Terve ja kiitos kaloista (eli yksinkertaistin itseni Facebookista)

Facebookkiin tuli taas uudistus. Tuurifacebookkailija kun olen ollut, huomasin sen vasta lehdistä. Lööpeistä ei tosin oikein selvinnyt, mitä oikeastaan on uudistettu ja mitä vaikutuksia sillä mihinkin todellisuudessa on.Taas pitäisi ottaa asioista selvää ja käydä yksityisyysasetukset läpi täikamman kanssa, opetella hyödyntämään uusia toimintoja ja ominaisuuksia ja olla valppaana entistä ovelampien tiedonkeruutapojen varalta. Tai sitten voi vain vetää töpselin seinästä. Asetusten loputon säätäminen ja päivitysten perässä pysytteleminen, kaikenkarvaiset kelmit ja huijarit, ja koko kaikkien kanssa kaiken-aikaa tunnelma ovat asioita jotka eivät oikein sovi hitaalle sielulleni joka on tottunut siihen että kun Platoninsa sulkee, on omaksunut arvokkaita ajatuksia joista on iloa ja hyötyä niin pitkäksi aikaa kun ne mielessä pysyvät. On tullut aika yksinkertaistaa, raivata elämästä marginaalisen kiva mutta jotenkin rasittava asia pois jotta tilaa tulisi tärkeämmille jutuille. Esimerkiksi, elämä itse on asia joka edelleen ottaa kiitollisena vastaan jokaisen ajan ja ajatuksenmurusen joka minulta vain liikenee.

Kyllä, olen Facebookin kautta pitänyt satunnaisesti yhteyttä sellaisiin ihmisiin jotka muuten olisivat kokonaan poissa elämästäni. Olen löytänyt uudelleen vanhoja kavereita, ja siitä on seurannut kivoja juttuja. Olen löytänyt tapahtumia ja kiinnostavia linkkejä. Nyt muistin, että Facebook ei sittenkään ole koko maailma eikä tilin sulkeminen saa minua putoamaan maan reunalta, tai edes bittiavaruudesta. Ne ihmiset joita kiinnostaa pysyä kärryillä elämästäni tai ne joille olen oikeasti Hyödyllinen Kontakti, saavat minut edelleen helposti tavoitettua. Odotanko liikaa ihmisiltä jotka sanovat ajattelevansa minua, jos uskon lujasti heidän kykyihinsä muistaa minua joskus sähköpostilla (jonka osoite löytyy vaikka googlettamalla nimelläni, sillä se googletus johtaa äkkiä tänne ja sivupalkissahan tuo sähköpostiosoite nököttää)? Tai soittaa, tai vaikka pudottaa tänne blogin puolelle pieni tervehdys? Vai onko “moi, mitä kuuluu?”-viestin lähettämisestä tullut jotenkin puuhaa johon ryhtyvällä täytyy olla vakaat ja kunnialliset aikeet? Pfft. Minua saa heittää tervehdyksellä, jos on puolituttu, kumminkaima tai muuten vain ihminen jonka mielestä olen jotenkin vinkeä tyyppi. Lupaan etten ryhdy oitis odottamaan kyseiseltä ihmiseltä viikottaisia tapaamisia ja kalliita joululahjoja.

Onko ystävän uusi määritelmä ”se joka seuraa mielellään lauseen tai parin tilapäivityksiä muttei itse vaivaudu tekemään mitään ystävyyden eteen?” Olen toki itsekin niitä ihmisiä joiden on huomattavan vaikeaa ottaa yhteyttä niihinkin ystäviin jotka mielessä pyörivät…mutta oikeasti? Onko ratkaisu saamattomuuden paapominen, vai pitäisikö tässä (taas ja edelleen) koittaa parantaa tapoja? Vaikka tietysti, jotenkin minusta tuntuu että saan vielä huomata etten oikeasti ole ihminen kymmenien kavereiden verkossa, vaan pikemminkin ihminen jolla on vain muutamia kavereita. Jos en olisi tässä todellisuudessa onnellinen- no, sanovat että Suomessa on tänä päivänä paljon yksinäisyyttä. Siis paljon Mahdollisia Ystäviä joita en vain ole vielä tavannut.

Vaan mitenköhän sen töpselin laita sittenkään on? Tiliä poistettaessa Facebook kysyi syytä poistamiseen, ja jokaiseen vaihtoehtoon oli liitetty vasta-argumentti. Takaisin ei ainoastaan pääse jos yliannos Reaalimaailmaa alkaa ahdistaa- ei, olen peräti kovasti tervetullut. Poistumissivua koristivat kavereiden kuvat varustettuna tekstillä ”sejase kaipaa sinua”. Tunnelma oli kuin olisi ollut kirkosta eroamassa. Lopulta kävi ilmi, että käyttäjätilin poistamisesta huolimatta jonnekin tietoni vielä jäävät lurkkimaan. Jos vain koitan kirjautua sisään tunnuksillani, profiilini hyppää takaisin eloon kuin paraskin zombi. Hrr. 

Kyllä. Nyt oli aika.


ETA: Piti tulla vielä sanomaan, että blogi sen sijaan on kasvanut ja kaunistunut. Uutuuksia ovat päivittyvä blogiluettelo jossa on pari uutta blogia ja hakutoiminto. Myös tagiluettelo on pidentynyt: uutena teemana on rauha josta olen kirjoittanut etenkin viime aikoina. 

Blogipalkinto!

Aikatherine antoi minulle kauniita vaaleanpunaisia ruusuja.




Taas pitää vastata viiteen kysymykseen, jotka onneksi ovat helppoja.


1. Lempiruoka: melkein mikä vaan missä on oman puutarhan tuotteita. 


2. Lempimakeiseni: suklaa on aina hyvää


3. Lempilukemiseni: tämän vuoden lukulistalta voisi mainita vaikka Manjit Kumar: Quantum. Einstein, Bohr and the Great Debate About the Nature of Reality sekä Carlos Eire: A Very Brief History of Eternity. Lähitulevaisuudessa näyttää kyllä siltä että Kankaanrakentajan oppaasta tulee uusi paras kaverini.


4. Mieleisin paikka tehdä käsitöitä: sohvannurkka jossa syntyvät neuleet, ristipistot, virkkaukset, neulakintaat ja kirjoitelmat, toki tarvittaessa viihdyn myös ompelukoneen ja kangaspuiden ääressä.


5.Lempielokuva: Äkkiseltään mieleen tulee Terminatorit, Sormusten herrat, Matrix 1, Star Trek 2009, The Day After Tomorrow, mutta on niitä muitakin. Mulla on niin henkevä maku...


Ruususia saa poimia mukaansa ken haluaa.

posted under | 2 Comments

Uskontojen sotaa parisuhteessa

”Lintu ja kala voivat rakastaa toisiaan, mutta miten ne voivat koskaan elää yhdessä?”
 ”Rakas, jos minä olisin lintu ja sinä olisit kala, minä olisin pelikaani ja sinä eläisit pussissani. Enkä koskaan nielaisisi sinua, en vaikka olisin kuolemaisillani nälkään.”

-kristitty mies muslimivaimolleen, foorumilta poimittua-


Syvällisten ihmissuhdepohdintojen aika jatkuu vielä yhden postauksen verran. Netti -ja jopa Reaalimaailmassa- on viime aikoina keskusteltu uskonnollisten erojen vaikutuksista parisuhteisiin. Johdannoksi aiheeseen käy Richard Waden postaus aiheesta täällä. Hiljattain joukkoon ennätti myös BlagHag Jennifer McCreight, joten kaipa tätä karnevaalia voi nimittää keskusteluksi. Yleissävy keskustelussa on ollut se että eriuskoisuus on potentiaalinen Iso Ongelma, ja että parhaiten pärjäävät ne pariskunnat jotka uskovat samalla tavalla. Näinhän se voi Reaalimaailmassa mennä, mutta onneksi filosofisessa blogissa voimme pohdiskella olemisten lisäksi myös pitämisiä.

Puoliso on ateisti. Minä olen entinen ateisti, nykyinen polyteisti. Olemme molemmat suomipakanoita, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna, olisihan siitä voinut aviokriisin kehittää että tuore rouva joka on avioitunut paatuneena ateistina vaihtaakin leiriä tuosta noin vain. Metafysiikasta nipottaminen ei ole tämän perheen juttu, mutta miten se on mahdollista? 

Potentiaaliseksi ongelmaksi uskonnon parisuhteissa tekee muutama asia.
Monet uskonnot vaativat pääsyä elämän tärkeysjärjestyksen kärkeen. Siis puolison ohi. Melkein mikä tahansa asia joka menee puolison ohi, voi tulla ongelmaksi parisuhteessa. Uskonnon lisäksi mieleen tulee äkkiseltään alkoholi, työ, playstation tai jopa lapset. Jokaisessa perheessä jossa tilanne on tämä, se puoliso jolle toinen on edelleen ykkönen, joutuu tekemään valinnan: tyytyykö hän siihen mitä tarjolla on, vai lähteekö etsimään palkitsevampaa ihmissuhdetta. (Nythän on myös niin, että rakkaus ei ole sama asia kuin parisuhde. Rakastaminen ei velvoita jumittamaan huonossa parisuhteessa hinnalla millä hyvänsä eikä toisaalta ole läheskään ainoa edellytys parisuhteelle.)

Ensiksi tulevat ennakkoluulot. Tiedättehän: ateistit ovat tunnevammaisia, kylmiä tylsimyksiä (joilla ei ole seksuaalimoraalia). Kaikki muslimit ovat vähintään wannabe-terroristeja (jotka ajattelevat vain paratiisin neitsyitä vaikka heillä on jo neljä vaimoa), kristityt ovat aivottomia rovionrakentelijoita (ja lisäksi pedofiliaan taipuvaisia kaappihomoja), juutalaiset ovat ketkuja jotka yrittävät valloittaa koko maailman (silloin kun eivät harrasta sodomiaa ja pidä vaimojen ohella seksiorjia) ja hindut lehmienpalvojia jotka lisääntyvät kuin kanit Kama Sutran opastuksella. Pakanat ovat tietysti kaikista pahimpia: huomiohakuisia, saatanaa palvovia taikauskoisia metsäläisiä (joilla ei ole seksuaalimoraalia). Oikeisiin ihmisiin tutustumisessa on se ongelma, että se usein tuppaa hälventämään ennakkoluuloja. Emmekö voisi, esimerkiksi, todeta että toisten silmissä oma viiteryhmämme on kokoelma kauhistuttavia pervertikkoja ja pahuuden kätyreitä, ja ottaa siten ensimmäisen askeleen avarakatseisuuden tiellä? Ja sitten toisen: jos minä tiedän etten ole erityisen paha, hullu enkä ennenkuulumattoman pervo, onko mahdollista että sama pätee muihinkin ihmisiin? Etenkin niihin vetovoimaisiin yksilöihin? Ongelma on, että vaikka uskomme lujasti että kaikista suurin on Rakkaus, käytännössä kaikista suurin on usein rakkaus omiin ennakkoluuloihin. Monesti ihminen ei ainoastaan ole jotakin mieltä asioista, vaan haluaa palavasti olla juuri sitä mieltä kuin on. Se ei ole minusta erityisen kiitettävä eikä suojelemisen arvoinen ominaisuus.

Sitten on tämä vakaumuspuoli. Monissa uskonnoissa on tiukka moraalinormisto, eikä vaihtoehtoisten kantojen kanssa tarvitse eikä ole edes suotavaa tulla toimeen. Tämä kertoo kuitenkin uskonnon dogmaattisuudesta, ei siitä etteivätkö erilaisilla moraalikäsityksillä varustetut ihmiset yleisesti ottaen voisi tulla aivan mainiosti toimeen, arvostaa toisiaan ja rikastuttaa toistensa elämää. Pariskunta voi olla valmis kuuntelemaan toisiaan, keskustelemaan moraalikysymyksistä ilman tuomitsemista, sopia ja tehdä kompromisseja. Tiedän, se on vaikeaa, mutta ei rakkaudessa ollut tarkoitus päästä helpolla. Joissakin kysymyksissä voi myös sopia olevansa eri mieltä. Tämä ei ole huono ratkaisu, jos edeltävä keskustelu on osoittanut molemmille että näkemyseron takana ei ole pahuutta ja typeryyttä vaan hieman erilaiset painotukset arvoissa. Toisen ei ole pakko olla samanlainen kuin minä jotta voisin arvostaa häntä. Kielteisiä piirteitä eivät ole ne piirteet jotka eroavat omistani, vaan jokainen voi itse päättää miten havaittuun erilaisuuteen suhtautuu. Onko se rikkaus vai uhka? Mitä rakastava ihminen ylipäätään tekee moralisoimassa rakastettuaan?

Johtopäätös: uskonto ei sinänsä ole este, mutta se on asia josta helposti voi tehdä esteen. Jos omia käsityksiä rakastaa yli kaiken, pääsee helpoimmalla kun ottaa samanmielisen puolison. Toisaalta, onko ihmisen hyvä suojata ennakkoluulojaan niin pontevasti? Eikö omien käsitysten pohtiminen ja mahdollisesti korjaaminen ole se mikä ihmistä kasvattaa ja kehittää? Uskontojen välisistä kuiluista puhutaan myös mielellään silloin kun tarkkaan ottaen pitäisi puhua paheista: joustamattomuudesta, jääräpäisyydestä, kontrollinhalusta ja taipumuksesta moralisointiin. Uskontoa käytetään usein lupana halveksua, alistaa ja käyttäytyä muuten vain vaativasti ja idioottimaisesti. Ei, en minäkään voisi olla sellaisen ihmisen kanssa jonka mielestä olen hävettävä ja tyhmä pakana tai vain moraaliton ja paha. En haluaisi olla sellaisen kanssa jolle kelpaisin vain silloin kun täyttäisin pitkän listan pikkumaisia ja käsittämättömiä uskonnollisia vaatimuksia. En voisi olla kumppani sietämättömän ylimieliselle ihmiselle joka vaatii saada nousta yläpuolelleni arvostelemaan ja paukuttamaan minua päähän pyhillä kirjoituksilla. En voisi olla myöskään sellaisen ihmisen kanssa jonka kanssa ei voi keskustella syvällisistä asioista järkevästi, törmäämättä jatkuvasti ”mutta tältä musta nyt vaan tuntuu ja mulla on oikeus pitää virhepäätelmäni kun kerran haluan”-muuriin. Mutta ei vika silloin olisi eriuskoisuudessa vaan siinä että toisella on pahoja asenneongelmia enkä ole hänelle yhtä rakas kuin hänen paheensa. Jos pitkän parisuhteen haluaa saada toimimaan, kannattaa olla vähemmän kiinnostunut toisen muuttamisesta ja toisaalta valmis muuttamaan omia käsityksiään. 

Toinen, edellistäkin pahempi johtopäätös on, että myös uskonnosta täytyy pystyä puhumaan kotona, vaikka se tuntuisi miten vaikealta ja vaikka asioista oltaisiin eri linjoilla. Minusta on hienoa että voin puhua Puolisolle teologisista pohdinnoistani, ja hän tarkkanäköisenä mutta hyväntahtoisena ateistina pitää pohdintojani mielenkiintoisina ja ajatuksia herättävinä. Olemme erilaisia, ja se on rikkaus molemmille. Jos toimeen tuleminen taas perustuu siihen että tietyistä asioista ei sovi keskustella, ovat puolisot pystyttäneet väliinsä muurin. Niin kauan kuin asioista pystytään puhumaan, ja niistä yritetään puhua rakentavassa ja ystävällisessä hengessä, mikään ei ole mahdotonta. Toisaalta, aluksi vähäpätöiseltäkin tuntuva tabu voi helposti kasvaa ongelmaksi joka voi lopulta kaataa koko suhteen. 

Niin, voimme puhua uskonnosta erottavana tekijänä. Minusta tosin jotakin olennaista aiheesta kertoo jo se, että erilaisuus oletetaan lähtökohtaisesti potentiaaliseksi ongelmaksi eikä potentiaaliseksi näkökulmien rikkaudeksi. Jos sukset rakkaan kanssa alkavat mennä ristiin, olisi ehkä hyvä hetki puhua myös ennakkoluuloisuudesta, ahdasmielisyydestä, kontrollinhalusta, jääräpäisyydestä ja kovasydämisyydestä- konkreettisista paheista ja rakkaudesta paheisiin. Siis asioista joita voi käsitellä ja joille voi tehdä jotakin, jos aikaa, rakkautta ja armotonta yritystä löytyy. Ihmissuhteissa on usein niin että mahdottomia ovat vain ne asiat joita haluaa mahdottomina pitää. Uskonto ja muut herkkää egoa pistelevät aiheet eivät tietenkään ole miellyttäviä puheenaiheita. Suuri kysymys onkin: olemmeko valmiit tekemään rakkauden vuoksi myös epämiellyttäviä asioita? Uskonto onkin yksi monista asioista joilla voi mitata rakkauden määrää- ja kuten Reaalimaailmassa usein on, se määrä osoittautuu usein vähäiseksi. Sekin on ihan ok, paitsi siinä tapauksessa että haluaa kuvitella sen suuremmaksi.

Lakia, moraalia ja syysmusiikkia

Tänään ei tarvitse vaivautua itse tarinoimaan, vaan riittää kun linkittää Anu Silfverbergin kolumniin Hesarissa.

Ja sitten mulla olisi teille vielä video joka kuulostaa ihan kirkkaalta syyskuun päivältä Virkkalan pelloilla.


Olemassaolo, Kauneus, Elämä, Kaikki

Eilinen. Aamulla Puoliso lähti työmatkalle toiseen kaupunkiin, niin kauas ettei ehtisi illaksi kotiin. Minun ohjelmassani oli luento Helsingissä. Hitaan aamun jälkeen suuntasin sinne haalimaan tohtorintutkinnostani vielä puuttuvia opintopisteitä.

Luennolla analysoitiin tätä uutista, jossa kerrottiin kyselystä jonka mukaan joka toinen mies olisi valmis jättämään naisensa jos tämä lihoisi liikaa. ”Kannattaa siis pitää huolta painostaan.” kommentoi Kuivakka Nainen ja haukkasi näyttävästi omenaa. ”Eipäs, vaan naisen kannattaa olla valmiiksi lihava.”, minä sanoin. Parisuhdemarkkinat voivat olla raakaa peliä, mutta mitä väliä sillä on, kun maailmassa on vielä Rakkauttakin. Rakkaus on ehkä uhanalainen laji, mutta se on myös sokea, laskutaidoton ja lempeä. Miten täynnä maailma on ihmisiä jotka kuvittelevat metsästävänsä Rakkautta, mutta todellisuudessa hapuilevat vain häilyvän hyväksynnän perässä, sellaisen jonka kääntöpuolella on pientä pränttiä kuin vakuutussopimuksessa? Miten moneen kertaan olisin masentunut tähän ikään mennessä hengiltä, jos olisin joutunut elämään koko elämäni siinä uskossa että se on kaikki? Miten yhteiskunta paimentaa meitä yrittämään rakkauden käsittelemistä mahdollisuuksien, todennäköisyyksien, ominaisuuksien, syiden ja seurausten käsitteiden avulla, sillä lopputuloksella että rakkaudesta tulee myytti, jälkimodernin maailman yksisarvinen josta voi unelmoida kunhan ymmärtää todellisuudessa tyytyä halpoihin muovikopioihin. Mutta yksisarvisia on olemassa, samoin Rakkautta, eikä kumpikaan muistuta paljoa kulttuurista kuvajaistaan. Tämä on muuten myöskin ”rakkautta” käsittelevän tieteellisen tutkimuksen perusongelma: se kuvaa niitä ilmiöitä jotka se on sattunut kiinni saamaan, ja antaa tutkimuskohteiden hoitaa nimeämispuuhat. Lopputuloksena on kiinnostavaa tietoa laajasta kirjosta elävää elämää jolla on enemmän, vähemmän tai jopa ei mitään tekemistä Rakkauden kanssa. 

Virkkalan-bussille päästessäni olin syvien mietteiden vallassa. Rakkaus ei ole suhteen alku, vaan ovi toiseen, parempaan maailmaan. Maailma jossa on joku jota rakastaa on arvokas tuhannella selittämättömällä tavalla. Se on maailma joka on ehkä vieläkin käsittämättömämpi kuin Realiteettien maailma, ja omalla tavallaan yhtä kova ja julmakin. Mutta sieltä puuttuu se raadollisuuden arkkitehtuuri jota meille kaikille kaupitellaan välttämättömyyksinä joihin voi vain sopeutua. Eksistenssistä jonka läpi on tottunut räpiköimään kohti hautaa, tulee koti. Tietysti rakkaudessa on kysymys myös ihmisistä, ja sitä myötä hormoneista ja sosiaalisen lajin edustajana elämisen vaikeudesta. Jopa Realiteeteista. Ja tietysti suurista tunteista. Mitäpä sitä ei tekisi sellaisen ihmisen vuoksi jonka olemassaolo on välttämätön ehto maailman siedettävyydelle? Huomasin, että ajatukseni olivat lähestymässä oivallusta: Rakkauden erottaa kaikista haileista sisarustunteistaan se, että siinä on kyse pienen ihmisen suurten tunteiden lisäksi myös suurista asioista: Olemassaolosta, Kauneudesta, Elämästä, Kaikesta. Tänä aamuna, etsiessäni luennolla mainittua uutista linkitettäväksi huomasin että sen paremmin uutisessa kuin sitä saattelevassa julmassa, pinnallisessa kommenttiketjussa ei mainittu sanaakaan Olemassaolosta, Kauneudesta, Elämästä ja Kaikesta. Niinpä niin ja M.O.T.

Puolentoista tunnin aikana pähkäilin rakkauden arvoitusta bussissa joka pysytteli pitkään auringonlaskun perässä, mutta Lohjalle tultaessa joutui lopulta syysillan pimeyden nielaisemaksi. Kotipihalle saapuessani ihmettelin, olinko unohtanut valon palamaan eteiseen lähtiessäni. Yläkertaankin?  Sitten huomasin, että pimentyneessä pihassa seisoi auto, ja sydämeni jätti lyönnin väliin. Avasin oven, ja eteisestä näin että keittiössä istui Puoliso tekemässä voileipää. ”Mä ajattelin, että voisin sittenkin ihan hyvin ajaa yöksi kotiin vaimon luo.” sanoi Puoliso, siis se mies jonka hartiat ovat normipäivänäkin ajamisesta jumissa ja jolle on haaste herätä seitsemältä, puoli viidestä puhumattakaan. Kymmenen vuoden arjen jälkeen, ja kun edessä vielä avautuu koko loppuelämä, hän on valmis näkemään paljon vaivaa ja sietämään epämukavuutta voidakseen viettää kanssani pari loppuillan viimeistä väsynyttä tuntia ja liian lyhyiksi jäävät yöunet. Katsoin häntä silmiin ja näin niistä heijastuvan kuvajaiseni. Hän ei ollut päivän reissussa rähjääntynyt eikä lihava, vaan Elämä ja Kaikki.

Jos sana tällaisen todellisuuden olemassaolosta joskus tulee yleiseen tietoon, Cosmopolitan kyselyineen on historiaa. 

Väkivallan historiaa suomalaispakanallisin silmin

Pitää alkaa tekemään lähtöä Helsinkiin, joten tänään en ehdi pidemmälti blogata. Käykää sen sijaan lukemassa tämä erinomainen kirjoitus Taivaannaulan blogista.



Johtoja ja päätöksiä blogistaniassa

Kiireisille Lukijoille tiedoksi: tämän postauksen olennaisen sisällön voi tiivistää kahteen lauseeseen: Blogi ei ole kenenkään koko elämä. Ei edes niiden jotka ripottelevat blogiinsa murusia elämästään. 

En tiedä, johtuuko se syksyn myötä vilkastuneista kävijämääristä vai mistä, mutta useampikin seuraamani bloggaaja on viime aikoina kirjoittanut tästä. Minullakin aihe on ollut kirjoituslistalla jo vuositolkulla. Siihen on hyvä syy. Te, Rakkaat Lukijamme, joita ilman olisimme vain unohdettuja pihahduksia bittiavaruuden loputtomassa mustuudessa, teette meistä johtopäätöksiä, ja ne menevät säännönmukaisesti pieleen. Siinä ei sinänsä ole mitään vikaa…ennen kuin omituiset johtopäätöksenne alkavat ilmetä siinä miten bloggaajia kohtelette. On bloggaajia joista levitellään keskustelupalstoilla perättömiä juoruja niiden tulkintojen perusteella jotka joku on heidän postaustensa rivien väleistä tehnyt. On bloggaajia (kuten minä) jotka hämmentävät ihmisiä Tosielämässä käyttäytymällä odotusten vastaisesti. Eniten on ehkä niitä, jotka (toisin kuin minä) saavat hutkia työkseen kimpustaan härkäsen kokoisten kärpästen laumoja. Se mitä bloggaaja sanoo, ja se mistä tulee julkinen totuus, ovat usein vain kaukaista sukua toisilleen.

Omassa hampaankolossani on vain muutama myytti joihin olen itse oikeassa elämässä törmännyt.

1)      Kirjoitan paljon etiikasta. Se ei tarkoita sitä että analysoisin, arvostelisin ja tuomitsisin jokaisen tapaamani ihmisen jokaisen teon ja mielipiteen. Suoraan sanottuna, sellainen ei kiinnosta minua pätkääkään. Yritän aktiivisesti olla arvostelematta ihmisiä joista pidän. Ja tiedoksi Tosielämästä Tutuille tai sellaisiksi mieliville: minulle tulee hyvin epämukava olo, jos kysytte naamatusten, teettekö jossakin asiassa väärin. Ette te yleensä oikeasti halua tietää, vaan ainoastaan saada synninpäästön. Tehkää minulle palvelus älkääkä kysykö, tai jos kysytte, maksakaa asiantuntijamielipiteestäni kolmesataa euroa joilla voin painua kylpylään terapoimaan keskustelun johdosta haalentuneen ystävyytemme aiheuttamia suruja.

2)     Kirjoitan myös ympäristöetiikasta ja yksinkertaisesta elämästä. Se ei tee minusta ekojeesusta. Meillä on auto, syömme lihaa ja jätteen mallikelpoinen kierrätys on osoittautumassa ikuisuushaasteeksi. Silloin tällöin ostan ja käytän tavallisia vaatteita. Ja välillä minut on mahdollista saada kiinni tyhmästä, ajattelemattomasta tai peräti paheellisesta toiminnasta. Tämä kaikki ei tarkoita, että bloggaajan pitäisi tehdä julkisia katumusharjoituksia tai edes selitellä tekemisiään julkisesti. Teen tietysti parhaani elääkseni ympäristöystävällisesti, ja joissakin asioissa olen onnistunut oikein hyvin. Mutta koko totuus ekojeesustelu ei ole, eikä sen mielestäni tarvitsekaan olla. Olen tavannut pitkän liudan ekojeesuksia ja havainnut ylivoimaisen enemmistön rasittaviksi tyypeiksi. Yritän sanoa, että edes bloggaavat filosofit eivät ole käveleviä ideologioita vaan ainoastaan ihmisiä joilla on paljon ajatuksia. 

3)      Kirjoitan välillä seksuaalisuudesta ja feminismistä, lähinnä siksi että yhteiskuntamme moralistit ovat jatkuvasti aiheen kimpussa enkä ole ihan valmis jättämään etiikkaa näiden reikäpäiden haltuun. Minulla on kai yleisellä tasolla erittäin vapaamieliset asenteet, mutta todellisuudessa rivihelluntaisaarnaajalla voi hyvinkin olla kiinnostavampi rakkauselämä kuin minulla. Kirjoitan mielipiteistäni, en oikeasta elämästä, sillä tässä kuten monessa muussakin asiassa mielipiteeni ovat värikkäämpiä kuin oikea elämä. Ihan oikeasti ihminen voi innostua asioista jotka eivät suoranaisesti kosketa hänen omaa arkeaan ja puolustaa sellaisten ihmisryhmien etuja joihin hän ei itse kuulu. Ja mitä maineeseeni telaketjufeministinä tulee…no, riittänee jos sanon että Oikeassa Elämässä pääsen lähinnä vakuuttelemaan, etten ole alistettu tossukka. Enkä ole edes varma siitä että olen täysin onnistunut puuhassa. Se siitä.

4)      Mistä pääsemmekin Suureen Totuuteen, jonka kertoo parhaiten suora lainaus Aviomieheltä: ”Susta saa blogissa ihan erilaisen kuvan kuin tosielämässä.” Hän on muuten oikeassa. Luulen, että sama pätee jokikiseen bloggaajaan. Ihmisissä on monia puolia. Minun tapauksessani, alkaen siitä että ilmaisen itseäni kirjallisesti paljon paremmin kuin suullisesti.

Luulenpa, että jotakin vastaavaa voi sanoa jokaisesta bloggaajasta. Eikä tämä tarkoita että olisimme epäonnistuneita, heikkoja tai muuten vain aina valppaiden Anonillien haukut ansaitsevia ihmisiä. Kuten kaikki muutkin, olemme samanlaisia monipuolisia, monimutkaisia ihmisiä jotka elävät suuressa jännittävässä maailmassa. Siinäkin on oma kauneutensa. Mikäpä siis olisi minun, kuten monen muunkin bloggaajan, tämän vuoden joululahjatoive? Ehkä se, että yrittäisitte suhtautua meihin avoimin mielin kommenttilaatikoissa ja tosielämässä. Tai ette ainakaan suuttuisi havaitessanne että emme olekaan ihan, tai yhtään, sellaisia miksi meidät kuvittelitte. Teillä on kaikki valta omaan mielikuvitukseenne, mutta oikeasti me saamme olla ihan mitä ikinä haluamme ja mihin kykenemme. Se vapaus on parhautta.

Akun & Pellen kielikoje pistää Lyytin kirjoittamaan

Minä olen valioluokan mahtikieliveijari.


Entä te? Kielitaidon voi testata täällä

posted under | 0 Comments

Kirje voimattomalle kapitalistille

Parahin Kauppias,


Kauan sitten, kauan ennen kuin olin syntynytkään, teit Esivanhempieni kanssa sopimuksen. ”Älkää enää viitsikö raataa tuottaaksenne itse tarvitsemanne vaatimattomat tavarat.”, sanoit. ”Menkää vaikka tehtaaseen tekemään rahaa, niin valmistutan toisissa tehtaissa kaiken mitä tarvitsette ja paljon enemmänkin. Saatte hienoja, pakattuja, tasalaatuisia tavaroita vaivattomasti ja edullisesti. Saatte enemmän kuin olette koskaan osanneet itsellenne toivoakaan. En tahdo aikaanne enkä vaivannäköänne, ainoastaan rahaa.” Esivanhempani luottivat sinuun, alkoivat unelmoida mukavasta elämästä. Rouva laski virkkuunsa, vei lapset päiväkotiin ja hankki itselleen päivätyön. Isäntä alkoi unelmoida oman tuvan lisäksi kesämökistä. Molemmat alkoivat vertailla itseään naapureihin ja tuttaviin ja määritellä menestyksensä elämässä sen mukaan, mitä esineitä he omistivat. Et kuitenkaan pitänyt omaa osaasi sopimuksesta. Minä ja Esivanhempani tahdoimme kyllä laadukkaita, hienoja tavaroita kohtuuhinnalla. Halusimme kyllä paremman elintason. Mutta emme tahtoneet myrkyttää ympäristöämme, emme tappaa kokonaisia lajeja sukupuuttoon, emme kasvaa ahneiksi ja loputtoman tyytymättömiksi ihmisiksi joille mikään ei riitä kuin hetkeksi, emmekä tahtoneet riistää köyhempien maiden työntekijöitä tai aiheuttaa kokonaisten teollisuudenalojen kuihtumista täällä kotimaassaame.

Olet kertonut, miten me kuluttajat olemme kuninkaita, mutta aina kun lähestyn Sinua protestoidakseni nykytilannetta, saan vain tynnyrillisen kuluneita selityksiä jotka tiivistyvät siihen, että asiat ovat juuri niin kuin niiden on välttämättä oltava. Kun sanon Sinulle, että maailma on epäoikeudenmukainen, sanot että se on silti paras mahdollinen. "Yritä nyt ymmärtää, pikku filosofi: markkinat eivät ole valmiita maksamaan kunnollisista ja eettisistä tuotteista. Liian kestävien tavaroiden valmistaminen on huonoa bisnestä. Joka tapauksessa kysyntä on liian pientä. Idealistit eivät pärjää kovassa kansainvälisessä kilpailuissa. Ja vaikka Kauppiaat toki ovat kunnollisia, eivät he millään kykene valvomaan pitkiä alihankintaketjuja joissa sattuu ja tapahtuu. Sitä paitsi kyllä tässä ihan laillisesti toimitaan, ja jos te idealistit heittäydytte liian hankaliksi, koko tuotanto voidaan siirtää Kiinaan ja työttömiä tulee taas tuhansittain lisää."

Kirjoitan sinulle, parahin Kauppias, ilmoittaakseni että voit pitää Esivanhempien hyvässä uskossa tekemää sopimusta purettuna. Koska minäkin olen vain yksi ihminen suuressa maailmassa, en tietenkään voi katkaista sadan vuoden aikana rakennettua riippuvuutta tuosta vain. Voin kuitenkin alkaa ottamaan askeleita siihen suuntaan. Aion opetella hyödyllisiä taitoja, juuri niitä joiden vakuutit olevan tarpeettomia nykymaailmassa. Aion kasvattaa perheelleni ruokaa. Aion tehdä itse vaatteita ja kodintekstiilejä, tehdä saippuaa ja ylipäätään pyrkiä itsellisyyteen.

Koska Sinä, parahin Kauppias, olet valehtelija. Sanot ettemme pärjää ilman Sinua. Sanot että käsityö on arvotonta ja turhaa ajanhaaskausta. Sanot että emme osaa, että emme jaksa koska satuimme onnettomuudeksemme syntymään kaupunkilaisiksi. En väitä että olisit täysin väärässä, mutta en myöskään niele sanojasi kritiikittä. Olen huomannut että Sinulla on tavattoman paljon sanomista ihmisille jotka eivät halua tanssia täsmälleen pillisi mukaan, mutta että niiden sanojen tukena ei ole muuta todistetta kuin itse itsellesi antamasi auktoriteetti.

Niinpä minä aion kokeilla kuinka kauas uho kantaa. Otan itse selvää siitä, missä rajani menevät, mikä riittää, mikä on oikeasti kannattavaa, mitä jaksan ja osaan. En enää anna Sinun kertoa, millainen olen, mitä haluan ja mikä tekee minut onnelliseksi. Aion ottaa näistäkin asioista selvän itse. Ehkäpä en olekaan täysin kyltymätön. Entä jos en kaipaakaan rahan lisäksi pelkästään viihdettä, palvelua ja hemmottelua? Ehkäpä en haluakaan vain valtaa ja rahaa, vaan olenkin sellainen ihminen joka tuntee itsensä rikkaaksi notkuvien omenapuiden keskellä, mittaillessaan valmistunutta käsityötä ja todetessaan sen käyttökelpoiseksi? Ehkäpä en olekaan onnellinen jos saan rajattomasti lisää kaikkea ja siihenkin vielä vaihtelua, vaan löydän onneni opetellessani tyytyväisyyttä. Uskallan unelmoida ja yrittää, sillä tiedän Sinusta jotakin: sitten kun saavun rajoilleni, Sinä kyllä otat minut avosylin takaisin laumaasi. Eikä silloin ole kyse anteeksiannosta, ei rakkaudesta vaan ihan vaan siitä että vaikka olet tehnyt parhaasi kasvattaaksesi minusta uskollisen palvelijan, todellisuudessa et kaipaa rakkauttani vaan tulet aina nappaamaan mielelläsi jokaisen sentin jonka Sinulle vastahakoisesti ojennan.


Inspiraatiosta kiitän jälleen Kulutusjuhlaa ja tätä Kuluttaja-lehdessä ilmestynyttä artikkelia jossa käsitellään farkkujen tuotanto-olosuhteita.

Iustum pretium

Joulumarkkinoilla tai vaikka Virkkala-päivillä on aina myytävänä käsitöitä. Sukkaparin voi saada 10-15 eurolla, pitsiliinan vitosella. Tekijä on kai ajatellut että on kiva jos materiaalikulujen jälkeen käteen jää muutama euro. Todellisuudessa kyse on törkeästä polkumyynnistä joka syö sekä käsityön arvostusta että elinmahdollisuuksia niiltä käsityöläisiltä jotka haluaisivat ansaita elannon töillään. Kulutusjuhlassa onkin virinnyt keskustelu käsitöiden oikeasta hinnasta.

Kymmenen euron bruttotuntipalkka on kai kohtuullinen, jos ajatellaan että sen verran nettoaisi yrittäjäriskin ottamalla ja asiaankuuluvat maksut maksamalla? Sillä kaavalla laskettuna, voisin veloittaa  nopeatekoisista miesten Seiskaveikasta tehdyistä perussukista viitisen kymppiä. Ohuesta langasta tehdyt pitsisukat maksaisivatkin sitten jo kolminumeroisen summan. Todella taitoa ja aikaa vaativat sukat- sanotaanko tässä postauksessa esittelemäni baijerilaissukat- maksaisivat useita satoja euroja. Eivät koneella ommellut vaatteetkaan tällä kaavalla halvaksi tule. XL-kokoisen, reilun pituisen mekko/essusetin materiaalikulut ovat noin 35 euroa, mikä on mielestäni vielä sopuhinta jokapaikanasusta joka kestää kovaa kulutusta vuoden ympäri, noin 1-2 vuoden ajan. Jos eläisin siistiä kaupunkilaiselämää, maalaismekon eliniänodote olisi toki vieläkin pidempi. Asun valmistamiseen (kankaan pesu ja silitys, leikkaus, ompeleminen) menee arviolta kahden työpäivän verran aikaa. Vau. Tässä minä istun ja näpyttelen blogiani parinsadan euron päivänasussa. Taidankin mainita asiasta seuraavan kerran kun joku piikittelee ulkoasuni vaatimattomuutta. Ja jatkossakin politiikkani on, että teen käsitöitä vain itselle tai lahjaksi.

Mistä tämä hullu tilanne on tullut? Minä lähtisin syyttämään siitä halpamuotia joka on sekoittanut käsityksemme siitä, mitä käsityö saa maksaa sekä siitä mitä vaatteelta sopii odottaa. Olemme tottuneet siihen että paitapuseron (joka on teknisesti niin paljon vaativampi toteuttaa kuin maalaismekko etten edes lähtisi yrittämään sellaisen tekemistä) saa parilla kympillä, kolme paria sukkia löytää koska tahansa kympillä. Halvan tavaran tulvassa häviää vähitellen myös laadun taju. Onneksi muotikin vaihtuu niin nopeasti, että huonolaatuinenkin vaate varmasti kestää yhden sesongin. Miten kätevää…

Käsityön tuotteet on viimeistelty huolellisesti ja tehty kestämään. Materiaalit ovat laadukkaita- lankakaupasta ei edes löydy heikkolaatuista akryylia josta kaupan villapuserot on järjestään tehty. Keinokuitulangat ovat usein efektilankoja, arkikäyttöön tarjotaan laadukkaiden sekoitteiden lisäksi merinoa, suomenlampaan villaa, bambua ja aloeverakäsiteltyjä lankoja. Vaatekaupassa tällaisia ihanuuksia ei osaa edes kaivata. Niin yleisestä tiedosta häviää hiljalleen laadun taju, ymmärrys siitä millainen on hyvin tehty vaate, miltä se tuntuu ja mitä sen kuuluu kestää.

Mieleen nousee myös nopeasti kysymys: jos vaatteet ovat täällä, pitkien kuljetus- ja valmistusketjujen päässä niin halpoja, saavatko kaikki tuotantoketjun jäsenet kohtuullisen korvauksen työstään? Tekevätkö he kohtuullisenpituisia työpäiviä inhimillisissä olosuhteissa? Vai onko halpa hinta revitty paitsi laadun, myös ihmisoikeuksien kustannuksella? Oikeasti halpuuden takana on paljon muutakin kuin vain teollisen tuotannon tehokkuutta. Heitänkin kysymyksen paremmalla laskupäällä varustetuille historian tuntijoille (joita joukossanne onneksi on!): jos laadusta ei olisi tingitty missään kohdassa, kuinka paljon tämän päivän vaatteet ovat halventuneet wanhoista hyvistä ajoista? Kuinka paljon vaatteiden kalleutta vaikka satakin vuotta sitten selittää se että ihmisten mahdollisuudet valita halpaa ja huonoa olivat paljon nykypäivää rajallisemmat? 

Meillä valmistaudutaan taas talveen. Eräs tärkeä syyspuuha on ensi vuoden mekkokankaiden tilaaminen. Ne saapuvat tänne juuri syystöiden hiljentyessä, siksi kun aikaa taas riittää ompelemiseen. Maailman hulluutta ihmetellessäni minusta tuntuu taas siltä että vaikka vaatteiden hankkiminen kirpputorilta on kiitettävää, myös erottuvalla yksinkertaisuudella on tärkeä paikkansa. Oman kulutuksen pienentäminen kohtuullisiin mittoihin on vasta osa ratkaisua. Tarvitaan myös selkeästi erottuvaa kapinaa käsityönä tehtyjen kestävien, ihmisarvoa kunnioittavien vaatteiden puolesta. Tavarapaljouden keskellä kirpputorilta ostetun tai edes itse tehdyn vaatteen alkuperää ei erota helposti eettiseksi, ja siksi niihin sisältyvä hyvä sanoma on hiljainen ellei siitä erikseen puhuta. Vielä siis tarvitaan vaatteita jotka viestittävät kantajansa olevan ihminen joka kieltäytyy osallistumasta muodin ja massatuotannon luomaan hulluuden kierteeseen. Erottuvassa yksinkertaisuudessa myös erottuvuus on tärkeää. Erottuvuus puhuu, ja tässä meillä on ongelma josta olisi syytä puhua paljonkin.

Huonot argumentit lisääntymispuuhissa!

Hesarissa on nyt pari päivää kohistu Alastonsuomi-sivustosta jonka perusteella alastonkuvien esittelystä on tullut melkein kansanhuvia. Tänään oikein pääkirjoitukseksi oli päässyt teksti jota lukiessa saatoin suorastaan nähdä tekokukan tärisevän kirjoittajan hatussa hänen valikoidessaan sopivaa kirjoitettavaa Epä-älyllisten argumenttien 10 kärjessä- opuksesta. Ajatelkaa lapsia ja sitä että parikymppiset kuvien lähettelijät voivat olla kolmekymppisenä äitejä! (Äitien muuttuminen seksikammoisiksi hysteerikoiksi on aina kummastuttanut minua suuresti. Kyllähän juuri äitien kuvittelisi tietävän että monet aikuiset harrastavat välillä seksiä. Vai ovatko he saaneet siitä traumoja?) Mitä siitä tulee jos itsensä kuvaamisesta alasti ja kuvien laittamista aikuisviihdesivustolle tulee kansanhuvia? Entä jos vanhana kaduttaa? Kiusataanko ITE-pornoilijan lasta koulussa (aivan kuin vanhempien harrastukset oikeuttaisivat lapsen kiusaamisen. Ei !!#@***, koulukiusaaminen ei ikinä lopu tästä maasta niin kauan kuin meillä on turveloita jotka julkisuudessa asti kehtaavat syyllistää kiusaamisen uhreja)? Eikö tätä onnen ottamista omiin käsiin voisi vaikka kieltää, ihmisten omaksi parhaaksi?

Pahoittelen uusille lukijoille, mutta en jaksa alkaa purkaa Epä-älyllisten argumenttien topkymppiä n:ttä kertaa. Filosofia vähän väsyttää nyt. En tiedä, mitä siitä tulee että tavalliset suomalaiset eivät jätä pornoteollisuutta photoshopatuille ammattilaisille, vaan innostuvat kymmenien tuhansien ihmisten joukolla oman seksielämänsä ikuistamisesta. Minusta se kuulostaa jotenkin terapeuttiselta ja emansipatoriselta. Tarkkaan analyysiin asiantuntemukseni ei kuitenkaan riitä, sillä toisin kuin Hesarin keskustelupalstan vakionärkästyjät, olen löytänyt loistavan keinon välttyä siveettömyyden tulvalta. En ole käynyt Alastonsuomi-sivustolla. En ole kokeillut, monenko klikkauksen takana kova porno on, eikä minulla ole aavistustakaan siitä löytyykö sieltä naapureideni, herkkien nuorten tyttöjen tai likaisten vanhojen setien kuvia. En tiedä, ovatko sivuston kuvat ihania vaiko kamalia. En tiedä, sillä minua ei kiinnosta kiihottaa itseäni sen paremmin närkästymällä kuin amatööripornoa kuolaamalla.

Närkästyminen nimittäin on yksi kiihottumisen muoto, joka intensiteetissään voi hyvinkin pärjätä seksuaaliselle kiihottumiselle. Ilmiö on tuttu jo varhaisilta askeeteilta, jotka saarnasivat pitkään, hartaasti ja yksityiskohtaisesti kuvaillen lihan himoista. Kuten Paul Ekman on todennut, tunteen voi suhteellisen helposti peittää toisella, yhtä intensiivisellä tunteella. Vaikeaa on tyyneys. Lievempi kiinnostus voi olla lähellä himoa, mutta himoon kohdistuva intensiivinen närkästys ei ole yhtään sen kauempana. Intohimoton analyyttisyys ja kyky elää ja antaa toisten elää ovat vapauden tunnusmerkkejä. Huonojen argumenttien hapuilu ei useinkaan kerro ainoastaan sanojan logiikanlahjoista, vaan myös suurista tunteista. Seksi on moralistin ja amatööripornon tekijän yhteinen nimittäjä. Kiusallista- mutta ei sille joka avoimesti esittelee alastonkuviaan vaan sille joka väittää toivovansa, että seksi katoaisi julkisuudesta kokonaan. Jos niin todella kävisi, mistä närkästyjä sitten närkästyisi? Siitä, että täyshunnutettu nainen on käyttänyt ripsiväriä vai siitä että ihmiset puhuvat kahveleiden sijaan haarukoista?

Entä onko moraalisesti kiitettävin ihminen se joka närkästyy näyttävimmin? Onko moraalinen erinomaisuus sitä että tiedottaa kaikille, mitkä ovat niitä asioita joita ei itse hyväksy? Vai voisiko henkilökohtaisella moraalilla olla jotakin positiivista sisältöä? Vaikka pyrkimystä hyvään ja luonteen hyveitä ilmentäviä tekoja? Olisiko moraalinen erinomaisuus kuitenkin jotakin muuta kuin sijoittumista yhdessä sosiaalisessa nokkimisjärjestyksessä, esimerkiksi suhdetta todellisuuteen ja itseisarvolliseen hyvyyteen? Entä, pitäen mielessämme että etiikka on hyvän elämän tiedettä, millä tavalla voimallinen närkästyjä ilmentää niitä hyviä joita tarmokkaan hyvään pyrkimisen pitäisi ihmisessä kehittää? Näyttääkö moralisti ihmiseltä joka on rauhassa maailmankaikkeuden kanssa?

Koska keskustelu käydään taas kuluneilla kliseillä, liitän loppuun omani: minusta moraalin rappiosta yhteiskunnassa todistaa se että seksuaalisuus jota aikuiset ihmiset vapaaehtoisesti toteuttavat keskenään, herättää suurimmat moralistiset intohimot. Eikö meillä ole täällä ahneutta, välinpitämättömyyttä, julmuutta ja silkkaa pahaa tahtoa, heikkojen hyväksikäyttöä, murhia ja syrjintää? Ainakaan uutistarjonnan perusteella ei voida päätellä että oikeat paheet joista huolta tulisi kantaa, olisivat päässeet loppumaan valtakunnasta. Miksi ne eivät kiinnosta ketään niin kauan kuin on mahdollista hiukan vaivaa näkemällä tirkistellä närkästyksen vallassa toisten ilonpitoa sänkykamarissa? 

Perheen pimeällä puolella

Kiitokset Leenalle, jonka ansiosta huomasin tämän tärkeän perheväkivaltaa käsittelevän artikkelin joka valitettavasti on täysi vastakohta edellisille postauksille. 

Rauha alkaa kotoa, osa 2

Eilinen postaus venähti pitkäksi, joten jaoin mietteeni suosiolla kahtia.

1.Ole aina puolisosi puolella. Jos joudut seuraan jossa joku alkaa arvostella ”miehiä” tai ”naisia” tai perhe-elämän raskautta, sano reippaalla äänellä, että sinun puolisosi ainakin on huipputyyppi. Keskustelukumppanisi ehkä huomaa hetkeksi ajatustensa negatiivisuuden, ja jos puoliso on kuulolla, hän kehrää.

2.Suojele puolisoasi. Jokainen meistä ei tarvitse samanlaista suojelua, mutta me kaikki tarvitsemme erityistä tukea ja turvaa joissakin asioissa. Ota selvää, mitkä ovat niitä asioita puolisolle.

3.Erillään oleminen ei ole ratkaisu yhdessäolon ongelmiin. Keskusteleminen on. Jos on ongelmia, älä lähde yksiksesi miettimään asioita. Et voi miettiä yksin asioita kahden edestä.

4.Ole kärsivällinen, äläkä vaadi ongelmien ratkeamista heti kun asiasta on kerran puhuttu tai toisella 
yrittämällä. Se mitä on kohtuullista vaatia on, että toinenkin tekee parhaansa ongelmavyyhden ratkaisemiseksi. Aina se ”paras” vaan ei ole kovin paljon. Ei ole olemassa mitään sääntöä siitä minkä ajan kuluessa ongelmat pitäisi saada ratkaistuksi ennen kuin tilanne on julistettava toivottomaksi. On siis ihan sallittua vääntää vaikka viisitoista vuotta, jos ette kerta kaikkiaan parempaan pysty. Maailma on joka tapauksessa sillä tavalla pielessä että ihmissuhteita on paljon helpompi sotkea kuin korjata. Hyvä ratkaisu perheongelmaan ei ole nopein ratkaisu, vaan se joka toimii.

5. Ellet tahdo olla maksullinen mies tai nainen, älä käytä seksiä palkkiona äläkä rankaise pihtaamalla. Kieltäytyä saa jos ei tee mieli, mutta älä kieltäydy mielenosoituksellisesti. Seksi ei voi olla yhtaikaa vaihdannan väline ja rakkauden ilmaus.

6.Aviollinen velvollisuus tarkoittaa sitä, että olet vastuussa puolisosi seksuaalisesta hyvinvoinnista. Ymmärrä, ettei sinun krooninen haluttomuutesi poista tätä vastuuta eikä velvoita toista kärsimään. Koska et tietenkään halua puolisosi voivan huonosti etkä tehdä sitoutumisesta hänelle raskasta, anna hänelle huvilupa niiltä osin joilta et tahdo häntä itse miellyttää. Seksuaalista ekslusiivisuutta ei sitä paitsi muutenkaan ylläpidetä parhaiten kielloilla ja uhkauksilla. Kokeile sensijaan ryhtymistä hänen unelmiensa rakastajaksi.

7.Uskoudu puolisollesi jos sinulla on huolia, äläkä epäröi pyytää häneltä apua. Normaali-ihmisen ei tarvitse erityisesti vaivautua teeskentelemään avuttomuutta, väsymystä tai satunnaista hölmöyttä. Apua pyytäessäsi ilmaiset luottamusta hänen kykyihinsa ja osoitat konkreettisesti, miten tarpeellinen hän on. Täydellinen itsenäisyys ja kaikkivoipuus ovat sinkkujen juttuja.

8. Idea oli siis pyytää apua, ei vaatia sitä. Kiinnitä huomiota siihen, miten ilmaiset tarpeitasi ja toiveitasi ja pyri kohteliaisuuteen. On myös hyvä keskustella yleisellä tasolla pitämisistä ja toiveista ja unelmoida yhdessä- siten opitte ilahduttamaan toisianne.

9.Jakakaa tehtävät kykyjen ja mieltymysten mukaan. Jos vastaan tulee tehtävä josta kumpikaan ei pidä tai jota kumpikaan ei osaa, tarttukaa siihen yhdessä. Tehtävä ei ehkä tule sen paremmin hoidetuksi, mutta ainakaan et ole pistänyt puolisoasi yksin ikävään paikkaan.

10.Huomioi kaikki hyvät teot ja pienet arjen onnistumiset, vaikka hän ”vain” tekisi osansa.

11.Ilmaiskaa tunteita. Yhdessä nauraminen on perheen liima. Ja jos ilmaiset pahan olosi heti kun vähän harmittaa, se ei pääse kasvamaan mahdottoman suureksi. Rauhaa ei uhkaa se että tunteita ilmaistaan vaan vain se että niitä ilmaistaan loukkaavilla, sopimattomilla tavoilla. 

Ja tässäpä olikin suunnilleen kaikki, mitä näistä asioista olen tähän ikään oppinut.

posted under , , , | 0 Comments

Rauha alkaa kotoa

Siinä missä minua on vaivannut viime aikoina alakulo, monilla tutuilla tuntuu olevan perheongelmia. Meillä taas odotetaan jo seuraavaa hääpäivää. Olemme olleet yhdessä sen verran kauan, että luulen jo oppineeni yhtä sun toista perheonnen vaalimisesta. Ja kun aloin asiaa miettimään, tulihan sitä mieleen kaikenlaista. En lupaa seuraavien ajatusten olevan yleispäteviä, mutta ne ovat ihmiskokeilla testattuja ja jopa realistisia. Toivottavasti myös hyödyllisiä, muillekin kuin itselleni.

  1. Vaihtakaa kuulumisia joka päivä. Siten ei ainoastaan pysy perillä puolisonsa elämästä, mikä sekin on toki tärkeää. Jos kysyt jonkun kuulumiset joka päivä, sen jonkun täytyy olla erityinen, poikkeuksellisen mielenkiintoinen ihminen. Ja sitähän puoliso kai määritelmällisestikin on?
Tähän liittyen: jos puoliso on tärkeä, näytä se myös siinä miten käytät aikasi ja muut resurssisi. Elämän tärkeitä asioita eivät ole ne joiden sanomme olevan tärkeitä vaan ne joihin oikeasti olemme valmiita käyttämään rajallisia voimavaroja. Siksi on tärkeää varata toiselle aikaa.

  1. Olkaa kohteliaita kotona. Kiitos, ole hyvä, anteeksi, olisitko kiltti... jos puhuttelet ventovieraita kohteliaasti, eikö Puoliso ole ansainnut vielä parempaa? Hänen on kuitenkin jaksettava sinua lähietäisyydeltä koko elämän ajan...
Äläkä koskaan, missään tilanteessa hauku puolisoasi rumilla sanoilla. Jos hän on täysääliö, kannattaa miettiä tovin sitä seikkaa, että sinä olet sitten ihminen joka on ilmoittanut koko maailmalle rakastavansa täysääliötä.
Älä koskaan arvostele tai hauku puolisoasi julkisesti. Jos hänen käytöksensä harmittaa, sano asiasta kahden kesken niin ettet nolaa häntä. Hänellä on vikansa ja huonot hetkensä, mutta tarvitseeko koko maailman välttämättä tietää sinun versiosi asiasta? Onko se reilua ja rakastavaa? Jos teillä on vakava erimielisyys, pyri ratkomaan sekin kahden kesken (tai terapeutin avulla, jos tilanne on niin paha). Älä yritä kääntää ystäviäsi, tai etenkään lapsiasi, häntä vastaan. Vaikka voittaisitkin riidan, olet kylvänyt vihan siemenen.

  1. ...mistä pääsemmekin tärkeään pointtiin: yritä olla rakastettava. Yritä ilahduttaa puolisoa jollakin pienellä eleellä joka päivä. Rasittavuus ja ajattelemattomuus tulevat luonnostaan ja huomaamatta. Koita kompensoida. Hymyile. Halaa. Kysy, mistä hän pitäisi. Pyri siihen että hänen jokainen päivänsä olisi ansiostasi hiukan parempi. Anna toiselle myös hänen tarvitsemansa tila.

  1. Eikö puolisosi ole itsestäänselvyys? Onko hän erityinen, onko hän tärkeä? Hyvä, väännä se rautalangasta. Kerro vähintään kerran päivässä miten iloinen olet hänestä, miten taitava ja huomaavainen hän on ollut. Kriittisessä yhteiskunnassa jokainen meistä saa kuulla riittämiin “rakentavaa” kritiikkiä ja kehitysehdotuksia. Puolison virka on tasapainottaa kritiikin tulvaa tarjoamalla riittämiin rakentavaa ihailua ja hyväksyntää. Puhu hänelle ystävällisesti ja kannustavasti. Älä naura asioille jotka ovat hänelle vaikeita, ja säästä nerokas ivallisuutesi muille ihmisille. Jos sinun on pakko kritisoida, yritä muotoilla sanasi huolellisesti (mutta selvästi- näiden neuvojen ei ole tarkoitus olla helppoja vaan toimivia) niin että vältät tarpeettoman epäystävällisyyden. Älä syyttele, älä pilkkaa.

  1. Tottele puolisoasi ellei muuhun ole erittäin painavaa syytä (“mutku haluun” ei ole painava syy). Jos tottelet kun kohteliaasti pyydetään, hänen ei tarvitse nalkuttaa eikä komentaa, ja molemmilla on mukavampaa. Voit ilmaista itsellistä ja pippurista luonnettasi paremmissakin yhteyksissä, kuten yhteiskunnan epäkohdista puhuttaessa. Tai vaikka blogissa. “Kyllä, rakkaani” yhdistettynä nopeaan toimintaan on sen sijaan hyväksi perheonnelle.

  1. Peukalosääntö: mitä tuskallisempaa jostakin aiheesta on puhua, sitä tärkeämpää se asia on ottaa puheeksi. Masokisti ei ole pakko olla, riittää että pystyy tarpeen tullen pakkaamaan välttelynhalunsa pieneen laatikkoon ja viemään sen muutamaksi tunniksi kellariin.
Ota puoliso vakavasti, vaikka hän stressaisi mielestäsi pikkuasiasta. Jos se stressaa häntä, se ei ole pikkuasia sillä hän on tärkeä ihminen. Älä pilkkaa äläkä vähättele. Et tiedä, miten vaikeaa hänen on ollut ottaa joku asia puheeksi- muista että meidät kaikki on kasvatettu kulttuuriin jossa rakkauselämä on varsinainen miinakenttä.

  1. Tee parhaasi ollaksesi ihminen jolle voi puhua kaikesta. Jos haluan että puoliso on minulle avoin ja rehellinen, en voi vaatia sitä jos vakaa aikomukseni on palkita rehellisyys joissakin asioissa hermokohtauksella ja erohakemuksella. Ja muista, että jos toisella on jotakin tärkeää sanottavaa, hänen kuuntelemisensa on tärkeämpää kuin se mitä ikinä olitkaan puuhastelemassa. Puolisoa jolla on asiaa, ei koskaan saa hätistää tiehensä.

  1. Älä koskaan aja omaa etuasi puolison kustannuksella vaan ajattele aina ensiksi toisen parasta. Sinun hyvästäsi huolehtiminen on hänen tehtävänsä. Muista myös, että toisella on oikeus määritellä itse oma parhaansa, ellei kysymyksessä ole aivan poikkeuksellinen tilanne. Koska sinulla on vaikutusvaltaa puolisoosi nähden, sinulla on ennen kaikkea velvollisuus käyttää sitä viisaasti. Muista aina että olet osaltasi vastuussa hänen hyvinvoinnistaan ja siitä että seurasi on hänelle hyväksi.

  1. Jos puoliso tekee väärin, älä koskaan rankaise häntä kohtuuttomin tai epäoikeudenmukaisin keinoin, äläkä vaadi kohtuuttomia myönnytyksiä vaikka hän sovinnon takia olisikin valmis taipumaan. Pyri ainoastaan korjaamaan tapahtunut vahinko ja tasoittamaan tilanne. Jos käytät hyväksi toisen nöyrtymistä, kylvät vain katkeruutta ja vihaa jotka myrkyttävät välejänne pitkään.

  1. Vältä provosoitumista parhaasi mukaan. Yritä vastata äksyilyyn lempeästi, älä samalla mitalla. Samalla mitalla vastaamisesta ei saa yhtään irtopistettä, mutta lempeä vastaus voi pysäyttää riidan ennen kuin se on alkanutkaan. Muista, että jos hän alkaa purkaa sydäntään jostakin isosta asiasta, hän ei ehkä tunteiltaan osaa ilmaista itseään parhaalla mahdollisella tavalla. Yritä siis tulkita hänen sanomansa hyväntahtoisesti, äläkä kiistä mitään ennen kuin olet ymmärtänyt syytöksen ja pohtinut, onko siinä perää. Riita on epäonnistunut keskustelu, ei parisuhteeseen luonnollisesti kuuluva asia. Ratkaisuja voi etsiä myös keskustelemalla kärsivällisesti. Jos sinun tekee mieli syytellä ja tiuskia, mieti mistä se johtuu. Oletko suuttunut, peloissasi, väsynyt ja nälkäinen vai mitä. Pikkuasioista räkyttämisen sijaan kannattaa yrittää ilmaista pahanolon tunne mahdollisimman selkeästi.

  1. Päätä hyvissä ajoin, mikä on tärkeää: yhdessä pysyminen ja toinen ihminen vai se että saat sen mistä olet “maksanut” naimakaupoissa. Jos ylpeytesi ja “oikeutesi” ovat sinulle tärkeämpiä kuin toinen ihminen, varaudu mahdolliseen eroon ja ole kiitollinen jokaisesta yhteisestä päivästä jonka hyvä onni sinulle suo.

  1. Ole hyväntahtoinen. Jos puoliso käyttäytyy huonosti, älä kiirehdi tuomitsemaan häntä vaan mieti, voisiko käytöksen takana olla jokin ymmärrettävä ja anteeksiannettava syy. Oleta, että sellainen syy on olemassa kunnes toisin todistetaan, vaikket heti keksisi, mikä se voisi olla. Onko hän pahantahtoinen vai ymmärtämätön ja tietämätön? Jos jälkimmäistä, oikea toimintatapa ei ole suuttua vaan yrittää kärsivällisesti valaista häntä. Onko hän tyhmä kuin saapas? Yritä ilmaista itsesi mahdollisimman selkeästi. Olen huomannut, että toisen käytöstä tulkitsee helposti negatiivisesti: se haluaa minulle pahaa, se ei välitä minusta, se kohtelee minua huonosti...vaikka todellisuudessa syyt huonoon käytökseen olisivat paljon vähemmän vakavia.
       
  1. Suurin hyveistä on kehityskelpoisuus. Virheiden ja tyhmyyksien tekemistä ei voi pidemmällä aikavälillä välttää. Siksi puolisossa ei pidä arvostaa virheettömyyttä vaan kehityskelpoisuutta: kykyä ottaa opiksi tehdyistä virheistä ja halua toimia paremmin tulevaisuudessa. Kunnollinen ihminen on ruutitynnyri, jonka räjähdysherkkyydestä ei vain vielä ole tietoa, mutta kehityskelpoinen, hyvään pyrkivä rakastettu on todellinen aarre.

posted under , , , | 3 Comments

Valkokaulusrasismista

Sattuu sitä paremmissakin piireissä. Syrjintää nimittäin. Sen tietää Salon  omakotiyhdistys joka irtisanoi mustan maahanmuuttajatalonmiehen, koska kaikki asukkaat eivät tahtoneet mustaihoisen palvelevan heitä. Sen tietää myös Lähivakuutus, joka nyt maksaa nimellisiä korvauksia ja pahoittelee julkisesti toimintaansa ihmisille joille se ei myöntänyt kotivakuutusta sillä perusteella että näiltä puuttui Suomen kansalaisuus. Ei myöskään unohdeta puolalaisia sähkömiehiä jotka ovat paiskineet Suomessa töitä 1.59 euron tuntipalkalla. Raaseporin kaupunginhallitus taas on päivän Länsi-Uusimaan mukaan kunnostautunut kieltäytymällä vastaaottamasta Libyan pakolaisia ”koska kunnan hallinto voisi rasittua”. Voi hellantuutelis sentään. Mikäköhän mahtaisi olla parempi syy rasittaa hallintoa kuin turvapaikan tarjoaminen parillekymmenelle henkensä edestä pakenevalle ihmiselle? Että tällaista uutisivirtaa tänään. Eikö ketään edes hävetä? 

Sivistyseliitin taipumus leimata rasistit lähiökapakoissa halpaa olutta latkiviksi työttömiksi on olkiukko. Rasismi on yhteiskunnallinen  ongelma nimenomaan siksi että rasistisesti ajattelevilla ihmisillä on yhteiskunnassa valtaa: työnantaja-, viranomais-, poliittista tai taloudellista valtaa. Kadulla kiusatuksi joutuminen on ikävää, mutta yhteiskunnan rakenteisiin syrjintä pääsee pesiytymään vasta sitten kun se pääsee vallankahvaan kiinni. Tässä tuleekin päivän tosiasia: monet ihmiset kiusaavat mielellään heikompiaan, oli havaittu heikkous sitten mitä laatua tahansa. Poikkeava ulkonäkö puolestaan on hyvin klassinen heikkouden merkki. Erinäköinen ei ehkä tunne oikeuksiaan, hänellä ei ehkä ole vahvoja turvaverkkoja eikä sosiaalista tukea, hän on ehkä pelokas vieraassa ympäristössä, ehkä vähävarainenkin. Oli kiusaamisen taustalla sitten oman egon pönkittämistä, pelkoa, vihaa, mitä tahansa psykologisia tiloja, kiusaaminen edellyttää myös tilaisuutta: sopivalta uhrilta vaikuttavan ihmisen läsnäoloa. Se on se kohta missä kiusaaminen eroaa klassisesta nenilleen kerjäämisestä. Ja monet ihmiset ovat ennakkoluuloisia, kuvitellen että ennakkoluuloisuus on kunnon veronmaksajan perusoikeus sillä perusteella ettei suurinkaan moraalifilosofi saa ravisteltua ihmisestä idiotismia irti jos tämä ei itse siitä tahdo luopua. Voima ei kuitenkaan tee oikeutta, eikä myöskään järkeä.

Rasismin lukeminen sellaisen kansanosan ongelmaksi jota kohtaan jo muutenkin tunnetaan vastenmielisyyttä, on ja taas- tason esimerkki vanhasta kunnon etäännyttämisestä. Oikea tapa suhtautua yhteiskuntamoraalin ongelmiin olisi itsetutkiskelu: ”Koskeeko tämä minua?” ”Olenko minä ja minun asenteeni jollakin tavalla osa ongelmaa?” ”Voisinko tehdä jotakin tilanteen korjaamiseksi?” Yleinen tapa toimia kuitenkin täsmälleen päinvastoin ja maalata olkiukko mahdollisimman kauas omasta elämänpiiristä on ongelmien kieltämistä ja etäännyttämistä, tavallaan miellyttävää mutta erittäin epärakentavaa toimintaa. Ja ratkaiseehan syrjintä ongelmia: kun emme ota erinäköisiä töihin, asiakkaat voivat pitää rasisminsa eikä ummehtunutta työpaikkakulttuuria uhkaa mikään. Kun pidämme maailman hädän tasolla jossa sen voi lopettaa sulkemalla television kesken uutislähetyksen, ei tule sitä ikävää tunnetta että juuri minulla olisi jotain ihme moraalisia velvollisuuksia tai että en olisi väärinymmärretty sielu vaan ihminen joka elää luksuselämää verrattuna ihmiskunnan enemmistöön. Minä mitään velvollisuuksia halua. Minä haluan oikeuksia, ja niistä perustavin on se ettei minun ikinä tarvitse työntää varvastanikaan mukavuusalueeni ulkopuolelle…

Syrjintä on yhteiskunnallinen ongelma myös siksi että kunnon kansalainen vallanmurusensa kanssa ei jää kiinni kuin räikeimmistä syrjinnän muodoista. Asiakkaat haluavat sitä, meillä nyt vain on tällaiset periaatteet jotka koskevat periaatteessa kaikkia mutta osuvat vain tiettyihin vähemmistöihin, ja kansan mandaatillahan tässä päätöksiä tehdään. Kootut selitykset ovat huonoja, mutta sitä kompensoi ihmeesti se miten vaikea syrjinnästä on joutua vastuuseen. Ja ennen kaikkea, oikeus olla rasisti on uusi kansalaisoikeus jonka arvosteleminen rikkoo vähintään sananvapautta, mielipiteenvapautta, moraalia ja isänmaallisuutta vastaan. Minkä sille voi, jos toisten naamataulu, pukeutuminen ja tavat tuntuvat oudoilta ja häiritseviltä? Ei mitään, eikä uuden käsityksen mukaan tarvitsekaan. Toisaalta voisi kysyä, mistä lähtien tämä paheiden puolustelu on ollut pätevä argumentti. Eivätkö rasismi, syrjintä ja niiden taustalla oleva pienisieluisuus ole häiritseviä ilmiöitä jotka pahimmillaan uhkaavat vapaata ja rauhallista yhteiskuntaa?

Millä tavalla Suomesta tulee parempi maa, jos sen kantaväestöstä tulee mustaa miestä pelkääviä, poteroissaan tutisevia hermoraunioita? Millä tavalla kukoistamme, jos suvaitsemme syrjintää ja muuta epäasiallista käytöstä? Millä tavalla kunnollisen kansalaisen ihanne on ahne, kitsas, ennakkoluuloinen ja köyhille murusistakin kateellinen nillittäjä? Miksi kansalaisyhteiskunnan tulisi hyysätä näitä kovia, elämän ankaruudesta mitään ymmärtämättömiä ihmisiä? Ei, syrjintää vastustaakseen ei tarvitse olla ruusunkukka hatussa tassutteleva altruisti. Tasa-arvon puolustamisen vähimmäisedellytys on omaneduntaju: sen ymmärtäminen, että hyviä tekoja ei tehdä vain jotta maailmaan tulisi niiden hedelmiä, vaan myös siksi että tekomme määrittelevät meitä ja siksi että tavat ja asenteet ovat persoonallisuuden rakennuspalikoita. Ehkä vähän siksikin että ymmärrämme elämän olevan sen verran monimuotoista että käsitämme voivamme löytää itsemme joskus heikomman paikalta, toivomasta osaksemme asiallista, kohteliasta ja lainmukaista kohtelua. Kuinka köyhä on se jolla ei ole varaa lohkaista yltäkylläisyydestään pientäkään murua sille jolla ei ole mitään? Kuinka heikko on sen identiteetti jota riittää uhkaamaan toisenlaisen ihmisen pelkkä olemassaolo? Syrjintä, tuli se sitten vastaan Hankkijan lippiksessä tai hyvinsilitetyssä laatupaidassa, on heikon ihmisen ja yhteiskunnan tunnusmerkki.

Mitä se suomalaisuus oikein on?

Olen bongannut otsikon kysymyksen mediasta jos toisestakin aina viikon, parin välein. Sisäpoliittinen tilanne, globalisaation kurkottaminen Virkkalan raitille asti ja jostakin pimeästä kivenkolosta jo ajat sitten kansalliseen mielenmaisemaan ryöminyt ikuinen epävarmuus siitä olemmeko varmasti oikeanlaisia ja kunnollisia, pistävät kysymään. Suomalaisilta filosofeilta en ole kylläkään nähnyt kysyttävän, mutta runoilija Jorma Eton sanoja vapaasti mukaellen, suomalainen filosofi vastaa vaikka ei kysyttäisi.

Mitä suomalaisuus ei ole? Se ei mielestäni ole ensisijaisesti sosiaalinen suhde, ei ominaisuus jonka voi päätellä ihonväristä, uskonnosta tai harrastuksista. Tässä kohdassa ajatteluni on umpipakanallista: suomalaisuus on suhdetta maahan, omiin juuriin ja perintöön sekä niiden tervettä arvostamista. ”Terve” tarkoittaa tässä yhteydessä sitä etteivät nämä ole asiat joilla pitää retostella tai joiden varjolla toisenlaisiin ihmisiin sopii suhtautua alentuvasti. Se on yksinkertaisesti sitä että antaa arvon muille, mutta on myös rohkeasti oma itsensä. Julkisuudessa tätä keskitietä näkee harvemmin. Äänessä ovat ääripäät. Toisessa ääripäässä kaikki omaleimainen ja paikallinen on hävettävää junttiutta jota ”ei ikinä näe muualla” ja jota ”ulkomaalaiset ihmettelevät”. Myö ei olla kettään eikä meillä oo oikein mittään. Sen vastapainona on kansallismielinen nuivailu joka lähtee siitä että mitä juntimpi sen aidompi, eikä muunlaisia ihmisiä tarvitsisi täällä ollakaan.

Itse olen sitä mieltä että oikea suomalaisuus ei ole itsensä neuroottista vertailemista muihin ihmisiin tai kansoihin, vaan ennen kaikkea tekemistä. Se on tarinoiden kertomista, suku- ja paikallishistoriaa. Se on käsitöitä ja kulttuuria, kaunista kielenkäyttöä, juurekkuuden, itsellisyyden ja sopuisuuden kaltaisten suomalaisten hyveiden vaalimista. Se on ilon ja arvon löytämistä paikallisesta ja omaleimaisesta, sitä että aina ei kaipaa jonnekin toisaalle jossa talvet ovat lämpimämpiä, ihmiset tyylikkäämpiä ja talotkin korkeampia. Se on vanhojen perinteiden jatkamista ja uusien luomista. Identiteetin rakentamispuuhissa ei pääse kovin pitkälle miettimällä sitä mitä kaikkea emme ole, ja millaisia hölmöjä tapoja ja uskomuksia meillä ei ole. Hyödyllisempää on rakentaa omaa sisältöä ja pitää elossa omia rikkaita perinteitä. On ohutta eloa olla vain länsimaalainen joka maksaa ostoksensa euroilla ja syö McDonaldsin hampurilaisia. Massakulttuuri voi tyydyttää erilaisia tarpeita, mutta se ei osaa vastata kysymykseen ”Kuka minä olen ja millä tavalla olen ainutlaatuinen?” Jos haluaa olla jotakin, sen eteen täytyy nähdä enemmän kuin huutamisen vaiva.

Suomalaisuus ei ole geenejä vaan sielunmaisema. Se ei asetu muita maisemia vastaan, vaan kauas matkatessa muuttuu hiljalleen, sulautuen, toisiksi maisemiksi. Tätä heijastaa polyteistinen maailmankäsitys: ei ole ristiriitaista eikä sekavaa että meillä on Väinämöinen, länsiserkuilla Odin ja kreikkalaisilla Orfeus. Niin ne maisemat muuttuvat, ja monimutkaisesta Todellisuudesta nousee esiin toisia puolia. Eikä ole huolestuttavaa, että minä en tajua oikein mitään Odinin ja Orfeuksen päälle, onhan oma pieni mielenmaisemani täällä, ihmisen muotoinen osa harjua ja järveä, hohtavaa Linnunrataa, tupaa ja kuulaita syyspäiviä. Kun hyväksyn kokemukseni rajallisuuden ja subjektiivisuuden, ymmärrys ei kutistu olemattomiin vaan alkaakin syventyä. Maailman monimuotoisuuden ja monimutkaisuuden hyväksyminen ei vähennä henkilökohtaisen ja paikallisen arvoa. Sen muuttuvaisuuden hyväksyminen ei poista elämästä ja kokemuksesta mielekkyyttä eikä arvokkuutta. Eksistenssiä mitataan tunneissa ja vuosissa, elämä sen sijaan on hetkissä.

Eikä pitäisi kysyä: ”Mitä muut meistä suomalaisista ajattelevat?”, vaan pikemminkin ”Kuka on se josta jotakin ajatellaan? Onko hän mielenkiintoinen ja maailmaa ainutlaatuisuudellaan rikastuttava?”

Pieni pingviini suurella merellä

Uuden Seelannin eteläpuolella, noin 52. leveyspiirin tienoilla vipeltää meressä pingviini. Tuossa kohdassa noin. Kyseessä on Happy Feet- niminen keisaripingviini joka löydettiin kesäkuussa harhautuneena ja henkitoreissaan. Pingviiniparan vatsasta poistettiin leikkauksessa kilokaupalla hiekkaa jota se oli luullut lumeksi. Sen jälkeen sitä kuntoutettiin kalapirtelödieetillä, ja nyt se on vihdoin niin hyvässä kunnossa että on päässyt vapauteen- lähettimellä varustettuna. Nyt sen seikkailuja voi seurata NZemperor.com- sivuston kautta.

Eläinkokeiden parissa puuhatessa eläimiin kiinnitettävät lähettimet ovat tulleet minulle tutuiksi- vastaavia kapistuksia hyödynnetään Suomessakin luonnonvaraisten eläinten tutkimuksessa. Lähetinlaitteet ovat keveitä eivätkä häiritse kantajansa normaalia elämää. Niiden avulla luonnonvaraisista eläimistä saadaan arvokasta tieteellistä tietoa jota hyödynnetään suojelutyössä. Vaikka eläinkirjoja löytyy Virkkalankin kirjastosta hyllymetreittäin, tiedämme monista yksittäisistä lajeista vähän. Usein suunnilleen sen verran mitä tarvitaan lyhyen lajikuvauksen kirjoittamiseen. Happy Feet maksaakin saamastaan hoivasta tiedepingviinin työtä tekemällä.  

Toinenkin ilahduttava piirre pingviiniseikkailussa on: se on jälleen pieni muistutus siitä, että me ihmiset emme ole pelkästään tuhoava laji, vaan jos niin valitsemme, meillä on myös mahdollisuus parantaa muiden planeettamme asukkaiden elämää. Happy Feetin tarina ilman apuun rientäneitä ihmisiä olisi päättynyt surullisesti. Ihmisten ansiosta, maailmassa voi olla vähän enemmän onnellisia loppuja.

posted under | 2 Comments

Keskipäivän demonia pysäyttämässä

Joskus asiat kehittyvät pisteeseen, jonka jälkeen ei ole onnellisia loppuja. Silloin kysymys kuuluu: oliko tapahtumien kulku välttämätön vai olisiko se ollut jotenkin estettävissä? Jos, niin miten? Jep, mielessäni on tapaus Markku Koivisto. Nokia Mission perustaja ja keulakuva on ilmeisesti ahdistellut seksuaalisesti sielunhoitoon tulleita miehiä (ääriuskonnollisten piirien touhuja edes sivusilmällä seuranneelle tässä ei ole mitään uutta eikä jännittävää). Tällä hetkellä hän on sairaslomalla, lehdistön riepoteltavana ja avioerokin on tulossa. Siinäkään ei ole yhtään mitään yllättävää.

On mahdollista että Koivisto on niitä miehiä jotka saavat kiksinsä nimenomaan ahdistelemisesta. Niitäkin on. Toisaalta, on kuitenkin mahdollista että hän on pohjimmiltaan aika tavallinen biseksuaalinen mies joka onnettomuudekseen eli ja koki äärikristittynä. Se mahdollisuus sai minut miettimään, olisiko tarina voinut mennä toisinkin. Olen aiemminkin sanonut tämän: yrittäessään kiivaasti nitistää Pahan, mustavalkoinen moraali tuottaa itse juuri sitä pahuutta jota se vastustaa. Se ei anna ihmisille välineitä tulla toimeen inhimillisyytensä tai heikkoutensa kanssa eikä tarjoa mahdollisuutta pyrkiä hyvään sopivan pienin askelin. Se tarjoaa korkeita ihanteita, mutta hyvin vähän keinoja niiden tavoittelemiseen. Mutta entä jos Koivisto olisi elänyt maailmassa jossa homoseksuaalisuus ei ole hirvittävä synti joka on tukahdutettava kaikin keinoin? Entä jos hän olisi tämän lisäksi elänyt avioliitossa jossa tällaisistakin asioista voi tarpeen tullen puhua? Jossakin kaukana multiversumissa näin välähdyksen mahdollisesta maailmasta jossa Koivisto olisi taipumuksensa havaittuaan ottanut asian puheeksi vaimonsa kanssa, saanut keskustelun päätteeksi huviluvan ja päässyt tutkimaan itseään ja toteuttamaan tarpeitaan tasavertaisissa, ketään vahingoittamattomissa homosuhteissa. Ei olisi tullut skandaalia, tuskin sairaslomaakaan, ja perhe olisi muuttunut mutta kestänyt.

Miksi tämä on paksua utopiaa? Koska Koivisto elää maailmassa jossa ainoa mahdollinen tapa suhtautua homoseksuaalisiin tuntemuksiin on epärealistinen, kova ja ahdistava; maailmassa jossa ihminen ei voi yrittää tulla toimeen homoseksuaalisten taipumustensa kanssa vaan ainoastaan kieltää, tukahduttaa ja padota ne. Se joko onnistuu, tai sitten ei, mutta se tiedetään että joskus mielen patoutumat purkautuvat tuhoisilla tavoilla. Utopiasta on kyse myös siksi että meillä opetetaan että hyvät puolisot ovat kiivaita ja mustasukkaisia ihmisiä jotka voivat vastata polyamorisiin taipumuksiin vain äärimmäisillä sanktioilla oman kunniansa säilyttääkseen. Koska meillä on tavallista rakastaa ihmisten hyviä puolia, ei heitä itseään. Avioliitot ovat ankaran yksiavioisia tai entisiä, perkele! Tärkeää on yksiavioisuus, ei se että kumppanuus ja keskinäinen huolenpito kestäisivät elämän loppuun. Puolison tulee paitsi vaalia, myös vaatia ja siksi omaa puolisoa on vastaavasti oikein paitsi rakastaa, myös pelätä.

En tiedä mikä on totuus Koivistosta. Kuitenkin tiedän Oikeasta Elämästä paljon tapauksia joissa joustamattoman, inhimillisyyttä ymmärtämättömän moraalikäsityksen hyväksyminen on johtanut samantyyppisiin tragedioihin tilanteissa jotka olisi voinut käsitellä toisinkin jos käskytysmoraalille oltaisiin nähty vaihtoehtoja. On traagista ja liian yleistä, että asiat ja elämät menevät onnettomasti silloinkin kun vaihtoehtoja olisi ollut aivan käden ulottuvilla. Jos oletamme, että Koivisto ei ole Paha vaan osittain myös olosuhteidensa ja ajattelutapojensa uhri (missä tapauksessa hänen valintansa toki yhä olivat moraalisesti tuomittavia, älkää nyt käsittäkö väärin, tässä nyt vain tutkitaan ennen kuin hutkitaan), mitä olisi vaadittu siihen että Utopia olisi toteutunut ja moneen elämään vaikuttaneelta tragedialta olisi vältytty? Olisi pitänyt luopua dogmaattisuudesta, pelosta, jyrkkyydestä, mustasukkaisuudesta. Se on raskas tehtävä, mutta toisaalta: kaikki nämä seikat ovat asioita joista ihmisen on kait ihan hyvä vapautua. Inhimillinen etiikka ymmärtää inhimillisyyttä, ei paheita. Siksi esimerkiksi pelko tunnistetaan ja tunnustetaan aidoksi kynnykseksi, mutta kuitenkin sellaiseksi jonka edessä ei pidä taipua vaan jonka yli pitää pyrkiä. Yleinen ongelma arkipäivän etiikassa onkin, että omat paheet nähdään ylittämättöminä: ”Minä en ikinä pystyisi siihen, sillä olen liian pelkuri/mustasukkainen/lyhytjänteinen.” on lausahdus jonka kuullessani minun oikeastaan pitäisi veloittaa lausujalta kymppi. On surullista että ihminen kokee paheensa persoonaansa määrittäviksi essentiaalisiksi ominaisuuksiksi joihin ei voi kuin alistua. Vielä surullisempaa on, että usein kyse ei todellisuudessa ole essentiaalisista ominaisuuksista vaan asioista joista vapautumiseksi ihminen ei halua tehdä työtä vaan mieluummin uhraa vaikka koko elämänsä onnen. Tämä, niin uskoisin, on se acedia, joka myös laiskuuden tai välinpitämättömyyden kuolemansyntinä tunnetaan. Katolinen kirkko on erehtynyt vain siinä että se uskoo acedian saavan rangaistuksensa vasta tuonpuoleisessa.


EDIT-täti kävi lisäämässä linkin

Syksystä, sadosta ja sukkasadosta

Syksy on täällä taas. Leppoisa kesä katoaa muistoihin kun puut täyttyvät omenista joille kaikille pitää tehdä jotakin.


Photobucket


Tänä vuonna olemme olleet ehtiväisiä. Sadonkorjuun lisäksi olemme retkeilleet ahkerasti sienimetsässä. Tähän aikaan vuodesta metsästä voi löytää mitä vain. Me löysimme lammashaan.


Photobucket


Siellä asui viisi uteliasta uuhta. Etualalla oleva on pienen lauman johtaja.


Photobucket


Eikä se sienisaaliskaan huonoksi jäänyt...


Photobucket


Ehdimme myös Heurekaan katsastamaan robottidinosaurusnäyttelyn.


Photobucket


Dinosauruksethan ovat meidän perheen juttu. Niinpä kaupassa lojunut jättiläistriceratops oli pakko ottaa mukaan kotiin. Olimme yhtä mieltä siitä että olohuoneen sisustus ilman kookasta triceratopsia on tylsänpuoleinen...


Photobucket


Sadonkorjuupuuhiin liittyi tänään Sukkasato. Valmistauduin siihen hyvin kaivamalla varastosta esille korillisen inspiroivia, värikkäitä sukkalankoja. Syksyn saapuessa myös alakulo yritti käydä päälle, mutta uusi halittava dinosaurus ja paluu lankojen pariin ovat piristäneet.


Photobucket


Ja tarttuihan sitä nettikaupoistakin vähän lankaa mukaan. Vyyhdeissä on Knitlob's Lairin eli Louhittaren Luolan Väinämöinen-sukkalankaa, sävyinä lime ja vadelma. Keriltä löytyy Opalin korulehvähevoslankaa. Pakko-ostos sekin, kun tapaaminen korulehvähevosten kanssa oli vielä tuoreessa muistissa...

Photobucket


Ennen sukkapuikkoihin tarttumista piti myös saada keskeneräiset työt valmiiksi. Puolison mummo toivoi minulta lämmintä huivia paksusta puuvillalangasta. Anoppi toimitti minulle Sugar 'n Creamia kahdessa värissä, sillä myyjällä ei ollut ollut riittävästi yhtä väriä. Hetken pähkäiltyäni päädyin toteuttamaan langoista Multnomah-huivin jossa keskusta on yksivärisen violetti ja reunus kirjava. Lopputuloksesta tuli oikein onnistunut, toivottavasti mummokin tykkää.



Photobucket


Ja tänään oli aika laittaa ensimmäiset sukat tulemaan. Työn alla on miesten sukka joka valmistuttuaan päätyy hyväntekeväisyyteen. Lanka on seiskaveikkaa, mallina Saara-mummun perussukka jossa ei ole muuta erikoista kuin se että varren raidoitukset tehdään näissä sukissa koon mukaan. Kolme kapeahkoa raitaa tarkoittaa siis pienempää miesten sukkakokoa. Ajattelin tehdä kaksi paria. Perussukkia tikutellessa on aikaa pähkäillä, millaiset sukat haluaisin itselleni...


Photobucket



posted under , , | 0 Comments
Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments