Kuinka kauas järki kantaa?

“Jokaisen meistä on joskus uhrattava typeryyden alttarilla.”

-Albert Einstein-

Christopher Hitchens antaa teoksessaan God Is Not Great huutia myös niille johtajille joiden perintö on inspiroinut enimmäkseen sekulaaria yhteiskuntaa. Mahatma Gandhi oli teknologianvastustaja, ja hänen hengelliset näkemyksensä vaikeuttivat rauhallista rinnakkaiseloa muslimien kanssa. Martin Luther King piti orgioista. Olin tavallaan helpottunut huomatessani ettei Hitchens ryhtynyt käsittelemään länsimaisen filosofian historiaa. Etiikan suurten oivallusten tekijöiden elämän selvittelyn kun voisi aloittaa vaikkapa sanomalla, että he näkivät hyveet kirkkaasti järkensä valossa, ja tutkivat kaikki paheet tarmokkaasti käytännössä, osoittaen erityisen suurta mielenkiintoa paheellisten nautintojen suuntaan. En myöskään menisi lyömään vetoa sen puolesta että nykyajattelijoista olisi polvi parantunut. Olemmeko rauhoittuneet ja viisastuneet vaiko vain etääntyneet yhteiskunnasta ja jättäneet arkipäivän etiikan papiston ja julkkisten haltuun? Vielä kauan sen jälkeen kun usko jumalalliseen lakiin on menetetty, ihmisessä kukoistaa luja vakaumus siitä että moraalisia neuvoja tarvitsee ottaa vastaan vain jumalilta. Muilla moraalista puhumaan uskaltautuvilla on korkeintaan viihdearvo; he ovat hovinarreja joille voi hyväntahtoisesti hymyillä ja jotka toisaalta voi teilata hetkessä jos he käyvät ärsyttäviksi.

Kenen pitämää moraalisaarnaa professori Hitchens kuuntelisi tarkasti? Ettei hän(kin) piinkovasta ateismistaan huolimattaan vain tee sitä erhettä ettei oikeastaan kelpuuta moraaliseksi auktoriteetikseen ketään jonka taustalla ei ole jumalallista auktoriteettia tai joka ei vähintään ole jumalallisen synnitön? Vaihtoehdot kun ovat vähissä. Joko emme suostu ottamaan oppia ja ojennusta vastaan keneltäkään epätäydelliseltä olennolta (missä tapauksessa meidän kaikkien kannattaisi kääntyä noahideiksi ja ryhtyä odottamaan Messiasta) tai meidän on opittava erottamaan sanoma sen tuojasta. Vaikka tieteellisessä etiikassa ja sen tekijöissä on vikoja ja puutteita siinä missä kaikessa muussakin inhimillisessä toiminnassa, se on parasta mihin ihmisjärki on sillä alalla pystynyt. Etkö pidä sanoistamme? Ryhdy itse filosofiksi, ajattele loogisemmin ja selviydy vertaisarvioinnista.

Jumalallisen lain lukijoiden taustajoukot kyllä kuulostavat komeammilta kuin filosofian laitosten kahvihuoneen väki. Heissä vain tuppaa olemaan se vika että järjellä tarkasteltuna filosofien ja suurten humanistien kohellukset ovat laatutavaraa heidän tuotoksiinsa verrattuna. Itse asiassa, usein jopa ensimmäisen vuoden filosofianopiskelijoiden tenttivastaukset osoittautuvat vertailussa varsin hyväksi lukemistoksi. Huonoimmillaankin filosofian harjoittajat sentään yrittävät käyttää järkeään, kun taas jumalallisen lain perusidea on kertoa, mihin järjenkäyttö olisi syytä lopettaa ja alkaa vain tekemään ja tulkitsemaan niin kuin käsketään. Samalla moraalista tulee yliluonnollista, järjelle käsittämätöntä ja inhimillisyyttä ymmärtämätöntä. Koska dogmaattista moraalia ei voi (eikä edes tule) ymmärtää järjellä, sen saarnaajien on tärkeintä luoda itsestään mahdollisimman vakuuttava kuva. Nokia Mission Markku Koivisto sai kenkää kun epäonnistui tässä, mutta kuka antaisi banaanipotkun niille lukemattomille papeille ja saarnamiehille jotka horisevat julkisuudessa oikeasta ja väärästä ihan mitä sattuu? Ei moni, niin kauan kuin heidät tunnetaan ihmisinä jotka pitävät alushousunsa jalassa eivätkä sammu Paikalliseen Ravintolaan.

Usein näkee esitettävän, että yhteiskunnan maallistuminen johtaa arvotyhjiöön ja moraalin rappioon. Itse näen ongelmaksi pikemminkin sen, että yhteiskunnassamme ei maallistuminen ole johtanut tieteellisen etiikan hyväksymiseen yhteiskunnan sitovaksi moraaliseksi kompassiksi (sanan ”sitova” siinä merkityksessä että etiikasta oltaisiin kiinnostuneita silloinkin kun se ei kuulosta kivalta ja voittoa tuottavalta). Sen puutteessa kukoistaa palikkarelativismi, tie jonka päässä odottaa anomia. Epäilen, että keskiverto etiikan professori saa kuulla vähintään kerran viikossa mielipiteensä jostakin etiikan kysymyksestä olevan täysin väärä. Sen tulee kertomaan Maallikko, joka on pohtinut asiaa elämässään kymmenen minuutin ajan, tai on peräti sitä mieltä että asia on itsestäänselvästi totta koska hän on tottunut ajattelemaan niin. Relativismin pelissä tämä on arkea, järkevämmässä yhteiskunnassa ymmärrettäisiin ettei tieteellinen etiikka lopultakaan eroa paljoa muista tieteellisistä pyrkimyksistä vaan on ala jossa voidaan etsiä ja saavuttaa aitoa asiantuntemusta. Jos luotamme lääkäriin ja sijoitusneuvojaan, vaikka tiedämme että lääketiedekin menee jatkuvasti eteenpäin ja talousteoria on monilta osin arvausteoria, miksi emme voisi luottaa siihen että etiikan asiantuntijat ovat inhimillisyydestään huolimatta ihmisiä joiden neuvot ovat yleensä kelvollisia?

Eikö vaikuttaisi jotenkin hyvältä idealta kuunnella sitä jonka neuvoista kuultaa järki ja viisaus? Ethoottiset eli sanojan henkilöön liittyvät seikat eivät vaikuta itse neuvon järkevyyteen. Tätä maailmaa ei totisesti ole liialla järjellisyydellä pilattu, mutta ehkäpä juuri siksi on lohdullista huomata että hyvyys ja viisaus voivat kukoistaa myös epätäydellisissä, jopa epätodennäköisissä mielissä. Ensimmäisiä askeleita viisauden tiellä on siis se kun lakkaamme tuijottamasta henkilöitä ja näemme sanojen viisauden. Sanat voivat olla viisaita ja vahvoja silloinkin kun sanoja ei sitä ole. Filosofian, ja erityisesti etiikan, parissa puuhastelevien toki kannattaa pitää rima korkealla jo pelkästään siksikin että ihmisen viisaus on huomattavasti helpompi havaita, jos hänen käytöksensäkin ilmentää sitä. Toiseksi, jos itse epäonnistuu säännöllisesti neuvojensa noudattamisessa voi olla, että teoriassa hyviltä vaikuttaneissa ideoissa on sittenkin vikaa. Aina hyvä yritys ei kuitenkaan onnistu keltään, ja näyttää olevan niin että suurimmat ihmiset tekevät myös suurimmat virheet. Siksi yhteiskunnan pitäisi hyväksyä moraalisten auktoriteettiensa inhimillisyys, inspiroitua hyvistä ideoista ja suhtautua lempeästi niihin huonompiin. Etiikan asiantuntijoita kohtaan osoitettu lempeys kannattaa, sillä inhimillisten eetikkojen vaihtoehto ovat julmat jumalat jotka eivät ymmärrä heikkoutta eivätkä epäonnistumista ja joiden sanelemien moraalisääntöjen taustalta löytyy viimekädessä kosminen väkivaltamonopoli. 

Jotta emme unohtaisi eriarvoisuutta

Richard Sennettin mukaan yhteiskunnallinen eriarvoisuus on taloudellista ja sosiaalista. Sosiaalinen eriarvoisuus merkitsee elinolojen erkaantumista niin ettei osa yhteiskunnasta enää ymmärrä niitä realiteetteja jotka määrittelevät toisten elämää. Taloudellisesta ja sosiaalisesta erosta muodostuu vähitellen myös ero yhteiskunnallisiin osallistumis- ja vaikutusmahdollisuuksiin ja kansalaispätevyyteen. Huono-osaisuus kasaantuu, ja käy niin ettei yhteiskunnassa ainoastaan syrjäydytä vaan myös tullaan syrjäytetyiksi.

Eriarvoisessakin yhteiskunnassa voi pärjätä, jos on tarpeeksi lahjakas, ahkera ja määrätietoinen. Koulutuksessa eriarvoisuus on sitä että jotkut voivat kompensoida keskinkertaisuuttaan rahalla tai muulla ansiottomalla hyvällä tuurilla niin että he menevät kohtuullisen lahjakkaiden mutta huono-onnisempien ohi. Jos olet huippulahjakkuus, selviät yliopiston pääsykokeista ilman kalliita valmennuskursseja. Jos lahjakkuutesi on normaalin sisään päässeen tasolla, sisäänpääsy voi riippua olennaisesti siitä onko sinulla varaa käyttää pitkiä päiviä lukemiseen ja istua valmennuskurssilla. Eriarvoisuutta on se kun olennaisilta osin yhtä kyvykkäät ihmiset päätyvät erilaisille elämänpoluille taustatekijöiden, kuten perhetaustan johdosta. On totta, ettei kaikilla millään voi olla samanlaiset lähtökohdat elämään. Eriarvoisuus onkin yhteiskunnallinen ja moraalinen ongelma niiltä osin kuin se on ihmisten toiminnan ja valintojen synnyttämää. Moraalisen vastuun koskiessa vain aitoja valintatilanteita, eriarvoisuus on moraalinen ongelma niiltä osin kuin sitä oltaisiin voitu estää jos sen poistamiseen olisi varattu kohtuullisesti voimavaroja.

Nykyään elämme uusliberalistisen ideologian aikaa, jossa eriarvoisuuden ongelmallisuus usein kyseenalaistetaan tai se nähdään jopa myönteisenä, kannustavana ilmiönä (siten että köyhiin tepsivät parhaiten piiskat ja leikkurit, kun taas menestyjiä voi motivoida parhaiten entistä paremmilla eduilla). Eriarvoisuus ei kuitenkaan ole sitä ettei huonosti koulutetun työ ole yhtä hyvin palkattua ja kevyttä kuin hyvinkoulutetun työ, vaan sitä että yhteiskunnan alimmilla portailla eletään toivotonta elämää jonka suunnasta määräävät kasvoton byrokratia, köyhyys ilman ulospääsyä, ja riskit joiden kasautumista ei voi välttää kun on alkuun päästy. Eriarvoisuus ei tarkoita sitä etteikö pohjalta voisi ainakin teoriassa nousta vaan sitä ettei elämä siellä ole ihmisarvoista syistä jotka voi jäljittää siihen seikkaan ettei yhteiskunta välitä eikä auta vaikka se olisi niin voinut tehdä. Vastaavasti, oikeudenmukainen yhteiskunta ei ole tasapäistävä yhteiskunta vaan yhteiskunta jonka alimmissa kerroksissakin elämä on ihmisarvoista. Yhteiskunnallinen tasa-arvo on tällöin myös vastalause äärikapitalismille jolle ei ole enää vuosiin riittänyt rikastumisen porkkanan heiluttelu keskiluokan ja työväestön edessä, vaan jonka retoriikka on alkanut valua köyhyydellä pelottelun suuntaan. Köyhyyden ja kurjuuden olemassaolo on kapitalismille edullista pelotevaikutuksensa vuoksi. Suuri suomalainen kertomus työelämän kurjistamisprojektin onnistumisesta selittyy osin sillä että kun köyhyys on tarpeeksi pelottavaa ja osattomuus tarpeeksi suuri mörkö, keskiluokkainen työntekijä on valmis luopumaan vähitellen hyvinvoinnistaan. Kurjakin työelämä on siedettävää, jos sen vaihtoehto on tarpeeksi pelottava absoluuttinen kurjuus.

Eriarvoisuus on elämää yhteiskunnassa jossa pienistä ja varhaisista virheistä on suuret ja kauaskantoiset seuraukset. Se on sitä että nuori joka ei ole lukioon mennessään tarkkaan tiennyt mitä elämältään haluaa ja päätyy kirjoittamaan väärän aineyhdistelmän, saa huomata että ovi unelma-alalle sulkeutui ennen kuin sen olemassaolosta tiesikään. Se on sitä että maksuhäiriömerkintä estää vuosiksi asunnon saamisen tai pankkitilin avaamisen- ihmisarvoisen elämän perusedellytyksiä yhteiskunnassamme. Eriarvoisuus on sitä että apua on tarjolla niille jotka ovat riittävän sitkeitä ja valveutuneita osatakseen vaatia ja kysyä juuri oikealla tavalla. Eriarvoisessa yhteiskunnassa apua saa se joka osoittaa olevansa avun arvoinen: riittävän taitava, yritteliäs ja nöyrä. Tarvitsevuudesta tulee toissijainen kriteeri.

 Eriarvoisuus on sitä että työpaikan saamiseen tarvitaan pätevyyden lisäksi oikeiden ihmisten tuntemista ja että tasapuolinen kohtelu katoaa pieniksi saarekkeiksi. Eriarvoisuus näkyy vain vähän siinä että akateemisissa kokkareissa on enimmäkseen hyvien, keskiluokkaisten kotien kasvatteja. Se näkyy siinä ketkä ovat poissa joukosta: Matti Matemaatikko, joka halusi päästä alkoholismin varjostamasta lapsuudenkodistaan pois niin kovasti että valitsi lukion sijaan Mäkkärin kassan, Juulia Juristi joka hoiti leikki-ikäistä lastaan ja kävi läpi avoeroa siinä vaiheessa kun olisi pitänyt pyrkiä yliopistoon. Se että he eivät ole siellä minne heidän lahjakkuutensa olisi heidät paremmissa olosuhteissa vienyt, on menetys koko yhteiskunnalle. Tiesimmepä me sitä tahi emme, me kaikki kärsimme heidän kanssaan. Yksilöiden syyllistäminen heidän osattomuudestaan on typerää koska se on epärakentavaa. Todellisuudessa ei ole väliä sillä, mikä osattomuuden on aiheuttanut, vaan se tärkeä kysymys on, voitaisiinko asialle tehdä jotakin. Hyvä yhteiskunta, aivan kuin hyvä ihminenkin, ei ole moraalituomari joka jakaa kaikille ansionsa mukaan vaan filantrooppi joka pyrkii tarjoamaan enemmän ja parempaa.

Eriarvoisuus on näkymätöntä etuoikeutetuille. Alhaiselle luonteelle toisen kärsimys voi saada oman hyvinvoinnin tuntumaan vielä makoisammalta, mutta kertaan: koska yhteiskunta sitoo eri yhteiskuntaluokat toisiinsa samaan todellisuuteen, pohjimmiltaan eriarvoisuudesta kärsitään myös huipulla. Huipulla eriarvoisuus on turvattomuutta, itsepetosta, kyynisyyttä. Sivistyneistö myös tietää, että osattomuuden ja epäoikeudenmukaisuuden kokemukset tarjoavat kasvualustan ääriliikkeille ja järjestelmänvastaisuudelle. Se on se takapuolessa synkkinä aamuöinä tuntuva pelko kaiken perimmäisestä hauraudesta: tieto siitä että jos jokin –vaikka sitten miten epätodennäköinen- tapahtuma pudottaa minut vihreältä oksaltani, putoamista ei ehkä pysäytä mikään eikä kukaan. Se on syvään juurtunut tieto siitä että elämäni ihmiset pitävät minusta siksi että olemme samanlaisia ja että jos minusta jonakin päivänä tulee tarvitseva, tulen avun ja myötätunnon sijasta saamaan heiltä vain luennon siitä miten olen itse onnettomuuteni rakentanut ja kärsimykseni on vain oikeus ja kohtuus. Eriarvoisuus rikkoo lopulta jopa vaurauden ja hyvinvoinnin välisen linkin. Siksi eriarvoisuus ei ole vain yksi tämän päivän Suomea vaivaavista ongelmista. Se voi hyvinkin olla suurin ongelmamme.

Lumoavasta fysiikasta

Huolimatta siitä että yritän muistaa liikkua säännöllisesti, minua ei voi parhaallakaan tahdolla kuvailla urheilulliseksi ihmiseksi. Ruumiin rääkkäämisen sijaan nautin ajatusteni venyttämisestä ja käsityskykyni ajamisesta äärirajoille. Tällaiselle ihmiselle avaruusfilosofia on mainio valinta, mutta harjoittelun monipuolisuus on minulle yhä tärkeää. Niinpä mieleni pöytälaatikoissa odottelee sopivia hetkiä ja inspiraatiota muitakin kiinnostuksenkohteita, kuten oikeusfilosofiaa, metafysiikkaa, tietoteoriaa –ja fysiikkaa.

Olin pysytellyt fysiikasta ainakin melkein niin kaukana kuin dyscalculikon voi kuvitella pysyvän, kunnes joitakin vuosia sitten osallistuin Paavo Pylkkäsen kvanttifysiikan filosofian kurssille. Kurssi jäi mieleeni etenkin siitä, että onnistuin hankkimaan parhaan arvosanan esseestäni jota kirjoittaessani en itsekään lopulta ymmärtänyt, mitä olin oikeastaan argumentoimassa ja mistä. Pysyväksi anniksi jäi kiinnostus fysiikkaan ja tunne siitä, että minun ehkä sittenkin kannattaisi yrittää hiukan ymmärtää sitä. Yhtälöitä tällä päällä ei ratkota, niiden rakentamisesta puhumattakaan, enkä koskaan tule soveltamaan fysiikkaa havaintotodellisuuteen samalla tavalla kuin vaikkapa etiikan teorioita. Fysiikka on ala jossa mieleni rajoitukset tulevat vastaan pian- mutta eivät sittenkään niin pian kuin pitkään arvelin. Jos jonkin asian voi selvittää ilman kaavoja, voin hyvinkin ymmärtää sen, ja sitä rikkaampi on ymmärrykseni fysikaalisesta maailmasta jossa vaellan mutta johon yleensä kiinnitän vain vähän huomiota.

Aalto-hiukkasdualiteetin ja taipuvan aika-avaruuden käsitteet eivät lopulta ole yhtään sen kummempia kuin mahdollisten maailmojen semantiikan ja hyve-epistemologian tapaiset teoreettiset (ja käytössä uskomattoman kätevät) rakennelmat. Kun minkäänlaisia suorituspaineita ei ole, olen huomannut että fysiikka on viihdyttävää. Minun on edelleen vaikeaa itse havaita fysikaalista maailmaa ihmeellisenä, monimutkaisena ja syvällisenä, ja siksi on sitä valaisevampaa oppia, millaista rikkautta toisenlaiset mielet siinä havaitsevat. Se on eksoottinen maisema, jonka pariin haluan palata uudelleen ja uudelleen. Teoreettisen filosofian tapaan, se on myös lepopaikka rasittavan Reaalimaailman keskellä, paikka jossa voi suunnistaa järjen avulla tai –kuten minun tapauksessani- ainakin vaeltaa hyvin merkityillä reiteillä. Kuluneena kesänä siihen on ollut taas aikaa, ja olen nautinnollisesti syventynyt taloon kertyneeseen kirjallisuuteen.

1900-luvun suuret teoriat, kvanttimekaniikka ja yleinen suhteellisuusteoria eivät vieläkään ole sulautuneet sopuisiksi osiksi Kaiken teoriaa. Ulottuvuuksien määrästäkään ei olla päästy yksinmielisyyteen- lukuunottamatta sitä seikkaa että niiden määrä on mitä ilmeisimmin enemmän kuin se neljä mihin arkielämässä olemme tottuneet. Stephen Hawking epäilee, ettei yhtenäisteoriaa ehkä löydetäkään vaan fysikaalisen todellisuuden osia joudutaan selittämään toisiaan vain reuna-alueilta päältävillä, mutta enimmäkseen yhteensopimattomilla teorioilla. Fysiikassa arkisesta tulee nopeasti ihmeellistä, ja toisaalta monet ensi silmäyksellä ihmeiltä vaikuttavat asiat osoittautuvat tuttuja luonnonlakeja totteleviksi ilmiöiksi. Jännitteet monimutkaisuuden ja elegantin yksinkertaisuuden, mahdollisen ja todennäköisen, eksaktin ja sumean välillä ovat värejä joilla fysikaalisesta maailmasta maalataan elävä, arvoituksellinen ja sävykäs kuva. Sellaisesta kuvasta kannattaa yrittää ymmärtää niin paljon kuin suinkin mahdollista.


Kun lasken fysiikan kirjani kädestä ja palaan arkipuuhiini, mielen on taas täyttänyt kiitollisuus siitä että eksistoin tässä rikkaassa ja monimutkaisessa maailmassa, tänä aikana jolloin ihmiskunta on saavuttanut hiukan edistystä fysikaalisen todellisuuden rakenteen selvittelyssä. Mitä muuta maailma sitten onkaan, se on loputtoman kiehtova.  

Miksi äärioikeisto vihaa naisia

Tutkija Jemima Repo nostaa tämän päivän Helsingin Sanomien vieraskynäkirjoituksessa esiin toistaiseksi hieman vähemmälle huomiolle jääneen piirteen äärioikeistolaisesta ajattelusta, liikkeeseen sisäänrakennetun antifeminismin ja naisvihan.

Olen kummastellut äärioikeistossa samaa seikkaa kuin Repokin: yhtäältä se nostaa naisten aseman muslimikulttuurin keskeiseksi epäkohdaksi, toisaalta se vastustaa rajusti pohjoismaista sukupuolten välisen tasa-arvon ihannetta ja sen edustajia. On kuin äärioikeisto sanoisi:”Me haluamme alistaa itse omat naisemme.” Suomalaistenkin oikeistonationalistien ihannoimassa menneisyyden maailmassa naisten tehtävänä on synnyttää uusia arj…tarkoitan suomalaisia sekä hoivata hellästi miehiään. Heikko, hiukan typerä nainen tarjoaakin hyvän kontrastin murisevalle mutta pohjattoman epävarmalle miehelle: sellaisen rinnalla näyttää aina hyvältä, kun taas vahvan naisen seura koristaa vain sitä joka on oikeasti rautaa.

Äärioikeiston tavoittelema maailmanjärjestys on patriarkaalinen. Oikearotuisella naisella on arvoa ennen kaikkea lasten synnyttäjänä, ja toisaalta lasten synnyttäminen ja kasvattaminen ovat jokaisen naisen ensisijaisia yhteiskunnallisia velvollisuuksia, joiden oikea hoitaminen vie kaiken naisen ajan ja energian. Erityisesti julkinen elämä ja johtajuus ovat taas naisille sopimattomia kiinnostuksenkohteita. Älykäs ja aikaansaava nainen on viisaimmillaan silloin kun hän on hiljaa ja siirtää geeninsä seuraavalle sukupolvelle. Naisen seksuaalisuutta tulee kontrolloida ankarasti, onhan nainen seuraavan sukupolven potentiaalisena synnyttäjänä rotupuhtauden vaalimisessa avainasemassa. Niinpä pääsemme maailmankuvaan jossa miehen arvon määrittelee hänen etninen taustansa, mutta naisen arvon määrittelee myös se miten hän käyttää seksuaalisuuttaan. Kun naisen yhteiskunnallinen arvo määritellään lasten synnyttämisen kautta, naisesta ei tule ainoastaan miespuolisten lähisukulaistensa vaan kaikkien yhteisön miesten omaisuutta. Näin tulee ymmärrettäväksi se miten nainen joka tavoittelee yhteiskunnallista valtaa tai osoittaa huomattavaa lahjakkuutta kodin seinien ulkopuolella, on uhka. Lahjakkuudessa voi nähdä miehisen kyvykkyyden kritiikin, johtajantaidoissa avoimen haasteen sille väitteelle ettei naisellinen luonne pohjimmiltaan sovellu muuhun kuin alistumiseen. Äärioikeistolaisessa yhteiskuntaprojektissa naiset kelpaavat liittolaiseksi -oletettavasti etenkin liikkeen alkuvaiheessa kun jokaisen jäsenen panos on tärkeä- , ja ehkäpä yksittäiset naiset kelpaavat myöhemminkin näkyville paikoille. Universaali sukupuolten tasa-arvo on kuitenkin mahdottomuus.

Äärioikeistolainen ajatusmaailma nousee pelosta. Halusta kontrolloida, halusta päästä tunkion päälle keinolla millä hyvänsä. Pelokkaan ihmisen on kontrolloitava kaikkea itse, epävarmuudesta nousee tarve saada jatkuvaa vahvistusta omalle erinomaisuudelle. Pelokas ihminen kokee erilaisuuden uhkana identiteetilleen ja olemassaololleen. Naiset ovat silmämääräisesti tarkasteltuna erilaisia kuin miehet, siispä he ovat toisaalta alempiarvoisia ja toisaalta uhka siinä missä erivärisetkin ihmiset. Siinä missä seksuaalivähemmistöjen, etnisten ja kulttuuristen vähemmistöjen edustajat voi yksinkertaisesti tappaa, naiset ovat kuitenkin välttämättömiä rodun ja valtakunnan tulevaisuudelle. Heitä tulee sietää, kunhan heidät on tehty vaarattomaksi, eli mahdollisimman riippuvaisiksi miesten suopeudesta. Sekä huonommuutta että uhkaa voi pyrkiä rajoittamaan kontrollilla. Koska perimmäinen ongelma ei kuitenkaan ole kontrollin puute vaan toiseuden pelko, ei ole mitään luonnollista rajaa johon tarve alistaa ja kontrolloida pysähtyisi. Uhkien tunnistaminen tarkoittaa uusien määritelmien tekemistä ja pyrkimystä ihmisyyden hallitsemiseen hajottamalla se perustavalla tavalla erilaisiksi väitetyiksi ryhmiksi jotka herrarodun on pantava kuriin ja järjestykseen. Pelko, kontrolli, alistaminen ja sota rakentavat lohduttoman maailmankuvan.

Luonnostelemani ajatusmaailma on puhtaaksi viljellyssä ja eksplisiittisessä muodossaan rajoittunut harvoihin ääriryhmiin, mutta sen jälkiä löytyy helposti jo tämän päivän suomalaisesta arjesta ja yhteiskunnallisesta keskustelusta. Naisen asema ei ole päiväjärjestyksestä poistunut, loppuunkäsitelty aihe yhtään sen enempää kuin ajatus yleisestä ja yhtäläisestä ihmisarvosta. Tasa-arvoa ja rauhaa on puolustettava kaikissa muodoissaan, sillä nationalismin ja oikeistoradikalismin nousu haastavat kaikki rauhan ja tasa-arvon muodot.

Sukkasatoa korjaamaan

Vaikka syksystäni näyttäisi olevan kehittymässä aivan tapahtumarikas, päätin lisätä vielä yhden projektin: ilmoittauduin Sukkasatoon, blogistaniassa jo perinteikkääseen syksyiseen sukanneulomistapahtumaan. Tilanne on nimittäin sellainen, että olen ollut siinä määrin ristipistojen lumoissa etten ole kerennyt neuloa vielä oikein mitään hyväntekeväisyyteen. Nyt on korkea aika laittaa asiat mallilleen. Voi myös olla, että tarvitsisin itsekin syksyn viimoihin uuden, kauniin sukkaparin. Jos vanhat merkit paikkansa pitävät, siinä vaiheessa kun tartun sukkapuikkoihin, tarpeita kyllä alkaa ilmaantua. 

Tuleeko kässäpussista kaveri Helsingin-retkille vai syrjäyttävätkö sukat ristipistot iltapuuhasteluna? Pitääkö Saara-mummun tyyli pintansa tässäkin sukkamaratonissa? Inspiroidunko taas näpertämään pikkuriikkisiä baijerilaispalmikoita vai innostunko monen vuoden tauon jälkeen kirjoneulesukista? Käytänkö aikani kokonaan nyhertäen yhtä fantastisen haastavaa paria, vai kuluuko sadonkorjuu tehotuotantovaihteella? Onnistunko kutistamaan suurta sukkalankavarastoani, vai vievätkö lankakauppojen ihanuudet neulojalta harkinnan ja rahat? Raportoin henkeäsalpaavista käänteistä alablogi Hillokellarissa jonne pääsee kätevästi profiilini kautta, varmasti kohokohdista tulee juttua tännekin. Pientilalla sukkasadonkorjuuseen lähdetään ilman tiukkoja tulostavoitteita ja suuria suunnitelmia. Varmaa on vain se että ensimmäiset silmukat luodaan 1.9. 

Ai niin...ja Sukkasatoon on vielä ilmoittautumisaikaa ja paikkoja jäljellä, joten iloiseen seuraan voi vielä liittyä. Liittymisohjeet löytyvät sukkasatolinkin takaa.

posted under | 0 Comments

Painajainen

Suuri huone on täynnä ihmisiä. Useimmat ovat johtavissa asemissa tai alansa asiantuntijoita kymmenien vuoden kokemuksella. Huoneen keskivaiheilla istuu Nuori Filosofi. Hänen vasemmalla puolellaan istuu Sofisti, ainoa joka suostuu istumaan Filosofin vieressä. Oikealla puolella, kun aurinko paistaa pesua kaipaavaan ikkunan läpi huoneeseen, Filosofi kuvittelee joskus näkevänsä hopeista hehkua. Olisiko seurana vielä Järki, vai ollaanko jouduttu jonnekin kauas kaiken järjellisyyden tuolle puolen? Painajainen on alkanut, tunnelma on painostava vaikka huoneessa näkyy hymyjä, välillä leppoisaa supatustakin vierustoverien kesken.

”Kohta kolme, edellisen kokouksen pöytäkirjan tarkastaminen on loppuun käsitelty .”, ilmoittaa  Puheenjohtaja ja kopauttaa nuijalla. Siirrytään kohtaan neljä, josta esittelijä aloittaa. Ole hyvä!
”Elikkä Operaatio Teloitetaan Tilastonikkarit.. Taloustilanteen heikkeneminen on asettanut meille uusia, tiukkoja säästötavoitteita. Vuosikertomus osoittaa, että toimintamme on ollut tehotonta ja tuoreimman asiakastyytyväisyyskyselyn mukaan asiakkaat ovat meihin enimmäkseen tyytymättömiä. Jos katsotte liitteessä näkyviä  laskelmia, niin näette että kaikki ongelmamme ratkeaisivat sillä että kokouksen päätteeksi käymme päästämässä päiviltä hallintopuolen lahokkaat…minä näen, että nämä tilastot ja madonluvut ovat se meidän keskeinen ongelma. Joten hankkiudutaan eroon tilastoista ja niiden tekijöistä!” 

”Jahas, esittelijän esitys on siis käväistä lahtaamassa taloushallinnon pojjaat  vielä ennen kuluvan työpäivän päättymistä. Syntyykö aiheesta keskustelua?” kysyy puheenjohtaja flegmaattisella äänellä.
Filosofi hyppää pystyyn:”Anteeksi, mutta voiko Esittelijä nyt aivan hyvin? Ymmärsinkö nyt oikein että tässä suunnitellaan murhaa.”
Esittelijä nostaa katseensa papereistaan. ”Juu-u, kyllä kai sen niinkin voisi ilmaista, vaikka en minä nyt asiaa aivan noilla sanoilla sanoisi.”
”Järjestystä, kiitos! Meillä on täällä pyydettyjä puheenvuoroja: Ensin Kauko-Sulevi, sitten Herranterttu, ja vielä Onnimanni.”
Kauko-Sulevi selvittää kurkkuaan ja aloittaa. ”No, tämähän on ihan selvä ehdotus, ja kyllä tästä näkee että esittelijä on töitä tehnyt. Ei kai tästä äänestämään tarvitse ruveta? Kannatan esittelijän ehdotusta.”
Herranterttu kohdistaa katseensa Filosofiin. ”Minusta meidän pitäisi välttää leimaavaa kielenkäyttöä. Ei täällä sentään mitään rikollisia olla. (Filosofi sihisee itsekseen jotakin epäselvää Rikoslain 5.luvusta) Minusta meidän tehtävämme on tukea virkamiehiämme, ja käyhän näistä papereista selväksi että tässä nyt on vaikea tilanne jossa meidän täytyy toimia.”
”Onnimanni, ole hyvä, sitten Filosofi, ja vielä Kauko-Sulevi.”Puheenjohtaja jakelee vuoroja.
”Kiitos, arvoisa puheenjohtaja. Niin, minusta meidän tehtävä täällä ei ole moralisoida vaan huolehtia siitä että tämä lafka pyörii sujuvasti. Nyt meidän rattaisiin heitellään kapuloita tuolta Tilastonikkareiden  taholta, niin kyllä minusta siihen on ihan asiallista reagoida. Tässä on isot asiat kyseessä. Ei meillä ole varaa uusiin Säästötoimiin.”sanoi Onnimanni.
”Filosofi? Kuten aiemmissa puheenvuoroissa on tullut esille, muistutan arvokkaasta käyttäytymisestä salissa. Ei syytöksiä, ei diagnooseja. Selvä?”

Filosofi vetää syvään henkeä ja ajattelee tyyntä järvenpintaa. ”Arvoisa puheenjohtaja, esitän että esittelijän esitys hylätään. Vastaesitykseni on,, että emme lähde murhaamaan ketään vaan teemme rikosilmoituksen esittelijästä sekä niistä jäsenistä jotka ovat ilmaisseet halukkuutensa Tilastonikkarien murhaamiseen. Ehdotan, että esittelijän esilletuomiin ongelmiin etsitään…perinteisempiä, lainmukaisia…ratkaisuja erillisessä keskustelussa.”
”Selvä, selvä, Kauko-Sulevin jälkeen Sofisti haluaa sanoa jotakin. Ja sitten siellä on vielä Aapo-Emilia käsi pystyssä. Pyydän että ne jotka haluavat vielä osallistua keskusteluun, viittaavat nyt. No niin, järjestys on seuraava: Kauko-Sulevi, Sofisti, Aapo-Emilia, Peräkammar-Petteri ja Hellä-Lempi käyttää tämän keskustelun viimeisen puheenvuoron.”
”Kuten sanottu, minusta tästä asiasta on turha tehdä sen vaikeampaa. Esitys on tehty, ja kyllä minusta on aika, sanoisinko riskaabelia lähteä tuosta vain sorkkimaan näin huolellisesti taustoitettua työtä. Että ei tässä nyt ole tullut esiin varsinaisia faktoja joiden perusteella  muuttaa mielipidettä. Filosofi ei ole kiistänyt etteikö taloustilanne olisi heikko, säästötavoitteet liian kovia, asiakkaiden mielestä mikään ei suju, ja ylipäätään jokikinen meihin liittyvä tilasto surkealla tolalla.”
Sofisti odottaa hetken, pälyilee arasti ympärilleen ja sanoo sitten. ”Minä…minä en oikein osaa tällaisia asioita edes ajatella. Että jos tässä nyt pitää ihan äänestykseen mennä”-Sofisti katsoo paheksuvasti Filosofia”…niin minä ainakin aion äänestää tyhjää. Ei, ei meidän kompetenssimme riitä mihinkään moraalifilosofointiin. Niin kuin Onnimanni sanoi, meidän pitää ajatella asioita toiselta kantilta.”, Sofisti sanoo ja vajoaa tuolinsa pohjalle pitkän puheenvuoron ja kaiken kiusallisen huomion hengästyttämänä.
”No, mitä sanoo Aapo-Emilia?”
”Arvoisa Puheenjohtaja, minä ehkä olisin kuitenkin samaa mieltä Filosofin kanssa. En tietenkään missään nimessä osaa enkä halua ottaa kantaa tuohon moraalipuoleen, mutta ajattelin vain että kun tähän operaatioon sellaisiakin kysymyksiä ehkä suuren yleisön mielestä liittyy, niin ehkä olisi parasta tutkia asiaa vielä. Onko muita vaihtoehtoja kartoitettu? Eikö Korkeilla Tahoilla esimerkiksi olisi jossakin pimeitä tyrmiä joihin Tilastonikkarit voisi vaivihkaa toimittaa? Että tältä pohjalta kannattaisin Filosofin esitystä.”
”No, Kauko-Sulevi tuossa jo toi esiin minunkin mielipiteeni.”Peräkammar-Petter aloitti. ” Aapo-Emilian puheenvuoroon sanoisin vain sen, että mehän istutaan täällä vielä ensi viikolla, jos aletaan kartoittamaan kaikkia vaihtoehtoja. Eikös meillä ollut rahat tiukalla ja parempaakin tekemistä??? Ei, jos tämä homma meinataan  saadaan pysymään järjellisissä rajoissa, meidän on nyt ainakin aloitettava perusasioista: hyväksytäänkö alkuperäinen esitys vai lähdetäänkö Filosofin vastaesityksen taakse. Minä olisin kyllä alkuperäisen esityksen hyväksymisen kannalla. Eihän vastaesityksen tueksi ole edes prujuja.”
”Hellä-Lempi, ole hyvä.”
” Niin, minähän en kanssa osaa tällaisia asioita miettiä, en sitten ollenkaan. Että kyllä se maailma on muuttunut siitä kun sammaltieteen dosentuurin sain... Mutta enemmistö meistä näyttäisi olevan esityksen läpimenon kannalla, kun taas vastaesitystä kannattavat Filosofi ja Aapo-Emilia."
”Filosofi ja Aapo-Emilia siis.”, jatkoi Hellä-Lempi. ”Että jos nyt ajattelee, ketkä tässä nyt ovat mitäkin mieltä olleet, niin kyllä minusta tuntuu järkevämmältä olla alkuperäisen esityksen kannalla. Ja koska Tilastonikkarit ovat käsittääkseni hallintopuolella, heistä on varmaan ollut harmia muillekin. Monet ovat varmasti helpottuneita päästessään heistä.”

”Kiitos kaikille puheenvuoroista. Tästähän syntyikin vilkas keskustelu, joka päättyy nyt. Anteeksi vain, Filosofi, mutta karavaani kulkee. Filosofi siis teki alkuperäiseen esitykseen vastaesityksen jonka mukaan esittelijän esitys tulisi hylätä ja oli siinä kai jotakin muutakin. Suoritetaan koeäänestys. Ne jotka ovat ovat alkuperäisen esityksen kannalla, eli sitä mieltä että meidän tulisi käydä toteuttamassa Hallintopuolella pienimuotoinen puhdistus, nostavat käden ylös nyt.”
”Ja ne jotka ovat sitä mieltä että näin ei tulisi tehdä, voivat viitata nyt…jaha, eli neljäkymmentäkaksi puolesta, kuusi vastaan ja neljä tyhjää…voisivatko tyhjää äänestäneet vielä nostaa kätensä. Joo-o, neljä tyhjää. Esitän, että varsinaista äänestystä ei järjestetä koska koeäänestyksen tulos on näin selvä. Toimielin päättää murhata Tilastonikkarit kokouksen päätteeksi. Muistutan vielä, että tämä oli aiheen arkaluontoisuuden takia salainen kokous jonka  kaikki asiakirjat palautetaan minulle ennen kuin poistutaan täältä mihinkään. Esittelijä onkin jo varmaan huolehtinut tarvittavista käytännön valmisteluista.”
”Kyllä näin on.”
”No niin, sehän on hienoa se. Merkitään päätös pöytäkirjaan...mitä Filosofi?"
"Minä jätän eriävän mielipiteen."
"Eikö sinulle nyt riitä jos äänestysluvut tulevat kirjatuksi?"
"Ei. En halua olla laillisessa vastuussa tästä sotkusta."
"Sihteeri taisi ehtiä jo näpytellä tämän ylös. Tästä on nyt kamalasti vaivaa hänelle."
"Tehkää minulle mieliksi." Filosofi epäilee ettei ystävälliseksi tarkoitettu hymy näytä aivan siltä miltä pitäisi.
"No hyvä on, jos tämä nyt on sinusta aivan välttämätöntä. Minä kyllä toivoisin että porukassa jossa vallitsee näin hyvä henki kuin meillä, tähän ei tarvitsisi mennä."
Ja siirrytään kohtaan viisi, meillä on tässä toinenkin vähän samantapainen asia…”

Herään pimeässä ja ymmärrän että kaikki oli vain painajaisunta, sekava välähdys mahdollisesta maailmasta jossakin multiversumin reunalla. 

Syksy jolle ei voi sanoa ei

Kun ihmiskunta alkaa käydä hermoille (eli usein), ei ole ollenkaan pöllömpää uppoutua omenanviljelyspuuhiin. Meillä omenakausi on jo täydessä vauhdissa: mehuasemalle on viety ensimmäinen kuorma, sosetta keitelty ja piirastäytteitä pilkottu pakkaseen. Ruuanlaitossa omenasta on tullut perunan veroista perusruokaa joka löytää tiensä ruokalistalle joka päivä. Kun samaan aikaan satokausi on huipussaan, ei pulaa ole kiireistä eikä hyvästä ruuasta. Omistan onnekseni useammankin omenareseptikirjan. Siinä vaiheessa kun keittiön pöydällä oleva omenapino ei tunnu katoavan vaikka mitä tekisi, alkaa inspiraatiota löytyä epätoivoiseltakin kuulostavien reseptien kokeiluun. Ei kai omenapizzakaan voi suoranaisen pahaa olla?

Mistäpä sitä ei omenankasvatuksessa pitäisi, vaikka siinä omat rankkuutensa onkin? Oikeastaan on aika ihmeellistä, että elämässä voi käydä näinkin: että löydämme itsestämme kelvolliset omenatarhurit vaikka ennen talon ostopäätöstä omenankasvatus paria-kolmea puuta suuremmassa mittakaavassa ei ollut käynytkään mielessä, puhumattakaan siitä että olisimme aiheesta jotakin tienneet. Nykyään kaikki menee jo rutiinilla: tiedämme mitä pitää tehdä, minne pitää mennä, meillä on tarvittavat välineet urakasta suoriutumiseksi, osaamme arvioida suunnilleen milloin puut kypsyvät ja milloin on kiireistä. Lenkkipolun varrella olevissa puutarhoissa näkyy kiireistä väkeä, ja paikallinen lehdistö on uutisoinut tavalla tai toisella omeniin liittyviä juttuja jo viikkojen ajan. Vain uusien tuttavien järkyttyneet ilmeet muistuttavat siitä, että syyspuuhissamme on jotakin erikoista. Itse en enää oikein muista, mitä me teimme syksyisin ennen kuin otimme nämä hedelmäpuut kasvatettaviksemme? Emme mitään erityisen mieleenpainuvaa. Maalla elämään on tullut aivan uusi rakenne, ja alati monimutkaistuvassa, sirpaloituvassa maailmassa siinä on jotakin hyvin lohdullista.Omenapuut eivät tiedä mitään talouden vaihteluista eivätkä ruokakriiseistä, vaan ainoastaan tuholaiskantojen ja säiden vaihtelut kiinnostavat niitä. Omenapuilla voisikin olla paljon opetettavaa maailmantalouden guruille.

Omenapuut ja muut puutarhan antimet puolestaan kiinnostavat muitakin kuin hoitajiaan. Käpytikka vipeltää pitkin puiden runkoja, kopauttaen kaarnankolosta välillä suuhunsa ötökän. Rastaat pitävät vielä juhliaan marjapensaissa, ja puutarhassa touhutessa pitää varoa loppukesän lämmöstä nauttivia sisiliskoja. Ennen antonovkien valmistumista nekin ovat vetäytyneet talvilevolle. Virheettömien, koriin päätyvien yksilöiden ohella puut notkuvat omenia jotka ovat kiinnostaneet jos jonkinlaisia öttiäisiä. Kun puita on tarpeeksi paljon, sadosta riittää lopulta kaikille. Ei tarvitse pelätä että villieläimet löytäisivät kompostit- miksi ne sinne vaivautuisivat, kun niille riittää priimatavaraa puissa ja pensaissa ympäri kulmakuntaa?  

Omenoiden kanssa puuhatessa syksykin saapuu jotenkin lempeämmin. Kiireen ja yltäkylläisyyden keskellä vaikea ajatella, että marrasaika on enää parin kuukauden päässä. Sitä ennen on vuoden rikkain ja värikkäin aika jolloin yöt ovat lämpimiä ja tähtiä täynnä, värikkäät lehdet alkavat hiljalleen korvata kukkaloistoa ja raikas ilma tuntuu taivaalliselta kesän helteiden jälkeen. Uusi sato täyttää varastot ja tehtäväpaljouden vastapainona olo on energisempi kuin aikoihin. Tällaiselle syksylle ei voi sanoa ei.

Olet siis huolissasi kasvien moraalisesta statuksesta- no minäpä pohdin työkseni mikrobien oikeuksia (eli ympäristöeetikon opas siihen miten pidät moraaliset standardisi aina askeleen edellä muita)

Ai sinä olet fennovegaani? Onhan se alku sekin. Minä kyllä syön ainoastaan biodynaamisesti tuotettua, kyytön lannalla kasvatettua raakaa vähähiilihydraattista vegaaniruokaa joka on tuotettu korkeintaan sadan kilometrin säteellä Helsingin keskustassa sijaitsevasta kodistani.


Ompelet siis omat vaatteesi? Minä ompelen vaatteeni vain kirpputorilta löytämistäni lakanoista käyttäen antiikkista ompelukonetta jonka neulat teroitan itse isoisältä perimälläni viilalla.

Sinusta ei siis ole oikein ostaa nahkakenkiä? Meillä kuljetaan maaliskuusta lokakuuhun avojaloin. Ja kun on kulkenut niin kauan avojaloin, selviää talven yli mainiosti sammaleella täytetyissä tuohivirsuissa.

Olet siis aktiivinen ympäristöaiheisella keskustelupalstalla? Minä olen rekisteröitynyt kaikille keskustelupalstoille vähintään kolmella nimimerkillä. Jos muita ei kiinnosta kommentoida, voin pitää keskustelua käynnissä ihan itse. Ja jutut ovat aina hyviä!

Vai lakkasit sinä kuuntelemasta suosikkiartistiasi sen jälkeen kun paparazzi oli bongannut hänet turkisasusteessa? Minä en ole moneen vuoteen kuunnellut ketään jonka soittimet ovat brändituotteita, joka ei pukeudu itse tuunaamiinsa vaatteisiin ja kirjoita ympäristöongelmiin kantaaottavia kappaleita.

Ai että olet siirtynyt käyttämään ehkäisyvälineenä vegaanikondomeja? Nehän ovat yhä erillispakattuja kertakäyttötuotteita! Jos ei ole selibaatissa, ihan hyvin voi hakea kaupungin puistoista ja festarialueiden pusikoista kesällä koko vuoden kondomit. Käytät ne vain pesukoneen kautta ja rullaat, niin ovat melkein kuin uusia.

Olet siis kuukausilahjoittaja? Jaa…no minä lahjoitan koko palkkani ympäristönsuojelutyöhön. Koska isojen ympäristöjärjestöjen rahaa palaa hallintokuluihin ja kaiken maailman feissarien palkkaamiseen, olen perustanut oman ympäristöjärjestön. Olen houkutellut järjestöni jäseniksi jo pari kaveria ja sukulaista, joten yleensä saan rahani takaisin korkojen kera.

(Vastuuvapauslauseke: Koska satun tietämään  paremmin kuin välittäisinkään, että tästä maasta löytyy ihan oikeasti vatipäitä ihmisiä jotka saattaisivat vakavasti harkita ylläolevien ideoiden kokeilemista, ilmoitan etten ota mitään vastuuta niistä ruumiinvammoista, onnettomuuksista, sairauksista, kuolemantapauksista, omaisuusvahingoista, pakkohoitojaksoista, rikossyytteistä tai muista vahingoista/hankaluuksista joita ylläolevien ideoiden käyttöönotosta saattaa seurata. Jos tämän postauksen ideat kuulostavat mielestäsi tavallaan ihan harkitsemisen arvoisilta, hakeudu hoitoon.)




Hyväksynnän anatomiaa

Monessa seuraamassani blogissa on viime viikkoina pohdittu teemoja, jotka olen ajatuksissani koonnut yhdeksi. Postaukset ovat käsitelleet laihduttamista, rakkauden löytämistä, työpaikan saamista ja ystävien löytämistä uudessa asuinpaikassa. Armoitettuna abstrahoijana olen huomannut että ne kaikki ovat sivunneet hyväksymistä, suorittamista, syyllisyyttä, ystävyyttä (jonka alalajiksi lasken rakkauden).

Miksi joku erityisesti tai ihmiset yleensä ei(vät) pidä minusta ei(vät)kä huoli minua seuraansa? Se on kysymys johon on olemassa lukemattomia syitä ja vastauksia. Jotkut niistä ovat järkyttävän typeriä, monet hyvinkin ymmärrettäviä. Kaikki ne liittyvät jotenkin siihen että hyväksynnän saavuttaakseni minun pitäisi olla jotakin mitä en nyt ole, tai muistaa peittää jotakin siitä mitä olen. Jos haluaisin olla pidetty ja rakastettu, pitäisikö minun olla aina valmis muuttumaan? Vai riittäisikö, jos vaikenisin viisaasti joistakin sellaisista asioista joita en ole tottunut piilottelemaan? Vai voinko rauhallisesti todeta että pohjimmiltaan en ole kiinnostunut sellaisesta hyväksynnästä johon liittyy pientä pränttiä kuin osamaksukauppaan? Se riippuu siitä, onko ehdollinen hyväksyntä ainoa hyväksynnän laji jota pidän todellisena vai ajattelenko että parempaakin saattaa olla tarjolla niille jotka ovat kärsivällisiä ja arvostavat ihmissuhteissaan enemmän laatua kuin määrää? Vieläkö maailmassa on tilaa omanarvontunnolle?

Jokaiseen meistä on helppo iskeä ikäviä leimoja, mutta toisaalta: jokainen leima lyödään sellaisen ihmisen toimesta joka valitsee tehdä niin. Tämän kulttuurimme piilottaa, tätä se kohtelee välttämättömyytenä. Meidät hukutetaan oppaisiin joissa kerrotaan millaisia meidän tulee olla jotta kelpaisimme kanssaihmisille. Ajattelemme, että tulemme torjutuiksi koska emme ole oikeanlaisia emmekä siksi että toiset ovat tehneet sellaisen valinnan. Valinnan taustalla olevat syyt voivat olla hyviä tai huonoja, mutta universaaleja totuuksia ne eivät ole kummassakaan tapauksessa. Ajatus siitä että käytökseni tai peräti pelkkä eksistenssini tietynlaisena olentona pakottaisi toiset tekemään määrättyjä valintoja on vapaiden ihmisten aliarvioimista ja heidän redusoimistaan koneiksi joiden nappeja painelemme. Samalla vedolla menevät vessanpöntöstä alas ystävyys, hyväksyntä, rakkaus ja muut aidot tunteet. Jos kaiken voi ansaita toimimalla Oikein, ei aitoja tunteita ja aitoa hyväksyntää olekaan vaan ainoastaan onnistunutta manipulointia ja loputonta suorittamista. Onni on vain hengähdystaukoja ja palkintoja, ei lepoa eikä lempeyttä. Syyllisyys on rajatonta. Mikä pahinta, kun vellomme syyllisyydessä jo siitä mitä olemme, energiaa ei enää riitä pohtia sitä mitä teemme.

Suorittamisen kulttuuri on haavoittava kulttuuri. Luulisin, että suurimmalle osalle on jo lapsuudesta tai nuoruudesta tuttu tunne saada hyvä ”ystävä”, joka on sujuvasti liuennut elämästä siinä vaiheessa kun hänelle on selvinnyt että emme olekaan juuri oikeanlaisia. Sellaisesta ihmissuhteesta jää tuskallinen muisto, sillä ystävyys –lahjaksi annettu hyväksyntä- on ollut yksipuolista vaikka toisin on luultu. Usein menetystä surevaa lohdutetaan sanomalla ettei kyseessä ollut todellinen ystävä. Eikö? Eikö kyseessä ollut aivan normaali suorittamisen kulttuurin asukki ja ainoa ”ystävyys” jota sellainen ihminen voi ymmärtää? Jos ja kun siinä on vikaa, eikö vikaa ole koko taustalta löytyvässä ajatusmaailmassa?

Suorittamisen ja kelpuuttamisen diskurssia erehdytään joskus pitämään rationaalisena, mahdollisesti siitä syystä että selittäminen nähdään synonyymina rationaalisuudelle. Saavutuksia voidaan selittää niihin johtaneilla teoilla. Mutta ovatko tunteet ja läheiset, aitoon kiintymykseen perustuvat ihmissuhteet saavutuksia? Havaittua perheonnea voidaan toki selittää sillä että perheen jäsenet toimivat enimmäkseen oikein ja täyttävät toistensa odotukset. Mutta onko odotusten täyttäminen ja oikein toimiminen se mistä perheonnessa on kyse? Ovatko välittäminen ja rakkaus tyytyväisyyden synonyymejä? Onko selityksen ja selitettävän ilmiön välillä sittenkään sellaista linkkiä mihin selitys viittaa? Vai olisiko maailma kuitenkin niin monimutkainen, että tunteet voivat aivan hyvin sijaita alussa, siellä missä mitään ei ole vielä ehditty ansaita? Onko suorittamisen ja kelpuuttamisen diskurssille olemassa toinen, aivan yhtä järkevä vaihtoehto, lahjan diskurssi jossa vapaat ihmiset voivat tarjota ja torjua hyväksyntää, ystävyyttä ja rakkautta omista syistään?

Lahjan diskurssi ei tietenkään edelleenkään estä ketään leimaamasta ja tuomitsemasta muita niin paljon kuin sielu sietää, mutta se tekee ihmisestä tietoisen leimaajan: jos torjun ja tuomitsen, tiedän että kyse on sataprosenttisesti omista tekemisistäni. Lahjan diskurssin kautta voi ymmärtää, että paljon voimme tavoitella, mutta että eräät elämän suurimmista asioista kuten merkityksellisten ihmisten hyväksyntä, ystävyys ja rakkaus, eivät pohjimmiltaan ole ansaittavissa. Ne ovat lahjoja joita annetaan ja saadaan, lahjoja joita vaalitaan tai joista kieltäydytään. Suorittaminen, kelpuuttaminen ja pyrkimys loputtomasta syyllisyydestä vapautumiseen eivät enää olekaan keskeisiä elämän juonelle. Niille on paikkansa maailmassa. On elämänalueita joilla suorittamisen ja kelpuuttamisen diskurssi on mielekäs, mutta aito ystävyys, tosirakkaus ja hyväksyntä jäävät niiden ulottumattomiin. Tulee mahdolliseksi olla ihminen joka on jotakin enemmän kuin leimojensa ja määritelmiensä summa. Autarkeia, terve itseriittoisuus tai omanarvontunto joka ei nouse ja laske muiden mielipiteiden tahdissa, muuttuu utopiasta realistiseksi mahdollisuudeksi.

Pieni talo Tharsiissa

Seuraavan kerran kun tuskittelen punajuurteni huonoa kasvua ja pihlajanmarjakoiden pohjatonta ahnautta, muistan varmasti Mars-konferenssin viljelyaiheisista luennoista sen että pääsen oikeastaan aika helpolla. Vaikka kasvimaan hoito on joskus työlästä ja sadot vaihtelevia, siellä sentään painovoima ja ilmanpaine ovat aivan normaaleja, juuri sellaisia mistä kasvini pitävät. Maa kuhisee hyödyllisiä mikrobeja ja ilmakehän hiilidioksidipitoisuus on yhteyttämisen kannalta miellyttävä. Lämpötilakin nousee nollan yläpuolelle jo kevään koittaessa eikä vain kuumimpina hellepäivinä, ja auringonvalo on juuri oikeanlaista ja määrältään jotakuinkin riittävää. Kotiplaneettamme on magneettikenttineen ja paksuine ilmakehineen riittävän vahva pitämään tappavat ja dna:ta hajottavat säteilynlajit loitolla. Jos kasvitauteja tai tuholaisia tulee, ne ovat tieteelle jo tuttuja, ja torjuntakeinotkin ovat tiedossa. Mars-näkökulmasta nämä viljelyn huomaamattomat puitteet ovat kaikkea muuta kuin itsestäänselvyyksiä. Jokainen näistä seikoista on haaste joka on voitettava ennen kuin ihmiskunta voi asettua taloksi -edes muutaman urhean yksilön voimin- toiselle planeetalle.

Jos ihmisiä muuttaa Marsiin tai edes lähtee pitkille avaruusmatkoille, heidän on harjoitettava pienviljelyä kohtalaisella menestyksellä aivan uudenlaisissa olosuhteissa. Omaa ruuan (ja hapen) tuotantoa tarvitaan hengissä säilymiseksi, ja lisäksi kasvien kasvattaminen on psykologisesti hyödyllistä- edellyttäen tietysti että kasvatuspuuhat eivät ole pelkkää kamppailua ja jatkuvia epäonnistumisia. Jos edellä luettelemissani haasteissa ei vielä olisi kylliksi draamaa, täytyy muistaa myös että marsviljelijöiden onnistumispaineet ovat suuremmat kuin kaltaisellani herrasmiesmaanviljelijällä. Jos perunani eivät kasva, saan niitä kaupasta lisää niin paljon kuin ikinä haluan. Jos kurpitsani eivät menesty (niin kuin tänä vuonna näyttää), voin valmistaa ruokani jostakin muusta, ja muutaman euron menetyksen lisäksi tappiot ovat henkistä laatua. Marsissa ei kuitenkaan ole kauppoja, ja toiseksi yhdensuuntainen matka kestää vuoden päivät. Vaikka avaruusmatkustajien ruuasta yritetään tehdä mahdollisiman siedettävää, veikkaan että astuessaan ensimmäistä kertaa marsperälle, astronautit käyvät varsin pian tarkistamassa, josko etukäteen lähetetyistä automaattisista kasvihuoneista löytyisi jo tuoretta poimintakokoista salaattia. Tuoretta ruokaa uudisasukkaille ei saada lähetettyä millään, ja ylipäätään tavaran kuljettaminen avaruudessa on sekä hyvin hidasta että hyvin kallista. Vaikka katovuodet eivät merkitsisikään nälkäkuolemaa, ne merkitsevät ankeutta ja niukkuutta.

Marsissa kasvatettavilta kasveilta vaaditaan paljon, mutta silti onnen ollessa myötäinen, Marsin kasvihuoneista löytyisi tuttuja kasveja kuten salaatteja, retiisejä, tomaatteja ja mansikoita. En voinut olla huomaamatta, että tutkijoiden suosiossa olivat nopeasti kasvavat, pienikokoiset ja kokoonsa nähden runsassatoiset pohjoisen kasvimailta tutut kasvit. Taitaa olla viisainta lähettää Marsin ensimmäisiksi asuttajiksi ihmisiä jotka eivät rakasta purjoa tai banaaneja- hidaskasvuisia tai paljon tilaa vieviä lajeja ei Marsissa taida olla varaa kasvattaa pitkiin aikoihin. Tähän mennessä tehty viljelytutkimus on kuitenkin vielä hajanaista. Odotan mielenkiinnolla, millaiseksi Mars-astronauttien hoiviin annettava kasvivalikoima lopulta muodostuu.

Kasvien menestyminen on vasta ensimmäinen kysymysmerkki. Jo tähän mennessä tehdyt tutkimukset ovat osoittaneet, että kasvisten ravintosisältö riippuu paljon niiden kasvuolosuhteista. On siis jokseenkin selvää, että Marsin tomaattien ravintosisältö poikkeaa niistä jotka kasvavat meillä varaston seinustalla. Tämä tietysti aiheuttaa harmaita hiuksia niille ravitsemustieteilijöille joiden tehtävänä on laskea, miten Marsin ensimmäisten asukkaiden tulisi syödä pysyäkseen terveinä ja hyväkuntoisina. Oikea kasvualusta on tässäkin tapauksessa vain osa tarinaa- ilmanpaineen ja hiilidioksidipitoisuuden poikkeavuudet vaikuttavat kasvien aineenvaihduntaan ja sitä kautta niiden syötävien osien ravinnepitoisuuteen. 

Maalaisfilosofia hykerryttävä ajatus on, että tulevat Marsin asukkaat eivät ainoastaan joudu elämään trendikkään vihreästi. Heistä tulee yksinkertaisesti eläviä agraareja. Avaruuspukujen ja huipputeknologian ei pidä antaa hämätä. Marsissa luonto tarjoaa runsaasti tilaisuuksia niukkuuteen, tyhjästä nyhjäisemiseen, kierrätykseen ja perustarveorientoituneeseen elämään. Pieni talo Tharsiissa on kaukana sivilisaation houkutuksista ja kuluttamisesta. Siitä tulee talo, jonka monitaitoiset asukkaat tekevät itse, kasvattavat ruokaa, korjaavat ja improvisoivat. Lisäänkin urahaaveideni listaan vielä yhden: toivon että vielä omana elinaikanani voin hipsiä jonakin kuulaana syysyönä terassille, kääntää kaukoputken kohti taivaalle kavunnutta Marsia tietäen, että sielläkin on ihmisiä viljelemässä retiisejä ja salaatinpäitä. Minne insinööritaidon saavutukset meidät vievätkin, sivilisaation edelläkävijät ovat tulevaisuudessakin viljelijöitä.

ALH84001 ja ihmeiden arkkitehtuuri

Niihin aikoihin kun minulle alkoi käydä selväksi että väitöskirja syntyisikin avaruustutkimuksen etiikasta (eikä hiukan normaalimmalta kuulostavasta ympäristöetiikasta), aloin pohtimaan uratavoitteitani. Haluaisin nähdä satelliitin, avaruussukkulan tai vastaavan laukaisun. Haluaisin käydä kiertoradalla. Haluaisin nähdä ALH84001-meteoriitin. Tavoitteita, joiden toteutuminen olisi epävarmaa vaikka ura olisi pitkä ja menestyksekäs- sellaisia jotka olisivat ehkä huonoja päämääriä mutta joita tavoitellessa matkasta tulisi hyvä.


Ilmeisesti nämä kuitenkin ovat sen tyyppisiä toiveita joita korkeammat voimat rakastavat, sillä uusimmalla avaruusseikkailullani sain paitsi nähdä näytteen Allan Hillsin meteoriitista, myös pitää sen siruja kädessäni. Miltäkö se tuntui? No, vaikka elämäni on etenkin viime vuosina ollut varsin mielenkiintoista, voin edelleen laskea koko elämäni ajalta yhden käden sormilla ne hetket jolloin ihmetys on pyyhkäissyt ylitseni hyökyaaltona, päässäni on tuntunut siltä kuin joku olisi kumauttanut siihen paistinpannulla, ja koko maailma on jotenkin tärähtänyt sijoiltaan. Tämä oli sellainen hetki. Jokainen ihme on ainutlaatuinen, mutta niiden arkkitehtuurissa on jotakin yhteistä: ihme on se minkä nähdessään muistaa, miten päin suuressa maailmankaikkeudessa on tarkoitus olla jotta siellä olisi kotonaan. Se on kaoottisen maailmanmenon keskelle heitetty selkeyden ja kauneuden majakka. Osa kaoottisuutta ilmenee kai sitten siinä että maailma on usein paikka jossa ihmisiä näkee kiiruhtamassa ihmeiden ohi nähdäkseen jotakin kookasta, kuuluisaa ja räikeää. 
                       
Meteoriitin sirut eivät oikeastaan näyttäneet sen kummallisemmilta kuin sora jota talvella viskotaan jäisille kaduille. Ehkäpä siksi maailma on täynnä ihmisiä jotka eivät ole eläissään nähneet yhtään ihmettä: he uskovat että ihmeen on välttämättä oltava räikeä ja välkkyvä, aivan kuin siinä mitä ne ovat ei olisi jo riittävästi. Aivan kuin maailma ei olisi jo täynnä mainoshälyä joka kirkuu milloin minkäkin turhakkeen ainutlaatuisuutta ja ihmeellisyyttä, peittäen alleen sen seikan ettei aitojen asioiden tarvitse vaivautua pitämään itsestään sellaista meteliä. Fakta kuitenkin on, että vaikka korusepät eivät kahta kertaa vilkaisisi ALH84001:ta, se on ihmeellisin ja tutkituin kivi joka tältä planeetalta on löydetty. Harmaat sirut kädessäni olivat täynnä muistoa ja merkitystä, terveiset toisesta maailmasta aikojen alussa. Ne eivät painaneet montaa grammaa, mutta siinä fyysikoilta vielä hukassa olevassa ulottuvuudessa jonka me muut tunnemme merkityksenä, ne olivat raskaita. Niissä väreili voima muuttaa maailmaa. Mikä onkaan rohkaisevampi muisto saapuvassa syksyssä odottaville päiville jotka lupaavat hyvien hetkien lisäksi myös voimattomuutta, turhautumista ja väsynyttä kiukkua?

Tähän mennessä Maasta on löydetty noin 38660 meteoriittia. Niistä 134 on peräisin Kuusta, ja vain 99:n alkuperä on Marsissa. Ajattele kaikkia maailman kiviä, kallioita ja hiekkarantoja, louhoksia ja kivitaloja, pyöreitä rantakiviä ja karkeaa sepeliä, timantteja ja safiireja, Siperiasta Tulimaahan, maailman täyttäviä hiljaisia kiviä joiden muistot ovat kotoisia ja leppeitä verrattuna ALH84001:n tarinaan. Se tarina alkoi yli neljä miljardia vuotta sitten, Marsin noaakkisena aikakautena jolloin planeetta jonka tunnemme kylmänä ja kivikkoisena, oli lämmin ja kostea, paljon suotuisampi paikka elämälle kuin nuori Maa. Vuonna 2005 ilmestyi tutkimus jossa meteoriitin alkuperää jäljitettiin Eos Chasman alueelle Vallis Marineriksessa, Marsin suurimmassa kanjonissa johon verrattuna kaikki Maan kanjonit ovat pieniä kuiluja. Sellainen dramaattinen alku ainakin sopisi ihmeellisen matkan ensimmäiseksi näytökseksi.

Allan Hillsin meteoriitin rakenteet kätkevät useita erikoisia piirteitä, joiden sen löytäjät uskovat tänäkin päivänä viittaavan muinaiseen elämään. Uusin mahdollisesti elämään viittaava todiste löytyi vuonna 2009. Täysin varmasti mitään ei voida tietenkään sanoa- voidaanko koskaan? Ovatko pienet matomaiset muodot todella muinaisten mikrobien fossiileja vaiko epäorgaanisia muodostelmia, ovatko muut kivestä löytyvät oudot piirteet elämän vaiko meteoriitin muutenkin pitkän ja vaiherikkaan eksistenssin piirtämiä? Varmaa on vain se, että ALH84001:stä tehdyt löydökset pistivät Mars-tutkimuksen uusille raiteille aikana jolloin NASAn kunnianhimo jo horjui ja moni kyseenalaisti planeettatutkimuksen mahdollisuuden löytää aurinkokunnasta todella ihmeellisiä asioita. Jos joku tieteentekijä olisi 20 vuotta sitten sanonut ajattelevansa, että Marsissa on tai on ollut elämää, hän olisi saanut osakseen lähinnä sääliviä katseita. Tänä päivänä kysymys Marsin muinaisesta tai nykyisestä elämästä on eräs polttavimpia avaruustutkimuksen kysymyksiä, kysymyksiä joita ei vain heitetä ilmaan vaan joihin halutaan myös vastauksia.

ALH84001 ei kuitenkaan jäänyt Marsiin, vaan meteoriitin törmäys sinkosi sen helposti avaruuteen, pakoon Marsin heikkoa painovoimaa. Se vietti loputtoman pitkän ajan tyhjyydessä joka on autiompi kuin yksikään ihmisen laboratoriossa aikaansaama tyhjiö. Se ajelehti hitaiden, kylmien vuosien aikana koko matkan Maahan. Sitä matkaa ei ole yksikään ihminen vielä tänä päivänä taittanut. Lopulta se koki taas gravitaation vedon ja termosfäärin lämmön, ja syöksyi Maahan, jossa se putosi Etelämantereelle. Useimmat Maan ilmakehään saapuvat meteorit palavat tähdenlentoina poroksi. Parina viime yönä Maa on taivaltanut radallaan sorapilven läpi, ja taivaalla ovat loistaneet perseidien meteorit. ALH84001 kuitenkin selviytyi. Se ei pudotessaan herättänyt kenenkään huomiota, mutta se oli riittävän rotevatekoinen selviytyäkseen rytyytyksestä ilmakehän läpi. Sen rata vältti planeettaamme peittävät valtameret ja se putosi tulivanan saattamana Etelämantereelle, hautautuen ikijäähän jälleen pitkäksi aikaa, kunnes eräänä päivänä se paljastui jään reunalta meteoriitteja etsiville tutkijoille, kuin pulloposti ajan ja avaruuden takaa. Se saapui Maahan noin 13 000 vuotta sitten, jääkauden ollessa juuri päättymässä, megafaunan ollessa katoamassa ja kivikautisten ihmisten levittäytyessä uusille seuduille ja odotti löytäjiään vuoteen 1984. Marsista Maahan, Etelämantereen jäältä suomalaisen filosofin käteen, aurinkokunnan alkuajoilta tietoisten olentojen ihmeteltäväksi- ALH84001 on kulkenut pitkän, ihmeellisen matkan. Se jatkuu yhä, ja vuosien kuluessa sen kollektiiviseen ymmärrykseemme aiheuttamat laineet leviävät yhä laajemmalle. 

Minä pitelin ihmettä kädelläni ja muistin, ettei ihmeisiin tarvitse uskoa. Riittää, kun pitää silmänsä auki.

Syksyn etiäisiä

Hyvä on. Hyvä on. Myönnän havainneeni ympärilläni muitakin syksyn merkkejä kuin raikkaan, omenoilta tuoksuvan ilman ja ensimmäisen kypsän valkean kuulaan. Nokkosperhoset ovat palanneet uuden kirkkaanvärisen sukupolven voimin. Kasvimaalla kaikki kypsyy ja tuleentuu vauhdilla, puutarhan vihreyden sekaan on alkanut ilmaantua omenanpunaista ja kellastuvia lehtiä. Syysasterit ovat aloittaneet kukintansa, ja olen toipunut jet lagista juuri sen verran että voin kuvitella hiippailevani öisin perseidejä havaitsemaan.Tähdetkin ovat palaamassa kesätauolta. Ne sanovat, että kesä ei ihan vielä ole ohi, mutta se on pakkaamassa tavaroitaan.

Pitäisi orientoitua syksyyn, vaikka pää on vielä pyörällä viimeisimmän kesäretken jäljiltä. Onneksi on ollut kotitöitä joihin uppoutua. Yksinkertaisia puuhia toimitellessa ajatuksetkin alkavat järjestyä kuin itsestään. Olen korjannut satoa ja säilönyt sitä, siivonnut, leiponut, kamppaillut pyykkivuoria matalammiksi ja ommellut. Tähän aikaan vuodesta ei tarvitse pelätä sitä että tehtävät tekemällä loppuisivat.

Olen jo ilmoittautunut kansanopiston kankaankudontakurssille ja yliopiston tiedeviestinnän luennoille. Kokoukset ja luottamustoimet palaavat taas vaatimaan oman osansa ajastani ja helteiden hellittäessä kuntoilun lisääminenkin on taas helpompaa. Vain väitöskirja liitännäisineen soljuu kaiken läpi tyynenä ja hitaana, niin kuin on filosofialle soveliasta. Vain pienimmät etiäiset muistuttavat, että ennen kuin tieteen tuotteeni on valmis, luvassa voi vielä olla monta avaruusseikkailua.

En tiedä, johtuuko se matkustelusta vai mistä, mutta aivan valmis en ole vielä kesästäni luopumaan.
Vaikka maailma vetää jo syksyä kohti, pidän kesälle vielä paikkaa missä voin. Lämpimät neulelangat saavat luvan vielä odottaa kun teen ristipistoja. Vielä ehtii laittaa kerran ruuaksi kalaa, uusia kotiperunoita ja saaristolaisleipää. Aivan vielä ei tarvitse ulos lähtiessään miettiä yhtään lämpimänä pysymistä. Vielä on muutamia, arvokkaita päiviä aikaa nauttia kaikesta siitä mihin on syksyn saavuttua taas vuosi aikaa. 


Päätin lykätä syksyyn orientoitumistani ainakin viikolla.

Avaruusseikkailu 2011

Tämän blogin vakiolukijoille on varmasti selvinnyt jo hyvän aikaa sitten, ettei filosofin elämä ole aina helppoa. Milloin uhkaa eksistentiaaliangsti, milloin riepoo muuten vain. Tämä postaus puolestaan selvittää sitä, miksi haasteista huolimatta en ole hetkeäkään epäillyt sitä etteikö filosofiksi ryhtyminen olisi ollut yksi parhaita ideoitani ikinä. Esimerkiksi, filosofit voivat päästä avaruusseikkailuille yliopiston piikkiin.


Photobucket


Tämän vuoden avaruusseikkailuani isännöi Mars Society. Sen konferenssiin oli kokoontunut Mars-tutkijoita monilta eri aloilta. Päivät täyttyivät luennoista joilla kerrottiin alan uusimmista löydöistä, suunnitelluista tutkimuksista sekä siitä, miten Marsiin päästäisiin matkaamaan. Mukaan mahtui jopa sessiollisen verran elämän etsimisen etiikkaa... Tässä esityksessä selvitellään Marsista jokin aika sitten havaitun metaanin mahdollista alkuperää.


Photobucket


Tässä esitelmässä puolestaan kerrottiin retiisinkasvatuksen haasteista Marsin olosuhteissa.


Photobucket


Tällaisessa ympäristössä ei kai ole kummallista törmätä suuren luokan ihmeisiin. Tässä kuvassa olen saanut hyppysiini näytteen maailman ihmeellisimmästä kivestä, Allan Hillsin meteoriitista. Sen löytäjä uskoo edelleen löydön sisältävän merkkejä muinaisesta elämästä Marsissa...

Photobucket


Tällaisissa tiedekarnevaaleissa aikataulustani muodostui aivan itsestään tiukka, eikä Dallasiin tutustumiseen jäänyt juurikaan aikaa. Ehdin katsastaa vain yhden nähtävyyden: Dallas World Aquariumin. Minähän olin paikalla puhumassa elämän etsimisen etiikasta, joten ajattelin että olisi fiksua valistaa itseään hiukan siitä, miten ihmeellistä elämän monimuotoisuus on omalla planeetallani...


Photobucket


Tapasin monenlaisia ihmeotuksia, kuten sahakaloja (Pristidae sp.)


Photobucket


Olen kyllä tiennyt jo monen vuoden ajan, että yksisarvisia (Naso sp.) on oikeasti olemassamutta en ollut aikaisemmin nähnyt sellaista elävänä. Minusta oli oikein sopivaa tavata sellainen työmatkalla...


Photobucket


Tilaisuus tavata lehvähevosia oli oikeastaan pääsyy koko akvaarioretkelle. Nämä Etelä-Australian merihevoselle sukua olevat ihmeotukset ovat kaloja jotka olen halunnut tavata siitä asti kun opin että niitä oli olemassa. Tässä kuvassa on korulehvähevonen (Phyllopteryx taeniolatus)


Photobucket


Tässä taas on raitalehvähevonen (Phycodorus eques). Tarvitseeko edes sanoa, että valokuvat eivät tee oikeutta kohteelle?


Photobucket


Tuliaisten metsästämiseen minulla ei ollut aikaa juuri ollenkaan. Konferenssin iltajuhliin kuitenkin kuului arpajaiset, joissa onnetar suosi oikein kunnolla. Mars Patrol-käsituikutin täydentää avaruusfilosofin kenttävarustuksen loistavasti. 


Photobucket



Iloista tiedettä lentomatkustajille

Blogi hiljenee nyt viikoksi kun suuntaan Mars Societyn konferenssiin Teksasiin. Siellä minun on määrä puhua rakettitieteilijöille Aristoteleesta, ja tietysti oppia kaikkea mielenkiintoista Mars-matkailun uusimmista näkymistä. Toivokaamme, että esitykseni on niin hyvä että sen Marsia pelastava vaikutus ylittää aiheuttamieni hiilidioksidipäästöjen määrän. Tänään en kuitenkaan pode huonoa omaatuntoa, vaan pohdin, mitä kaikkea kivaa ja kehittävää mannertenvälisellä lennolla voi tehdä nukkumisen, lukemisen, neulakinnastelun ja syömisen lisäksi. Mieleeni tulikin muutama juttu...

  1. Seuraa lennon edistymistä koneen näytöltä. Hyvässä lykyssä voit havaita Maapallon kaareutumista ja käytännön esimerkin epäeuklidisesta geometriasta. Kuten kaikki tiedämme, litteältä kartalta katsottuna suorin matka Helsingin ja New Yorkin välisellä matkalla on suora viiva. Oikeasti  Maapallo on kuitenkin pyöreä, jolloin suorin reitti noudattaa ns. suurta ympyrää, eli ympyrärataa jonka keskus sijaitsee Maapallon keskipisteessä. Mannertenvälisellä lennolla heitto kaarevan (eli paperikartalta katsottuna pidemmältä näyttävän) ja suoran reitin välinen ero on jo reilusti yli sata kilometria. Lentoyhtiöt pyrkivät mahdollisuuksien mukaan suunnittelemaan reitit suuren ympyrän mukaisiksi.

  1. Jos matkustaa länteen, kannattaa läträtä näyttävästi virkistävällä kasvovoiteella. Jos itään, riittää kun hymyilee. Suhteellisuusteorian mukaan matkalennossa lentokoneen aika eroaa maanpäällisestä ajasta noin 180 sekunnin triljoonasosaa (miinus gravitaation vaikutus) jokaista Maapallon ympäri mentyä täyttä kierrosta kohti. Tämä osoitettiin kokeellisesti lennättämällä erittäin tarkkoja atomikelloja maailman ympäri vuonna 1971.
Fyysikoiden mielestä erot ovat mitättömiä sillä arkipäivässä koetut matkat ja nopeudet ovat aivan liian pieniä kunnon aikadilaatioefektin tuottamiseksi. Heleäihoinen filosofi voi toki miettiä, että ehkäpä silkoisen ihoni salaisuus onkin, että matkustan tuon tuostakin pitkin multiversumia nopeimmalla tunnetulla matkustusmenetelmällä, ajatusten voimalla?

  1. Onko kahdeksan tunnin lennolla silti tylsää? Haluatko liikkua lentokonettakin nopeammin? Käy lentokoneen vessassa. Nopeutesi ylittää kävelynopeuden verran lentokoneen nopeuden. Wooosh! Kävelysuunta ja itse lentokone toki estävät nopeamman perille pääsyn, mutta koe osoittaa erään aloitteleville logiikan harrastajille haastavan oppitunnin: kaavoissa puhutaan vain niistä parametreistä jotka niihin on merkitty, eli tällä kertaa nopeudesta. Käytännön rajoitteet ovat täysin eri asia.

  1. Jos on saanut ikkunapaikan, voi bongata pilviä. Matkalentokorkeudessa esiintyy yläpilviä, kun taas alapuolella voi havainnoida troposfäärissä tavattavia pilvimuotoja. Näkyykö alapuolella alasimen muotoisena kohoava myrskypilvi? Sen yläraja osoittaa troposfäärin ja stratosfäärin välisen rajan, tropopaussin. Se on alin raja ilmakehän kerrosten välillä. Vaikka maa näyttää olevan kovin kaukana alhaalla, on lentokoneesta matkaa avaruuden rajalle vielä noin seitsemänkymmenen kilometrin (mittaustavasta riippuen) ja useamman ilmakehän kerroksen verran matkaa. Pilvien lisäksi kunnon avaruustutkija voi tietysti koittaa bongata myös ufoja! 

Luonto kiittää vastuullista ehkäisijää

Tämänpäiväisen Uuden Mustan ehkäisyaiheisen artikkelin lukeminen aiheutti minussa taas ”en ole kotonani tässä seurassa, en”-angstin. Artikkelissa keskusteltiin e-pillerin sivuvaikutuksista ja yleisestä epäilyttävyydestä ja tuotiin esiin, että olemassa on myös hormonittomia ehkäisykeinoja, kuten kondomin ja varmojen päivien luova yhdistely. E-pillerien syömisestä aiheutuvien hormonijäämien kulkeutumista ympäristöön oltiin huolissaan. Jostakin syystä ei-toivottujen tai vanhemmilleen yhdentekevien lasten synnyttämistä ja abortteja ei tarvinnut ollenkaan pohtia tässä yhteydessä. Mitäköhän ongelmia ne ovat, jos eivät seksuaalieettisiä ongelmia joilla on paljonkin tekemistä ehkäisykäyttäytymisen kanssa?

Kannatan periaatteessa kriittistä asennetta kaikkeen, mutta jotenkin artikkelin kirjoittaja oli täysin unohtanut että ehkäisyasioissa suurimmat eettiset sen paremmin kuin ympäristöeettiset ongelmatkaan eivät liity hormoneihin vaan ei-toivottuihin raskauksiin. ”Luonnonmukaiset ehkäisykeinot” ovat myös huomattavasti hormonaalista ehkäisyä tehottomampia menetelmiä- sitä tehottomampia mitä luonnonmukaisempaan suuntaan mennään. Varmat päivät eivät oikeasti ole kuin noin 80-prosenttisen varmoja, kondomin teho on 85% (joskin sukupuolitautien ehkäisyssä se on ylittämätön). Se on iso ero verrattuna hormonaalisten menetelmien tarjoamaan lähes sadan prosentin ehkäisytehoon, ja ne välistä puuttuvat prosentit ovat konkreettisia suunnittelemattomia raskauksia. 

Maailma on myös sillä tavalla epätasa-arvoinen että ehkäisystä huolehtiminen on viime kädessä naisen vastuulla, vaikka se periaatteessa yhteinen asia onkin. Tietävätkö ehkäisyasioissa haahuilevien kukkaistyttöjen miehet, mikä on heidän isäksi tulemisen mahdollisuutensa jos rouva huolehtii ehkäisystä vähän sinne päin? Ovatko he yhtä välinpitämättömiä kuin naisensa, vai luottavatko vain siihen että jos vain jotakin ehkäisymenetelmää käytetään, asia on pois päiväjärjestyksestä? Vastuullinen nainen kunnioittaa myös kumppaninsa halua ehkäistä raskaus. Jos lapsenhankintahalut eivät aivan kohtaa, oikea tapa ei ole räpeltää ehkäisyn kanssa jotakin sinnepäin, vaan aloittaa se perheneuvottelu. Kun ehkäisystä on puhe, haavoittuvainen osapuoli on usein mies. Silloin naisen velvollisuus on olla vastuullinen ja avoin. Rakastava ihminen ei pidä lomaa toisen parhaan ajattelemisesta, eikä harrasta seksiä kuin venäläistä rulettia.

En aivan ymmärrä Uudessa Mustassa kuvattua logiikkaa: ehkäisyä käytetään, mutta menetelmäksi valitaan epävarmaksi hyvin tiedetyt varmojen päivien tapaiset ”luomumenetelmät”. Eli siis periaatteessa lapsia ei haluta, mutta toisaalta raskaaksi tuleminen on kuitenkin ihan jees? Millään ei nyt jaksaisi päättää suuntaan tai toiseen, kunhan nyt jotakin räpelletään. Myönnän, että alma mater on saattanut takoa päähäni aika putkiaivoisen logiikan: Jos et halua lapsia, huolehdit ehkäisystä niin hyvin kuin suinkin osaat ja pystyt. Gynekologi ei ole Pahan Pharman kätyri vaan asiantuntija joka tarvittaessa auttaa sopivimman tehokkaan menetelmän löytämisessä. Jos e-pillerit aiheuttavat hirveitä sivuvaikutuksia, niistä ei tarvitse kärsiä kotona vuosikausia, vaan voi mennä puhumaan asiasta sinne lääkäriin, vaikka määräaikaistarkastuksen yhteydessä jos ei asiasta tahdo suurempaa numeroa tehdä. Jos taas haluaa lapsia, ehkäisyä ei tarvita. Jos ei tiedä mitä tahtoo, istutaan pohtimaan asiaa kunnes se selkenee, ja sillä välin käytetään tehokasta ehkäisyä jotta haluttomuus lapsensaantiin ei selviä vasta sitten kun pullat ovat paistumassa. Nainenkin on hedelmällinen noin kolmenkymmenen vuoden ajan. Ensimmäinen avioliitto solmitaan nykyään keskimäärin kolmekymppisenä, jolloin vanhanaikaisen, avioitumista lastenhankinnan perusedellytyksenä pitävän naisenkin hedelmällinen aika jatkuu todennäköisesti vielä ainakin vuosikymmenen verran. Tässä ajassa ehtii hitaampikin hämäläinen varmasti saada selville, haluaako syvällä sydämessään ryhtyä äidiksi vaiko ei. Lasta ei tarvitse hankkia siksi että on aviomies, kiva koti ja ikääkin yli kolmenkymmenen. Lapsettomassa elämässä ei ole mitään vikaa, ja toisekseen vaikka päätös olla yrittämättä saada lasta on harkittu päätös, säntillisellä e-pillereiden syöjällä sen pyörtämiseen tulee tilaisuus joka kuukausi. Aikuisuuden merkki ei ole perheidylli, vaan se että ottaa selville mitä haluaa, ja yrittää tehdä elämän suuret valinnat harkiten ja vastuullisesti. Vaikka kerran kuussa, jos se parhaalta tuntuu.

Eetikon hattu päässä olen sitä mieltä että ellei halu saada ikioma poikanen kalva sydänalaa alkuvoimaisena, kannattaisi perheenlisäykselle myönteisten ihmisten harkita vakavasti myös adoptiota tai muita sijaisvanhemmuuden muotoja. Suomessakin on valtavasti ei-toivottuja lapsia, lapsia joiden vanhemmilta on elämänhallinta hukassa tai jotka eivät muista syistä saa tarvitsemaansa turvaa ja huolenpitoa kotoaan. Lapsia, jotka on hankittu kun ei nyt keksitty millä muullakaan kolmekymppisen elämänsä täyttäisi. Ne lapset ovat jo täällä ja heillä on jo konkreettisia tarpeita. Jos suhtautuu lasten saamiseen haalean myönteisesti, ehkäpä vapaaehtoistyö vanhemmuutta kaipaavien lasten parissa voisi selkiyttää ajatuksia ja samalla avata realistisen ikkunan vanhemmuuden iloihin ja vastuisiin?

Rakastetun lapsen maailmaan saattaminen ei mielestäni ole eettisesti ongelmallista, mutta vastuuton seksuaalikäyttäytyminen onkin sitten kokonaan toinen juttu. Vastuullisellekin ihmiselle voi sattua vahinkoja, mutta tehottoman ehkäisymenetelmän tahallinen valitseminen arkeen on päättämättömyyden ilmaisu. On myös kyseenalaista, kuinka pahaksi piruksi e-pilleri kannattaa maalata maailmassa joka kärsii liikakansoituksesta, vieläpä siten että suurimmat kuormittajat löytyvät rikkaista länsimaista joiden naisilla on parhaat mahdollisuudet päättää itse ehkäisyyn ja seksuaaliseen aktiivisuuteensa liittyvistä asioista. Meillä on vapaus ja mahdollisuus päättää pitkälti siitä, haluammeko yrittää lasten hankkimista vaiko emme. Siis kunnioitetaan sitä ja tehdään niitä päätöksiä.

Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments