltä mistään. Samalla ilmapiirissä on taktikoinnin makua. Kun ehdokkaat herättävät suuria tunteita, pohtii moni sellaisen ehdokkaan äänestämistä jolla olisi hyvät mahdollisuudet toiselle kierrokselle. Entä mitä tehdä jos toisella kierroksella vastakkain asettuu kaksi suurta inhokkia? Ensimmäiseen huoleen minun on huomautettava, ettei demokratia toimi laskelmoimalla vaan siten että kansalaiset ilmaisevat vilpittömän mielipiteensä. Poikkeuksen sääntöön muodostavat vain luotettavat oraakkelit- meidän muiden on parasta myöntää tietämättömyytemme tulevaisuuden muodosta ja ilmaista mielipiteemme.

Toisen kierroksen ongelma on kieltämättä kinkkisempi. Omasta puolestani olen pitkän harkinnan perusteella päätynyt siihen, että jos vastakkain asettuvat Suo ja Vetelä tai Puukko ja Hirttosilmukka, teen historiallisen teon ja jätän äänestämättä. Teen oman osani vaalitoimitsijana ja masennun siinä vaiheessa kun vaalihuoneisto suljetaan ja ääntenlasku alkaa. Tämä ei ole mitenkään tyydyttävä vaihtoehto- mutta toisaalta, Suo ja Vetelä eivät nekään ole aitoja vaihtoehtoja. Poliittinen maailmakin on epätäydellinen. Silti siinä on näin vaalien alla oma kiinnostavuutensa.

posted under , | 0 Comments

Lakossa

Olen oikeastaan ollut Lakossa melkein koko aikuisikäni, mutta Kemikaalikimaran Anjan kirjoitus vakuutti minut siitä, että minun on korkea aika tehdä Lakostani julkinen ja katsoa samalla, josko saisin houkuteltua jonkun teistäkin liittymään seurakseni. Sinänsä Lakko ei ole ihan sukupuolineutraali, mutta vaikka aihe koskee enemmän naisia, ovat miehetkin tervetulleita liittymään ainakin tukilakkoon. Jos maailmanmeno jatkuu samaa rataa kuin tähänkin asti, tulee miestenkin vuoro kyllä ennen pitkää.

En värjää hiuksiani. Jos saan harmaita hiuksia, opettelen kantamaan ne ylpeydellä.Yritän hyväksyä itseni ja ajan myötä muuttuvan ulkomuotoni. Yritän suhtautua puutteisiini lempeästi. En ota passiivisaggressiivista arvostelua vastaan keneltäkään- en edes itseltäni.

Terveys on tietysti tärkeä syy lakkoilla. Kemikaalikimarassa asiasta on kirjoitettu pitkästi ja asiantuntevasti, joten en ala nyt toistamaan tässä sitä millaisia myrkkyjä hiusvärit ovat. Sanon vain, että vaikka vaalennus ei allergisoi, vaalennusaineet ovat muuten vain ihoa ärsyttäviä ja tekevät hiuksista kuivaa hamppua. Edes hennan vaarattomuudesta ei olla yksimielisiä, vaikka tietysti melkein mikä tahansa on kevyttä kamaa kestoväreihin verrattuna. Kun myrkyistä on kyse, on syytä pohtia myös ympäristövaikutuksia. Värjäykseen käytettäviä kemikaaleja valuu viemäriin, ja varmaa on että jossakin vaiheessa elinkaartaan niitä päätyy luontoon. Haluammeko nyt ihan varmasti työntää luontoon kerran kuussa superherkistäjiä, mutageenisiä, syöpävaarallisia aineita vain jotta pää olisi eri värinen?

Toinen hyvä syy on se että julkisuudessa hiusvärien haitoista ei juuri kuule puhuttavan satunnaisia sensaatio-uutisia lukuun ottamatta. Sen sijaan näemme runsaasti variaatioita kestovärien viherpesusta ja suoranaisesta harhaanjohtavasta markkinoinnista. Naistenlehtiä, joiden sisällöstä suuri osa on kosmetiikkamainontaa, taas ei ymmärrettävästi kiinnosta kritisoida ja kyseenalaistaa mainostajiensa tekemisiä. Viranomaiset ovat jo ennestään ylityöllistettyjä ja varsin voimattomia. Siksi tarvitaan ruohonjuuritason toimintaa. Bloggaaminen on tietysti hyvä keino lakkoilla, mutta pelkästään näyttäytyminen julkisella paikalla luonnollisissa väreissään on nykyään iso statement. Ei nimittäin ole yksi eikä kaksi kertaa kun minäkin olen istunut täydessä huoneessa ja havainnut olevani ainoa nainen jonka hiukset ovat luonnontilassa. Eikä ole yksi eikä kaksi kertaa, kun olen joutunut tilanteeseen jossa puhutaan Tyttöjen Juttuja ja päässyt vuoroni tullen toteamaan, että minä en värjää. Sekin on tärkeää, yrittää omalta osaltaan tiedottaa että elämää ja selviytymistä löytyy tuhoavien ihanteiden ulkopuoleltakin.

Kolmas hyvä syy on värjäyksen takana piilotteleva naisvihamielinen, masentava ihmiskuva. Uskon, että monet värjäävät hiuksiaan samasta syystä kuin linkittämäni postauksen ”Pirkko” joka selittää kirjeessään miksi jatkoi värjäämistä vaikka hänen äitinsä oli saanut väreistä hengenvaarallisen allergisen reaktion. Pirkosta tuntui siltä että työelämässä pitää olla nuorekkaan ja pirteän näköinen. Hänestä värjätyt hiukset olivat naiselliset ja kauniit, toisin kuin luonnolliset harmaantuvat hiukset. Eikö yhteiskunnassa ja Kauneusihanteessa ole jotakin pahasti pielessä jos se kykenee painostamaan naisia valitsemaan terveytensä vakavan vaarantamisen ulkonäön takia? Tähän mennessä kriittiset äänet (usein miehet) ovat keskittyneet haukkumaan paineiden alla taipuvia naisia heikoiksi ja tyhmiksi. Luulen, että kuka tahansa nainen voi todeta siihen:"Kokeilpaaka toki elämää vastaavan markkinointi- ja vertaispommituksen alla ja katsokaa, montako vuotta jaksatte." Peliä jonka panoksina ovat hyväksynnän, minäkuvan ja seksuaalisen vetovoiman tasoiset asiat, ei voiteta järkiargumenteilla. Sen sijaan vertaistuella se ehkä voitaisiin voittaa. Jos hylkäisimme ajatuksen naisten välisestä kilpailusta, pärjäämisestä ja pinnallisuuden kulttuurista, ei vain ajatuksissa vaan teoissa, luulen että toivoa olisi. Mutta rohkeutta tuhoavan kauneusihanteen kyseenalaistaminen käytännössä vaatii. Inhimillisyyden vallankumous alkaa kun jostakin ilmaantuu naisia jotka etsivät vaihtoehtoisia tapoja olla kauniita, naisellisia ja eloisia. Naisia, jotka tukevat toisia naisia eivätkä kritisoi heitä sentin kuutioiksi heti tilaisuuden tullen. Naisia, jotka ovat tyynesti ja ylpeästi sitä mitä ovat. Jos oikein idealisteiksi heittäydytään, voidaan jopa miettiä, pitäisikö meidän naisten yrittää opetella hyväksymään itsemme ja normaalit iän myötä tulevat muutokset? Pitäisikö yrittää kasvattaa sellainen tukiranka jonka varassa voi toivottaa julmat ihanteet lähimpään suonsilmäkkeeseen? Kyllä, luulen että se olisi hyvä idea. 

Näin alkajaisiksi, voi mennä Lakkoon.


Lahjoja niille joilla on jo kaikkea

Joulu tuntuu tulevan joka vuosi aikaisemmin, joka vuosi rikkaampana. Katsokaapa tätä juttua jossa esitellään kymmenen vuoden takaisia suosikkijoululahjoja. Missä ovat tänään teletappilelut ja 90-luvun lopun kännykät? Nii-in. Suosikkijoululahjan tunnistaa siitä että se on kallis, nopeasti vanheneva tuote jonka hankkii samoihin aikoihin puoli valtakuntaa. Sisäinen pikkusosiologini pohtii, onko hittituotteiden samanaikainen osto jonkinlainen yhteisöä vahvistava rituaali vai onko kyse aina hauskasta statuspelistä jossa sosiaaliset suhteet säilyvät hyvinä ja itsetunto kolhuitta kun saan juuri samat asiat mitä naapurillakin on? Myös kaiken sen rakkauden jota vuoden aikana ei ole kerennyt antamaan läheisille voi muuntaa kätevästi euroiksi ja käyttää lahjoihin. Kuinka monta halia ja myöhäisillan jutustelutuokiota korvaa timanttisormus? Kuinka monta päivää etävanhemmuutta voi ostaa uudella pelikonsolilla? Joululahjasirkus on otollinen paikka aloitella kohtuullistamista. Itselleen kuittaa palkkioksi rauhalliset joulunalusviikot, kaukana ruuhkaisista kauppakeskuksista.

Ja välillä näyttää siltä että kalliit ja tolkuttoman runsaat joululahjat ovat yksinkertaisesti kierre johon on ajauduttu, tapa josta ei suuresti nautita mutta jota jatketaan ettei yhtäkkiä vaikutettaisi kitsailta tai köyhiltä tai ihmisiltä joiden lämpimät tunteet ovat päässeet nuupahtamaan. Siksi usein kuuleekin tarinoita siitä miten ihmiset sopivat ettei meille tänä vuonna osteta lahjoja- ja miten jouluaattona paljastuu että lahjavuori on sittenkin lähes entisen kokoinen. Ehkäpä parempi on sopia, että tänä vuonna lahjarahat käytetään eettisiin lahjoihin. Niitä kauppaavat nykyään jo monet hyväntekeväisyysjärjestöt. Eettisissä lahjoissa hintahaarukkaa riittää muutamasta eurosta satasiin, ja lahjat tulevat taatusti tarpeeseen. Antamisen ilokin säilyy, ja aattoillan tullen voidaan lahjapaperivuoren siivoamisen sijasta kertoa tarinoita kaukaisesta maasta jossa jonkun tarvitsevan pihalla määkii nyt reipas pieni vuohi…

Toinen vaihtoehto –josta on tullut meillä suosittu- on antaa paketteja, mutta stressivapaita paketteja. Sellaisten sisältö ei ehkä ole mainoskuvastoista tuttu, mutta taatusti käyttökelpoinen ja mieltä lämmittävä. Jokainen saa lahjaksi satokauden herkkuja kuten hilloa ja likööriä, ehkä lisäksi palan kotitekoista saippuaa tai pienen käsityön kuten pari käsintehtyä tiskirättiä. Jokaisen lahja on suunnilleen samansisältöinen, mutta itse paketti on joka vuosi hiukan erilainen. Vuoden aikana käytössä kuluvat lahjat eivät kasvata krääsävuorta ja niiden hinta-laatusuhde on loistava. Eivätkä villasukkien, lapasten tai tiskirättien tyyppiset klassikot koskaan mene muodista pois. Kymmenen vuoden päästä sukkapari on täsmälleen yhtä tyylikäs kuin tänäkin päivänä, ja voi olla että rätilläkin pyyhkii vielä hyvin. Olen myös huomannut että yksinkertaisuudella on eräs myönteinen sivuvaikutus: kun kaikki tietävät suunnilleen, mitä odotettavissa on, kukaan ei pety siihen ettei saanut tarpeeksi hienoa, tarpeeksi paljon, juuri oikeanlaista. Kukaan ei odota arjen koittamista ja sitä että pääsee vaihtamaan epämieluisia lahjoja, kukaan ei näytä myrtynyttä naamaa. Jos hillo on pahaa, sen voi aina syöttää vieraille ja sen pituinen se. Yksinkertaisuus on tehokas lääke tolkuttoman yltäkylläisyyden sivutuotteena syntyvää omituista tyytymättömyyden, pahanmielen ja nirsoilun epidemiaa vastaan, kaikkina vuodenaikoina.

Pimeyttä ja valoa vapaassa maassa



Presidenttipelistä (josta minun oikeastaan pitäisi kirjoittaa enemmänkin), kuuluu kummia, tällä kertaa kirkon Arvoillan tiimoilta. Olisiko hyvä ja hellä idea jos 2000-luvun Suomen presidentti toivottaisi kansalle jumalan siunausta uudenvuodenpuheessaan? Sopii minulle, jos hän muistaa toivottaa myös Perkeleen, Allahin, YHWH:n, Suuren Sarvipään, Odinin, Lentävän Spagettihirviön, ja muiden Suomen kansalaisten Suomen maaperällä tapaamien jumalamaisten olioiden siunausta. Minä en pelkää Jahvea, mutta yhtenäiskulttuurin nostamista suomalaisuuden kuvaksi pelkään, päivä päivältä enemmän. En näe mitään kaunista tavoissa jotka syrjivät osaa väestöstä ja saavat heidät tuntemaan itsensä ulkopuoliseksi tilanteissa joiden pitäisi yhdistää kansaa.

Itsenäisyyspäivän lähestymisen on tänä vuonna huomannut kansanedustajista jotka eivät mahdu samoihin juhliin toisten suomalaisten kanssa. Heidän vapaa Suomensa jonka edestä veteraanit taistelivat on paikka jossa homoseksuaali on vapaa olemaan kuin ei olisikaan ja jossa eriväriset ovat vapaita menemään takaisin Afrikkaan vaikka olisivat syntyneet ja kasvaneet Pihtiputaalla. Tässä vapaassa Suomessa toisuskoiset ja uskonnottomat ovat vapaita olemaan toisen luokan kansalaisia, niitä jotka voidaan leimata rauhanhäiritsijöiksi ja hankaliksi ihmisiksi jos eivät ymmärrä alistua hiljaa silloin kun alistetaan. Vapaassa Suomessa ymmärretään jopa väkivaltaa, sillä uusi vapaa Suomi on maa jossa ymmärretään provosoitujia ja väkivallan tekijöitä, ei sen uhreja jotka vain saavat sen mitä ovat kerjänneet.

Ongelma uudessa retoriikassa eivät mielestäni ole niinkään sen näkyvimmät kannattajat, vaan näen Lisa Bjurwaldin tapaan suurimman uhan siinä että uusi retoriikka tulee huomaamatta osaksi myös niin sanottujen maltillisten puolueiden ja median asenteita. Huomaamatta yhteiskunnan mielenmaisema muuttuu ja maltillisuudestakin tulee uutta maltillisuutta, tasa-arvosta uutta tasa-arvoa. Kun ääripää siirtyy, myös keskiväli siirtyy. Suomessa sosiaalidemokraatit ovat jo flirttailleet ”maassa maan tavalla”-puheilla, nyt presidenttiehdokkaiden toivotaan lähentelevän yksi maa yksi uskonto- ideologiaa. Ja kirkko kunnostautuu ajamalla uskonnollisen yhtenäisyyden ja teokratian illuusiota maahan, kun sille tuntuu nostetta olevan nationalismin kainalossa. Vähemmistöistä puhutaan ongelmien kautta, objekteina, ryhmänsä stereotyyppisinä edustajina kun taas enemmistöstä julkisuuteen pääsevät yksilöt. Väitteistä joita toistetaan tarpeeksi usein, tulee usein faktoja. Kuinka kaukana ovatkaan Ein Volk ja Ein Führer jos tällä linjalla jatketaan? Kuinka kaukana ne ovat ”kansasta” jota ei yhdistä historia, ei rakkaus, ei maa vaan viha ja epäluulo?

On niin trendikästä kertoa kovaan ääneen siitä keitä vihaa ja mitä pahaa kanssaihmisille pitäisi tehdä. Olen lukenut liikaa juttuja joissa köyhät, syrjäytetyt ja kaltoinkohdellut asetetaan toisiaan vastaan, tappelemaan niukkenevista resursseista joita rikkaat jakavat yhä kitsaammin ilman että sitä sen suuremmin protestoidaan. Syksyn pimeydessä olen alkanut etsimään toista keinoa. Olen alkanut kirjoittaa satuja vähän vakavammalla mielellä. Sillä eräs tärkeimmistä asioista jotka olen elämässä oppinut on, että joskus sadut ovat tosia. Ja kun niin käy, ne ovat tärkeitä. Vähitellen minulle on alkanut valjeta että se on niitä totuuksia jotka pitäisi yrittää jakaa ajassa joka on synkkä ja pimeä niin monella tavalla. Kun realismista tulee inhorealismia, kun profaani korvaa pyhän, ei vastarintaan ehkä tarvita argumentteja vaan valoa. Ehkä puuhasteluni tuottaa jotakin hyödyllistä, ehkä ei. Ainakin yritän, ja toivon että muutkin rauhan ihmiset yrittävät tahoillaan aktivoitua itselleen sopivilla tavoilla.

Kirjoitettavaa on vielä paljon, mutta aloittaa voi kuuntelemalla kansallisromanttista musiikkia, erään suosikkikappaleistani ikinä. Tarkkakorvainen voi erottaa seasta myös useammankin asian jotka suomalaisuudesta mielestäni olisi hyvä muistaa…

Pieniä ajatuksia pyhästä ja profaanista

Kirkko menee BB-taloon. Kirkko vihkii avioliittoon vaikka parkkihallissa. Kirkko tekee mitä vain, milloin vain, kenen kanssa vain. Kun vain pyydetään. Ja mielellään jos siitä saa vähän julkisuutta (tarkemmin ajatellen tämä asenne sopii BB-taloon täydellisesti). Mainoksessa Jeesus seisoo kännissä oksentelevan nuoren vieressä. Se on sitä myötäelämistä. Odotan jo mainosta jossa näemme Jeesuksen seisovan reippaasti ja elävää elämää pelkäämättä oksennuslätäkössä. Ja vaikka valtionkirkon kuristavan otteen kirpoaminen sekulaarista yhteiskunnasta kuuluu rakkaisiin unelmiini, tämä on silti näky jota en tahtoisi todistaa. Sillä jokaiseen vilpittömään katsomukseen, kulkipa se millä nimellä tahansa, sisältyy ihmisen toive kokea jotakin pyhää. Vaikka myönnänkin ajattelevani, että joillekin kristinusko voi olla aito pyhän kieli, ei ateistilukijoiden nytkään tarvitse etsiä rullalle käärittyä sanomalehteä jolla minut voisi paukauttaa takaisin järkiini. Puhun nyt myös niistä hetkistä kun seisotte tähtitaivaan alla ja ymmärrätte olevanne pieniä olentoja ihmeellisessä ja suunnattoman suuressa maailmankaikkeudessa, ja niistä joina katselette kurkiauran lentoa taivaalla kokien haikeutta ja toivoa luonnon kiertokulussa. Niistä hetkistä joina maailma on oikein, puhdas, täynnä kauneutta jota haluaa vaalia ja suojella ja voimaa joka kantaa pitkälle arkeen. Niistä hetkistä joina muistaa selkeästi että todellisuus on paljon muutakin kuin synkkää, pimeää, väärää ja rumaa -jolloin muistaa että todellisuus on ihmeellinen. Pyhä on kokemus joka osaa puhua jokaisen omimmalla kielellä. Siksi onkin outoa, miten vähän sitä lopulta vilpittömästi tavoitellaan. Viime vuosina, kun olen alkanut ymmärtää pyhyydestä ihan vähän, minua on ihmetyttänyt myös se miten helppoa on elää koko elämä, jopa ajatteleva, syvähenkinen tai uskonnollinen elämä ilman kuulopuhetta kummempaa aavistusta siitä että arjen harmauden ohella on olemassa pyhää ja sen merkkejä. (Niinpä. En kehota ketään innostumaan sen paremmin yhdestä kuin toisestakaan katsomuksesta, mutta jos yhden elämänkatsomuksellisen neuvon voisin antaa, se olisi tämä: olkaa kriittisiä, mutta pitäkää silmänne auki pyhän merkkien varalta).

Pyhän ja profaanin välillä vallitsee tietty jännite, mutta se ei ole aivan yksinkertainen. Toisaalta on totta että rauhaa voi kantaa mukanaan. Suomenuskon harjoittaminen varsinaisissa pyhissä paikoissa on vaikeaa, usein joudumme vain kutsumaan pyhän arkisen elämänmenon keskelle. Aina se on tullut. Ortodoksisen Liisan luona vieraillessa ilmapiirissä on selvästi aistittavissa tiettyä kotoisuutta. Hänelläkin on kotialttari, siru pyhää joka valaisee koko tuvan ja muistuttaa ohi kulkevaa lempeästi hyvästä suunnasta: korkeista toiveista, ei matalamielisyydestä. Ihminen joka kurottaa kohti pyhää tuodessaan pyhyyden merkkejä valaisemaan arkeaan, kohottaa koko kotiaan. Mutta tuleeko roskakorista pyhä jos heitän sinne hannunvaakunani, esineen joka muistuttaa minua uskontoni ytimestä ja läheisimmästä jumalastani? Ei tule, vaan käy täsmälleen päinvastoin ja saan noukkia sieltä ylös tahriutuneen hannunvaakunan joka näyttää vain likaantuneelta korulta, ei jumalan merkiltä ensinkään. Sama ateistiksi: mitä tulee erämaalammesta johon heitän täyden roskapussin kellumaan? Tuleeko roskapussista koskettava osa kansallismaisemaa vai tuleeko lammesta hetkessä monumentti piittaamattomalle, tuhoavalle ihmiselle? Rauhaa voi kantaa mukanaan, kauneuttakin (esimerkiksi jos on sattunut saamaan haltuunsa Viisasten kiven). Mutta ei, enpä usko että pyhän voi viedä mennessään minne vain. Se on jotakin jota voi odottaa, jota kohti voi ojentautua, jota voi etsiä ja josta voi muistuttaa sekä itseä että muita. Mutta huolettomasti sitä ei voi kanniskella mihin vain. Sellainen on hybristä, liiallista itseluottamusta, ja tässä näytelmässä nemesistä näyttelee se että pyhä pakenee kahta kovemmin sieltä minne sitä tahdottiin tuoda.
Minun ei tarvinne sanoa suoraan, mitä mieltä olen sellaisesta uskonnosta joka kuvittelee olevansa mahtava koska sillä on paljon jäseniä ja komeat temppelit mutta jonka papistolla ja päättäjillä ei tunnu olevan vähäisintäkään aavistusta pyhästä. Pappi joka menee toimittamaan tärkeää uskonnollista toimitusta profaaneihin ympäristöihin, voi tuottaa ohjelmapalveluita. Mutta mitä sellainen seremoniamestari pyhästä tietää,  ja mitä tietävät hänen opettajansa? Ohjelmapalveluitako tässä yhteiskunnassa tarvitaan vai puhtaita, voimaa ja lohtua tuovia kokemuksia?


Jumalat tietysti tekevät mitä haluavat missä haluavat. En yhtään epäile etteikö jumaluus voi halutessaan valaista vaikka minkälaisen loukon. Me ihmiset kuitenkin joudumme tulemaan toimeen ihmisten keinoin, eikä pyhyys totisesti ole tällaisessa tavallisessa tallaajassa parhaimmillaankaan kovin tiukasti kiinni. ”Missä pyhä voi ilmentyä?” on eri kysymys kuin ”Minne ihminen jaksaa sen kantaa?” Itse näen suomalaispakanallisen tavan jälleen järkevänä: pyhiä paikkoja ei peitetä arkkitehtuurin taidonnäytteillä, ei pakata kultaan ja kimallukseen vaan vaalitaan siinä muodossa missä ne on koettu. Pyhää ei nähdä mestaroinnin kohteena jota ihmisen kosketus voi vain parantaa vaan asiana jota tulee lähestyä hiljaa, varoen, odottaen. Pyhän merkit ovat viitteellisiä, epämääräisiä, tienviittoja jotka voivat ohjata ajatukset oikeaan suuntaan mutta jotka eivät ole itsessään päämääriä.

Pyhä on myös henkilökohtaista, yhteistä on kenties vain yleisin suunta: pyrkimys johonkin parempaan ja kauniimpaan. Pyhä ei ehkä kaihda arkea, ei tavallisuutta, mutta on asenteita joilla sen saa karkoitettua kauas nopeasti ja tehokkaasti. Vaatimatonkin voi olla kaunista ja kohottavaa, jos pyrkimys on aito -toisenlaisissa olosuhteissa samanlainen toiminta voi olla ilmaisu erikoisuudentavoittelusta tai yrityksestä päästä helpolla. Voisi kai sanoa, ettei pyhän kokemus kaipaa ihmiseltä hienoja puitteita, mutta se kaipaa vilpitöntä pyrkimystä hyvään, itsetehostuksen ja taka-ajatusten puuttumista. Pyhä on sitä mitä kohti kohottaudutaan, profaaniin taas vajotaan. Parkkihallissa vihkiminen voi olla ihmisten palvelemista, mutta onko jumala ihmisen alhaisin palvelija joka kierii vaikka pakokaasun katkussa päästäkseen palvelemaan? Koska en tosiaankaan ymmärrä jumalia, en väitä etteikö sellaistakin voisi joskus tapahtua. Onhan tällä universumilla, ja ihmiskunnallakin jo ikää. Mutta millä tavalla sellainen jumala joka on ottanut tämän asenteen omakseen on mitenkään ihmisen kunnioituksen arvoinen? Pyhän merkit tulevat joskus kätevässä taskukoossa, mutta kuinka pieneksi voi itse pyhyyden kutistaa? Pyhän kokemukset ovat harvinaisia, vahvoja, mieleenpainuvia. Mutta onko silti niin että pyhä on helppo hukata ihan huomaamatta? 

Mutta kun niiden kulttuuri...

Nykyään rasisteja, eli ihmisiä jotka myöntävät etteivät pidä toisista ihmisistä vaan haluavat suorastaan kohdella heitä huonosti esimerkiksi heidän ihonvärinsä tai eksoottisten piirteidensä perusteella, on vain vähän jopa sellaisissa piireissä joiden edustajat kuulostavat huomattavan rasistisilta. Rasismi on päässyt uuteen pakettiin: enhän minä heidän ulkonäköään paheksu vaan takapajuista kulttuuria jonka fanaattisesta kannatuksesta ulkonäkö on varma merkki. Tiedättehän: “Ei minulla ole mitään romaninaisten hameita vastaan sinänsä, tiedänpähän vain että ne kaikki on ostettu sossun hamerahalla jota romani saa kun ei tahdo tehdä rehellistä työtä.” Uudessa rasistisessa argumentissa on kuitenkin uutta vain kuori. Ydin on tuttua tauhkaa. Ihmiset (siis yksilöt) ovat ennen kaikkea kulttuurinsa edustajia, ja kulttuuristen tunnusten kantaminen kertoo yksilöstä kaiken olennaisen.
Afrikkalaiseen alkuperään viittaava ihonväri ei ole sinänsä ikävä asia, se vain sattuu kertomaan vastaansanomattomasti siitä että ihminen on sosiaalipummi jolla on kivikautiset arvot. Ei, yhden päättelyaskeleen lisäämisellä ei tehdä mustaa valkoiseksi eikä rasismia terveeksi kriittisyydeksi.

Ajattelutavassa on pari muutakin ongelmaa. Ensinnäkin: kulttuurit eivät ole monoliitteja eikä Suomessakaan ole koskaan vallinnut koivuntuoksuista yhtenäiskulttuuria. Puhumattakaan siitä että kaikilla suomalaisilla olisi samat “suomalaisen kulttuurin” sanelemat arvot. Otetaanpa esimerkiksi rasistien kestosuosikki, naisten asema. Kantasuomalaisen väestön keskuudessa siitä liikkuu hyvinkin ristiriitaisia käsityksiä. Toisten mielestä naisten toimiminen pappeina on paheksuttavaa. Vanhoillislestadiolaisten mielestä nainen ei saisi käyttää ehkäisyä. Kolmansien mielestä kaikkien naisten tulee käydä kodin ulkopuolella kokopäivätöissä ja pistää lapsensa päiväkotiin niin pian kuin mahdollista. Neljänsien mukaan naiset ovat vapaita jos ja vain jos he saavat päättää elämästään vapaasti ja itse. Missä se ristiriidattomuus olikaan? Entä millä tavalla vanhoillisten umpikristittyjen mielipiteet naisen asemasta ovat piiruakaan vapaamielisempiä kuin islamin keskeiset opetukset? 

Tässä vaiheessa, kun osoitetaan, että jos joku on suomalaisuudelle ominaista niin arvojen kirjavuus, paljastuukin usein se että pelon ja kauhun kohteena on jo kymmenen vuoden kunnioitettavaan ikään ehtinyt mörkö, islam. Varmuuden vuoksi isänmaallisen ihmisen tulee vastustaa myös ateisteja ja kaikkia muitakin joiden uskonto ei ole valtionuskonto- jokainen kirkosta eronnut kun on Potentiaalinen Muslimi, ei potentiaalinen ilman uskontoa toimeen tuleva ihminen. Vähintään hän on rintamakarkuri kristillisen Suomen rivistöstä. Paitsi jos on romani (joiden keskuudessa harras kristillisyys on yleistä). Romaneita ei huolita suomalaisuuden rintamaan muutenkaan, paitsi ehkä hevosmiehiksi. Niillä on tumma tukkakin (yleensä). Ja ne pukeutuvat eri lailla (yleensä). Uskonnosta ollaan tekemässä pelottavalla tavalla suomalaisen kulttuurin kivijalkaa. Ja sitten, kun vain verotustodistuksesta löytyy että aneet verot on maksettu oikealle kirkolle, voi mennä piristämään loppusyksyn hämärää vaikka Halloweenia juhlimalla. Tämä läpikaupallinen, angloamerikkalainen juhla ei lainkaan uhkaa suomalaista kulttuuria sillä se edustaa rikkaita, sotilaallisesti mahtavia ja muutenkin vähän parempia ihmisiä joiden matkiminen on vain hyvästä. Ainakaan amerikkalaisten enemmistö ei ole muslimeja. (Voi vain spekuloida, mitä islamofobialle tapahtuisi jos amerikkalaisten enemmistö löytäisikin Koraanin viisauden…)

Kuten edellisestä voi päätellä, kaikki kulttuurin edustajat eivät välttämättä halua pitää tiukasti kiinni siitä kulttuurista johon ovat sattuneet syntymään. Tämä pätee niin suomalaisiin kuin muidenkin kulttuurien edustajiin. Kaikki suomalaisetkaan eivät pidä nykysuomalaista kulttuuria erityisen hienona. Monelle suomalaisuus taas merkitsee vain kaupallista, yleislänsimaista huttua johon paikallisen sävyn tuovat joulukinkku ja talvisodan muisto. Jotkut suomalaiset kääntyvät muslimeiksi, toiset vaihtavat elämäntapaa kulttuurisesta keskiverrosta poikkeavaksi muuten vain. Mahdollisuutta tehdä näin kutsutaan vapaudeksi, joka puolestaan on ollut keskeinen länsimainen arvo jo valistusajalta lähtien. Vapauden vastakohta on pakko, esimerkiksi ankara sosiaalinen paine elää samalla tavalla kuin kaikki muutkin. Todellakin: jotkut suomalaiset haluavat solmia islamilaisen avioliiton tai liittyä romanikulttuuriin, ja vaikka henkilökohtaisesti minua ei saisi suostumaan nikahiin tai romaninaisen hameisiin edes kirveellä uhkaamalla, puolustan jokaisen oikeutta elää elämänsä parhaaksi näkemällään tavalla niin kauan kuin muiden vastaavia oikeuksia ei loukata. Miksi minua pitäisi häiritä se etteivät ihmiset kalenterivuoden kääntyessä loppua kohti vietä pesäpäiviä vaan joulua tai peräti hanukkaa? Millä tavalla minulta on pois se etteivät kaikki ihmiset pukeudu kuten minä? Millä tavalla minua pitäisi häiritä sen jos toisilla on perheissään eri säännöt kuin meillä, niin kauan kuin valtion laki ja instituutiot mahdollistavat sen että perheessä eläminen on kaikille pohjimmiltaan vapaaehtoista ja perheessään läpeensä onnettomat voivat erota ja vaikka hakea eksälle lähestymiskiellon. Paitsi että yksilö voi valita elämässään kannattaa, muokata tai hylätä kulttuurin opettamia arvoja, voidaan esimerkiksi perheessä keskustella ja ratkoa arvoristiriitoja siinä missä roskapussinviemisristiriitojakin. Jos joku tahtoo pitää perheessään pitkiä arvokeskusteluja, miksi hän ei saisi hankkia puolisoa jonka kanssa joutuu niin tekemään? Miksi ihmisen pitäisi haluta mennä perhe-elämässään siitä mistä aita on matalin ja valita puolisokseen mahdollisimman helppo ihminen? Sitä varten puhuminen on keksitty että asioista saadaan sovittua. 

Jokaisella meistä on omat juttumme, mutta mistä tämä halu pomottaa muita ja pakottaa heidät elämään samalla tavalla kuin itse elämme oikein nousee? Miksi koemme erilaisuuden uhkana itsellemme? Miksi haluamme suojella muita aikuisia ihmisiä heiltä itseltään lätkimällä sosiaalisia sanktioita niille jotka eivät elä ja ole juuri niin kuin me haluamme? Koemmeko erilaiset elämänvalinnat henkilökohtaiseksi arvosteluksi omillemme ja pelkäämme että jos Enemmistö alkaa elää tavalla jolla itse emme haluaisi elää, meidänkin on pakko? Jos koemme, eikö meillä olisi kiireellisempääkin tehtävää kuin muiden potkiminen, esimerkiksi selkärangan kasvattaminen? Yhtään katkarapuja ja kovakuoriaisia dissaamatta voi sanoa että selkärankaisuus on hieno keksintö. Etenkin hominideille.

Vaikka Vasemmistoliiton kuntavaaliehdokkaana olenkin sitoutunut vastustamaan rasismia, Filosofian puutarha taipuu alter egoksi joka voi yrittää ymmärtää muitakin. Niille jotka edelleen haluavat tunnistaa ympäristössään olevia uhkaavia ihmisiä ja ovat sitä mieltä että esimerkiksi vankilasta lomalla olevat väkivaltarikolliset, pedofiilit ja Tulevat Tappajat eivät ole uhkaavia vaan uhkana ovat muslimit, olen löytänyt sivuston jossa esitellään Muslimiasuja. Ihan vain jotta toiseksi suurimman maailmanuskonnon kannattajien tunnistaminen yhdellä silmäyksellä onnistuisi. Vaihtoehtoisesti voisi luopua kuvitelmasta että ihmisestä, hänen arvoistaan tai mielipiteistään voi tietää yhtään mitään pintaa tarkastelemalla ja totutella siihen ajatukseen että tänä teknologian ihmeiden luvattuna aikanakin ihmisiin on tutustuttava jos heidät haluaa tuntea.



...
Ai mitä? Pitääkö minun vielä harjoitella rasistien ymmärtämistä?

Kadotettu hyve

Ylpeys on nykyään lähes kuolemansynti, mutta aina ei ollut näin. Aristoteleen, kuten monen muunkin antiikin filosofin mielestä ylpeys saattoi olla myös hyve. Siinä, kuten kaikissa muissakin asioissa oli keskiväli jota nykykielellä voisi nimittää vaikka terveeksi omanarvontunnoksi sekä liiallisuuden ja puutteellisuuden ääripäät: se ylpeys joka nykyään tunnetaan paheena ja nöyristely ja selkärangattomuus. Kristinusko teki ylpeydestä suuren paheen ja alistumisesta suuren hyveen, mutta minusta näyttää siltä että lopullisesti ylpeyttä on teilannut kapitalismi. Nykyään työntekijän on venyttävä mihin tahansa mitä työnantaja kehtaa vaatia, yrittäjän tehtävä mitä tahansa markkinat keksivät pyytää, ja lisäksi kun mietitään miten meidän tulisi elää, syödä ja pukeutua, puhe luisuu alta aikayksikön käsittelemään sitä mitä Muut meiltä odottavat tai peräti vaativat, tai vähintään sitä mitä he meistä mahtavat ajatella jos… Tarkemmin ajatellen, luulen että rippunen tästä mielenmaisemasta näkyy nykyään siinä millaisia intohimoja ja jyrkkiä mielipiteitä vaikkapa ruokakeskustelut ihmisissä herättävät. Jos emme saakaan Muilta odottamiamme kehuja, suutumme. Muiden täytyy tunnustaa että olemme oikeassa ja palkita ponnistelumme. Niin päädymme äkkiä samassa lauseessa haukkumaan muita ja surkuttelemaan sitä millaisia väärinymmärrettyjä pikku pyhimyksiä olemmekaan.

Mitä sitten on terve ylpeys? Ajattelen sen olevan hiljaista ylpeyttä hyvin tehdystä työstä- siis sellaisesta työstä jonka tuloksia saa kaupasta ostaa yhä harvemmin. Se ei ilmene itsetehostuksena, saatika muiden tuomitsemisena ja vähättelemisenä vaan mielihyvänä joka syntyy siitä että minä tiedän tehneeni parhaani. Terve ylpeys on rohkeutta olla oma itsensä, vaikka sitten erilainenkin. Jos joku arvostelee omanarvontuntoista ihmistä, hän voi tyynesti todeta: ”Minulla on minun juttuni ja sinulla on sinun juttusi.” Hän voi tarpeen tullen argumentoida valintojensa puolesta (mieluiten yleisellä tasolla), mutta jakamisen eikä kouluttamisen hengessä. Terveesti ylpeä ihminen tietää myös missä omat rajat menevät: hän ei ole valmis myymään arvokkuuttaan tai arvojaan eniten tarjoavalle. Hän tietää mitä haluaa ja tarvitsee eikä häntä ole helppo houkutella mukaan muoteihin tai villityksiin. Hän on se joka asuu vakauden saarella myrskyisessä maailmassa, se joka sekä häpeää että kehottaa muita häpeämään vain hitaasti, harkiten, perustellen. Terveesti ylpeä ei ole se turhantärkeä ihminen joka ei osaa nöyrtyä tai pyytää anteeksi jos siihen on syytä. Päinvastoin: se jolla on omanarvontunto tietää, ettei maailma lopu virheisiin tai niiden tunnustamiseen vaan päinvastoin menee askeleen eteenpäin. Tämä on taas yksi tapa sanoa, ettei terveesti ylpeän ihmisen omanarvontunne riipu myöskään ”kasvojen” tai silkoisen kulissin varassa. Luulen, että tarvitaan annos omanarvontuntoa ennen kuin voi olla itselleen armollinen, toinen itsellisyyttä jotta voisi tietää sen ettei muiden armottomuus oman epätäydellisyytensä tunnistavia ja tunnustavia kohtaan ole oma vaan niiden muiden häpeä.

En tiedä, onko kenelläkään kulttuuriimme kasvaneella luonnostaan tällaista tervettä ylpeyttä. Mutta minusta näyttää, että sen kasvattaminen olisi itse kullekin hyväksi. Marja Leena kysyi muutama postaus takaperin, mistä saada voimaa elää yksinkertaista, arvokasta elämää. Minä luulen, että yksi voiman lähteistä on vanha kunnon autarkeia, terve ylpeys, omanarvontunto, itsellisyys. Kadotettu hyve.


Käsityönurkassa ja keittiössä

Vähän aikaa sitten meillä juhlittiin Kekriä joka on myös kotieläinten juhla. Kaikkien aikojen ensimmäinen kudontatyöni valmistui juuri sopivasti päästäkseen kekrilahjaksi parille piloillehemmotellulle jänölle. Lumi tutki tyylikästä, kanien suojavärien sävyihin kudottua mattoa ja totesi sen kelvolliseksi korvaamaan vanhan, vuoden aikana silputun maton.



Photobucket


Toisen maton tein ompeluhuoneeseen. Jostakin syystä pikku huoneen sisustuksesta on tullut kovin vaaleanpunainen- pinkki. Raidallinen matto sopii väreihin täydellisesti, ja kokokin on just eikä melkein sopiva ei-standardimittaiseen tilaan. Hapsut olisi tietysti voinut suoristaa kuvaa varten..

Photobucket

Kolmas pesänrakennusprojektini oli ottaa monen vuoden suunnittelun jälkeen työn alle kunnollinen (=ohuesta langasta virkattu) pitsiliina öljylampun alle. Synkkinä iltoina oli mukavaa väsätä pieniä lumihiutaleet mieleen tuovia kuvioita ja unelmoida valkeista hangista. Lanka DMC Cordonnet 60.


Photobucket


Talven odotusta paksumman langan parissa edustavat nämä neulakintaat (edelleen suomeksi, vaikka olen alustavasti vilkuillut YouTuben videoita venäläisestä pistosta), jotka tein pätkävärjätyllä yksisäikeisellä langalla. Langan käsittely sujui mukavasti ja lopputulos on niin lämmin että jos sivilisaatio alkaa nyppiä, näiden kanssa voi paeta vaikka Pohjoisnavalle.


Photobucket


Terapiaa tämäkin: näitä kuppikakkuja ei suinkaan tehty halloweenia varten, vaan ne esittävät marrashirviöitä. Siinä vaiheessa kun kuvaaminen muistui mieleen, suurin osa oli jo syöty... Ohje kakkusiin löytyy täältä. Minä käytin muffinsseihin omaa reseptiä, koristelun sen sijaan kopioin huolella.


Photobucket


Välillä olen leiponut terveellisempääkin iltapalaa, kuten raejuustoteeleipiä joiden päälle ripottelin ensimmäisiä ikkunalaudalta valmistuneita versoja. Tuoreen vihreän lisäksi arkista iltapalahetkeä on marrasaikana tarpeellista piristää ruusuisilla astioilla.


Photobucket


Rauhallisiin iltahetkiin kuuluu myös Ikuisuusristipisto, joka täytti hiljattain neljä vuotta. Tämä se vasta on kummallinen työ: toisaalta minun on mahdotonta kuvitella päivää jolloin se olisi valmis, toisaalta fakta on että työ on kuluneenakin vuonna edistynyt varsin paljon. Inspiraation puuskien välillä se nököttää varastossa kuukausitolkulla, tullakseen löydetyksi aina uudelleen.


Photobucket


Tässä yksityiskohdassa näkyy osa tämän vuoden edistyksestä. Nyt väsään tuota ruskeaa koria. Kuvassa työn koko on vähän luonnollista pienempi, mutta ei se ero kovin suuri ole... Täydellistä keskittymistä vaativaan työhön uppoutuminen vie ikävät ajatukset mennessään. Ja saahan tässä taas yhden annoksen tuikitarpeellisia värejä...

Photobucket

posted under , , , | 4 Comments

Helppoa, vaikeaa

Elämän kohtuullistaminen on helppoa, kunhan alkuun pääsee. Sitten kun itselle on kirkastunut että kysymys ei tosiaankaan ole uhrautumisesta ja loputtomasta luopumisesta syyllisyydentunnon piiskaamana vaan hyvästä elämästä jonka resepti vain on hiukan toisenlainen kuin mistä kuulee eniten puhuttavan. Sitten kun ymmärtää ettei kaikkea tarvitse osata eikä jaksaa heti tai ikinä vaan että se mitä tänään jaksan tehdä riittää toistaiseksi ja että huomisesta on tärkeää tietää vain että samalla radalla jatketaan. Sitten kun ymmärtää ettei onni ole riippuvainen siitä mitä muut ajattelevat eikä etenkään siitä että yrittää olla niin kuin muutkin (eli oikeastaan sellainen millainen kuvittelee toisten, vähän fiksumpien ja parempien ihmisten olevan). On helppoa tehdä asioita joiden tietää sisältävän onnea, on helppo olla innostumatta asioista joiden houkutuksen tietää olevan hetkessä ohimenevää ja lopulta vain uupumusta lisäävää. Oravanpyörä ja kiireinen elämä houkuttelevat tasan niin kauan kuin jossakin sydämen sopukassa uskoo että ne sittenkin ovat palkitsevampia, parempia ja tavoiteltavampia kuin lempeä ja hidas elämä. Kun päinvastaisia kokemuksia kasautuu tarpeeksi, jossakin vaiheessa se usko vain katoaa eikä enää palaa.

Vaikeaa on kommunikoiminen. Se ei ole vaikeaa siksi ettei olisi mitään sanottavaa. Maailma on aiheita täynnä. Sanojakin löytyy kun sitkeästi etsii. Se on vaikeaa, koska kirjoittaminen edellyttää sitä että nostaa nenänsä siitä pienestä rauhan pesästä jonka on onnistunut ympärilleen kasaamaan ja päästää mieleensä taas suuren maailman laskemattoman monet epäkohdat. Se on vaikeaa myös siksi että kirjoittaminen edellyttää uskoa siihen että kirjoittaminen saattaa aikaansaada jossakin, kaukana katseen ulottumattomissa muutoksia parempaan. Se edellyttää toivoa paremmasta tulevaisuudesta omaa pihapiiriä laajemmassa mittakaavassa. Ja se edellyttää sitä että jaksaa vielä välittää maailman menosta ja ihmisistä. Nämä ovat resursseja joiden huomaan aina välillä olevan pelottavan vähissä. On hetkiä jolloin en millään tahtoisi ajatella maailmaa kotiportin ulkopuolella. Hetkiä jolloin muistan että kirjoittaminen, ehkä avaruuden asioita käsittelevää väitöskirjaa lukuunottamatta on minulle periaatteessa täysin vapaaehtoista, ja ahkera kirjoittaminen on vielä vapaaehtoisempaa. Periaatteessa ja teoriassa, siis.

Sitten lepään päivän, kaksi, viikonkin. Vastaanotan kiitollisuudella jokaisen lohdullisen sanan. Mietin, olisinko todella tyytyväinen jos sulkeutuisin omaan pieneen rauhaani. Olenko aidosti sitä mieltä että olen tehnyt oman osani ja maltan jättää maailman murheet toisille harteille (joita kuitenkin löytyy). Ei, enpä ole, vielä enkä varmaan pitkään aikaan. Muistan, että kommunikaatio on yhdessä suhteessa ihan samanlaista kuin kohtuullistaminenkin: tärkeintä ei ole tulos vaan se että yrittää aina vaan.

Kulutushulluus ja -humala

Olen taas erehtynyt lukemaan uutisia. Ajatelkaapa tätä: jäyhät suomalaiset jotka eivät osoita mieltä, jotka nukkuvat varmuuden vuoksi vaaleissakin ja jurisevat mielipiteitään korkeintaan nimettömässä nettikeskustelussa, voivat sittenkin kärsiä huomattavaa epämukavuutta kuten jonottaa tuntikausia ulkosalla, rynnätä, sännätä, käyttäytyä aggressiivisesti kuin pamplonalainen härkälauma. Kun vain oikeaan hermoon osutaan, ja sen hermon nimi on Erikoistarjous. Kun läppäreitä myydään puoleen hintaan, maailman rikkaimpiin kuuluvan kansan jäsenet saavat hetkessä aikaan hengenvaarallisen tungoksen. Liikkeen avajaistarjoukset saavat kiireiset helsinkiläiset muodostamaan satojen metrien jonoja. Erilaisilla hulluilla päivillä vähiten hullu ilmiö on normaalisti kaupan valikoimiin kuulumattomista sekundaeristä pyydettävät hinnat. Jälkikäteen lehdessä haastatellaan naista joka on taistellut itselleen tarjousläppärin:”Päätin, että vaikka henki menisi, en anna konetta noin röyhkeälle tyypille.” Siinä on ihminen joka tietää mikä elämässä on tärkeää ja minkä eteen kannattaa taistella: läppäri sataysiysi, ovh kolmeysiysi. 


Kannattaako tähän edes kuiskata, että on olemassa sellainenkin asia kuin inhimillinen arvokkuus? Sellainen tärkeä ja hauras asia joka tallautuu jalkoihin ensimmäisessä tungoksessa. Sitäkö varten kaukoidän tehtaiden ylityöllistetyt kokoojaorjat raatavat itsensä itsemurhan partaalle jotta rikkaan länsimaan asukkaat saisivat jyrätä toisiaan halvan tavaran kiilto silmissä? Ja ovatko nämä tavarat edes arvokkaita? Ovatko ne aarteita joista tulee onnellisten ostajien perintökalleuksia? Eivät tietenkään, vaan nopeasti kuluvaa ja särkyvää roinaa jota pienetkin pirtit ovat jo ennestään pullollaan niin että kodinjärjestämiseenkin on jo tarjolla ammattiapua. Mikä halvalla tulee se myös helpolla menee. 

Tällaiset uutiset saavat minut miettimään vakavasti, kannattaako tässä edes yrittää. Mitä ihmettä filosofilla voisi olla sanottavana tällaisille ihmisille? Mitä me muutamat yrittäjät vielä täällä teemme horisemassa arvoista, kauneudesta, kestävästä viisaudesta ja vaatimattomasta, arvokkaasta elämästä? Liisan pojan ajatusta lainatakseni: ehkäpä toisin ajattelevien paras kohtalo on tulla korkeasti koulutetuiksi mettäpöllöiksi jotka elelevät pieniä hiljaisia elämiään korvessa, kaukana pahasta maailmasta. Ehkäpä on täyttä utopiaa yrittää tuottaa maailmaan sen enempää hyvää kuin mikä on tarjolla niille jotka ripustavat linnunpönttöjä ja viljelevät pientä kasvimaataan. Ehkäpä niiden monien ihmisten jotka ihmettelevät onko filosofia oikea ammatti ja vaativatko jotkut ajattelemisesta palkkaa, kysymysten takana on järjen hiven. Sen olen jo huomannut että monet eivät filosofeja tämän yhteiskunnan kekkereihin kaipaa.  Näiden uutisten jälkeen epäilen entistä tarmokkaammin, että enpä taida minäkään tähän seurakuntaan kuulua, en.

Synkän hiljaisuuden jumala

Aina välillä kirkosta kuuluu myönteisiäkin uutisia. Jospa vain ne uutiset eivät maistuisi jotenkin pohjaan palaneilta, kuten se että Helsingin seurakuntayhtymän kirkkovaltuusto on päättänyt lakkauttaa tukensa kolmelta homoja ja naispappeutta vastustavalta järjestöltä. Hurraa- paitsi että mitä ihmettä te teitte tällaisia järjestöjä tukemassa alun perinkään? Sen vielä joten kuten ymmärrän, että ajatus siitä että homot ovat samanarvoisia syntisiä kuin muutkin, on uusi. Vaikeampi on käsittää sitä miten naispappeus, joka tuli sallituksi jo vuonna 1986, herättää edelleen intohimoja fundamentalistipiireissä.

Pitäisikö tilanteen ratketa vetoamalla traditioon? Esimerkiksi näin: "Naisia on sallittua syrjiä ja julistaa pappisvirkaan kelpaamattomaksi koska niin on aina meillä tehty." Tässä on vain se pikku ongelma, että täsmälleen samalla argumentilla voidaan puolustaa montaa muutakin vääryyttä, orjuudesta alkaen. Ei pidä unohtaa että uusi testamentti ei kritisoi orjuusinstituutiota sanallakaan vaan tyytyy toteamaan että orjien tulee olla kuuliaisia isännilleen. Iik, nykyajan kristilliset kirkot rikkovat selkeästi Traditiota! Toisen suositun argumentin, ”erilaiset mutta samanarvoiset” vesittää tehokkaasti se jos erilaisuuden perusteella toisille on tarjolla sellaista arvostusta, valta-asema, urapolkuja ja niihin liittyviä hyvinkin maallisia etuja joista toisten on turha unelmoidakaan. Toki katoliset naiset saavat valita uskonnollisen elämän nunnina siinä missä miehet saavat ryhtyä munkeiksi, ihan muuten vain kirkollisessa marssijärjestyksessä nunnat kulkevat munkkien takana ja nunnaluostari on riippuvainen miespapin palveluista kun taas munkkiluostarissa ei ole naisille mitään sijaa.

Mutta miksi tilanne on näinkään monimutkainen? Miksi kirkkojen on rämmittävä pölyisissä alkuperäistekstien pinoissa ja väänneltävä klassisen kreikan sanoja kuin tiskirättejä? Jahve-jumala on inspiroinut paksun kirjan, mutta nyt hänen mielipiteestään vallitsee suuri epävarmuus. Minulla olisi yksinkertainen ehdotus siihen miten asiasta vihdoinkin saataisiin selvyys. Siihen ei tarvita kirkolliskokouksia eikä eri kantojen edustajien kärsivällistä kuuntelemista. Siihen tarvitaan vain yksi olemassaoleva jumala sekä joukko ihmisiä jotka vilpittömästi tahtovat tietää Hänen mielipiteensä. Ehdotukseni on: kysykää siltä jumalalta. Tai, jos ette usko että jumala puhuu selvää suomenkieltä, järjestäkää koe. Vaikkapa näin: kutsutaan paikalle joukko Naispappeja ja Miespappeja. Kumpiakin täytyy olla monta siltä varalta että jumala katsoisi aiheelliseksi paheksua joidenkin ihmisten pappeutta muun syyn kuin sukupuolen perusteella. Kirjaimellisen raamatuntulkinnan perusteella, mahdollisia syitä ovat esimerkiksi silmälasien käyttö (3 Moos 21:20) tai naimattomuus (1 Tim 3:2 mukaan seurakunnan kaitsijan tulee olla yhden, ei nollan, vaimon mies). Toinen mahdollisuus on tietysti tehdä kokeeseen osallistuville taustaselvitys, mutta ainakin oman kokemukseni mukaan selvityksissä voi olla vaikea tunnistaa sellaisia 1 Tim 3: 2:ssa mainittuja vikoja kuin vieraanvaraisuuden puute, ahneus tai lasten kurittomuus. Kun koejärjestely on saatu selväksi, kaikkia pappeja pyydetään vaikkapa siunaamaan joku. Koska siunaaminen on ymmärtääkseni maaginen toimitus, pitäisi muutaman päivän päästä olla selkeästi nähtävissä, kuka on tullut siunatuksi ja kuka ei. Jos kukaan naispapin siunaama ihminen ei koe elämässään siunausta mutta miespappien siunaamat ihmiset kokevat, voitaneen päätellä ainakin alustavasti ettei nainen voi toimia pappina. Jos selvää eroa ei havaita, täytyy päätellä että joko papin sukupuolella ei ole jumalalle merkitystä, asia ei kiinnosta jumalaa tai peräti että jumalalla on eksistenssiongelmia. Kaikissa näissä tapauksissa papin sukupuoli on yhdentekevä.

Joten: jos Jahve on eksistenssin syrjässä tukevasti kiinni oleva, voimallinen ja kirkkoaan johdattava jumala jota miellyttävät ihmiset jotka vilpittömästi pyrkivät miellyttämään Häntä ja tottelemaan Hänen ohjeitaan, miksi kenellekään ei ole tullut mieleen pyytää Häntä ratkaisemaan tätä repivää ja monia Hänen seuraajiaan surettavaa tilannetta? Eikö kukaan todella tahdo tietää selvää vastausta? Vai onko pelkona kenties se että kysymykseen vastaisi vain suuri, uskoa horjuttava hiljaisuus?

Haurauden kilpi

Ydinasevaltiot kasvattavat arsenaaliaan. Aseisiin riittää tähtitieteellisiä summia maailmassa jossa ihmiset näkevät nälkää, ympäristö pilaantuu ja tieteessä eletään niukentuvien budjettien aikaa. Israel haaveilee pitkänmatkanohjuksista, Iranillakin on kohta ydinase. Entisten sorrettujen unelma näyttäisi olla sortajaksi tuleminen. Vaikka eihän siitä kenenkään mielestä ole kyse vaan siitä että Meillä pitää olla aseet, kun muillakin on. Ja maailma on vaarallinen paikka. Väkivaltaisen maailman rakentamiseen on monia syitä. Ne kaikki ovat huonoja. Jos saisin tilaisuuden, haluaisin kysyä ydinasevaltioilta, tai itse asiassa jokaiselta jonka mielestä Meidän asevarustelu on hyvä idea, yhden ainoan kysymyksen.

Millainen elämä on elämisen arvoista?

En tiedä, kuinka pasifismini tosipaikan tullen pitäisi, enkä toivottavasti saakaan sitä koskaan selville. Jotakin tiedän kuitenkin: sen että en halua selviytyä hinnalla millä hyvänsä. Jos minun olisi selviytyäkseni tapettava, tuhottava ja hävitettävä, sitten mieluummin poistun maailmasta. Paha korruptoi, äärimmäinen paha korruptoi äärimmäisesti.

Suomenuskossa ajatellaan, että ihmisellä on kolme sielua: löyly, Esivanhemmilta periytyvä luonto ja minuuden ydin, itse. Ensi alkuun kummalliselta kuulostavassa ajatusrakennelmassa on paljonkin järkeä, kun sitä alkaa tarkemmin miettimään. Klassisessa hyve-etiikassa ajatellaan, että ihmistä määrittävät ennen kaikkea hänen tekonsa. Ruumiin selviytyminen ei riitä: selviytymisestä voidaan oikeastaan järkevästi puhua vasta, jos myös minuus –suomalaisittain itse- selviää. Maailman mahtavista en tiedä, mutta minulla itse aivan varmasti sisältää muutaman parhaista puolistani, kuten rauhantahtoisuuden. Tämä on haurauden kilpi: tiedän, että itse on hauras sielu. Se kuuluu rauhan maailmaan, ja vaikka ruumis mahdollisesti voi elää brutaalia ja julmaa eksistenssiä, pelkkä eksistenssi on vähäarvoista kaiken paitsi järjettömiin mittasuhteisiin kasvaneen kuolemanpelon valossa. Aivan kuin ihmiselle olisi hienoa nähdä se päivä jolloin hän on yksin savuavien rauniokasojen valtiaana. Asevarustelun taustalla on usein ajatus siitä että rauha on mahdollista silloin kun valmius sotia on tarpeeksi korkea. Tässä ajattelussa rauha ei lopulta ole muuta kuin kauhun tasapainoa tai korkeintaan sitä ettei kenelläkään ole hyviä motiiveja ryhtyä sotaan. Sopua ei ole, sillä aina täytyy olla epäluuloinen, aina täytyy olla varuillaan, aina täytyy varustautua. Aina täytyy pelätä.

Mitä minusta on jäljellä sitten kun olen luopunut rauhantahdostani, rohkeudestani, lempeydestäni, hyvästä sydämestäni, kaikista hyveistäni sitä mukaa kun Pärjäämisen ja Selviytymisen julmat jumalat vaativat niistä luopumista. Onko enää olemassa muuta kuin surkea varjo siitä mitä joskus oli? Sen varjonko olemassaolon jatkuminen on arvokasta? Se varjoko osaisi elää hyvää elämää rauhassa ja sovussa muiden selviytyneiden kanssa?

Sodassa ihminen voi menettää henkensä, terveytensä, mielenterveytensä, vapautensa, kansalaisoikeutensa ja yhteiskunnan rauhan aikana yksilölle suoman monimuotoisen turvan. Nämä ovat suuria menetyksiä. Usein sodan pitäminen todellisena vaihtoehtona vähättelee niitäkin, mutta ehkäpä, on olemassa tilanteita joissa vapaan yhteiskunnan puolustaminen on tarpeellista. Sodan todellisen hinnan lisäksi pitäisi kuitenkin kysyä muutakin kuin mitä sotimisen sijasta sortoon alistuva yhteisö menettää. Mitä menettää maailma joka tuhoaa rauhan ihmiset ja kansat ja alistaa ne jotka eivät sotaa tunne eivätkä tahdo sitä valita? Minä sanoisin, että se menettää toivon.

Hiljaiset perivät maan, sillä se joka yrittää ottaa maan ja hävittää sen asukkaat menettää itsensä ja muuttuu ihmishirviöksi. Eräässä hyvin perustavassa mielessä, sen tien valinnutta ihmistä ei enää voiton jälkeen ole.
Maa joka hänen käteensä jää ei ole se vihreä, turvallinen ja rauhallinen maa jota hän himoitsi vaan marras joka ei tyydytä vallanhimoa eikä edes turvallisuuden kaipuuta. Rauhan ihmisiä voi orjuuttaa, nöyryyttää, karkottaa ja tappaa. Mutta niistä jotka valitsevat kilvekseen haurauden, ei koskaan voi tulla hirviöitä. He voivat kadota mutta eivät hävitä.

Kausiruokaa marraskuisessa keittiössä

Kun puutarhasta saatava sato rajoittuu syksyn runsaiden viikkojen jälkeen lehtikaalin lehtiin ja muutamaan hassuun yrttiin, on keittiön taas aika muuttua. Varastojen täydentäminen vaihtuu niiden tyhjentämiseen, tomaatit ja salaatinlehdet porkkanoihin ja sipuleihin. Talven saapuminen ei tarkoita alistumista kalliimpiin ja huonolaatuisempiin vihanneksiin eikä syksyn satorunsauden vaihtumista monotoniseksi kitkutteluksi. Talvi on oma vuodenaikansa jonka miellyttävän sujumisen eteen on vuoden mittaan tehty paljon työtä. Mutta jos kausiruokailun motivaationa on aatteen palon lisäksi unelma monipuolisemmasta ja hauskemmasta ruokavaliosta, sitä työtä on tosiaan täytynyt aikanaan tehdä.

Kausiruuasta innostutaan usein alkusyksystä, silloin kun satoa tulee ovista ja ikkunoista. Tänäkin vuonna näin vaikka miten monta lehtikirjoitusta joissa hehkutettiin kausiruuan trendikkyyttä. Veikkaan, että trendi voi osoittaa laantumisen merkkejä heti kun syksyn lyhyet rikkaat viikot ovat ohi. Yhdessäkään lukemassani jutussa ei nimittäin paljon puhuttu säilönnästä tai säilykkeistä, ja toisaalta talvikaudelle sopivien ainesten lista on lyhyenpuoleinen: juureksia, perunaa, viljatuotteita, papuja ja linssejä, kaaleja, hiilijalanjäljen kannalta myös laivalla rahdatut sitrushedelmät ja banaanit sopivat jos ei liikaa huolehdi kemikaalijäämistä. Kuulostaisi suoraan sanottuna surkealta verrattuna muiden vuodenaikojen, etenkin alkusyksyn, tarjontaan. Onneksi varastossa on  täydennystä: omenia mehuna, siiderinä, soseina ja piirastäytteinä, monenlaisia marjoja pakastettuina, hillottuina ja likööriin säilöttynä, kuivattuja ja pakastettuja metsäsieniä, erilaisia papuja pakkasessa, vahvaa valkosipulia, ikkunalaudalla idätettyä voileipäkrassia. Siinä missä kesän ja syksyn satoa saa ostaa torilta, ovat talven sulostuttajat vaikeampia löytää ja toiseksi niin kalliita ettei niistä olisi kuin satunnaisiksi vieraiksi ruokapöydässä. Mutta kun kesällä ja syksyllä on ahkeroinut, on talven kynnyksellä tallessa ruokavarasto joka tekee talven ruokalistasta ainutlaatuisen ja houkuttelevan.

Toinenkin haaste talviruuassa on: kun tuoreen (ja ihan sattumalta kalliin ja helposti pilaantuvan) ravinnon ylivertaisuutta on hehkutettu vuosikaudet, taito valmistaa erinäköisistä juurimukuloista, säilykkeistä ja muista talven aineksista hyvää ruokaa, on päässyt rapistumaan. Tähän hätään apua voi etsiä kirjakaupoista, divareistakin voi vielä löytää keittokirjoja ajalta ennen lentotomaatteja. Kausiruokatrendi on tuonut internettiinkin reseptirunsauden. Ehkäpä ainesten käyttöön sisältyvät hankaluudet kielivät myös isommasta muutoksesta johon kausiruokailijan on sopeuduttava: siihen ettei muutama luottoresepti riitä vaan ruokalistan on tosiaan elettävä ja muututtava vuoden kierron mukana. Sopeutumisen haasteiden parissa vierähtää helposti useampikin vuosi, mutta jos on sitkeä, jonakin marraskuisena päivänä voi havahtua huomaamaan, että tässähän eletään kuin kuninkaat. En ole oikein varma siitä miten hyvin pitkäjänteistä ajattelua ja työtä vaativa kausiruokailu sopii trendiksi, toisten hetken ilmiöiden sekaan. Hieman hitaammin ajatellen, siinä on paljon onnea. Myös talven tullen. 

Miten selviydyn näistä päivistä

Ei maailmasta puutu aiheita kiukkupostauksille, ei. Siksi ilahduinkin kun huomasin Ajattelun Ammattilaisen kirjoittaneen minuakin ärsyttäneestä törkyvitsien maihinnoususta julkisuuteen niin hyvän postauksen ettei siihen ole mitään lisättävää. Menkää ja lukekaa.



Marraskuuhun sopii myös Nightwishin Escapist.





Minä menen nyt kutomaan huopaa Järnefeltin koulun turvallisentuntuiseen väestönsuojaan, ja jos illemmalla on aikaa, minut saattaa puun alta löytää jostakin multiversumin miellyttävämmästä osasta kirjoittamasta muistiinpanoja tiedostoon joka kulkee otsikolla "satuja"...

posted under , , | 2 Comments

Tarinoista huonoin

Lukiessani päivän Uutta Mustaa minulta meinasi tulla aamutee ulos nenästä, enkä nyt valitettavasti tarkoita että sain hillittömän hihityskohtauksen. Mietin, olenko kalkkeutunut pahasti ennen aikojani, pahempi erakko kuin olen uskonutkaan (hyvinkin mahdollista), vai mikä on, mutta ajatus siitä että nykynaiset puhuvat silikoni-implanttien ottamisesta kuin kosmetologikäynnistä, oli jotenkin järkyttävä. Aloin miettiä, onko minunkin tuttavapiirissäni naisia joilla on Ne. Sitten aloin ajatella kauneuskirurgian yleistä arkipäiväistymistä. "Kauneuskirurgialla” tarkoitan siis terveiden ihmisten itsensä leikkelemistä, en sitä jos esimerkiksi onnettomuuden tai sairauden takia vahingoittunutta kehoa yritetään paikata.

Onko kauneuskirurgia sitä itsensä näkemistä taideteoksena, josta aikaisemmassa postauksessa puhuin? Yleensä ei ole, vaan kyse on ”virheen” korjaamisesta tai ulkonäön ”parantamisesta” ihannetta paremmin vastaavaksi. Uuden Mustan otsikkokin puhuu nimenomaan täydellisistä rinnoista. Ei viihdyttävistä rinnoista, ei onnellisen ihmisen rinnoista. Vaan täydellisistä, ja jos kysytään, kuka päätti mikä on täydellistä, vastaus on epämääräinen mutta kuitenkin sellainen jota vastaan ei kukaan voi protestoida, paitsi omaksi vahingokseen. Kuinka paljon nainen voi itseään ja kehoaan vihata? Entä minkälainen pahoinvointiyhteiskunta on se jossa kauneusihanteeksi on nostettu sellainen ruumis jonka saaminen edellyttää kirurgian apua? Millaisen yhteisön mielestä itseinhon motivoima kirurgia on ”jokaisen oma asia johon ei sovi puuttua edes sanoin”, ei osoitus oman ulkonäön nostamiselle epäterveen keskeiselle sijalle maailmankuvassa eikä mahdollinen ilmaisu itsetunnon äärimmäisestä murenemisesta? Kauneuskirurgia ei myöskään ole ilmaista hupia vaan usein tuhansien eurojen investointi. Tuhansien eurojen investoinnista ruumiin täydellistämisprojektiin on syytä puhua myös moraalikysymyksenä maailmassa jossa miljoonien ihmisten ulkonäköä turmelevat aliravitsemus, taudit joiden parantaminen hoituu rikkaissa maissa purkillisella pillereitä, sodan ja väkivallan jäljet. Operaatioon käytetyillä tuhansilla euroilla olisi voinut muuttaa monen perheen elämän. Joten miksi valitsit kalliin, lääketieteellisesti tarpeettoman operaation tavoitellessasi julmaa kauneusihannetta, jos olet hyvää rakastava ja sitä tavoitteleva ihminen?

Jos henkilökohtaisuuksiin mennään, olen kyllä tietoinen siitä että maallinen majani ei ole erityisen ihanteellinen, paitsi kenties äidin ja oman puolison mielestä. Jos olisin saanut muotoilla rintani itse, ne olisivat vähän toisennäköiset. Vaan kun en saanut. Esivanhempien perintöä on kaikki- esivanhempien jotka ruumiillisista puutteistaan huolimatta voittivat evoluution julman pelin joka ikisellä kierroksella ja löysivät kumppanin jonka kanssa lisääntyä, vaikka harvalla heistä oli käytössään lauantaisaunaa kummempaa kosmetiikkaa. Minulla on –ainakin toistaiseksi- ruumis joka tekee mukisematta kaiken mitä siltä pyydän, sekä kaksi tervettä rintaa. Kaikilla (yli puolella ihmiskunnasta) ei ole rintoja, onko terveyttäkään? Terveyskin on häilyvää, ja nainen kuin nainen voi menettää rintansa syövälle. Miettiessäni rintojani tulin hyvin nopeasti siihen tulokseen, että kaikkien muiden ruumiinosien tapaan rintojen arvo ei ole siinä miltä ne näyttävät kuvanveistäjän tai photoshopatun kauneusihanteen sisäistäneissä silmissä vaan siinä, mitä kaikkea hyötyä ja iloa niistä on, siinä millaista elämää ja millaisia elämyksiä ne ovat minulle mahdollistaneet. Enkä nyt puhu vain seksuaalisista elämyksistä, vaan esimerkiksi siitä miten ne saavat vaatteet laskeutumaan nätisti, miten ne eivät ole aiheuttaneet päänsärkyä tai muita hankaluuksia joista suuremmalla kuppikoolla varustetut siskot usein valittavat kärsivänsä. Itseni lisäksi kukaan ei ole koskaan sanonut rinnoistani mitään kielteistä, vaan jokainen tympeä ajatus on tulosta siitä että olen huomaamattani uskonut median kasvotonta vihjailua. Ymmärsinkin nopeasti, että jos en ole ruumiiseeni tyytyväinen, ongelma ei ole välttämättä ruumiissani vaan siinä että en osaa nähdä sitä oikeassa valossa enkä olla riittävän kiitollinen kaikesta siitä mitä se tekee eteeni päivittäin, huolimatta siitä että annan sen tarpeille varsin rajallisesti huomiota. Korvien väliä ei korjata kuntosalilla eikä leikkauspöydällä. Miksi edes surisin sitä jos suurin osa maailman ihmisistä ei hurmaannu ulkonäöstäni? Montako ihmistä sitä elämän aikana tarvitseekaan ruumiillaan lumota? Olisiko oikea vastaus kuitenkin lähempänä nollaa kuin seitsemää miljardia? Vai eikö kyse ole edes hurmaamisesta, vaan epätoivosta joka houkuttelee näkemään suurta vaivaa ja kärsimään tuskaa pientenkin hyväksynnän murujen toivossa? Milloin yhä äärimmäisempiin keinoihin ”kauneutensa” vaalimisessa turvautuva länsimainen nainen huomaa, että maaliviivaa siirretään jatkuvasti ja sillä millä eilen sai vielä osakseen ihailevia katseita, saa tänään enää haaleaa hyväksyntää?

Erottuva yksinkertaisuus-teemaviikkoni meni jo, mutta en voi olla sanomatta, että tämä on yksi syy sille, miksi yksinkertaisuudesta yhtenä mahdollisuutena pitäisi puhua paljon, paljon nykyistä enemmän. Pitäisi puhua siitä, että ihmisen on mahdollista halutessaan sanoa Kauneusihanteelle myös: mä en leiki sun kaa. En ota vastaan arvosteluasi enkä hyväntahtoisia neuvojasi siitä mitä vielä voisin ulkonäölleni tehdä. En pukeudu kuten haluat, vaan vakaumukseni mukaan. En laske puutteitani ja korjauskohteita niin kuin olet opettanut minut tekemään, vaan muistan että kehoani ei ole tehty jatkuvan huollon ja ylläpidon alaiseksi näyttelyesineeksi vaan elämään, kokemaan ja tekemään. Kaiken päälle kehtaan vielä luottaa siihen, että maailmassa on muitakin ihmisiä jotka kykenevät katsomaan minua näin, lempeästi: ei kilpailun osanottajana vaan ihmisenä jonka mielenkiintoiset puolet ovat pintaa syvemmällä. Ihmisenä joka ei vain näytä miltä näyttää vaan ihmisenä joka ajattelee, tekee ja tuntee. Kun esiinnyn, haluan että ihmiset eivät ruodi ulkoasuani, vaan kuuntelevat mitä minulla on sanottavana. En halua tehdä ystäviäni kateellisiksi, vaan viihtyä heidän seurassaan toivoen että heilläkin on kivaa. Rakastettuni kanssa en ehdi murehtimaan ruumiini puutteita, sillä minulla on tulenpalava kiire yrittää ilmaista intohimojeni syvyyttä ja sävykkyyttä.

Säärissäni tuntuu ehkä olevan aina naarmu tai pari, mutta hyvin ne kantavat hyvinmuodostuneen kehoni vaikka avaruusseikkailuun. Voi olla että vahvat lasit saavat silmäni näyttämään alkuperäistä hailakammilta, mutta toisaalta: apuvälineiden kanssa näen vaikka toisiin galakseihin ja tunnistan vaivatta lintulaudalla loikkivan lajien runsauden. Ja kädet joiden kynnet ovat aina lyhyeksi kuluneet ja joiden sormetkin ovat vähän vinossa kun tarkkaan katsoo…ne vasta ihmeelliset ovatkin. Niissä ohut lanka taipuu pitsiksi, yksinkertaiset raaka-aineet saavat leivän tai saippuan muodon, niillä voi tarttua rakasta kädestä ja viitata kokouksessa silloin kun tarvitsee puheenvuoroa sanoakseen jotakin minkä on tarpeellista tulla sanotuksi. Nämä ovat niitä asioita joita ruumiissa tulee arvostaa, eivät oikeisiin kohtiin asettuneet sentit ja millit, geneettiset onnenpotkut ja huolellisten pakkelointioperaatioiden häilyväiset tulokset. On tosiaan totta, että ulkomuodollaan ihminen kertoo tarinoita. Mutta eikö kukaan huomaa, että länsimaisen kauneusihanteen nykyään kertoma tarina on tarinoista surkeimpia?

Ja: jos sisäinen kauneus on yhä arvostettua, niin kuin se kuulemma on, miksi niin harvat käyttävät sen vaalimiseen edes murto-osan niistä resursseista ja vaivannäöstä jonka he kuluttavat pinnan kiillottamiseen? Ei ihminen arvosta sitä mitä sanoo arvostavansa, vaan sitä minkä eteen hän uhrauksensa tekee.

Työstä ja lorvailusta

Urhea Ofelia tarttui blogikirjoituksessaan kuumaan perunaan. Tavatessamme taannoin lupasin, että minäkin päästelisin ilmoille muutaman mielipiteen aiheesta ”tämän päivän työelämä, tuo suuri saatana”.

Työelämään liittyy muutamia tabuja, ja jostakin syystä ne tabut tuntuisivat olemaan lisääntymään päin. Ensinnäkin on sopimatonta mainita että nykyään on olemassa rutosti turhaa työtä. Siis työtä jonka tekemisellä voi ansaita toimeentulon, mutta josta on yhteiskunnalle, ihmiselle ja ympäristölle korkeintaan haittaa. Työtä jossa raadetaan mutta jonka tulokset ovat lähes pelkkää ilmaa. Työn merkityksettömyydellä tai suoranaisella haitallisuudella ei kuitenkaan ole mitään väliä niin kauan kuin puuhastelusta maksetaan rahaa. Rahan tulo, ei tarve, on jo pitkään ratkaissut kysymyksen siitä mikä on Hyödyllistä Työtä. Paitsi tietysti ihmisille joilla olisi taloudellisesti varaa kiristää vyötä ja hellittää työelämästä. He eivät saisi tehdä niin siksi että se on elitististä ja moraalitonta. Kenen moraalin mukaan? Entä onko Ofelialla ongelma jos hän ei kaipaa työelämään vaan haluaa kasvattaa pientä lastaan kotona? Kyllä, mutta se ongelma on yhteiskunta, ei ihminen joka haluaa tehdä taatusti merkityksellistä työtä jonka hedelmät kestävät vähintään ihmisiän. Lapsen hoito ja kasvatus on työtä, vieläpä työtä jota arvostetaan ja josta maksetaan palkkaa -niin kauan kuin lapsi vain ei ole oma.

Toinen tabu on se, että suurin osa palkkatyöstä on kaikkea muuta kuin uran tekemistä. Suurin osa työntekijöistä on edelleen tavallisia duunareita joiden etenemiseen -tai potkujen saamiseen- vaikuttavat oman suorituksen lisäksi suhdanteet ja jotka eivät ikinä voi unelmoida johtajaurasta. Silti puhe työelämästä on paljolti urapuhetta, joka maalaa työn kuin työn poluksi menestykseen, valtaan ja vaurauteen. Todellisuudessa, tänä päivänä jo vakituinen työpaikka, vaikka sitten huonosti palkattu ja vailla mitään ylenemismahdollisuuksia oleva, on menestystä joka kelpaisi monelle. 

Hyödyllistä työtä ei siis voi tehdä esimerkiksi kotona: äitinä, omaishoitajana tai muuten vain täystyöllisenä kodinhenkenä. Palkattu lastenhoitaja tekee raskasta ja tärkeää työtä kun taas kotiäiti vain lomailee ansaiten nimellisen korvauksen kunnes lapsi täyttää kolme vuotta. Sen jälkeen äidin työ on täysin arvotonta ja muuttuu lorvailuksi. Jos palkkaa kotiinsa siivoojan, siitä voi saada oikein valtiovallan tukemaa kotitalousvähennystä, mutta jos talon siivoavan henkilön sukunimi lukee ulko-ovessa, hän on lorvailija joka ei tee mitään hyödyllistä. Talouden logiikka, se sama joka saa Kelan olemaan huolissaan ihmisten työkyvystä eikä heidän terveydestään, tunkeutuu kodin seinien sisään ja saa ihmiset järjestämään yksityisimmän elämänsä talouselämän vaatimusten, ei perheen, yhteiskunnan ja maan hyvinvoinnin mukaan. Mutta onko raha todella ainoa, tai edes millään tavalla käypä hyödyn mitta? Onko todella niin että arvopaperikauppias tekee monta kertaa tärkeämpää työtä kuin sairaanhoitaja, puhelinmyyjä suunnilleen yhtä arvokasta työtä kuin yliopistotutkija? Parantaako tosi-tv:n tuottajan työ maailmaa enemmän kuin käsityöläisen työ? Onko todella niin, että ympäristön tai koko ihmiskunnan hyväksi tehty työ on arvokasta vain poikkeustapauksissa? 

Kotipuoliso siivoaa, laittaa ja ehkä kasvattaakin ruokaa, valmistaa itse esineitä niin ettei perheen tarvitse ostaa epämääräisissä olosuhteissa tuotettuja tavaroita ja vastaa arjen sujuvuudesta. Hänen ansiostaan töissäkäyvää puolisoa ei (yleensä) odota kotona täysi kaaos ja pitkä lista tekemättömiä tehtäviä, vaan lämmin illallinen. Hän ei ehkä tuo taloon paljon rahaa, mutta hän säästää sitä. Ei ole ihme, että downshiftaajat puhuvat usein kotipuolisoinstituution (huom. sukupuolineutraali termi!) puolesta ja toivovat sen paluuta. Missä sanotaan, että 2000-luvun kotipuolisot olisivat samanlaisia alistettuja olentoja kuin 1900-luvun alun naiset? Tässä välissä on tapahtunut paljon- eikö ole mahdollista toimia tänä päivänä tasa-arvoisesti ja reilusti? Tarjoaako elämä talouden ehdoilla todella parhaan tasa-arvoisen, työteliään ja hyvän elämän mallin? Onko nyky-yhteiskunnassa havaittava kärsimys vain välttämätön paha jolle ei voida mitään, vai onko se valintojen tulosta -sellaisten valintojen jotka olisi mahdollista tehdä toisinkin? Koska kävi niin että ihmisestä tuli olento joka ei voi saada mitään hyödyllistä aikaan työpaikan ulkopuolella? Miten on edes mahdollista että niin on käynyt, vaikka edelleen olemme tarvitsevia olentoja jotka kaipaamme toimivaa arkea? Onko mitään järkeä siinä kapitalistin unelmassa että perheen molemmat aikuiset raatavat uraputkessa ja syövät kotona eineksiä, pesettävät pyykit pesulassa, maksavat siivoojalle ja mökkitalkkarille? Onko todella viisaan ihmisen hommaa ulkoistaa itsensä omasta elämästään?

Tosiasiat meillä jo onkin tiedossa, alkaen siitä että etenkin aivan pienelle lapselle paras paikka on koti. Myös avio-onnea edistää se jos puolisoilla on toisilleen aikaa eivätkä he ole kroonisesti rättiväsyneitä työstä ja työpäivän päälle kaatuvista kotitöistä. Superihmiset ovat usein niitä joilla on tukevin lääkitys, tai niitä joiden menestys perustuu lähemmin tarkasteltuna kännykkävanhemmuuteen, etäavioliittoiluun tai omien tarpeiden täydelliseen kieltämiseen. Minusta sellainen ”menestys” on vain menestyksen varjo, pahvikulissi jossa ei ole mitään ihailtavaa, elävän elämän paradoksi kaikesta jossa ei sittenkään ole paljon mitään kestävää tai onnea tuottavaa. Tiedämme myös, että ympäristön kannalta rahantulon ja kulutuksen maksimoiva elämäntapa on tuhoisa. Ja yleisesti tiedetään myös, että kodinkoneista ja järjestelmäkalentereista huolimatta perhe, koti ja ihmissuhteet tarvitsevat kukoistaakseen aikaa ja työtä. Siis juuri niitä kahta asiaa jotka meiltä ensiksi vietäisiin. 

Ja jossakin vaiheessa alkaa viuhumaan feministikortti, siis se feministikortti joka kertoo että nainen voi olla onnellinen vain jos hän elää elämäänsä kuin mies ja että siksi etenkin naisten kotona oleminen on Suuri Ongelma. Naiset jotka itse haluavat tehdä työnsä kotona eivät vain ymmärrä omaa parastaan, ja koska he täten ovat osoittaneet olevansa vähän vajaaälyisiä, heidän mielipiteitään ei tarvitse noteerata. Yhteiskunnassa jossa vain samanlaisia voidaan arvostaa, kaikkien on pakko pyrkiä elämään samalla lailla. Se on onnellista, vaikka ihmisestä tuntuisi miten pahalta ja vaikka elämä tuntuisi olevan aina toisaalla. Onko tässä ongelma tosiaan se että moni nainen ei ymmärrä omaa parastaan vaan tahtoo tehdä sosiaalisen ja taloudellisen itsemurhan heti pienenkin mahdollisuuden avautuessa, vaiko se että kotityö on yhteiskunnankin kannalta tärkeää ja vaativaa mutta täysin aliarvostettua?
Se feminismi jota itse kannatan, ei kannata tasapäisyyttä vaan yhtäläistä arvostusta erilaisuudesta huolimatta ja tasavertaisia valinnanmahdollisuuksia molemmille sukupuolille. Kotipuoliso voisi hyvin olla myös mies, jos rouvaa kutsuu ura. Se mikä olisi tärkeää on, että perheessä jossa häärää kaksi aikuista, olisi ainakin vakavien tavoitteiden listalla se että jonkun työpanoksesta mahdollisimman suuri osa menisi perheen hyvinvoinnin ylläpitoon. Kodittomien, perheettömien, juurettomien yhteiskunta voi olla hyvinkin tuottava, mutta toisaalta jokainen markkinointihenkinen ihminen tietää, että tyytymättömyys ja pahoinvointi tuottavat paljon paremmin kuin kestävä onni ja hyvinvointi.

Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments