Laki on sama sikamedialle ja...

Teemaviikon jälkeen vähän väsyttää ja flunssakin painaa.


Joten tyydyn jakamaan teille vain yhden hyvän linkin. Koska linkki ei linkitä edelleen sikafarmarien paheksumille nettisivuille, välttänen kunnianloukkaussyytteen huolimatta siitä että olen yksityishenkilö. 



Niin metsä vastaa

Francesca pohdiskeli hiljattain Simple Green Frugal Co-Opissa ruuan arvoa. Siitä onkin puhuttu paljon viime aikoina: toisaalta siitä miten useimmilla suomalaisilla olisi varaa maksaa paremmasta ja eettisemmästä ruuasta kuin siitä mätöstä millä markettimme täytetään ja toisaalta siitä miten ruuan maailmanmarkkinahinta on kavunnut huolestuttavan korkealle tasolle- tasolle jossa ruuan hinta alkaa aiheuttaa mellakoita ja yhteiskunnallista epävakautta köyhissä maissa. Epävakaan taloustilanteen aikana ruuan hinnannousu kirpaisee kipeästi monia täällä Suomessakin. Myös pois heitetyn syömäkelpoisen ruuan määrä puhuttaa yhä. Francescan pohdiskelujen ytimessä oli mielenkiintoinen ajatus: samalla kun ruoka on halventunut, siitä on tullut mielissämme arvotonta, jotakin minkä voi heittää surutta pois. Ruuan arvosta voi vielä kuulla pari sanaa juhlapuheissa, mutta sitä ei enää kohdella arvokkaana elämän ja terveyden ylläpitäjänä. Ja kyllähän se niin on että jopa pilkkuviilalla aseistautuneen ajattelun ammattilaisen on vaikea löytää arvokkuutta ruuasta jonka tuotanto-olosuhteet ovat hämärät, joka on prosessoitu niin että mahdollisimman halvoille aineksille saadaan mahdollisimman hyvä kate, ja joka lopuksi heitetään kiireessä mikroon ja ahmitaan seisoaltaan. Francesca kysyy, mitä tapahtui ajatukselle ruuasta joka ravitsee sekä sielua että mieltä? Ruoka ei ole vain energiaa ja ravintoaineita vaan myös makua ja tuntumaa, eikä ruokaileminen ole parhaimmillaan pikaista tankkaamista vaan sosiaalinen, jopa rituaalinen elämys jolla on voima yhdistää pöydän ympärille kokoontuvia perheenjäseniä ja ystäviä toisiinsa, ruuan syöjiä ihmisiin, kulttuuriin ja maahan joka on ruuan tuottanut. Samalla kun ruuasta on tullut nopeaa, helposti saatavaa, tulotasoon nähden halpaa ja tasalaatuista, paljon näyttää myös kadonneen.

Halpaketjujen, nettikauppojen, kirpputorien ja monta kertaa vuodessa vaihtuvien sesonkien maailmassa vaatetukselle on käynyt samoin. Halpaketjujen ja kirpputorien avulla köyhien opiskelijoidenkin on mahdollista päivittää vaatevarastonsa uusiksi niin usein kuin huvittaa. Massatuotannon ja kansainvälisten trendien avulla koko läntinen maailma pukeutuu samantyyppisiin vaatteisiin samojen muotivirtausten ohjailemana. Olemme kaukana keskiajan maailmasta joissa vaatteet voitiin kirjata huolellisesti ylös perunkirjoituksessa ja jossa ne olivat tavallisillekin ihmisille arvokasta omaisuutta, kaukana maailmasta jossa hämäläisen, ruotsalaisen ja karjalaisen erotti selvästi pukeutumisen perusteella. Mikä on nykypäivän ihmiselle arvokasta omaisuutta? Kallis elektroniikka tai auto? Ei, molemmat vanhenevat nopeasti ja auto on tapana myydä surutta pois kun se on lakannut miellyttämästä. Voiko arvokasta olla se josta luopuu niin kevein mielin? Entäpä sitten korut? Ne kyllä voivat olla kalliita, ainakin siihen asti kun ne on saanut kannettua kaupasta ulos. Sen jälkeen tavallisen korun arvo laskee murto-osaan hinnasta. Jos rahassa mitataan, arvoa on lähinnä omistusasunnoissa ja arvoesineissä. Näitä on nykyäänkin vain harvalla, ja niin asuntojen kuin esineidenkin arvo on heilahtelevaista laatua. Muotivirtaukset eivät ole enää pitkään aikaan jättäneet rauhaan taiteilijoita ja menneitä aikakausia. Etenkin naisilla muoti ja mallit vaihtuvat ja vanhenevat nopeasti. Klassisesta tyylistä puhutaan, mutta 70-luvun klassinen kauluspaita tai 90-luvun alun perusfarkut erottuvat silti selvästi tämän päivän vastineistaan. Farkut ja kauluspaidat ovat olleet pukeutumisen peruspalikoita jo kauan, silti nekin vanhentuvat- tai vanhennetaan. Kuinka monta vuotta tarvitaan jotta vaatemalli vakiinnuttaisi asemansa puvuston osana?

Ei, ellei halua kahlata turtumuksen vallassa krääsävuortensa läpi ainoana ilona lyhytaikainen ostoshuuma, kannattaa tämänkin päivän ihmisen ympäröidä itsensä esineillä joissa on muistoa, merkitystä ja tunnearvoa. Oman käsityön tuotteet kuuluvat tänäkin päivänä niihin. Vaikka käsityön yleisessä arvostuksessa on tänä päivänä vielä paljon parantamisen varaa, tekijän on vielä helppo arvostaa omaa työtään. Onko tavarassa todella tärkeää se että se on kallista, himoittua ja että sitä on paljon? Vai kaipaako ihminen yhä arkeensa esineitä joilla on merkitystä? Vaatteiden itse tekemiseen sitoutuminen on tehokas keino hidastaa elämäänsä reilusti. Silloin täytyy löytää aikaa käsitöiden tekemiselle. Samalla vaatehuoltoon satsaaminen shoppailun sijaan alkaa kummasti inspiroida sitten kun tietää, että uutta saa vasta kun on nähnyt itse valmistamisen vaivan. Käsien läpi kulkeva tekstiilivirta pienenee, hidastuu, palaa taas ihmisen kokoiseksi puuhaksi johon liittyvät eettiset ongelmat eivät enää ole muodottoman suuria, kaukaisia ja epämääräisen ahdistavia.

”Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan”, tietää sananlasku. Tämän helppouteen, vaivattomuuteen ja vaihtelunhaluun vetoava teollinen maailma on unohtanut. Helposti hankittavasta ja poisheitettävästä on vaikea saada irti enempää kuin sen haalean kiinnostuksen jonka verran siihen on panostanut. Uutuudenviehätyksen piristävästä vaikutuksesta muistutetaan ahkerasti, mutta onko mahdollista että arkiseen kulutukseen voisi kätkeytyä muita, vieläkin suurempaa mielihyvää tuovia arvoja?

Ja tämä olikin sitten tämän teemaviikon viimeinen postaus. Toivottavasti viihdyitte! Seuraavaksi vuorossa jotakin aivan muuta.

Yksinkertaisuudesta, väreistä, kauneudesta

Tänään ulko-ovesta astuessani minua tervehtivät sumu, pimeys ja loppusyksyn läpitunkeva kosteus. Helsinkiin ehdittyäni ne olivat jo vaihtuneet tavalliseksi, harmaaksi loppusyksyn aamuksi. Helsingissä, toisin kuin Virkkalassa (ja jopa Lohjalla, kuten Ofelia minua informoi tavatessamme), on ihmisiä. Ihmisiä mustissa takeissa, harmaissa halateissa, tummansinisissä farkuissa. Ymmärsin, että vaikka aihe on kaikkea muuta kuin loppuun mietitty, teemaviikkooni täytyy mahduttaa myös muutama sananen väreistä, estetiikasta ja kauneuden tuomisesta arkeen.

Jotkut vaatekaapin yksinkertaistajat (etenkin uskonnollisesti motivoituneet) ovat sitä mieltä että kaikki ilo on Herrassa, ja täällä Maan päällä on parasta pukeutua mustaan, harmaaseen ja muihin epäväreihin. Korut ja kaikki asusteet joilla ei ole selvää käytännöllistä tehtävää, ovat pannassa. On tietysti totta, että pienten vaatekaappien sisällön on syytä olla moneen menoon sopiva ja käytännöllinen, mutta tarkoittaako se aina mustaa ja farkunsinistä? Onko koristautuminen ja asustaminen tosiaan turhuutta? Näitä kysymyksiä olen pohtinut paljon Altamiran-retken jälkeen, vaikka tietysti olen jo aikaisemminkin pitänyt sekä väreistä että asusteista. Uusi vakaumukseni, että pyrkimys ilmentää omaa käsitystään kauneudesta, on tärkeää ja itsessään arvokasta toimintaa, on etsinyt käytännön sovelluksiaan ja paikkaansa arjessa. Kivikautisessa nahkanutussa yksinkertaisuuden, kestävyyden, funktionaalisuuden ja kauneudentavoittelun tasapaino oli suhteellisen helppo löytää, mutta miten on nykyään? Miten se onnistuu, jos perusideana on astua pari reilua harppausta taaksepäin kulutushumalasta ja riistokapitalismista? Samassa kattilassa on muhinut pari muutakin ajatusta: sen että pukeutuminen on yksi keino rakentaa tervettä itsetuntoa ja ruokkia arvostusta omaan ruumiiseen ja sen vastaparin, nykypäivän usein raadolliset kauneusihanteet joissa tavallisia naisia ei enää verrata edes huippumalleihin vaan photoshopattuihin huippumalleihin, eikä kauneuden tavoittelua ohjaa aina niinkään pyrkimys ilmaista estetiikan tajuaan vaan epäterve muovisen täydellisyyden tavoittelu. Miten voi ilmentää ja tavoitella kauneutta sortumatta epäterveiden ja läpikaupallisten kauneusihanteiden orjuuteen?

Tasan eivät käy ihmisten onnenlahjat myöskään synnynnäisen kauneuden suhteen. Toisilla sitä on enemmän, toisilla vähemmän, joillakin ei oikein ollenkaan. Toisten ulkomuotoon on lyönyt leimansa sairaus tai muuten kova elämäntilanne, toisten ”kauneuden” takaa paljastuu niin ikään sairautta tai sisäistä rumuutta. Korostunut yksinkertaisuus on varsin hyvä yritys tasoittaa tilannetta ja muistuttaa sisäisen kauneuden ensisijaisuudesta (ajatuksia herättävät myös tutkimustulokset joiden mukaan erottuvasta yksinkertaisuudestaan kuuluisien konservatiivisten amishien nuorten keskuudessa syömishäiriöt ovat hyvin harvinaisia toisin kuin amerikkalaisessa valtakulttuurissa) Toisaalta, meillä kaikilla on geneettisten onnenpotkujen määrään ja varallisuuteen katsomatta ainakin kohtalaiset mahdollisuudet lisätä maailman kauneutta olemuksellamme. Tällöin emme tuo esille niinkään itseämme vaan tiettyä käsitystä kauneudesta. Sen sijaan että olisimme ruumiita joiden parhaat puolet tulee esitellä ja markkinoida ankaralle ja pienimpiinkin epäkohtiin julmasti puuttuvalle yleisölle, voisimme kenties yrittää ryhtyä taideteoksiksi, tutkielmiksi ilosta ja ainutlaatuisesta kauneudesta. Yksinkertaistaja voi luopua tavoittelemasta kauneusihanteita ja muodin oikkujen mukaisuutta, mutta kauneuden ikuista arvoa voi edelleen tavoitella parhaansa mukaan. Eettisyys on kaunista, mutta onko kauneuden oltava pelkästään eettisyyttä? Minusta kauneus on myös estetiikkaa:heleitä värejä ja niiden tuomaa mielen piristystä marrasajassa ja sieviä pieniä yksityiskohtia. Aivan ehdottomasti se voi sisältää runsaan määrän oman estetiikantajun ilmaisua, jolle yksinkertaisuuden ja eettisyyden ihanteet asettavat puitteet, mutta eivät välttämättä rajoja. Lopulta huomaa, etteivät rajoja välttämättä aseta edes puutteelliset lähtökohdat. Voi olla, ettei sellaista kuosia olekaan keksitty millä minusta saisi pienen ja siron näköisen, mutta sehän ei estä minua pyrkimästä olemaan kelvollinen tutkielma siitä miltä näyttää kauneus niissä puitteissa jotka minulla on sille antaa. 

Suomalaisen ajastajan mukaan eletään vuoden viimeisiä päiviä. Ensi vuodeksi en ota uusia kehitystavoitteita, vaan jatkan mielen nurkkien siivoamista sen ajattelun rippeistä että kauneus olisi ylellisyyttä ja ekstraa josta yksinkertaistajan olisi oikeastaan hyvä luopua. Kauneus ansaitsee vaivannäköä, eikä ole ekologiseltakaan kannalta ollenkaan pahasta ostaa halvan sijaan laadukasta mutta kalliimpaa, jos varallisuus sen sallii. Miten onnistun tasapainottamaan näitä ajatuksia käytännössä kaikkien muiden hyvien ajatusten kanssa? Siitä tulee varmasti mielenkiintoista sompailua. Sellaista soveltava etiikka usein on. 

Näin aluksi, yritän pitää aamuisin mielessä että marrasaikana pimenevä ja hiljenevä luonto haastaa minut valaisemaan ympäristöni ja arkeni omalla kauneudentajullani. Nyt on se aika jolloin värejä ja valoa on siellä missä niitä vaalimme. Käsityön tulokset jäävät kodin seinien sisään, ja harva meistä tekee taulujakaan joista olisi iloa monelle. Jokainen meistä kuitenkin joutuu vetämään vaatteet päälleen joka aamu. Se on mahdollisuus ilmentää kauneudentajua ja jakaa pieni murunen Sisämaailman värikkyydestä muidenkin kanssa. Siihen yritän tarttua.

Evoluutio tuli kotiin

Kuinka ollakaan, Kulutusjuhlaan tupsahti mielenkiintoinen urheiluvaatteita käsittelevä kirjoitus. Mari Koo pohtii, onko eettisempää ja ekologisempaa hankkia joka lajiin erikseen suunnitellut vaatteet vaiko yleisasuja jotka soveltuvat kohtalaisen hyvin moneen lajiin mutta täydellisesti eivät mihinkään. Kysymyksenasettelu ei kuitenkaan rajoitu pelkästään urheiluvaatteisiin, vaan sen voi nähdä osana yleistä tilannepukeutumisen ongelmaviidakkoa.

Erottuva yksinkertaisuus selvittää tilannepukeutumisen haasteita sulavasti kuin machete liaaniryteikköä. Yksinkertainen asu on harvaan tilaisuuteen täysin sopimaton- itse myönnän, että vaihdan välillä maalaismekon hameeseen ja puseroon pitkästymisen, en ehdottoman tarpeen takia. Se näyttää tasaisen oudolta ja joukkoon sulautumattomalta kaikkialla. Tarkoituksenmukaisuus tulee käytettävyydestä: jos sama asu muuntautuu sujuvasti perunapellolta luentosaliin, pitkälle kävelylenkille ja sen jälkeen vielä sohvalla rentoutumiseen, ja tekee tämän jokaisessa Suomen säässä ja vuodenajassa, se on käytettävyydeltään huippuluokkaa. Ei ihme, että saan tehdä jokusen uuden mekon joka vuosi. Kaapistani löytyy kyllä vaatteita joilla on ikää kymmenkunta vuotta ja joita yhä käytän silloin tällöin. Mutta kun lasketaan vaatteen käyttöpäiviä sekä siihen kohdistuneen kulutuksen kovuutta, maalaismekot pesevät ne kirkkaasti. Henkarissa roikkuminen ja siisti sisätyö pidentävät ihmeesti vaatteenkin elämää, samoin aidosti ajaton tyyli.

On olemassa totuttu tapa tehdä asioita, ja sitten on olemassa yksinkertainen tapa. Paitsi että mitä arkisiin asioihin, kuten syömiseen, pukeutumiseen ja asumiseen tulee, yksinkertaista tapaa ei ole. On monia ideoita, on ihmisiä joiden elämässä tietyt jutut toimivat, mutta loppujen lopuksi oman elämän tasolla kaiken joutuu selvittämään itse alusta alkaen. Yksityiskohtia on paljon. Ei esimerkiksi riitä että tietää haluavansa ryhtyä pukeutumaan selkeän yksinkertaisesti. Yhtäkkiä mietittävänä on noin tuhat pientä yksityiskohtaa ja se mikä aluksi kuulosti yksinkertaiselta toiveelta hajoaa ja paisuu käsissä kuin EU-lainsäädäntö. Jossain vaiheessa koittaa vastustamaton halu ryömiä takaisin vanhaan…siksi että se tuntuu yksinkertaisemmalta. Jos ei anna mielihalulle periksi, tulee ennen pitkää vastaan se piste jossa yksityiskohtien huomaa vain asettuneen paikoilleen. Siinä kuitenkin saattaa kestää pidempääkin.

Quaker Janen sivu ”evolution of my plain dress style” kuvastaa hyvin sekä pukeutumisen että valtakulttuurista irroittautuvan yksinkertaistamisen pulmallisuutta. Mitä oikeastaan olenkaan tekemässä? Mitä haluaisin olla tekemässä? Tuo juttu, sen pitäisi kaiken järjen mukaan toimia mutta se ei toimi. Jossakin kohdassa ei pystykään tulemaan toimeen niin vähällä kuin on halunnut, jossakin toisessa asiassa taas onnistuu helposti tekemään alkuperäisiä suunnitelmia isompia muutoksia. Informaatiota, esimerkkejä ja mielipiteitä on maailma täynnä, mutta omasta elämästä ei ole niin tarkkaa kopiota, ettei itselle jäisi paljon työtä. Kyllä vain- kyseessä on juurikin evoluutio, ja evoluutiota tapahtuu monissa pienissä yksityiskohdissa ennen kuin ne jäsentyvät kokonaisuudeksi. Joskus kyse on käytännöllisistä pulmista, kuten lämpimänä pysyttelemisen haasteista talvisaikaan, toisinaan ihan pienistä asioista kuten –Quaker Janen esimerkkiä lainatakseni- käykö raidallinen hartiahuivi vai pitääkö olla yksiväristä. Jälkimmäinen kuulostaa jo hiustenhalkomiselta, mutta luulen että jokainen Valtakulttuurista aloittanut radikaaliyksinkertaistaja ymmärtää: kun yksityiskohdat vähenevät, niistä tulee harkittuja. Kun loputtomien vaihtoehtojen tilalle tulee yksi malli ja yksi kaava, itseilmaisu ja estetiikan taju löytävät uuden kodin viimeistelystä.

Evoluution tunnistaa olevan käynnissä, kun intoa puhkuen tyhjennettyyn vaatekomeroon alkaa taas kertyä kaikenlaista epämääräistä sälää. Tavaroita jotka eivät ihan toimineetkaan, toisia jotka eivät olleet niin tarpeellisia kuin miltä vaikuttivat, ja niitäkin joita huomasi sittenkin kaipaavansa elämässään alun askeettisuusinnon laannuttua. Jossakin vaiheessa alkaa miettiä, onko unelma yksinkertaisuudesta niitä joiden kohtalona on sittenkin hautautua uuvuttavan säätämisen ja pikkusälän keskelle. Vasta vähitellen olen alkanut kallistua sille kannalle että uusien toimintatapojen hallinnan luokse kuljetaan pitkin mutkaisia polkuja. Evoluutio ei ole virtaviivaista, mutta pelkäänpä, että se saattaa olla välttämätöntä.

Jos evoluution kestää (eivätkä läheskään kaikki kestä), jossakin vaiheessa homma alkaa vain toimia, ihan vaivihkaa ja huomaamatta. Jonakin päivänä vain on omaksunut kaiken sen mitä tarvitaan tavallisina arkipäivinä, ja pulmatilanteet muuttuvat satunnaisiksi. Hutiostokset harvenevat ja välttämättömyyksien kulumiseen onnistuu yleensä varautumaan. Jos sama asu tympii, voi vaihtaa tyyliä päiväksi tietäen ettei kyseessä ole kriisi eikä lopun alku vaan viaton vaihtelunhalu joka kyllä poistuu systeemistä auringonlaskuun mennessä. Säläkin alkaa taas löytää poistumisteitä, ei enää suuressa puhdistuksessa vaan hiljaa kulumalla, pieninä lahjoituksina, uusien käyttötarkoitusten löytymisenä. Elämä jatkuu, ajatus jatkuu, ja vaikka paljon välillä muuttuukin, lopulta löytää itsensä aina arjesta.

Rauhaan kääriytyneet

Elokuinen Ameriikan-matkani oli suunnilleen niin täynnä elämystä kuin vain muutaman päivän retki toiselle puolelle planeettaa voi olla. Itse Teksasista en kuitenkaan erityisemmin pitänyt: siellä kaikki oli liian suurta, liian räikeää, ja kaikkialle tunkeva asehihhulitunnelma sai pasifistipakanan selkärangan kihelmöimään ikävästi. Toisena iltana kuitenkin satuin illallisen jälkeen käväisemään paikallisessa ostosparatiisissa. Yhtäkkiä paikalle pelmahti muutama ilmielävä amishtyttö. Koska tuijottaminen ei ole kohteliasta etenkään jos ei itse ole maalaismekossa, sallin itselleni vain yhden silmäyksen. Olihan se kiinnostavaa kerrankin nähdä, miltä minäkin ehkä näytän kotipuolessa vastaantulijoiden silmin.

Lyhyessäkin hetkessä ehtii kuitenkin nähdä paljon. Minä näin jotakin kerrassaan ihmeellistä. Näiden tyttöjen ympärillä oli jotakin joka muuten loisti kulutuksen ihmemaassa poissaolollaan: rauha. Kaupan hälinä ei koskettanut heitä, se hajosi heidän ympäriltään. Taidokkaat esillepanot näyttivät jotenkin koomisilta kun aito yksinkertaisuus kulki niiden ohi, kalliit hintalaput alkoivat näyttää jotenkin halvoilta kun lähistöllä oli pisara hiljaista arvokkuutta. Tytöt näyttivät asioillaan aivan luontevilta, omaan rauhaansa kääriytyneiltä. Ympäröivä todellisuus sen sijaan näytti juuri niin vinksahtaneelta kuin se olikin.

Olen usein rauhan häiritsijä siinä missä sen tuojakin ja lempeyden ja kärsivällisyyden hyveet ovat toisinaan ylivoimaiselta tuntuva haaste. Mutta luulen, että jos kaapissani ei olisi jo ollut odottamassa rivistöä maalaismekkoja, olisin ryhtynyt selvittelemään asiaa nyt. Me kaikkihan ilmaisemme itseämme pukeutumisella, jopa ne jotka väittävät viis veisaavansa koko touhusta. Ilmaisemme sitä mitä haluamme olla, sitä millaisena haluamme muiden meidät näkevän, sitä mistä pidämme ja sitä mitä toivomme. Voimme antaa itsestämme tehokkaan, helposti lähestyttävän, älykkään tai aikaa seuraavan vaikutelman, voimme etsiä väreistä niin piristystä, rauhaa kuin vain mukavia kehyksiäkin, voimme kertoa olevamme laatutietoisia tai kierrätyshenkisiä, futuristisia tai menneistä aikoista inspiraatiota ammentavia. Ehdin yhden silmäyksen aikana muistaa, että huolimatta sisäisistä ja ulkoisista haasteista, haluan kantaa mukanani rauhaa ja kohtuullisuutta, järkevyyttä ja hiljaisuudessa asuvaa kauneutta. Sitä minä toivon, sitä minä tavoittelen.

Rauhan ihmiset voivat elää aivan eri maailmoissa –esimerkiksi amishien ja suomalaisten avaruusfilosofien maailmat ovat lukemattomin tavoin kaukana toisistaan. Mutta muutamasta asiasta olemme samaa mieltä, esimerkiksi siitä että rauha ja yksinkertaisuus ovat tärkeitä. Kotiin palattuani olen miettinyt, voiko olla niin että joku näkee minunkin kääriytyneen rauhaan. Onnistunko, niin kuin aina toivon, kantamaan taskussa omaa hiljaisuuttani, palaa eräästä pikkuruisesta maailmankolkasta jossa muutama tärkeä asia on kohdallaan. Maailma on täynnä ihmisiä jotka näkevät vain sen minkä haluavat nähdä, tungokseksi asti riittää niitä jotka eivät ehdi katsoa ympärilleen ollenkaan. Jaksan kuitenkin toivoa, että sekaan mahtuu aina myös muutama joka katsoo ja näkee- ja että joku heistä, joskus, näkee minussa vieraan rauhallisemmasta, kohtuullisemmasta, lempeämmästä maailmasta ja alkaa ajatella. Siitä en ehkä saa koskaan kuulla, mutta aina kannattaa yrittää.

Kudon vahvaa unelmaa

Ajattelun ammattilainen kirjoitti vähän aikaa sitten kuluttajan ongelmista sairaassa kulttuurissa. Maailman ongelmat ovat liian suuria ja monimutkaisia. Kukaan yksittäinen ihminen tai yritys ei voi tehdä asioille kuin olemattoman vähän. Toisaalta kaikki ovat kulttuurin jäsenyyden takia syyllisiä sellaisiinkiin vääryyksiin joita he eivät ole itse tehneet eivätkä edes tahtoneet. Tästä Omelasista ei kuitenkaan pääse pois, vaikka tahtoisikin. Tarvittaisiin kaikkien yhteispeliä, mutta mitenkäs se olisi mahdollista? Jadda jadda. Voiko puhe tästä enää masentavammaksi tulla? Eikä kyse ole vain puheista, kuten olen saanut itsekin taas hiljattain huomata. Aina kuulee sanottavan, että arvojaan voi ajaa yhteiskunnallisen vaikuttamisen keinoin. Sanonpa siihen vain, että minä olen viime aikoina availlut suutani lähinnä saadakseni sen tukittua ja tunteakseni voimatonta kiukkua kun epäoikeudenmukaisuus ottaa voiton toisensa perään. Arvojaan voi yrittää edistää, mutta silloin pääsee usein joskus huomaamaan ettei vain kykene tekemään tarpeeksi tai tarpeeksi hyvin. Joskus pääsee peräti huomaamaan, että kaikki olisi paremmin jos olisi pitänyt suunsa kiinni ja ollut kuin ei olisikaan. Ainakin nolottaisi vähemmän. Filosofi on terve kun se on ahdistunut, saattaisi Fromm sanoa. Ja maailma tarvitsee ahdistuneita ihmisiä, ei niitä jotka on mielialalääkitty, manipuloitu, peloteltu tai juoksutettu välinpitämättömiksi osaksi kärsimystä tuottavaa järjestelmää. Ahdistuksessa on voimaa, vain silmien tiivisteitä pitää välillä uusia.

Kun puhutaan erottuvasta yksinkertaisuudesta, olipa puhe sitten elämäntavasta tai pukeutumisesta, Valtakulttuurilla on aiheesta runsaasti mielipiteitä. Tiedättehän: pieni ihminen ei vain mahda mitään sille että tuotanto on epäeettistä ja tukee kulutushumalaa. Ehkä kaupalle voi laittaa palautelapun tai shoppailla takin kirpparilta? Tavallisen ihmisen on myös parasta osallistua julmaan sosiaalisen peliin vaikka sitä inhoaisikin sisimmässään: jos et osallistu, et saa ystäviä, kumppanisikin alkaa vilkuilla muita (tai jos sinulla on haku päällä, saat kaiken toivon heittää), et ole työelämässä vakuuttava, hyvä jos ei suoraan naureta. Jäät paljosta paitsi jos et kuluta kuten Enemmistö ja jos et tavoittele samoja asioita kuin Enemmistö, sillä vaikka kapinointi ja vaihtoehtoisuus ovat sallittuja, pohjimmiltaan valtakulttuurinen elämäntapa on onnellisin, paras ja ainoa järkevä vaihtoehto ja sen arvot parempia hyvän elämän takeita kuin etiikan ammattilaisten parhaat ehdotukset. On parasta alistua maailman pahuuteen ettei tulla alas painamaan. Ad baculum eli vanha kunnon pelottelu tehoaa hyvin isoihinkin ihmisiin, kun kepiksi otetaan sosiaaliset sanktiot. Silti se on virheargumentti.

Idealisti kun olen, minulla on paljon suuria unelmia. Minulle rauha, kohtuullisuus ja tasa-arvo eivät ole utopioita vaan realistisia vaihtoehtoja jotka voivat jonakin päivänä toteutua, jos ihmiset alkaisivat määrätietoisesti tekemään niitä edistäviä tekoja. Uskon myös, että vaikka enemmistö vielä ajatteleekin toisin, minun ei tarvitse odotella heitä ennen kuin voin tehdä jotakin edistääkseni arvojani. Erottuvan yksinkertainen pukeutuminen on käytännöllistä, sosiaalisesti tasa-arvoista eettisesti tuotettua, ja erottuvuuden keskeinen idea on hiljainen protesti kulttuurisia vääryyksiä vastaan. Vaikka elämässä olisi miten kiirettä, useimpina päivinä mekon ja essun käyttäminen onnistuu minulta. Sellaisina päivinä elämä on yleensä suunnilleen yhtä rankkaa kuin muinakin päivinä. Mutta naureskelijoita ei ole pahemmin näkynyt, tiedän etten ole orjuuttanut ihmisiä tahtomattani enkä ottanut maalta yli tarpeen. Joka päivä kun selviän siten iltaan asti on päivä jonka ajan unelma eli ja hengitti, päivä jona se selviytyi Reaalimaailmassa. Mitä pidempään jaksan, sitä paremmat perusteet minulla on argumentoida, että se on järkevän rajoissa oleva vaihtoehto niille jotka ovat kyllästyneet olemaan voimattomia ja odottamaan maailman muuttumista. Kohta takana on viisi vuotta, päivä kerrallaan elettyjä. Unelma elää, ja mielessä kasvaa uusi aavistus: nuorena, kun ei maailman menosta vielä paljoa ymmärrä, on helppo olla idealisti. Mutta vahvat unelmat ovat niillä jotka onnistuvat elättämään niitä läpi ymmärryksen saapumisen. ”Mitä sinäkin luulet tekeväsi?” kysymykseen on löytynyt jälleen uusi hyvä vastaus: ”Minä kudon vahvaa unelmaa.”

Erottuva yksinkertaisuus-teemaviikko

Ajattelin aloittaa teemaviikon. Tai jotakin sinne päin. Saatan käsitellä maalaismekkoja (onhan taas se aika vuodessa jolloin vaatekaappini täydentyy uusilla, käyttämättömyyttään rapeilla kappaleilla) tai erilaisuutta. Mistä sitä tietää. En ole ajatellut asiaa valmiiksi. Jotenkin kuitenkin näyttää siltä että aihe on yleisemminkin ajankohtainen. Syyssesonki on saanut monet ihmiset, niin blogistaniassa, uutisissa kuin Reaalimaailmassakin pohtimaan teemaa sivuavia aiheita. Ja minun näkökulmanihan aihepiiriin on omalaatuinen jos ei muuta…siis kirjoittamaan!

Aloitan kysymyksestä joka pomppasi taas vähän aikaa sitten eteeni sähköpostikeskustelussa- kysymyksestä johon tunnun törmäävän aina silloin tällöin, kun joku kiinnostuu erottuvan yksinkertaisesta pukeutumisesta ja alkaa kysellä aiheesta enemmänkin. Aina, joka ikinen kerta, ensimmäisten kysymysten joukossa naisihmisellä joka harkitsee erottuvaan yksinkertaiseen garderoobiin siirtymistä on: ”Mutta miten miehesi suhtautuu? Onko hän ottanut asian hyvin?” Jatkokin on tuttua: eikö ole rankkaa valita korostunut vaatimattomuus maailmassa jossa muut naiset yrittävät edelleen näyttää tyylikkäiltä, viehättäviltä, jopa seksikkäiltä? Ilmiselvä taustaoletus on, että erottuva yksinkertaisuus on rumaa ja epäviehättävää, mikä on subjektiivinen arvostelma, ei yleinen totuus. Ainakin oma Puoliso näyttää tyytyväiseltä nykytilanteeseen. Mutta ei mennä nyt siihen vaan koitetaan seurata kysymystä syviin syntyihin asti.

Rakkaus voi olla rajatonta, mutta epätoivoa olisi luultavasti hyvä yrittää pitää vähän aisoissa. Totta on, että rakkaan miellyttäminen on hyvin tärkeää (ja yksinkertaisesti pukeutuvakin voi koittaa miellyttää puolisoaan monessakin kohdassa). Mutta maailmassa on kuin onkin jotakin joka menee jopa puolison miellyttämisen edelle: hänen hyvinvointinsa. En työntäisi Puolisoa jyrkänteeltä alas, enkä hellisi hänen paheitaan, jos parempia vaihtoehtoja suinkin on ulottuvillani. Pinnallisuus ja kyvyttömyys havaita ja arvostaa sisäistä kauneutta ovat selkeitä paheita. Joten, vaikka yksinkertaisesti pukeutuva voikin huomioida toisen mielipiteitä, jossakin menee se raja jonka jälkeen viisasta on koittaa pikemminkin saada toinen huomaamaan, etteivät hyvät puoleni rajoitu pelkkään pintaan vaan seurastani on paljon muutakin iloa. Tämä ajattelu on myös itsetuntoa rakentavaa, toisin kuin oman ulkokuoren jatkuva itsekriittinen analysointi, pyrkimys löytää pienet viat jotka voisi ehkä siloittaa. Erottuvan yksinkertaisuuden taustalla oleva ajatuskuvio on aivan toinen: uskon, että olen pohjimmiltani ihan kelvollinen, sekä ulkoisesti että sisäisesti. Minun ei tarvitse pärjätä siskoille kuvitteellisissa sosiaalisissa peleissä, enkä pidä puolisoa lähistölläni voittamalla kaikki muut vaan olemalla ihminen jonka seurassa hän on onnellisimmillaan. Odotan, että minut hyväksytään sillä minussa on paljon itsessään arvokasta, asioita jotka eivät  saa arvoa vain suhteessa muiden puutteisiin tai erinomaisuuksiin. Joka aamu herätessä itsetunto ei ehkä tunnu aivan näin rautaiselta, mutta jos näyttäytyy säännöllisesti julkisella paikalla essu päällä, itsekunnioituksen säilyttäminen kyllä ajaa ajatukset siihen suuntaan. Minusta se suunta on jotenkin terve, ainakin jos vertaa yleisimpään vaihtoehtoon.

Ei tarvitse pitää esteettistä nautintoa mitenkään pahana tai väheksyttävänä asiana voidakseen lähteä siitä että elämänkumppanilla ja koriste-esineellä pitäisi olla muutama perustava ero, mieluiten useampi. Ei siitä että siinä vaiheessa kun pureudumme rakkauden, vetovoiman ja intohimon perimmäiseen olemukseen huomaamme, että niissä on sittenkin kyse pelkästä pinnasta ja mielen hyveet ovat vain kiva bonus. Ei siitä että oma kumppani kuuluu varmasti niihin masentaviin ihmisiin jotka ovat kiinnostuneet vain sellaisten ihmisten sisäisestä maailmasta jotka täyttävät tietyt pinnalliset, typerät kriteerit.

Kapitalismi, se vanha kehno joka markkinoi meille ihmiskäsitystään päivittäin suureen ääneen, on oikeastaan aika hiljaa rakkaudesta. Vietit ja mielihalut ovat paljon tuottoisampia ja dramaattisempia, ja häilyväisen luonteensa takia ihmisten täytyy siviilisäätyyn katsomatta jatkuvasti houkutella niitä esiin. Sopivalla pukeutumisella ja laittautumisella voi tosiaan vedota toisen vietteihin, ja siinä leikissä erottuva yksinkertaisuus ei ehkä pärjääkään kuin hyvällä tuurilla. Erottuvan yksinkertainen pukeutuminen ei tuo esiin ulkoisia avuja vaan se antaa tilaa persoonalle. ”Minulle ei riitä että saan sinulta huomiota. Minä olen viemässä sydäntäsi.”, se sanoo. Hyvän, rakkaussuhteen arvoisen ihmisen sydämenvalloituspuuhat onnistuvat mainiosti yksinkertaisissakin vetimissä, sillä kuten moni iltapäivälehdessä eronjälkeisiä tuntojaan tilittävä missi ja malli hyvin tietää, se on laji jossa ulkonäöllä saattaa päästä korkeintaan alkuun- todellinen työ tehdään toisaalla. Pitääkö ihmisen tosiaan olla niin epätoivoinen että on valmis myymään omat arvot ja itsetuntonsa pinnallisen huomion eteen? Enpä usko. Jos rakastettusi ei kerta kaikkiaan näe pintaa syvemmälle, onko viisasta helliä ja ruokkia hänen pahettaan, vai kannattaisiko sittenkin etsiä jostakin mukava kivi jolle mennä istumaan, antamaan ajan kulua ja jännittämään, voittaako järki ennen kuin tunne kokee luonnollisen kuoleman?

Ja näin päädymme taas miettimään, miten laajalle matalamielinen ihmiskäsitys lonkeronsa ulottaakaan niidenkin päässä jotka pyrkivät hyvään. Miksi vaatimattomuus ja itse valittu erilaisuus olisivat lähtökohtaisesti ongelma? Miksi arvot ja eettiset periaatteet ovat asia jonka hiljainen mutta selkeä esiintuominen olisi jotenkin noloa ja hävettävää? Eikö asia ole oikeasti aivan päinvastoin? Eikö häpeä oikeastaan kuulu niille jotka ovat pinnallisia ja mainostavat koko olemuksellaan tuhoavaa maailmankuvaa, inhimillistä kärsimystä ja halua korottaa itsensä muiden yläpuolelle? Ovatko köyhiä ne joiden ulkoasu ei ensimmäisenä tiedota varakkuudesta ja muotitietoisuudesta vai ne joiden paras anti maailmalle on heidän ulkomuotonsa? Eikö ole, je ne sais pas, jotenkin nurinkurista huolehtia siitä että rakastettu halveksisi tai häpeäisi niitä piirteitä joita erottuvasti pukeutuva tavoittelee ja joista hän yrittää hiljaisesti muistuttaa jokaista ohikulkijaa: ihmisten tasa-arvoa, yhteiskunnan oikeudenmukaisuutta, rauhaa ja luonnon säästymistä kerskakulutukselta? Minä kyllä sanoisin, että se rakastettu joka niin tekee, ei kaipaa myötäilyä vaan platonilaista järkiinpalauttamoa.

Lopuksi ajatus jota en ole vielä sähköpostitse uteliaille paljastanut, mutta joka on ehkä sopivampi yleiseen jakeluun. Olen havainnut, että erottuvan yksinkertaisen pukeutumisen hyötyjä ja haittoja luotaavat ihmiset listaavat plussapuolelle monenlaisia hyveitä. Miinuspuolella päätyvät asiat ovat lähes poikkeuksetta toisten ihmisten oletettuja (eli kuvitteellisia) mielipiteitä ja reaktioita.Kyselijöitä on ollut sen verran, että olen ehtinyt jo huomata että usein miinuspuoli voittaa: ”Kyllähän se on kiitettävää ja kyllähän minä muuten mutta kun Hän ja He, mitä Nuokin ja Ne?”  Jotakin tämäkin kertoo jostakin: ehkä ihmisluonnosta, ehkä siitä mitkä asiat meidät lopulta onnistuvat kahlitsemaan, ehkä siitä millaisessa maailmassa ihminen uskoo elävänsä. Vaan se jää usein kertomatta, että maailma jossa elämme on aina subjektiivinen, pieni sirpale valtavan maailmankokonaisuuden (world all) keskellä. Eikä subjektiivinen ole aina edes totta.

Ahkeran ajan kuvia

Jostakin syystä ihmiset kuvittelevat usein, ettei maalla ole mitään tekemistä. Totuus on, että täällä sitä tehtävää ja koettavaa vasta onkin. Syksy on ahkeraa aikaa, jossa suurin kiire syntyy sadonkorjuusta. Kuvassa osa kirjavien porkkanoiden sadostamme pestynä ja valmiina varastoitavaksi.


Photobucket


Tätäkin kirjoittaessani sataa, oikein ukkosen saattelemana. Kun aurinko välillä pilkistää, on edessä vaikeaa tasapainottelua raadannan ja syysastereiden ihastelemisen välillä.


Photobucket


Sukkasato innosti minut neulomaan pienen tontun innolla, ja alussa pitkältä vaikuttanut tehtävälista kutistui olemattomiin jo ensimmäisen kuukauden aikana. Sukkia on valmistunut niin hyväntekeväisyyteen kuin lahjaksikin. Puoliso sai toivomansa Happy Feet- keisaripingviinisukat.


Photobucket


Itselleni olen neulonut jokusen parin, tässä niistä kaunein. Ullaneuleen ohjeen nimi on perusviuhkat, mutta minulle nämä ovat selvät simpukkasukat. Kuva ei kyllä tee ihan oikeutta kauniille sukille.


Photobucket


Jostakin syystä meillä innostutaan sellaisista kotikemistisistä projekteista joissa on ainakin teoreettinen räjähdysvaara. Kun tuvassa oli kerran vapaata tilaa, Puoliso perusti sinne tänä syksynä siideripanimon. Ensimmäiset makutestit on jo tehty, eikä käyminen poksautellut pulloja. Tällä hetkellä näyttää kuitenkin siltä, että tuo epäilyttävän näköinen neste on jalostunut varsin hyväksi valkoviiniksi. Tarpeeksi lähellä tavoitetta, sanon minä. Isäntä tahtoo kuitenkin vielä säätää...


Photobucket


Talon parhaalta paikalta löytyy nykyään kannettava luolamaalaus, hiljainen muistutus siitä mikä elämässä olikaan tärkeää. Kotiluolan kaunistaminen, esimerkiksi. Tarkkasilmäisimmät huomaavat, että luolamaalauksen alla oleva liina on se mitä kirjailin viime jouluna.


Photobucket


Koriste-esine on saatu lahjaksi, mutta sen alla olevan valkoisen pikkuliinan olen itse virkannut syksyisen pesänrakennusvietin inspiroimana. Lankana DMC Cordonnet 60, jota minulla oli varastossa inspiraation iskiessä. Oikeastaan minun kyllä tekisi mieli virkata liinanen vieläkin ohuemmasta langasta. 


Photobucket


Kun on päivät ahkeroinut, kaipaa iltaisin lepoa. Parasta lepoa on rentoutumisen mestarin, eli syliin hitaasti sulavan Pyryn, rapsuttelu. Sellaista marrasmörköä ei olekaan joka ei katoaisi kun paikalle saapuu pikkuruinen, lämmin jänö.


Photobucket

Kivisydän

Aikuistumisen päivän suuri juhla huipentui siihen että jokainen juhlaan osallistuva lapsi sai oman sydämen. Se oli hetki jota odotettiin jännityksellä ja ehkä pelollakin: kaikkihan tiesivät, ettei ihminen ollut aivan valmis ennen kuin hänellä oli oma sydän. ”Kaikki sydämet ovat erilaisia, mutta silti samanarvoisia.”, sanoi Ensimmäinen Opettaja juhlapuheessaan. ”Jokaisella on omat vahvuutensa ja heikkoutensa.” Puheen päätyttyä lapset- vain hetken päästä nuoret aikuiset- järjestäytyivät jonoon siististi kuin koulussa viimeisen kerran. Yksi elämänvaihe oli lopussa, toinen alussa.

Seremonian jälkeen, ennen kutsua notkuviin pitopöytiin, he olivat kuitenkin vielä hetken pikkulapsia. ”Minkä sinä sait?” he kyselivät toisiltaan. Mia koitti löytää tungoksesta ystäviään. ”Katso mitä minä sain!”, hän kuuli aivan takaansa ja näki Julian iloiset kasvot. Hänen kaulassaan roikkui kaunis vihreä lasisydän. ”Lasisydäntä sanotaan hauraaksi, mutta kaikki tietävät että jos sitä ei kohtele huonosti eikä särje, lasi on kestävin kaikista ihmisen tekemistä materiaaleista. Jos avaruusoliot laskeutuisivat tänne kauan sen jälkeen kun olemme menneet ja löytäisivät lasia, he tietäisivät silloin että täällä on asunut älykkäitä olentoja.”
”Se on hieno.”, Mia myönsi, ”ja sopii sinulle hyvin. Osaat pitää lasisydämestä hyvää huolta.” ”Hei, tuolla on Laura!” Julia vilkutti tytölle –nuorelle naiselle- joka lähti tulemaan heitä kohti.
”Minkä sinä sait?” oli ensimmäinen kysymys.
”Minä sain tinapaperisydämen.”, Laura sanoi ja nosti esiin pienen rasian. ”Se on sydän joka taipuu kaikkiin muotoihin. Katsokaa!” Hän otti käteensä sydämenmuotoisen tinapaperipallon ja taiteili sen auki kunnes se oli ohuenohut metallilevy hänen kämmenellään. ”Se voi laajeta, se kimaltaa ja voin kääriä siihen vaikka kukkaruukun.” 
”Sinulla on sille varmasti paljon käyttöä.”Julia sanoi ihailevasti, ajatellen miten kätevä muotoiltava sydän olikaan. Mutta tiedättekö mitä? Minä kuulin että joku sai näissä juhlissa kultaisen sydämen!” 
”Varmaan Mari.”, arvasi Mia. "Hän on aina ollut niin auttavainen ja hyväsydäminen."
Kaikki olivat samaa mieltä, mutta tiesivät että sitä oli turha mennä kyselemään. Ihmiset joilla oli kultainen sydän, eivät mielellään tehneet asiasta minkäänlaista numeroa, ja sitä piti kunnioittaa. Sitten Laura muisti kysyä:” Mutta Mia, me emme ole nähneet vielä sinun sydäntäsi. Minkä sinä sait?”
”Minä sain kivisydämen.”, sanoi Mia, ja tunsi olonsa oudon mitättömäksi ottaessaan esiin pienen kultaketjuun riipukseksi kiinnitetyn sileän harmaan kiven joka tuntui jo nyt viileältä. ”No, se ainakin on kestävä.”, hymyili Laura, mutta Mia näki selvästi että hän oli entistä iloisempi kauniista lasisydämestään.

”Ainakin se on kestävä.”, ajatteli Mia kaksi vuotta myöhemmin istuessaan iltaa tavernassa, silitellessään hajamielisesti kiveään ja kuunnellessaan Lauran tilitystä siitä miten hänen entinen sulhasensa oli melkein onnistunut särkemään tämän sydämen. ”Jos en olisi tajunnut lähteä nyt, hän olisi varmasti pamauttanut sen pian rikki. Hän oli aina niin kömpelö, niin hajamielinen.”, Laura tilitti. ”Sellaisia jotkut vain ovat.”, myönteli Mia ja meni baaritiskille.
”Hei, sinullahan on kivisydän!”, sanoi viereen istahtanut mies. ”Viileä nainen, niin sanotaan.”, hän hymyili.
”Niinhän sitä sanotaan.”, totesi Mia eikä hymyillyt takaisin.
”Mutta katsopas tätä.”, mies sanoi ja otti riipuksen kädelleen ennen kuin Mia ehti tehdä mitään. Hän hengitti siihen. ”Aivan lämminhän tämä on.”, hän sanoi ja hymyili. ”Tiedätkö, mitä kiveä se on?”
”En…enpä ole tullut koskaan miettineeksi.”
”Monet eivät ole. Kivi kuin kivi, he ajattelevat, ymmärtämättä että kaikki kivet ovat ainutlaatuisia. Minä sen tiedän. Minä olen geologi, kivien tuntija, tai siis olen kunhan valmistun ensi keväänä. Anna kun katson.”
Mia irrotti ketjun kaulastaan. Olisihan se kiva tietää. Hän laski kivisydämen baaritiskille. Seuraavaksi hän tajusi että siitä oli haljennut palanen.
”Voi!”, sanoi kohta valmis kivien tuntija. ”Kosteus ja lämpötilanvaihtelut murentavat kokonaisia vuoriakin. Sinun kivessäsi oli varmaankin sisäisiä jännitteitä.” Sitten hän nappasi kivestä lohjenneen palasen ja pisti sen taskuunsa.
”Muistoksi.”, hän sanoi. ”Kivisydämen palat ovat niin harvinaisia. Ja minähän olen geologi.”
Mia ei saanut sanotuksi sanaakaan, ei huomannut vastustella. Hän ei ollut vieläkään käsittänyt, miten hänen sydämensä oli voinut hajota niin helposti. Vasta hetki sitten se oli ollut ehjä ja hänen kaulallaan, nyt se makasi lohjenneena, entistä harmaamapana ja surkeampana tiskillä. Turtunein sormin, kuin unessa, hän poimi lohjenneen sydämensä ja kiinnitti sen takaisin kaulalleen.

Seuraavalla viikolla hän meni Valmistajien kadulle, sille kadulle jossa monenlaiset sepät ja käsityöläiset pitivät työpajojaan. Kerran vuodessa he kaikki valmistivat sydämiä kaupungin nuorisoa varten, mutta muun aikaa he tekivät monenlaisia tarpeellisia tavaroita kärryistä saviruukkuihin. Mia ohitti heidät kaikki kunnes saapui kivisepän pajalle. Hän astui pienelle, hämärälle ja täpötäydelle kauppapuolelle. ”Minä haluaisin tehdä valituksen.”, hän sanoi. ”Vain kaksi vuotta sitten sain tämän sydämen. Nyt se on jo rikki. Se lohkesi vaikken tehnyt sille mitään erityistä.”, hän aloitti. 
”Vai niin.”, sanoi kiviseppä. ”Ei sinun sydämessäsi ole mitään vikaa.”
”Onpas. Se on lohjennut. Geologi sanoi että se johtui siitä että siinä oli sisäisiä jännitteitä.”
”No mutta tietysti. Kivisydämet kätkevät sisuksiinsa kaikenlaista. Joskus on käynyt niinkin, että kivisydän on mennyt rikki ja sisältä on paljastunut jalokiviä tai kultaa.”
"Nyt niin ei käynyt. Tämä on vain rikki. Korjaa se!”
”En minä voi. Jos hion sen, siitä tulee sileämpi, mutta entistä vaillinaisempi. Jos haluat saada sen taas ehjäksi, sinun täytyy löytää puuttuva pala. Sittenkin siihen jää halkeama, mutta jos liimaus onnistuu, sitä tuskin huomaakaan.”
”Siis kivisydämeni on sekä luonnostaan viallinen että korjauskelvoton? Voiko kurjempaa sydäntä ollakaan!”, parahti Mia.
”Niin kuin sanoin, en voi korjata sydäntäsi. Mutta kivisydämet ovat aivan yhtä hyviä kuin kaikki muutkin. Kuten olet huomannut, ne eivät ole aivan niin kestäviä kuin miltä ne näyttävät, eivätkä kaikki osaa arvostaa kiven hiljaista, sileää kauneutta. Mutta tulepas tänne”, kiviseppä viittoi Miaa työhuoneen puolelle. Se oli, jos mahdollista, vielä sekaisempi ja täydempi kuin kaupan puoli, mutta seppä johdatti Mian seinänvierustalle jossa oli suuri, tummalla kivellä päällystetty tulisija. ”Kivisydämen erinomaisuus on siinä että kivi varaa lämpöä hyvin ja luovuttaa sitä sitten miellyttävän tasaisesti. Metallisydämet- ne kuumenevat hetkessä ja jäähtyvät yhtä nopeasti, villa tuntuu miellyttävältä mutta vain säilyttää ruumiinlämmön. Lämmön tuottamiseen tarvitaan tulta, auringosta, ukkosesta tai tulikivestä, mutta kuka pystyy pitämään tulta niin että se lämmittää eikä polta poroksi kaikkea mihin koskee? Rantakalliot ovat miellyttävän lämpimät sittenkin kun aurinko on laskenut, ja tämän eilisiltana lämmitetyn takan kylkikin on lämmin, vaikka kohta on jo puolipäivä. Kivi ei ole itsessään kuuma, mutta se kestää kuumuutta ja muuttaa sen lämmöksi jota voi tarvita kuka tahansa. Sellainen on sinunkin sydämesi. Saat sen korjattua tai et, se on hyvä sydän.”

Mia katsoi pientä harmaata, lohjennutta kiveä kädellään ja ymmärsi, että vaikka oli kantanut sitä mukanaan jo kaksi vuotta, hän oli alussa vasta nyt.

posted under | 3 Comments

Marrasajan tarinoita: Onni

Harmaassa kerrostalossa asuva mies joka heräsi jokaiseen aamuun hieman yllättyneenä kuin se joka odotti joka ilta elämänsä hiipuvan yön aikana, heräsi eräänä aamuna siihen että ikkunalaudalle kuolleen kaktuksen viereen istahtanut keijukainen puhalteli saippuakuplia hänen kasvoilleen. Mies sulki silmänsä. ”Liikarasitusta.”, oli hänen ensimmäinen ajatuksensa. ”Liikaa ylitöitä, liikaa rahahuolia, liikaa kaikkea.”, hän ajatteli, ja avasi silmänsä. Keiju oli yhä siinä, siivet kuultavat kuin sudenkorennolla hohtivat sen takana.
”Olet kuulemma kaivannut minua.” sanoi keijukainen. ” Ja olen ollut luotasi poissa kauan. Mutta nyt olen täällä, ja haluan olla luonasi ikuisesti.”
”Kuka sinä sitten olet?”
”Minä olen Onni.”, sanoi keijukainen.
”Jahas. No, mikäs siinä. Minun pitää kuitenkin lähteä nyt töihin.”
”Ee-hei, ei niin kiireesti.”, sanoi Onni, ja osoitti pienellä taikasauvallaan miehen kelloa. ”Noin. Nyt sinulla on aikaa mennä valmistamaan itsellesi kunnon aamiainen. Paista munia, tee hedelmäsalaattia, laita kahviisi ripaus kardemummaa.”
”Minä olen kyllä tottunut vain juomaan aamuisin kupin kahvia.”, mies vastusteli, kun kokoisekseen uskomattoman vahva keiju työnsi häntä kohti keittiötä.
”Se oli ennen se.”, sanoi Onni topakasti. ”Minä käyn hakemassa sinulle päivän lehden. Ehdit kerrankin lukea sen.”

Mies hyppäsi autoonsa, Onni hyppäsi pelkääjän paikalle ja he lähtivät kohti miehen työpaikkaa. Mies ajatteli, että jos hän ei olisi alkanut sohlaamaan aamiaisen kanssa, hän olisi ehkä ehtinyt pahimman aamuruuhkan edelle. ”Ei ole aamuruuhkaa.”, sanoi Onni. ”Ehdit kuuntelemaan lempilevysi melkein kokonaan ennen kuin sinun pitää olla töissä.” Onni työnsi levyn cd-soittimeen ja antoi musiikin pauhaa. ”Sinun pitäisi alkaa pitämään levyjä autossa. Ethän sinä edes paljon kuuntele musiikkia kun olet kotosalla.”, hän huomautti kepeästi.

”Eikö sinun pitäisi…en tiedä, häippästä jonnekin?”, mies kysyi kun Onni hyppäsi hänen olkapäälleen istumaan.
”Mitä turhia. Eivät muut näe minua. Minä loistan vain sinulle.”, sanoi Onni. ”Hep! Muista hymyillä!”, hän huudahti, kun mies kulki vastaaottotiskin ohi.
”Huomenta vain sinullekin!” sanoi vastaanoton nainen. Anna tai Anni. ”Ota selvää. Hänellä on nimikyltti.”, Onni rohkaisi, ja ennen kuin mies huomasikaan, hän oli saanut selville että naisen nimi oli Anniina ja että eräs hänen asiakkaansa oli peruuttanut tapaamisen. ”Voit vaikka pitää pitkän ruokatunnin.”, Anniina houkutteli. ”Minulla on kyllä iso kasa paperihommia rästissä.”, sanoi mies, ja huomasi että Onni oli laskeutunut lekuttamaan hänen vierelleen ja iski häntä pikku kyynärpäällään kylkiluiden väliin. ”Mutta minun kyllä pitäisi ehtiä ostamaan uusi kaulaliina. Mitä luulet, mikä väri minulle mahtaisi käydä? Minä en oikein ymmärrä värien päälle…”
”Eikä! Minä mietin just tänä aamuna että pitäisi hankkia uusi kaulaliina kun on uusi takkikin. Jos paperitöiltäsi ehdit, voitaisiin käväistä tuossa tavaratalossa.”, sanoi Anniina.

”Et kai sinä yritä naittaa minua Anniinalle? Koska…”
”…koska sinä olet päättänyt että naisista on vain murhetta ja hankaluuksia. Päätit niin kuusi vuotta sitten kun Kaisa lähti.”, Onni huomautti ja pyöritti silmiään merkitsevästi. ”Enkä minä yritä mitään. Työkavereiden kanssa voi jutella. Jopa naispuolisten kanssa. Sinun tapauksessasi tosin aloitin helpoimmasta ihmisestä. Voisit joskus vaikka mennä mukaan siihen sählyporukkaankin.”
”Harkitaan.”

Kotiin lähtiessä miehellä oli uusi, lämmin kaulaliina. Hän huomasi, että aamulla tuntunut kurkkukivunpoikanen oli kadonnut. Sitten kauppaan. ”Olisiko tänään hyvä päivä lotota?”, hän kysyi Onnelta. ”Ei sen parempi kuin muulloinkaan. Mitä sinä minusta oikein kuvittelet?”
”Sinähän sanoit olevasi Onni?”
”Täsmälleen.”
”Anti olla.”, sanoi mies ja työnsi cd:n soimaan. Päivä oli ollut jotenkin erilainen. Hänellä oli ollut yksi vähän hankalampi asiakastapaaminen, lounastauko oli venähtänyt sen verran että hän oli päätynyt venyttämään päivää vähän loppupäästä, ja sitä paitsi ulkona oli alkanut sataa. Mutta jotenkin hänen mielensä pohjalle oli hiipinyt jotakin uutta ja vierasta. Jotakin, joka voisi alkaa kasvaa vaikka miten suureksi, jos hän antaisi sille mahdollisuuden. Hän makusteli tunnettaan, mietti päiväänsä ja edessä olevaa iltaa jonka aikana pieni keijukainen ehtisi epäilemättä tehdä ihmeitä.

”Onni, menisitkö taas pois? Olet ollut elämässäni vasta päivän verran, mutta nyt olen jo hämmentynyt ja jotenkin ahdistunut. Elämäni on ollut ihan erilaista kuin ennen.”
”Jos tahdot, tietysti menen. Mutta oletko varma? Jos päästät minut, et ehkä löydä minua uudelleen.”, Onni varoitti, ja näytti hyvin pieneltä ja hyvin vakavalta.
”Mene, mene. Sinä sekoitat elämäni.”, mies sanoi, ja niin Onni himmeni ja katosi hänen silmiensä edessä. Mies huomasi että oli tullut pimeä. Hän sytytti valot, avasi television ja meni katsomaan, josko jääkaapista vielä löytyisi pari tölkkiä olutta.

posted under | 2 Comments

Sunnuntain sanat

Sain Ofelialta viisi sanaa selitettäväksi.
  
Alku Se on aina hankalaa. Jos ei ole, on syytä olla varuillaan. Lopun alku on usein helpompi huomata kuin alun loppu. Joskus alku tuntuu lopulta, toisinaan sen ohittaa huomaamatta.

Tuima  Filosofeilla on keskimäärin kaksi ilmettä. Jos filosofi ei näytä tyyneltä, hän todennäköisesti näyttää tältä.

Kuusi  Tuttu havupuu, joka on kuitenkin Suomessa vain noin viidentuhannen vuoden ikäinen tulokaslaji. Kangasmetsän kehityksen viimeinen vaihe on kuusettuminen. Kuusi tekee korvet ja kosteat, hiljaiset metsät joiden sammalmättäillä kasvavat mustikat ja suppilovahverot. Kuuset paukkuvat talvipakkasilla metsissä ja niiden luona viihtyvät kesäaikaankin viileimmät varjot. Kuusen kerkistä voi tehdä siirappia.
                       
Vasta  Vihta joka tuodaan saunaan sitten kun sitä on jo ehditty odottaa

Sininen  Sininen on se alkuillan hetki jolloin huomaa että päivä on takana, ja mieleen hiipii hetkellinen haikeus. Sininen on tyyni ja mietteliäs, paitsi sähkönsininen. Kloorin emissiospektri on sinivioletti, uimahallin kloorivesi taas on haaleaa karibiansinistä. Liikennemerkin sininen kertoo järjestyksestä, tummempi poliisin sininen lupaa turvaa, tyynenmerensininen ja asuuri taas tuovat mieleen kaukaiset hiekkarannat. Sininen on myös mustikoita ja lemmikinkukkia, pikkulinnun munia ja posliinia, mustetta ja keskiyötä. Raskas työ on usein farkunsinistä, ylhäisö voi käyttää loisteliasta kuninkaansinistä ja koristautua sinisin safiirein ja akvamariinein. Maata sanotaan siniseksi planeetaksi. Neptunuskin on sininen planeetta, mutta silti aivan toisenlainen. Sininen onkin aivan tavallinen väri siinä mielessä että siihen mahtuu melkein kaikki.

Jos joku teistä haluaa omat viisisanaa, saa pyytää!

posted under | 4 Comments

Varhainen marras




Puissa voi olla vielä ruskan hehku, kalenteri voi näyttää vielä lokakuuta. Mutta tämän perheen yli pyyhkäisseestä vastoinkäymisten sumasta on käynyt hyvin selväksi, että marrasaika on täällä taas. Korpiklaanin biisi summaa huushollin tunnelmat jotka ovat seilanneet yhteiskunnallisen ja työperäisen maailmantuskan syvyyksistä arkielämän vastoinkäymisiin. Toistaiseksi yritän parhaani mukaan olla kiitollinen siitä, että vaikka pienten vaikeuksien kavalkadi onkin uuvuttava, mitään todella kamalaa ei ole tapahtunut. Vielä. Toistaiseksi. Marrasaikana elämän piiri kutistuu tarhoista taloon, ajatusten horisontti multiversumin reunoista henkilökohtaisiin murheisiin. Vain epätoivon ulapat ovat laajemmat ja mielen mustuudet syvemmät kuin milloinkaan muulloin. 

Marrasaika on se aika jolloin alkeellisinkin hyvä tuuri nollautuu, ja huono onni venyy arjen pienten kiusojen ohella eeppisiin vastoinkäymisiin. Sellaisiin jotka Herra Murphy on henkilökohtaisesti käsikirjoittanut. Siinä ohessa on arkikin takkuista ja kaiken yli levittyy loppusyksyn ahdistava, kylmä, tukahduttavan kostea pimeys. Marrasaika on se aika jolloin maailmankaikkeus ei ainoastaan hiero kuraa naamaan, vaan myös hihittää päälle. Jonakin muuna aikana vuodesta kellarista voi löytyä hiiriä ja jauhokuoriaiset voivat hyökätä kuivatavarakaappiin, mutta kun niin käy marrasaikana, Blogilistan sivulla viiden Google-mainoksen kolme ensimmäistä ovat tuholaistorjuntafirmoilta. Siis ennen kuin blogisti on kirjoittanut silmille hyppivistä pikku hirviöistä sanaakaan. Se on tietysti silkkaa sattumaa, mutta on sattumia ja marrasaikaisia sattumia. Niiden ero on siinä että sattumat voivat painaa mielen matalaksi, mutta marrasaikaiset sattumat nakertavat sielua kuin keskiyön hiiret vanhan talon rakenteita. 

Kohtuullinen maailma olisi ehkä se vuosisatojen hämärään kadonnut muinaissuomalainen maailma jossa elämä alkoi näihin aikoihin hiljentymään ja ihmiset vetäytyivät pirtteihinsä (eikä heidän siten tarvinnut huolehtia muusta kuin perhesovusta ja siitä etteivät polta sitä pirttiä). Nykyaikana marrasaikanakin kalenteri on täynnä menoja ja tehtäviä, jotka tuottavat aivan uudenlaisia lavasteita kaikenlaisille katastrofeille. Viime vuoden marraskuu jonka vietin enimmäkseen sohvalla maaten telottuani molemmat jalkani, ei suinkaan ollut pahimmasta päästä. Ei monellakaan tavalla. Novemberofobiani voi olla omalaatuinen fobia, mutta rationalisoimalla en tule siitä eroon pääsemään.

Ainoa hyvä puoli marrasajassa on, että se ei todennäköisesti kestä loputtomiin tänäkään vuonna, vaan lopulta tulee talvi joka jäädyttää ahdistuksen ja hautaa synkkyyden lumipeiton alle. Kunnes niin käy, eletään aikaa jolloin mikään mahdollisesti piristävä asia ei ole niin pieni eikä vähäpätöinen etteikö sen äärelle kannattaisi pysähtyä. Yritän nauraa itselleni ivallisen maailmankaikkeuden kanssa, silloinkin kun oikeastaan itkettäisi. Pakenen väreihin ja lankakeriin, viivyttelen kuuman juomani ääressä, tilaisuuden tullen ryhdyn kirjoittamaan eläviksi pieniä mielikuvitusmaailmoja. Niinä hetkinä kun marrasaika on ympärilläni hiljaa ja suunnittelee uusia vastoinkäymisiä  varalleni, vältän visusti ajattelemasta kaikkia niitä elämän ja maailman epäkohtia joille ehdin tekemään jotakin myöhemminkin. Sitten kun talvi on tullut ja seuraavaan marrasaikaan on taas kokonainen vuosi. 

Härveliriippuvuus ei kuulu yksinkertaistajalle

Kulutusjuhlassa nostettiin esiin härveliriippuvuus. Vaikka sähkölaitteiden energiatehokkuus paranee kaiken aikaa, sähkönkulutus kasvaa koska mikään säästäväisyys ei pysy laitteiden runsauden perässä. Kansa kuluttaa yhä suurempia ja runsaslukuisempia sähkölaitteita, ja se on ongelma vaikka olisimme ihan hiljaa hämäristä tuotanto-olosuhteista, tuotteiden yleisestä heikkolaatuisuudesta ja korjauskelvottomuudesta ja jopa laitteiden keinotekoisesta vanhentamisesta. Energy Saving Trust sanoo suoraan, että jos päästöt halutaan saada kuriin, kuluttajat on vieroitettava kodin hilavitkutinpaljoudesta.

Härveliriippuvuus ei ole tarvetta tietyille laitteille, vaan oma mielenmaisemansa. Se on yksi ostoriippuvuuden muoto: tarve omistaa eniten, uusinta, kiiltävintä, erityisintä kodinteknologiaa jota tarjolla on. Härveliriippuvainen ei ole mummo joka tarvitsee paljon kodinkoneita selviytyäkseen arkisesta ruuanlaitosta, vaan hänen poikansa joka kärrää toimivia esineitä kierrätykseen vanhentuneina tai vain siksi että markkinoilla on taas uutta ja tyttärentytär, joka huomaa tarvitsevansa uusia sähkölaitteita lähinnä siksi että nyt niitä on tuotu kuluttajien ulottuville.

Teknologiaa ei voi käsitellä yhtenä könttänä. On teknologiaa jolla on suuri potentiaali hyödyttää ihmisyyttä- tiede, ja minulle rakas avaruusteknologia kuuluvat tähän kategoriaan. Pyrkimys ymmärtää maailmankaikkeutta ja paikkaamme siinä on jalo päämäärä. Tällaisenkin teknologian käyttöön liittyy eettisiä kysymyksiä ja ongelmia. Sitten on toinen teknologian taso, arjen teknologia: matkapuhelimet, televisiot, munankeittimet, yleiskoneet ja suoristusraudat. Arjen teknologia on paljon vaikeampi eettinen ongelmavyyhti. Tarvitsemmeko metrin pinon pieniä keittiökoneita ja nopeasti vanhenevaa elektroniikkaa vain siksi että se on kätevää tai (yhä useammin) statussymboli? Arkeen sopii teknologiakriittisyys. Se ei ole suoranaista teknologiakielteisyyttä, sillä kenelle tahansa voi tulla vastaan tilanne jossa uudesta teknologiasta on suurta, konkreettista apua. Mutta kuinka usein tilanne on tämä? Hyve-etiikan valossa apua saa yksinkertaisista kysymyksistä: ilmentääkö haluamani laitteen omistaminen vaatimattomuutta ja rakkautta yksinkertaiseen elämään? Onko sen lupaama hyöty konkreettista, vai muutaman minuutin ”ajansäästöä” tai uusia ominaisuuksia joille minulle ei todennäköisesti ole käyttöä (ja jos on, onko minulla mielessäni jokin konkreettinen ja hyödyllinen käyttötarkoitus näille)? Onko laitteen hankkiminen viisasta rahankäyttöä? Vastaako teknologia olemassaoleviin tarpeisiini vai onko se vastaus sellaisiin tarpeisiin jotka se on itse luonut? Tekeekö uusi teknologia minut riippuvaiseksi päivityksistä, viekö sen ylläpito aikaa, onko sen odotettavissa oleva käyttöikä kohtuullisen pitkä? Voiko laite herättää muissa kateutta ja osattomuuden tunnetta, vai edistääkö sen käyttäminen tapaamieni ihmisten hyvää? Tuleeko minusta todella onnellisempi ihminen jos voin kuunnella samoja listahittejä erilaisista laitteista, lisääkö hyvinvointiani se jos voin valmistaa samoja teollisia raaka-aineita hiukan eri tavalla?

Huomaatteko? Näitä kysymyksiä miettiessä ei tarvitse ollenkaan rämpiä epämääräisten hiilijalanjälkien ja tuotanto-olosuhteiden suossa, vaan jos olemme rehellisiä ja valmiita tarkastelemaan kysymyksiä rohkean avoimesti, voimme löytää hyödyllisiä vastauksia lähimmästä peilistä. Arkinen etiikka ei ole vaikeaa älylle, vaan paljon useammin haaste ihmisluonnolle. Meidän ei myöskään tarvitse arvottaa mielihyvää muiden arvojen alapuolelle. Jos jokin laite, vaikka uusi ja isompi televisio, tuottaisi meille suurta ja aitoa mielihyvää joka ei ole suoranaisen paheellista (kuten läheisten kateudesta saatavaa mielihyvää), sen hankkiminen voi olla aivan ok, tarvitaanhan elämässä myös hyvää mieltä ja piristystä. Mutta ei mainoksia tarvitse selata pitkälle, kun huomaa että teknologiaa markkinoidaan usein suoranaiseksi statussymboliksi tai epämääräistä kätevyyttä ja ajansäästöä luvaten. Koska olemme kaikki erilaisia ja meillä on erilaiset elämät, ei tiettyä teknologiaa voi leimata suoralta kädeltä täydeksi turhakkeeksi. Voimme puhua vain omasta puolestamme. Miksi emme alkaisi ottamaan käytännössä selvää siitä, tarkoittaako vähempi määrä teknologiaa kotona todella puutetta, osattomuutta, ulkopuolisuutta ja mahdollisuuksien rajallisuutta vai voiko yksinkertaisuus sisältää oman, suuremman rikkautensa?

Lähestymällä niin uusia kuin tuttujakin teknologioita kriittisten kysymysten avulla olen kuitenkin huomannut, että nykymaailma on täynnä teknologiaa jota en elämääni tarvitse. En usko, että ympäristöongelmiin ratkaisu löytyy pelkästään energiatehokkuudesta- kuten esimerkki osoittaa, kulutuksen lisääntyminen syö helposti tehokkuuden paranemisen. Ei, kestävä ratkaisu on oppia olemaan tyytyväinen vähempään ja yksinkertaistaminen sekä ajatusten että asenteiden tasolla. On opittava kyseenalaistamaan markkinamiesten lupaus siitä että enemmän ja hienomman kahmiminen lisää onnellisuutta ja että tavaravuori on merkki menestyksestä elämässä. On kyseenalaistettava tänä päivänä vielä valtavirtaa oleva ajatus siitä että monista (ja lisääntyvistä) ongelmistaan ja puutteistaan huolimatta kulutuskeskeinen elämäntapa on hienointa mihin ihmiskunta on tähän mennessä yltänyt. Ja on uskallettava ryhtyä kokeilemaan kyseenalaistamista käytännössä. On tarpeellista vastustaa kulttuuria joka vaatii meitä kommunikoimaan sosiaalista statustamme ulkomuodon ja tavaroiden välityksellä ja viljeltävä vaihtoehtoa: kulttuuria jossa ajatukset lausutaan, lauletaan, kirjoitetaan ja piirretään, ja jossa ihmisiä arvostellaan ja arvotetaan vasta kun heihin on tutustuttu, ei ensivaikutelmien perusteella. On tärkeää käyttää teknologiaa harkitsevasti ja vain todelliseen tarpeeseen. 

Onnesta ja menestyksestä

Pakanapalstalla virisi keskustelu menestyksen ja onnen olemuksesta. Tämä kysymys on käytännöllisen filosofian peruskysymyksiä, niitä kysymyksiä joiden pariin on hyvä aina välillä palata. Tällä kertaa inspiroiduin tarkastelemaan onnea ja menestystä jännitteiden kautta. Kukoistus on toisaalta dynaaminen kasvun tila, mutta toisaalta jokaisella eliöllä on omat rajansa joiden ylittäminen kääntyy vahingoksi. Puutteista ja niin konkreettisen kuin henkisen köyhyyden kuihduttavasta vaikutuksesta puhutaan paljon, mutta hyvät voivat olla myös liiallisia. Kasvi joka saa enemmän vettä, valoa ja ravinteita kuin pystyy käyttämään, voi huonosti. En usko että ihminen on paljon kummempi: hyvinvointi on kyllä kasvun ja kehityksen tila, mutta itsetuntemusta tarvitaan sen tietämiseen, milloin virikkeitä ja resursseja on riittävästi ja missä vaiheessa niitä alkaa olla enemmän kuin on oikeastaan hyväksi. Rikas ihminen voi olla tyytymätön ja kyltymätön, liian kiireinen ei ehkä ehdi hyödyntämään virikkeellisen elämänsä tarjoamia tilaisuuksia kasvuun ja viisastumiseen. Resursseista huolehtiminen vaatii myös aikaa ja vaivaa, ja aineellinen menestys voi sitä kautta kääntyä uusiksi huoliksi. Menestyneeksi voikin nimittää ihmistä jolla on sekä mahdollisuus että taito elää onnellista elämää.

Altamiran-retken jälkeen olen pohtinut paljon jännitettä kauneuden ja yksinkertaisuuden välillä. Silloinkin kun kauneus ei pysäytä, se hidastaa, jalostaa ja parantaa elämänlaatua paljon enemmän kuin sen vaatima vaivannäkö kuluttaa voimavaroja. “Jos sinulla on aikaa tehdä jotakin, sinulla on aikaa tehdä se kauniisti” on periaate joka ei sovellu ihan joka hetkeen, mutta on silti osoittautunut hyväksi ohjenuoraksi arkeen. Elämään syntyy levollisuuden ja hyvän mielen taskuja. Hitaasti olen alkanut oppia käytännössä läksyä jonka luulin jo osaavani: että kauneutta ei pidä kuluttaa vaan vaalia ja viljellä. Rikkaus ja menestys eivät asu yksitoikkoisissa lasikolosseissa eivätkä mustissa puvuissa, vaan onnistuneessa sadonkorjuussa, ilmaisukanavansa löytävästä estetiikan tajusta, hetkistä jotka joutaa käyttämään sateenkaarien ja ukkosten ihailemiseen.

Muitakin tärkeitä jännitteitä on. Minulle onnea tuo esimerkiksi eläminen vuoden kierron mukaan. Se on tasapainoa vaihtelunhalun ja turvallisuudenkaipuun välillä. Vuodenajat ja niihin kuuluvat työt seuraavat toisiaan, ja niiden perässä pysytteleminen tuo elämään sekä jatkuvuutta että vaihtelua sekä oman, kohtuullisen vastauksensa työn ja levon dynamiikkaan- toiseen jännitteeseen joka on kyltymättömässä maailmassa usein häiriintynyt. Sadonkorjuuajan kiireet päättyvät pian Kekriin ja uusi vuosi alkaa tekeytyä marrasajan pimeydessä. Se on vaihtelua, se on tuttua.Kolmas äkkiseltään mieleentuleva jännite on jännite sosiaalisuuden ja yksinäisyyden tarpeen välinen jännite- linja jossa tasapainon piste riippuu suuresti omasta temperamentista, mutta äärimmäisyydet ovat tuskin terveellisiä kenellekään. Toiset meistä kaipaavat ympärilleen muita ihmisiä ja elämää, toiset –kuten minä- nauttivat hiljaisuudesta ja tarvitsevat paljon omaa rauhaa jossa vilkkailla ajatuksilla on tilaa järjestyä ja rauhoittua. Lyhyesti voisi ehkä sanoa, että onni syntyy omien tasapainon pisteiden löytämisestä elämän tärkeiden jännitteiden kohdalla ja mahdollisuudesta elää niiden lähellä, samalla kasvuun ja kehitykseen pyrkien. Kuulostaako monimutkaiselta? No, siksi kai onnen ja menestyksen salaisuudet kuuluvatkin ihmiskunnan kesto-ongelmiin.

Entä miten menestykseen liittyvät elämän hyvät asiat kuten ystävät, terveys, perhe, varallisuus, ja työ? Tänä vuonna sanoisin, että jos aikuinen ja maailman raadollisuudesta ja suruista jotakin ymmärtävä ihminen ihminen jaksaa etsiä monin tavoin puutteellisista tai muuten vain tärähtäneistä kanssaihmisistään mieluummin hyvää kuin puutteita, jos hän jaksaa rakastaa palavasti ja vastustaa vihaa, pelkoa ja katkeruutta, hän on menestynyt. Ihminen joka on niin rikas että hänellä on varaa jakaa hyvästään, on menestynyt. Ihminen joka ei tavoittele terveydessään täydellisyyttä (joka pakenee sitä tarmokkaammin mitä enemmän vuosia kuluu) vaan osaa antaa rajallisille terveille päivilleen kestävän sisällön ja merkityksen, on menestynyt. Ihminen joka osaa työllään parantaa hiukan maailmaa tai lievittää sen kärsimystä, on menestynyt. Ihminen jonka sisäinen maailma on laaja ja jossa hän voi vapaasti vaeltaa iloissa, suruissa, todellisessa ja mahdollisessa, on menestynyt. Ihminen joka ei tavoittele ikuista elämää vaan on ymmärtänyt että on ihmeellistä vierailla Todellisuudessa lyhyen ajan tietoisena ja tuntoisena oliona, on menestynyt. Ja uskoisin, että se joka menestyy näillä tavoilla elämässään, on myös onnellinen sanan syvimmässä ja tärkeimmässä merkityksessä.


EDIT-täti lisäsi taas pudonneen lauseen.

Kampauksia ilman kemikaaleja

Uudessa Mustassa ollaan huolestuneita hiusten laittamiseen (etenkin naisilla) kuluvasta kemikaalimäärästä. Hiusvärien vaarallisuudesta on puhuttu paljon, ja karmeita kuvauksia tavallisten, "tuttujen" värien aiheuttamista allergiareaktioista uutisoidaan säännöllisesti, mutta eivät tavanomaiset shampoot ja etenkään muotoilutuotteetkaan ole sellaista tavaraa jota valmistusaineluettelon hitaasti ja tulkkausavun kanssa luettuani olisin valmis kaatamaan päähäni useita kertoja viikossa, vuodesta toiseen. Mikä pahinta, teolliset tuotteet on luotu yhteensopiviksi varsin kierolla tavalla. Useimpia muotoilutuotteita ei saa pestyä pois vedellä tai kotitekoisella palasampoolla vaan niitä poistamaan tarvitaan tujumpia cocktaileja joissa on pinta-aktiivisia aineita ja tukevia liuottimia. Liuottimet vievät kemikaalinjämien mukana hiuksen luonnollisen happovaipan, minkä jälkeen tarvitaan kosteuttavaa hoitoainetta. Hoitoaine saattaa kuitenkin latistaa, jolloin tarvitaan taas muotoilutuotteita…
Shampoon vaihtamisesta kotitekoiseen on siis ollut täällä jo aikaisemmin puhetta, mutta miten pärjätä ilman muotoilutuotteita jotka pitävät tukan kuosissaan?

Nykyään pääsen tietysti tässä asiassa helpolla, mutta ennen maalle saapumista ja kompleksientäyteisen mutta jotenkin tyydyttävän huivisuhteen kehittämistä minulla oli jo pitkänpuoleinen tukka. Sain selville, että sellaisen kanssa tulee toimeen luonnonmukaisestikin -ratkaisuja tulee vain etsiä muualta kuin suurteollisuuden toivomalta suunnalta. Kemikaalien paras korvaaja ovat hiuskiinnikkeet, eli hengettömät, pinnit, hiusneulat ja klipsit. Niiden käyttö on vähentynyt samaan aikaan kun hiusten muotoilu kemikaalien avulla on lisääntynyt, ja nykyään moni ymmärtää hiuskorut käyttöesineiden sijaan koristeiksi. Suomesta kunnollisia, tukevia kiinnittimiä löytää vain ilmiömäisellä tuurilla, mutta ulkomaisissa nettikaupoissa on tarjolla laatutavaraa. No, hintaa on parasta verrata pikemminkin kampaamokäyntiin kuin marketin hiustarvikehyllyn tuotteisiin. Mutta rahalla saa laadukkaista materiaaleista käsityönä tehtyjä tarve-esineitä jotka kestävät ahkerassakin käytössä uudenveroisena jopa vuosia- monta kertaa pidempään kuin yhdenkään kampaamokäynnin tuottama ilo. Ainoa haaste on, että vuosien varrella kauniiden pikku asusteiden kokoelma saattaa paisua suurenpuoleiseksi.

Ekologinen, kemikaalikuormituksestaan huolestunut nainen on nainen jolla on kauneimmat kampaukset. Hiusten pituudesta, laadusta ja laittajan taidoista riippuen arkeaan voi sulostuttaa lukemattomin eri tyylein, ja kun ottaa huomioon että hiuskoruja vaihtelemalla samasta vanhasta nutturasta saa aivan erinäköisen, voi sanoa että ekologisen hiustenlaiton yksitoikkoisuuden aste on vain tekijästä kiinni. Entäpä sitten vaivalloisuus? Itse sanoisin, että aikaa siihen kemikaalien, rautojen ja föönien kanssa läträämiseenkin menee. Itselläni perusnuttura syntyy minuutissa, ranskalainen letti alle viidessä, ja minulla on liukas lantiopituinen tukka jossa kuulemma on hirveästi työtä. Vaiva on uusien –tai tässä tapauksessa uusvanhojen- konstien opettelemisessa. Kun alkuhankaluuksista on selvitty ja sormet ovat oppineet uudet tehtävänsä, ei kemikaalitaivaaseen tee mieli palata ainakaan helppouden takia.

Neuroosinoranssia

Tänään oli taas aika käydä Helsingissä. Kotona harmaata syystunnelmaa mittaillessa tuntui hyvältä idealta tehdä pieni osansa maailman piristämisessä ja vetäistä päähän appelsiininoranssi pashmina, ja kerrostaa se vielä violetin alushuivin kanssa, ettei vain synkkyydelle tulisi mieleenkään alkaa pörräämään tämän pään ympärillä. Sadesää kun viestitti, että olisi viisasta pukeutua mustaan hameeseen jonka helman kastuminen ei heti näy, ja pukea sen seuraksi yhtä musta takki pitämään vilua loitolla. Alakuloon, novemberofobiaan ja yleiseen maailmantuskaan taipuvaisen ihmisen ei kerta kaikkiaan pidä leikitellä sellaisella määrällä mustaa ilman kunnollisia varotoimia. No, ennen lähtöähän huivi piti tietysti silittää. Bussiin istuttuani iski sitten kaamea neuroosi: tuliko silitysrauta sittenkään otettua pois päältä lähtökiireissä? Silitysrautaneuroosinihan on lähtöisin siitä kun kerran oikeasti unohdin silitysraudan päälle. Talo ei kumma kyllä palanut, mitään ei tapahtunut, paitsi että minä aloin epäillä muistiani lähes karteesisella järjestelmällisyydellä kaikissa pieniin sähkölaitteisiin liittyvissä asioissa. Angsti kasvoi, huoli siitä ettei mielessäni ollut tarkkaa kuvaa töpselin seinästä vetämisestä vaihtui synkkään varmuuteen siitä että se oli unohtunut, höystettynä elävillä kuvilla savuavista raunioista, Virkkalan vapaapalokunnan jäyhistä miehistä ja pikkuisista kaniininluurangoista, kunnes oli pakko tekstata Puolisolle töihin. 
Onneksi Puoliso on sekä ymmärtäväinen, sankarillinen että psykologi. Hän lupasi oitis lähteä töistä vähän etuajassa kotia pelastamaan. Neuroosini helpotti saman tien, ja vajosin kuuntelemaan uusinta Within Temptationia. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä että angstista tulisi peräti päivän teema josta olin nähnyt vasta ensimmäisen variaation.

Tällä kertaa päivän luennon loppupuolella käsiteltiin yhteiskuntatieteitä mediassa, ja pian keskustelussa puhuttiinkin jo maahanmuutosta ja Lähi-idän alistetuista huivipäisistä naisista ja siitä miten mediassa vapautumisen symboli on kuva huivittomasta nuoresta naisesta mielenosoituksessa. Siinähän minä sitten istuin, melko tarkalleen keskellä luentosalia, naamallani hyvin tyyni ilme, hyvin tietoisena siitä että minullapas muuten on päässäni suurenpuoleinen, heleänoranssi huivi. Sisäinen monologini jatkui sen aiheen käsittelyllä että vaikka jollakulla saattaa olla vääriä luuloja uskonnollisista mielipiteistäni, tässä vaiheessa kurssia kukaan tuskin enää pitää minua alistettuna raukkana, sen verran aktiivinen ja teräväkielinen olen ollut.

Ottaen huomioon, miten hyvä olen puhumaan itselleni järkeä, on jotenkin säälittävää, miten vähän sillä on lopulta vaikutusta tuntemuksiini, tällä kertaa siis ahdistavaan tietoisuuteen siitä että kaikki pohtivat nyt alistettuja huivipäitä ja minulla on muuten päässäni oranssi huivi. Sisäisen puheen pitäminen pitikin minut tehokkaasti hiljaisena aina siihen asti kunnes Kuivakka Nainen (se sama) loihe takanani ihmettelemään sitä miten hienosti eräs egyptiläinen valtiotieteilijä oli onnistunut ennustamaan arabikevään, mutta suomalaiset islam-tutkijat eivät olleet olleet tarttuneet aiheeseen lainkaan. Siinä vaiheessa itsehillintäni sanoi plink ja putosi lattialle, ja sisäinen wannabe-päivystävä dosenttini avasi suuni hapokkaaseen kommenttiin aiheesta ”arabivaltioiden yhteiskunnallisten olojen ymmärtämiseen tarvitaan yhteiskuntatieteiden, ei pelkästään islamin tuntemusta. Islamin uskonto on vain yksi, eikä välttämättä edes tärkein arabimaiden yhteiskunnalliseen kehitykseen vaikuttavista tekijöistä.” Paikalla oleva Lähi-idän tutkija väläytti minulle tyytyväisen hymyn, mutta minä soimasin itseäni. Eikö tässä iässä ja tällä elämänkokemuksella varustettu ihminen ole vieläkään oppinut, että joskus sitä voisi hetken miettiä miltä tilanne minusta tuntuu ja ehkä se joskus olisi hyvä peruste pitää suunsa kiinni? Vaikka silloin kun sanottava ei ole oikeasti kovin tärkeää. Että joskus voisi olla itselleen kiltti esimerkiksi olemalla ruokkimatta täydessä kukassa olevaa ”älkää vaan luulko minua ylpeää suomipakanaa alistetuksi musliminaiseksi”-angstikohtaustaan esittämällä kommentin josta paistaa jokaisen kuulijan tietoon se, että uskontotieteellinen uteliaisuuteni on innostanut minut tutustumaan myös islamin perusteisiin. Päivän opetus on: se mikä näyttää ja kuulostaa viileältä ja ihan fiksulta, voi toisaalta olla tukeva todiste suuresta tyhmyydestä, hc-masokismista, tai molemmista.

Luento loppui, ja minä liukenin vikkelästi syysillan hämärään ennen kuin onnistuisin käytäväkeskustelemaan itseni vielä neuroottisemmaksi. Päästyäni asettautumaan mukavasti bussin etupenkkiin soitin Puolisolle ja kerroin ehtineeni taas aikaiseen bussiin. ”Ei se silitysrauta ollut jäänyt päälle.” hän sanoi kiltillä äänellä. ”Se taitaa sitten olla minun nutturani joka kaipaa säätämistä.” totesin. Kuljettaja kääntyi katsomaan minua, katse täynnä sääliä. En tiedä, näkikö hän alistetun naisparan jonka on pakko raportoida jokaisesta liikkeestään pirttihirmulleen, mutta angstillani oli aiheesta selvä mielipide. Vajosin penkkiin, pistin musiikin soimaan ja piilouduin Tiede-lehteni taakse. Unelmoin olevani Lähi-idän prinsessa jonka ei tarvitsisi poistua seraljista ikinä.

Jos olisin järkevä, minun pitäisi harkita vakavasti oranssin huivin nakkaamista takkaan. Pieni ääni päässäni kuitenkin vakuuttelee että väri korostaa kivasti sinisiä silmiäni ja on sitä paitsi sataprosenttista antikaamosta. Marrasajan kynnyksellä, kun energisoivista väreistä on kysymys, järjen voittoon ei ole mitään mahdollisuuksia.

Kärsimyksestä elämän ääripäissä

Kun tavalliset ihmiset alkavat keskustella lasten hyvinvoinnista, tapahtuu usein merkillinen siirtymä. Kun lapsista aletaan puhua, on yhtäkkiä hyvin vaikeaa sanoa puhutaanko nyt arkitodellisuudesta, vaiko elämästä täydellisessä maailmassa. Havaintojen sijasta puhetta aletaan käymään kliseillä. Objektiivisesti emme nimittäin voi sanoa esimerkiksi, että jokainen äiti rakastaa lastaan ja haluaa hänen parastaan. On äitejä jotka eivät rakasta ja jotka vahingoittavat lapsiaan. Heidän motiivinaan ei aina ole itsepetos, tietämättömyys, uupumus tai jokin muu ikävä mutta silti suhteellisen helposti ymmärrettävä ja anteeksiannettava syy vaan vakavat, kammottavat piirteet. Jokainen lapsi on arvokas, mutta onko jokainen perhe ja jokainen vanhemmuus arvokasta? Huonot vanhemmat eivät läheskään aina lymyä rähjäisissä betonilähiöissä tai kivien alla, vaan tilastojen ja omien arkikokemustenikin perusteella heitä on paljon ja kaikkialla. Heitä yhdistää luja vakaumus siitä että he ovat hyviä vanhempia. Jos eivät rakastavia, niin ainakin velvollisuutensa säntillisesti hoitavia. Tai jos elämän marmorikuulat ovat päässeet leviämään, niin rakkautta kuitenkin riittää, ja millä muulla on edes väliä?

Arvelen, että lapsen kärsimys on eräs yhteiskuntamme tabuista. Se on niin paha asia ettei sitä haluta nähdä tai tunnistaa omassa lähiympäristössä. Jotta kärsimyksestä voidaan puhua, välissä pitää olla maantieteellisiä rajoja, profession haarniska tai ainakin tilastoja. Puhutaan lapsiperheiden köyhyydestä, mutta ei siitä mitä se merkitsee lasten elämässä, vähän samaan tapaan kuin somalien ongelmista puhuttaessa ei muisteta niitä sodan ja kurjuuden kauhuja jotka ovat ajaneet heidät keskuuteemme. Individualistisessa yhteiskunnassa ongelmien keskiössa on yksilö ja mahdolliset lapset jäävät statisteiksi joiden tilanne varmaan paranee siinä sivussa, jos yksilön ongelmat saadaan korjattua. Lapsen kärsimys on jotakin jonka voimme niellä tilastoissa esitettyinä mutta jonka –samoin kuin vanhusten kärsimyksen- paikka on Jossakin Muualla: sosiaaliviranomaisten ja muiden ammattilaisten huostassa. Ei ole tavallisen ihmisen asia miettiä, miltä tutuista lapsista tuntuu ja miten he kokevat elämänsä. Sitä voi kysyä vaikka valtakunnallisessa kyselytutkimuksessa jossa yksittäisten vastaajien tiedot eivät näy. Silloin yhteiskunta voi olla heistä huolissaan, mutta vain äärimmäisistä tapauksista tarvitsee konkreettisesti huolehtia. Pärjäämisen kulttuuri kukoistaa. ”Pärjääthän?”on kysymys joka kuulostaa välittämiseltä. Silti se on aivan eri kaliiberin kysymys kuin ”Tuntuuko pahalta?”

Olen huomannut että vallalla olevan diskurssin mukaan lapset ovat vanhemmilleen emotionaalisesti korvaamattomia. Ehkäpä siksi on niin vaikeaa niellä se ajatus että yhteiskunnassamme on aikuisia jotka aiheuttavat lapsille kärsimystä. Lopulta ei ole edes tärkeintä kysyä, miksi näin tapahtuu, sillä kärsimyksen kokemus on todellinen syistä riippumatta. Syillä voidaan selittää, mutta voidaanko selittämällä parantaa?

Yhteiskunnassamme on vanhempia joissa lapset eivät herätä samanlaisia tunteita kuin ajattelemme jokaisessa vanhemmassa luonnostaan heräävän. Ahdistavien tilastojen takana on ihmisiä, ja koska perhe on edelleen yksityisyyden ydinaluetta, jokaista tilastoihin päätynyttä tapausta kohden on monia jotka kärsivät näkymättömissä. On lapsia joista vanhemmat eivät yksinkertaisesti välitä. On lapsia joiden vanhemmat suorastaan inhoavat heitä ja katuvat heidän saamistaan. On lapsia joiden vanhemmat pahoinpitelevät heitä, lukemattomista syistä joista kaikki ovat huonoja. Jokaista vanhempaa kohti jonka yhteiskunta julistaa kykenemättömäksi huolehtimaan lapsistaan, on monta perhettä joissa ote lipsuu mutta joiden ongelmiin ei syystä tai toisesta puututa. Se että perhe näyttää hyvin toimeentulevalta, siistiltä ja rauhalliselta ei todista että kaikki on hyvin vaan se voi myös todistaa sitä että vielä on voimia pitää kärsimys yksityisenä. Traagista on, että jos hyväksymme ajatuksen lapsen kärsimyksen tabuasemasta, meidän on myös hyväksyttävä että tahtomattamme ja tarkoittamattamme, saatamme osallistua sen kärsimyksen tuottamiseen. Me uskomme halukkaasti kun tuttava kertoo että lapset ovat ottaneet perheen avioeron yllättävän hyvin. Kerromme itsellemme että pikku Mikkomaaritin isin raivari johtui vain väsymyksestä eikä varmasti toistu, ja että Leenakaapon äiti jaksaa huolehtia katraastaan esimerkillisesti vaikka on kahta työtä tekevä yksinhuoltaja. En nyt sano etteivätkö asiat toisinaan olisi niin hyvin kuin miltä ne näyttävät, vaan ainoastaan että ihmisillä yleisesti ottaen on suuria intressejä uskoa tietyllä tavalla ja jättää huomiotta heikommat vastakkaiset signaalit. Sankari- ja selviytymistarinat eivät puhuttele vain siksi että ne ovat joskus tositarinoita vaan ennen kaikkea siksi että niiden halutaan olevan yleisesti tosia. Jos toiset ovat sankareita, itseltä vaaditaan vastaavasti vähemmän kaikkea.

On hiukan ironista, että vanhemmat saattavat löytää lapsen kärsimyksen edestään. Kaikki yksinäisyydestä kärsivät vanhukset eivät suinkaan ole lapsettomia, vaan osaa heistä lapset eivät käy katsomassa. Julkisessa keskustelussa nämä lapset leimataan helposti välinpitämättömiksi, mutta toisaalta: voiko ketään velvoittaa huolehtimaan pahoinpitelijöistään? Vanhukset eivät ole vain herttaisia mummoja ja pappoja, vaan he ovat entisiä aikuisia jotka ovat kokeneet ja kyenneet kaiken sen minkä me kohtaamme hieman erilaisessa maailmassa. Vanhuksia tulee kohdella inhimillisesti ja ihmisarvoisesti, mutta toisaalta kaikilla lapsilla ja entisillä lapsilla on oikeus päästä pois henkilökohtaisista painajaisistaan. Tämä on yksi niistä syistä joista vastuu vanhusten ihmisarvoisesta kohtelusta on parasta pitää kollektiivisena. Hieman paradoksaalisesti näyttää siltä, että yksityinen välittäminen saattaa edellyttää kollektiivista välittämistä. Mitä tapahtuisikaan, jos glorifioidun vanhemmuuden tilalle nousisi halu nähdä todellisuus sellaisena kuin se on ja yhteinen vastuu lasten kärsimyksestä?

Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments