Mitä ensi talvena syötäisiin?

Yhtäkkiä vuosi on taas siinä kohdassa jossa haaveet ja toiveet vaihtuvat oikeaan satoon. Olemme käyneet mustikassa ja keränneet puutarhamarjoja, ensimmäisiä kanttarellejakin on maisteltu, ja jo jonkin aikaa olen aloittanut jokapäiväisen ruuanlaiton kierroksesta kasvimaalla. Kellari alkaa vähitellen täyttyä hillopurkeista ja jääkaapissa on ensimmäinen erä kotitekoisia suolakurkkuja. Kesäkurpitsojen sato näyttää jäävän tänä vuonna huonoksi maltilliseksi, vaikka toki tätäkin postausta kirjoittaessa aivan käden ulottuvilla tuoksuukin vastapaistettu kesäkurpitsacookie. Perusjuoneltaan vuosi näyttäisi olevan tavallinen: toiset kasvit tuottavat satoa paremmin, toiset huonommin. Joistakin ei tule oikein mitään, kun taas kirsikat innostuivat satoisiksi aivan yllättäen.


Vuoden satoisuuspalkinnon pokkaavat tänä vuonna pavut ja herneet –ensimmäistä kertaa. Tänä vuonna sekä pensas- että härkäpapuja riittää säilöttäväksi asti, ja herneillä on herkuteltu muuten vain. Joka vuonna meillä on kasvatettu papuja, mutta yleensä sato on tullut tuoreeltaan käytetyksi. Tällaiset yllätykset ovat aina tervetulleita, ja kun tarpeeksi montaa sorttia viljelee, joka vuonna jokin laji viihtyy erityisen hyvin.


Mitä tänä talvena syötäisiin? Sitä täytyy alkaa miettimään varhain, ennen kuin edellinen talvi on ohi ja puutarha nukkuu vielä ansaittuja talviuniaan. Hyötypuutarhaa hoitaessa on minulle alkanut kirkastua se, miten paljon työtä ja tilaa täysi omavaraisuus vaatisikaan, edes pieneltä perheeltä. Toisaalta, jos huivia löysää hiukkasen, huomaa että ei vaadi mahdottomia kasvattaa jonkin verran ruuastaan itse, jos vain viljelysmaata ja terveyttä riittää. Keskinkertaiset satonäkymät, sellaiset kuin tänä vuonna, tarkoittavat meillä sitä että muutaman tuotteen osalta olemme omavaraisia vuoden ympäri, ja vielä useammasta lajista satoa riittää hyvän matkaa talvea päin. Muutaman kuukauden ajan, näihin aikoihin, omavaraisuusaste on jo oikein hyvä. Varmaa on vain se, että kaupunkilaisaikoihin verrattuna syömme paremmin, monipuolisemmin ja kasvispainotteisemmin. Kun kellarissa on perunaa, en ainoastaan jätä kaupassa perunoita laariin, vaan ostan vähemmän myös pastaa ja riisiä. Kun pakastimessa on omenia ja marjoja, kuluu vähemmän suklaata, hedelmiä ja muita kaukana tuotettuja makeiden herkkujen aineksia. Näin kotitarveviljelyn myönteiset ympäristövaikutukset moninkertaistuvat. Ero vastaaviin kotimaisiin tuotteisiin ei ehkä ole suuren suuri, mutta runsas sato vähentää myös rinnakkaistuotteiden ostamista- ja nämä rinnakkaistuotteet ovat usein riisin ja hedelmien kaltaisia kaukana tuotettuja ja/tai prosessoituja tuotteita.


On aika hyvästellä keskikesän raukeat viikot. Ilmassa tuntuu jo kypsyvien omenien raikas tuoksu, syksyn ensimmäinen etiäinen. Pian meillä nostetaan taas perunoita ja porkkanoita ja kärrätään autolasteittain omenoita mehustamoon. Sadonkorjuun jälkeen odottavat vielä raskaat syystyöt.Vuoden kierto pyörii, se ei odota mutta palkitsee mukana sinnittelevän viljelijän. Niin me tiedämme että tänäkin talvena syödään oman maan satoa.

Kaunista, tärkeää

Viime päivinä olen, varmasti monen muun tavoin, miettinyt eksistentiaaliangstista kysymystä siitä, millainen laji ihminen perimmiltään onkaan. Nyt kirjoitan eräästä vastauksesta jonka sain Espanjan-matkalla, ja joka, niin toivon, on osa perimmäistä totuutta.


Eteläisten tähtien ja maaseutumatkailun lisäksi odotin Espanjan-retkeltäni käyntiä Neocueva Altamiran luolamuseossa. Tutustuessani tekniikoihin joilla Altamiran kauniit luolamaalaukset oli toteutettu huolellisesti ja vaivoja säästämättä sekä niiden tarinaa täydentävään vanhemman kivikauden esineistöön, huomasin: jos olemme jotakin, niin laji joka tulkitsee ympäristöään kättensä töiden kautta ja pyrkii tuottamaan ympäristöönsä kätevien tarve-esineiden lisäksi myös uudenlaista, itsensä näköistä kauneutta. 

Kuinka uusmuotinen on nykypäivänä kukoistava ajatus jonka mukaan estetiikka on ylellisyyttä, sitä mistä tulee ensimmäisenä tinkiä tehokkuuden ja resurssien säästämisen nimissä. Aikakautena jona kulutamme ennätyksellisen määrän luonnonvaroja, hukumme suteen ja sekundaan, huomaamme miten uusille asuinalueille nousee kolhoja ihmisterraarioita, ja vain harvoin jos koskaan näemme kauneutta joka pysäyttää ja muokkaa lempeästi ajatuksemme uuteen, parempaan uskoon. Mitä sivilisaatiostamme olisi sanonut Altamiran shamaani joka vaikeissa asennoissa luonnosteli, raaputti ja maalasi sävykkäitä ja kohteensa luonteen täydellisesti tallentavia kuvia käyttäen hyväksi jokaisen yksinkertaisten pigmenttivärien sisältämän mahdollisuuden ja maalausalustansa epätasaisuudet? Mitä siitä olisivat ajatelleet kampakeraamisen kulttuurin savenvalajat ja hirvenpäiden veistäjät? Mitä he ajattelisivat tästä päivästä, joka tarumaisessa rikkaudessaan rakentaa talot ankeiksi kuutioiksi ja pukee ihmiset lähes kertakäyttöisiin vaatteisiin? Katselin vitriineissä lojuvia esineitä, muistoja ajan alusta. Katselin, ja myös kuuntelin. Näin ihmisiä joiden maailmassa alkeelliset pystykangaspuut ja pronssikirveet olivat kaukaista scifiä, ja joista vain harva eli yhtä vanhaksi kuin itse olen jo saanut elää. Heillä oli kokonainen valikoima huolellisesti, aikaa ja vaivaa säästelemättä työstettyjä soittimia, koruja ja kauniisti koristettuja tarve-esineitä. He asuivat luolissa, mutta niiden luolien seiniä koristivat kaiverrukset ja maalaukset. Heidän vaatteensa oli ommeltu luuneuloilla eläinten nahoista, mutta ne olivat istuvia ja erilaisin koristuksin somistettuja. Näin ihmisiä, jotka jakoivat maailman outojen eläinten ja toisten ihmislajien kanssa. Nämä ihmiset elivät elämän joka oli haurasta, usein julmaa ja lyhyttä. Mutta kun näin heidän jälkeensä jättämät kuvat ja esineet, ymmärsin että he elivät sen kauneudelle.

Käytännöllisyyttä ja nopeatekoisuutta arvostava sisäinen käsityöspartalaiseni värisi ja painui kyyryyn Esivanhempien katseen alla. “Yksinkertaisuus ja toimivuus voivat sisältää oman kauneutensa, mutta jos viisas haluat olla, muistat aina tavoitella myös kauneutta itsenäisenä arvona, kaikessa ja joka päivä, ja käsillä tehdessäsi hankkiudut eroon siitä ajatuksesta että koristeellisuus on jotakin josta voi hyvin tinkiä ajan tai vaivan säästämisen nimissä. Ihmisyys ei ole ajan säästämistä, vaan olemme eniten ihmisiä silloin kun sydämemme ovat täynnä rakkautta siihen mikä on kaunista. Tiedäthän sinäkin, millaista on nähdä ympäristönsä hetkittäin jonakin aivan muuna kuin hauraana ja julmana. Tiedäthän, että sellaisiin hetkiin mahtuu kaikki, etkä ollenkaan ihmettele huomatessasi täällä kauniiden hetkien kestäneen kauemmin kuin maat ja meret? Kahdenkymmenen tuhannen vuoden jälkeen sinä, filosofi, tulet meidän luoksemme ja huomaat että sinulla on paljon opittavaa.”

“Jotkut täällä näkemistäsi teoksista olivat kansansa parhaiden ammattilaisten tekoa, toisten tekijöillä oli vaatimattomammat taidot. Huomaatko? Jokainen silti yritti ikuistaa palasen omasta maailmastaan. Nyt, 20 000 vuotta myöhemmin sinä seisot siinä ja huomaat, että vaikka lahjakkuus vaihteli, sinä näet heidän kaikkien varjot, tavoittelet kaltaistasi mieltä joka näki nuotiotulen maalaavan luolan seiniin eläimiä, näki valppaan antiloopin odottavan veistäjää palassa luuta, hyvän veitsen kimpaleessa piikiveä. Sinä olet kuulemma luovanpuoleinen ihminen. Mitä sinä näet? Ja mitä sinä näet, kun kuljet mahdollisissa maailmoissa, niissä joiden pitäisi olla? Etkö näekin ihmisiä jotka päättävät, että kannattaa pysähtyä hetkeksi, nähdä vielä vaivaa, jotta saisi aikaan jotakin kaunista, hetkeksi tai sadaksituhanneksi vuodeksi? ”

Luolamuseon yhteydessä oli kauppa, josta ostin pienen kannettavan luolamaalauksen. Toin sen kotialttarille muistuttamaan minua Esivanhemmista ja siitä mitä sanottavaa heillä oli kauneudesta.


Ei ole vielä uudenvuodenlupausten aika, mutta päätin ottaa elämäni kehitystavoitteeksi kauneuden entistä tarmokkaamman viljelyn jo nyt. Tässä on kaunis video jonka avulla olen viime päivinä paikkaillut eksistentiaaliangstiani.



EDIT: korjattu vuosilukuvirhe

Lain takana, oikeuden puolella

Minun ihan oikeasti piti jo vaihtaa aihetta. Sitten näin tämän uutisen jossa kerrotaan, miten hakkerit ovat aloittaneet verkossa kampanjan terroristi Breivikin mollaamiseksi. Verkossa leviävän Operation UnManifest-kampanjan viesti kehottaa ihmisiä sabotoimaan Breivikin manifestiksi kutsuttua kirjoitusta, jossa veritöistä epäilty norjalaismies puolustaa tekojaan. Kampanjallaan hakkerit yrittävät sotkea sitä kuvaa, jota Breivik on pyrkinyt itsestään maalaamaan levittämällä manifestiaan verkossa.

 On väärin, jos ihminen voi murhaamalla pääsee samaan päämäärään mihin tavallisesti pääsee vain poikkeuksellisen lahjakas yksilö elämän mittaisen työnteon tuloksena: omien ajatusten maailmanlaajuiseen julkisuuteen. Nykypäivän maailmassa on mahdoton ajatus, ettei terrori-iskusta uutisoitaisi laajasti ja ettei tekijän taustoja ja sanomisia ruodittaisi ja leviteltäisi julkisuudessa. Ettei tekijälle annettaisi tarjottimella sellaista julkisuutta jonka saavuttaminen on hänen tasoiselleen ajattelijalle kaukaisempi unelma kuin Pohjantähti porsaalle. Eilen mustaherukoita poimiessa keskustelimme Puolison kanssa tästä: miten tuntuu jotenkin siltä että vaikka rikollinen on saatu kiinni ja säilöön, hän on päässyt oikeutta pakoon. Vangitsemisoikeudenkäynti voidaan määrätä suljetuin ovin pidettäväksi ja kieltää tekijältä tämän toive päästä selittämään vaikuttimiaan ja ajatteluaan koko maailman tarkkaavaisille korville. Mutta mitä se auttaa kun 1500-sivuinen manifesti leviää jo verkossa, kenen tahansa kiinnostuneen ulottuvilla? Monet esittävät, että manifesti olisikin pitänyt nostaa esiin, julkisesti keskusteltavaksi ja kumottavaksi. Ei minusta, sillä ajatustensa saaminen julkisen keskustelun ja kritiikin kohteeksi on etuoikeus joka tavallisesti ansaitaan huipulle asti meritoitumalla, palkintona poikkeuksellisesta ajattelun erinomaisuudesta. Terroristi ei ansaitse saada ajatuksiaan asiantuntijoiden ja filosofien arvioitavaksi, ei edes kumottavaksi. Kenenkään ei pidä voida ostaa paikkaansa merkittävänä, kritiikin arvoisena ajattelijana murhaamalla ihmisiä.

Länsimainen rangaistusjärjestelmä tuntee vankeuden ja ihmisen oikeutta vapaaseen viestintään voidaan tuntuvasti rajoittaa lain avulla. Internet on kuitenkin muuttanut kaiken. Kun kirjoittaja on saanut levitettyä sanottavansa verkkoon ja herättänyt yleisön kiinnostuksen, häntä on mahdotonta vaientaa. Oikeus on jotenkin neuvoton sellaisten rikollisten edessä joille vankeus on käypä hinta siitä että heidän ajatuksensa singahtavat verkon välityksellä julkisuuteen jollaisesta poliitikot, sosiologit ja filosofit voivat vain uneksia. Rikollinen voidaan eristää, häntä voidaan estää lähettämästä kirjeitä ja antamasta lausuntoja medialle, mutta mitä sen on väliä kun uteliaat lataavat hänen manifestiaan minkä kerkeävät?

Kun rikollisuus muuttuu, myös oikeuden on muututtava.

Hakkereiden kampanja pyrkii ottamaan rikoksella tavoitellun julkisuuden pois ja mitätöimään teon poliittiset motiivit. Se on tässä tilanteessa ainoa tapa sanoa ”Terrorismi ei kannata. Et voi ostaa julkisuuden hallintaa hirmuteoilla. Et saa ajatuksiasi keskusteluun tällä tavalla.” Sitä samaa yritti sanoa myös vangitsemisoikeudenkäynnin tuomari päättäessään oikeudenkäynnin pitämisestä suljetuin ovin, mutta jotenkin voimattomalta se näytti. Osaan kyllä jotenkuten kuvitella, miten monia lakeja hakkeri voi tulla rikkoneeksi työnsä touhussa, ja on helppoa pistää pystyyn kunnon väittely siitä kuinka syvällä moraalin harmaalla alueella oikeuden omiin käsiin ottaneet hakkerit liikkuvat. Kuitenkin, heidän tekonsa edustaa oikeutta tilanteessa jossa yhteiskunta on kykenemätön oikeutta jakamaan. Vääristelemällä viestiä, tekemällä sen naurunalaiseksi ja pyrkimällä hämärtämään alkuperäisen viestin sisällön he tekevät sen mihin vangin viestintää rajoittava laki ei kykene. He vesittävät viestin ja kertovat kirjoittajasta sen ainoan totuuden joka hänestä tulee tietää: hänen yhteiskunnalliset näkemyksensä ovat arvottomia eikä niiden sisällöllä ei ole vähäisintäkään merkitystä suurelle yleisölle. Terroristi ei saa olla ihminen joka on saanut tilaisuuden kertoa koko maailmalle kuka hän on ja mitä hän ajattelee, vaan päinvastoin ihminen, joka on menettänyt oikeutensa määritellä itseään ja hallita julkisuutta sanoillaan.  

Kriisissä laillisuuden ja oikeuden välille voi joskus revetä kuilu. Yhteiskunnan instituutioiden ja oikeusjärjestelmän moraalinen velvollisuus on tällöin ylläpitää laillisuutta. Esimerkiksi Breivikin asianajaja ratkaisi moraalisen ongelmansa aivan oikein: terroristi on voittanut, jos hän saa meidät tinkimään lainmukaisen prosessin ja oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimuksista. Silloin hän pudottaisi koko yhteiskunnan lähemmäs mielivaltaa ja laittomuutta. Terroristin asianajaja ei siis puolusta ainoastaan päämiestään, vaan myös oikeusvaltiota. Mutta jos oikeusjärjestelmän tulee valita lain puoli, miten käy oikeuden ja lakien hengen? Voiko l'esprit de lois selviytyä? Ainoa mahdollisuus on että kansalaisyhteiskunta, instituutioiden ulkopuolinen yleinen oikeustajunta nousee tavalla tai toisella huolehtimaan oikeudesta. Tämä on kaikkea muuta kuin ongelmaton ja tyydyttävä ratkaisu. Tosiasiallisesti, kysymys on oman käden oikeudesta yhdellä pienellä, häilyvällä erolla: yleisen oikeustajunnan heräämisestä voidaan puhua jos ja vain jos toiminnan lopputulos toteuttaa oikeutta eikä esimerkiksi kostomentaliteettia. Toiminnan on kohdistuttava oikeaan kohteeseen, esimerkiksi rikoksella saavutettuun hyötyyn ja sen on oltava oikeasuhtaista. Siksi oikeusjärjestelmän ulkopuolisen oikeuden manifestaatio on aina häilyväinen ja epäluotettava, ja voi liian helposti kääntyä vain uudenlaiseksi vääryydeksi. Toivon, ettei minun enää tarvitse nähdä sitä kaunista olentoa vaan että tulevaisuudessa laki itse oppii torppaamaan terroristien julkisuushaaveet.

Mutta tällä kertaa, tässä tilanteessa, hetken ajan minä aplodeeraan hakkereille. 

Sitten on etäännyttämisen vuoro

Olemme päässeet julkisen draaman toiseen näytökseen. Kristityt ovat todenneet, että Breivik ei ollut oikea kristitty, hommaforumilaiset ovat todenneet ettei ihmisten ajatuksia saa tuomita vaan teot ratkaisevat. On jopa esitetty että filosofian ja yhteiskuntatieteiden opetusta pitäisi rajoittaa, sillä ajattelu yleisesti voi innoittaa ääriajatteluun. Paha yritetään jäljittää sopiviin vähemmistöihin ja marginaaleihin, kauas enemmistöistä ja tavallisuudesta.Ilmapiirin voi tiivistää Jussi Halla-ahon kommenttiin siitä ettei hän mitenkään voi olla vastuussa siitä kuka häntä siteeraa ja missä yhteydessä. Väärin. Vaikka tekstit alkavat heti näppäimistöltä päästessään elää omaa elämäänsä, on kirjoittajalla vastuu siitä millaista tekstiä on ilmoille päästänyt. Jussi Halla-aho, ethän vain ole päästänyt suustasi tai näppäimistöltäsi vihapuhetta? Ethän ole demonisoinut islamia ja muslimeja, ethän vain ole ilmaissut selvin sanoin hyväksyväsi väkivallan ongelmanratkaisukeinona? Koska jos olet, sinun käsissäsi on verta. Ja niin on monen muunkin tavallisen, omaan harmittomuuteensa vakaasti uskovan kansalaisen käsissä.

Käsienpesutalkoot ovat siis alkaneet, saippuaa säästelemättä.

Maahanmuuttokriitikot itkevät, miten kauheudet ovat oikeastaan vihervasemmiston syytä. Jos maahanmuuttokriittiset ajatukset ja islamofobia olisivat saaneet paremman sijan valtavirtapolitiikassa, ei Breivikin tapainen terroristikaan olisi ehkä tuntenut tarvetta siirtyä suoraan toimintaan. Tämä ei ole mitään muuta kuin huonosti peiteltyä uhkailua: alkakaa leikkiä meidän kanssa, tai… Ja ovathan suomalaisetkin puolueet sosiaalidemokraatteja myöten flirttailleet viime vuosina vihapuheen ja kansallismielisen kuvaston kanssa. Vihapuhetta ei ole selvästi erotettu asiallisesta keskustelusta, vaan on sorruttu mielikuvilla leikkimiseen. En siis tarkoita että kriittisyys yleisesti tai erityisesti maahanmuuttoon, islamiin ja pakolaiskysymyksiin liittyen olisi automaattisesti pahasta. Ongelmista, myös maahanmuuttoon ja islamiin liittyvistä, saa keskustella, pitäen mielessä että keskustelua on käytävä kiihkottomasti ja asiallisin argumentein. Ihmisiä ei saa leimata heidän taustansa perusteella, eikä ketään tai mitään pidä nähdä yksiselitteisen, täydellisen pahana. Kun niin tehdään, lakataan puhumasta todellisuudesta ja aletaan puhumaan demonisoijan mielen pimeydestä.

Ei, jos olemme viisaita, emme etäännytä Breivikin hirmutekoa marginaaliin, yksittäisen hullun tekosiksi vaan tutkimme oman pesämme huolellisesti. Koska mystiselle pahalle ja kaukaisille marginaaleille emme voi tehdä paljoakaan, mutta omaa käytöstä on mahdollista parantaa. Ei ole häpeällistä muuttaa toimintatapojaan. Ainoita, joiden kädet eivät pesua kaipaa ovat ne jotka ovat jo aikaisemmin puhuneet ja toimineet kaikenlaista vihaa, kaikenlaista moraalista panikointia, kaikenlaista väkivaltaa vastaan. Viha on tappava voima, ja vaikka jokainen ehkä tuntee sitä joskus, se on tehty käsiteltäväksi, ei ymmärrettäväksi ja hyysättäväksi.

Tämän päivän terroristi voi olla vaalea ja kulkea kunniallisen, aktiivisen kansalaisen puvussa. Ei säkkiä päällä, ei tummaa hipiää, ei vierasta kieltä ja outoja tapoja, ei mitään vierasta tai pelottavaa. Ei ole syytä miettiä, miten uusi terroristin kuva sittenkin eroaa täysin kunnon ihmisistä jotka ovat uhaksi korkeintaan huonekärpäsille, vaan tärkeää on pohtia vakavasti, miten on mahdollista että tuleva terroristi on päällisin puolin aivan kuin me muut. On erittäin todennäköistä että Breivik on luonnehäiriöinen, mutta tässäkin on pohtimista: yleisesti ottaen, ihmiset eivät kovin hyvin tunnista luonnehäiriöisiä. Ja kuten eräs täällä Suomessakin sattunut tapaus antaa syytä epäillä, se että he uskovat tunnistaneensa poikkeavan joukostaan ei välttämättä tarkoita sitä että havaintoon reagoitaisiin millään järjellisellä tavalla. Ei, jos haluamme ymmärtää ja toimia järkevästi, on meidän aloitettava pyrkimyksestä ymmärtää omaa tietämättömyyttämme ja osaamattomuuttamme.

Pahuuden mystifiointi on vaarallista, sillä se on vain tapa helliä omaa avuttomuudentunnetta. Demonisointi on vaarallista sillä se tukahduttaa järjen ja sumentaa silmät. Vihapuhe on vaarallista, sillä maan hiljaiset vihaajat muodostavat sen vertaisryhmän johon terroristi kokee kuuluvansa. Vastuunpakoilu on vaarallista, sillä se estää meitä oppimasta menneisyydestä. Jos emme opi menneistä tapahtumista ja tehdyistä virheistä ja uskalla muuttaa toimintaamme, mitä toivoa on tulevaisuudessa?


ETA: Masinoija sanoo saman värikkäämmin blogissaan.

Ulos pelokkuuden ajasta

Kun yksitoista vuotta sitten luin sosiologiaa yliopiston pääsykokeita varten, tutustuin Francis Fukuyaman ajatuksiin historian lopusta. Nykyäänhän Fukuyaman parjaaminen on jo niin loppuun kulunut juttu, ettei sillä enää saa intellektuelli-irtopisteitä. Minulle Fukuyaman mielipide edustaa kuitenkin optimismin aikaa, sitä joka jotenkin korvautui kyynisyydellä, turvallisuushakuisuudella ja kaiken alle levittäytyvällä pelon verkolla. Fukuyaman sanoissa tiivistyi erään aikakauden tulevaisuudenusko ja luottamus. Nyt eletään aivan toisenlaisia aikoja. En kasvanutkaan aikuiseksi yhä paranevaan maailmaan vaan sukupolveni saa ottaa vastuun maailman rakentamisesta harteilleen pelokkuuden ajassa. Jossakin vaiheessa Suomessakin on tullut hyväksyttäväksi ilmaista avoimen vihamielisiä mielipiteitä maahanmuuttajista ja muista keskiverrosta poikkeavista yksilöistä ja oletusarvoiseksi suhtautumistavaksi tuntemattomiin on tullut epäluulo. Halutaan tunnistaa ne ryhmittymät jotka uhkaavat turvallisuudentunnetta joka on jo menetetty kaikessa hiljaisuudessa jo aikaa sitten. Se mitä pitäisi tunnistaa on viha, pelko, mustasukkaisuus, sanaton ahdistus. Myös itsessämme. Tunteet ja pelot eivät ole tukahduttamista varten, vaan haasteita ratkottavaksi ja käsiteltäviksi. Ne voivat olla viisauden rakennuspalikoita.

Pahaa ei voi eristää yksilöihin, se ei ole yhdenkään ihmisryhmän sisäsyntyinen ominaisuus eikä toisaalta kukaan voi varmasti sanoa ettei minussa ja kaltaisissani ole siitä jälkeäkään. Pahaa ei voida nujertaa, mutta se voidaan pysäyttää. Ja koska kukaan meistä ei ole lähtökohtaisesti pahalta vapaata vyöhykettä, jokaisella on mahdollisuus tehdä jotakin sen vähentämiseksi. Maailman ryskyessä jokainen kokee ahdistusta ja epävarmuutta, mutta omalta osaltamme voimme pyrkiä käsittelemään nämä tunteet rakentavasti niin ettemme lietso pelon ja ahdistuksen ilmapiiriä ympärillemme. Se on vihan kasvualustaa. Rauhan ihmisten työtä on rakentaa ympärilleen turvallisuutta ja lämpöä. Joskus arkipäivän pienet rauhan teot näyttävät turhanpäiväiseltä puuhastelulta. Silloin voimme muistaa viikinkejä. Nämä Pohjanmeren aarteenmetsästäjät jättivät jälkeensä suunnattoman määrän hävitystä, tuhoa ja kauhua. Mutta mitä heistä tuli? Nyt viikinkien suuret soturit ovat hukkuneet ajan leppymättömään mereen, jättäen pysyviksi muistoiksi vain harvojen viikinkirakentajien teot: kauniit riimukivet, skaldirunot ja rikkaan mytologian. Rakentamisessa ei ole draamaa, mutta se kestää. Rauhoittuessamme rakennamme aikaa huolten käsittelemiselle, käsillä tehdessämme tilaa. Kommunikaatio liittää ihmiset toisiin rakentajiin.

Yhtä vaarallista kuin eristää paha määrättyjen ihmisryhmien ominaisuudeksi on pahan mystifiointi. Jos paha on lähtökohtaisesti käsittämätöntä, se on kuin luonnonvoima jolle ei lopulta mahda mitään. Tämä on erittäin epärakentava mielipide. Yhteiskunnan velvollisuus on pyrkiä ymmärtämään myös pahaa, ja käyttää jo olemassa olevaa tietoa sen pysäyttämiseen siellä mihin yksilöt eivät yllä. Niin yksilöiden kuin yhteiskunnankin tulee ottaa arkinen, banaali, vähäpätöinen viha ja julmuus vakavan huomion kohteiksi. Tämä on se kohta jossa oikeusjärjestelmämmekin yskii: rikoksia arvosteltaessa arvostellaan ensisijaisesti tehdyn teon törkeyttä, ei sitä paheellista asennetta jota teko ilmaisee. Näin on mahdollista että tuhoaviakin tekoja arvostellaan lieviksi ja katsotaan läpi sormien yhteiskunnan taholta. Vanhusten kaltoinkohtelu, eläinrääkkäys ja ilkivalta ovat esimerkkejä teoista jotka arvostellaan suhteellisen vähäpätöisiksi, mutta jotka ilmentävät tekijöiden tuhoavia asenteita. Onnistuuko yhteiskunnalta ja yksilöiltä rajanveto lievien, kohtalaisten ja törkeiden tuhoavuuden asteiden välillä? Vai pitäisikö kaikki tuhoava, tosiasiallista kärsimystä aiheuttava käyttäytyminen nähdä vakavana asiana?

Aloin luonnostella tätä kirjoitusta pari päivää sitten porkkanamaata kitkiessä mieleeni nousseiden ajatusten pohjalta. Lopettelen sen Oslon terrori-iskun jälkeisenä päivänä. Sanoja en muuttanut, en aloittamani kirjoituksen henkeä. Lisään vain yhden toiveen: että vastustaisimme tarjolla olevaa kiusausta pelätä ja vihata entistä enemmän ja löytäisimme suuren pahan keskeltä tien suureen hyvään.

Musiikkia korville

Goi, minkä tempun teinkään, kun tuossa keväämmällä kuuntelutin Puolisolla parin biisin verran pakanapalstan musiikkiketjusta löytämääni Arkonaa. Sen jälkeen talossamme on tapahtunut seuraavaa: tänne on muuttanut bändin koko tuotanto, Puoliso sai järkytyksekseen selville että hänen kaikkitietävä rouvansa osaa myös lukea kyrillisiä kirjaimia (huonosti. Mutta ne muistuttavat filosofian historian kursseilla tutuksi tulleita kreikkalaisia aakkosia), ja Suomen suvessa seikkaillessamme autostamme on yleensä pauhanut venäjänkielinen folkmetalli Murisevan Tytön (aka. Masha Arhipova, pumpun laulaja-biisintekijä) tähdittämänä. Meidän perheessähän ollaan asioista yleensä yksimielisiä, ja niinpä päätöksessä ryhtyä Arkonan pikku bändäreiksi kesti noin minuutin verran. ”Kulta, eiks me voitais..?” ”Joo!!!” 


Tässä vaiheessa alkaa olla selvää, mikä on tämän perheen vuoden musiikkitapaus. Kaiken kruunasi tieto, että Arkonalta ilmestyy aivan pian uusi levy. Olisiko siinä kenties kiertueen paikka? Suunnitelmiamme häiritsee vain yksi pieni pulma: Arkona on yleensä kiertänyt Venäjää ja Keski-Euroopan Pagan Festejä, mutta Suomessa heitä ei ole vielä näkynyt. Pelkäämme että se johtuu siitä ettei heillä ole täällä tarpeeksi faneja. Niinpä lupasin Puolisolle postata ennen bändin uuden levyn ilmestymistä tänne vielä megahitin Goi, Rode, Goi ihan noin kansanvalistusmielessä.

Vuoden tähän mennessä paras biisi on tässä. Akustista onnea.


Onnesta

Onni voi olla kesäpäivä Saaristomerellä.


Photobucket


Se voi myös ilmaantua omia aikojaan kasvamaan yrttipenkkiin, suklaamintun ja oreganon väliin.


Photobucket


Onnea ovat kotona kasvatetut jalapenot...


Photobucket


...puhumattakaan kirsikkapuista jotka innostuivat tuottamaan hyvän sadon viiden vuoden hiljaiselon jälkeen.


Photobucket


Ensimmäiset pari kiloa päätyivät hillopurkkeihin. Eikö olekin kaunista hilloa? Lopusta sadosta syntyy vielä erä likööriä.


Photobucket


Myös onnistunut tuunausprojekti on onnellinen tapaus. Juhlamekon helman lyhentäminen paransi tylsää kolttua. Kun olin vielä taiteillut yli jääneestä kankaasta ruususen, lopputulosta voi jo sanoa hohdokkaaksi.


Photobucket


Olen muutenkin innostunut ompelemaan varastoon kertyneistä paloista ja tilkkusista. Keltaisen neulakirjan tein matkaa varten, ja harmaalle havaitsin tarvetta siivotessani ompelupaikkaa. On onni, ettei pienistä valokuvista huomaa ettei työnjälki ole ihan ammattilaistasoa. Idea on kuitenkin soma, ja silmäneulat ovat nyt järjestyksessä.

Photobucket

Siltoja maailmojen välillä

Sanonta, ettei kukaan ihminen ole saari, on vain suhteellisen tosi. Todellisuudessa elämme monilla tavoin aivan eri maailmoissa, kukin omassa pikku valtakunnassamme eksistenssin suurten merten ympäröimänä. Uskomme, että käsityksemme todellisuudesta on oikeansuuntainen, mutta kuunnellessamme putkiradioistamme kaukaisten saarten asukkaiden viestejä saamme äkkiä huomata, että meidän on vaikea ymmärtää toistemme puhetta. Vaikka puhuisimme samaa kieltä, sanamme tarkoittavat eri asioita. Yleensä ei ole vaarallista, että yksi puhuu aidasta ja toinen aidanseipäästä, mutta siinä vaiheessa kun puhe kääntyy tunteisiin, ihmissuhteisiin, kokemuksiin ja muihin epämääräisempiin asioihin joihin viitatessa ei voi käyttää objektiivista havaintotodellisuutta mittakeppinä, alkaa draamaa syntyä alta aikayksikön. Syntyy väärinkäsityksiä ja paljon pahaa mieltä. "Mitä tapahtui?" kysyy kolaria selvittelevä liikennepoliisi, ja tietää jo kysyessään, että yksi ajoi tuosta vaan perään, ja että toinen teki äkkijarrutuksen jonka seurausta se oli. "Mitä tapahtui?" kysyy puoliso, kun ero on muuttunut yhtäkkiä tosiasiaksi, eikä tyhjentävää vastausta ehkä osaa antaa kukaan.

Seksualistin kommenttiboksissa olemme jatkaneet hissigatekeskustelua, ja keskustelun kuluessa minulle on alkanut hiljalleen muistua mieleen se (avioliitostakin tuttu) huomio, että miehet ja naiset elävät keskimäärin jonkinverran erilaisissa maailmoissa. Esimerkiksi, pelon maantieteemme on erilainen: siinä missä miehet elävät maailmassa jossa väkivallan uhka on keskimäärin suurempi, naisten maailmassa seksuaalinen väkivalta, ahdistelu ja häirintä ovat relevantteja uhkia. Miehen todennäköisin pahoinpitelijä on tilastojen valossa toinen mies, naiselle taas läheinen mies. Jos haluamme ymmärtää toisiamme syvällisesti, on jotenkin päästävä loikkimaan näidenkin kuilujen yli.

Tutustuminen on siltojen rakentamista maailmojen välille. Se edellyttää kahta asiaa: yhteistä päämäärää pyrkiä ymmärrykseen sekä kärsivällisyyttä, sillä tässä kuten kaikissa isoissa rakennusprojekteissa tapahtuu väistämättä virheitä.Tarvitaan myös luottamusta: luottamusta siihen että jos sanon mitä ajattelen, niin kuin parhaiten taidan, toinen ei saa hermokohtausta eikä suutu niin että jättää koko keskustelun sikseen. Ajattelun ammattilaisista on koulutus juurinut pahimmat itkupotkuraivaritaipumukset. Reaalimaailmassa turvallisen keskusteluilmapiirin perustaminen on vasta ensimmäinen, mahdollisesti ylivoimainen, haaste. 


On aivan tavallista (kuten minun ja Seksualistinkin käymästä keskustelusta voi huomata), että dialogin alkuvaiheessa väärinymmärryksiä sattuu koska emme täysin ymmärrä edes toistemme kieltä: sanoja käytetään hiukan eri merkityksissä ja päätelmiä maustavat hiukan erilaiset taustaoletukset. Kun minä mainitsin sanan “käytännöllinen järki”, Seksualisti epäili minun hyväksyvän teeskentelyn ja opportunistisen taktikoinnin (mikä ei käynyt mielessänikään ennen kuin hän nosti tämän tulkintavaihtoehdon esiin). Ja me sentään olemme molemmat ammattifilosofeja, sanankäytön kirurgeja jotka osaavat pistää henkilökohtaiset tunteensa jääkaappiin keskustelujen ajaksi. Puhumattakaan siitä, että molemmilla on tiedossaan suunnilleen se, mitä mieltä itse on ja mitä haluaisi sanoa. 

Ei ole mikään ihme, että Oikeassa Elämässä törmää tuon tuostakin pareihin joiden suhteen menestyksestä suuri osa perustuu “meillä on sitten nämä tietyt asiat joista ei puhuta”-periaatteen johdonmukaiselle viljelylle. Suhteessa voi alun perinkin olla yhteisymmärrys siitä ettei tietyistä asioista ylipäätään ole ikinä “ollut tarvetta” keskustella. En ihmetellyt, kun vähän aikaa sitten luin suomalaisesta tutkimuksesta jossa kävi ilmi että ihmiset avautuvat herkistä asioista mieluummin ystävilleen kuin puolisoilleen. Näille ihmisille puoliso on selvästi eri asia kuin ystävä: aivan erityinen ihminen jonka seurassa voi riisua ruumiinsa alastomaksi, samalla pitäen henkisen burkhan visusti päällään. Ystäville voi avautua ja heidän kanssaan voi puhua pelkäämättä suurta taistelua, rakastetuista sen sijaan ei koskaan tiedä. Sitten ovat ne ihmiset jotka ovat käytännössä todenneet, että perheonni säilyy parhaiten kun tiettyjä asioita ei oteta puheeksi. Tällaiset ihmiset pelkäävät puolisoaan ja sitä hankalaa, pitkällistä prosessia joka Asioista Puhuminen yleensä on. Kai hiukan säröileväkin onni on parempi kuin se epävarmuus johon puhumisen aloittaminen tapaa suhteen syöstä? Ja eikö olekin niin, että on olemassa sellaisia solmuja joita ei vain voi saada auki? Ei pidä häiritä nukkuvia lohikäärmeitä- ajattelun takana on kuitenkin pohjimmiltaan pelko. Ja vaikka pelko on ymmärrettävä tunne jota ei ole syytä liikaa moittia, se ei kuitenkaan ole tunne jonka pitäisi antaa voittaa. Pyrkimys hyvään, pyrkimys ystävyyteen, pyrkimys vapauteen joka syntyy sellaiseen suhteeseen jossa ei ole hetteiköitä joita pitää muistaa varoa, ne ovat arvokkaita pyrkimyksiä joiden eteen sopii nähdä vaivaa ja ottaa suuriakin riskejä.

Jos hyvin käy, jonakin päivänä huomaamme, että olemme oppineet sanomaan ne asiat joita toinen yrittää puheestamme onkia tietoonsa ja kuuntelemaan hyväntahtoisesti. Ymmärrämme ja tulemme ymmärretyksi. Tapahtuu kommunikaatiota. Itse alan olla sitä mieltä, että kommunikaatio merkityksellisistä asioista, tapahtui se millaisessa asiayhteydessä tahansa, on eräs maailman suurista ihmeistä, ainakin minun maailmassani.

Oikeat sanat eivät ole vain niitä sanoja jotka haluaa sanoa (ja senkin selvittäminen, mitä haluaisi oikeastaan sanoa, on joskus totista työtä), vaan ne ovat myös sanoja jotka toinen voi ottaa vastaan ja jotka hän ymmärtää suunnilleen oikein. Kun ajattelen tätä kaikkea, ensimmäinen mieleeni tuleva ajatus on: kuinka hullu ihmisen pitää olla yrittääkseen, jos se on näin vaikeaa? Varsin hullu.Toisaalta: jos yrittää, niin joskus ehkä onnistuukin. Meren yli, sinisen taivaan alle alkaa nousta silta joka yltää horisontin taakse. Eksistentiaalisen yksinäisyyden ote alkaa hiukan hellittää.

We come in peace, eli miten lähestyä naisia ja avaruusolentoja

Seksualisti kirjoitti blogissaan hissigatesta joka on jo jonkin kuukauden ajan vellonut amerikkalaisissa skeptikkoblogeissa.Tilanne alkoi seuraavasti: ateistitapahtumassa nainen nimeltä Rebecca Watson oli ollut menossa hotellihuoneeseensa, kun hänen kanssaan oli tullut samaan hissiin mies joka oli kutsunut hänet hotellihuoneeseensa. Watsonille oli tullut tilanteessa hyvin epämukava olo, ja hän kertoi siitä varoittavana esimerkkinä muille ateisteille (jenkkilän ateistipiireissä on viime aikoina keskusteltu paljon siitä miten liike tehtäisiin kiinnostavammaksi naisille). Soppaan ovat tähän mennessä pistäneet lusikkansa muun muassa Richard Dawkins, joka sai kimppuunsa Blag Hagin ja monet muut. Friendly Atheist vääntää vielä lisää rautalankaa.

Minä yritän nyt sanoa saman avaruusfilosofiksi.

Avaruusfilosofia (jonka vakava harjoittaminen edellyttää runsasta scifileffojen katselua), antaa hiukan eväitä ratkoa sitä, menikö mikään pieleen, jos meni niin mikä, ja miksi. First contact-tilanteessa on tärkeää vakuuttaa toinen sivilisaatio omasta hyväntahtoisuudesta. Watsonin kanssa samaan hissiin tulleen miehen viesti ei ollut selvästi rauhantahtoinen (enkä nyt edes mene naisten ikuiseen syyllistämiseen raiskauksen uhriksi joutumisesta. Jos ja kuulemma kun voimme vaikuttaa itse kokemaamme väkivallan riskin määrään, ei kenenkään pitäisi naputtaa siitä että myös yritämme tehdä niin.) Naisia ja pieniä vihreänharmaita miehiä saa yleisesti ottaen edelleen lähestyä. Saa flirttailla. Saa pyytää treffeille. Itse olen Isokokoinen Teräväkielinen Nainen joka osaa listiä omat luolakarhunsa, mutta edes minun kirjahyllyssäni ei komeile yhdenkään onnettoman yrittäjän pääkalloa. Näissä puuhissa on lupa olla myös epätäydellinen ja mokailla. Jos hyvä tuuri on, se lasketaan aitoudeksi ja herttaisuudeksi. 

On olemassa vain yksi, tärkeä sääntö: niin kauan kuin vaikutat fyysisesti selvästi vahvemmalta tai jollakin muulla tavalla potentiaalisesti uhkaavalta olennolta toisen näkökulmasta katsottuna, olet Schrödingerin raiskaaja. Ensimmäinen viesti jonka haluat välittää on: We come in peace. Me tulemme rauhassa, ja vaikka luonto olisi tehnyt meistä sinivalaan kokoisia olioita joilla on Cthulhun naama ja velociraptorin kynnet, emme ole pahantahtoisia. Moni mies joka närkästyi naisten reaktiosta on suuttunut juuri tästä: minä tiedän olevani mukava tyyppi joka ei tekisi pahaa kärpäsellekään. Miten joku voi epäillä minusta ensi töikseen jotain pahaa? Ongelmia kuitenkin syntyy, jos et onnistunut kommunikoimaan vaarattomuuttasi naiselle vaan lähetät täsmälleen päinvastaisen viestin: saatan olla ihminen joka yrittää saada tahtonsa läpi väkisin. Kyse ei ole siitä että me naiset kuvittelisimme jokaisen miehen olevan vaarallinen, vaan siitä että riski (väkivallan uhriksi joutuminen tai raiskatuksi tuleminen) on sellainen kohtalo jonka suhteen emme ole valmis ottamaan edes pienehköä selkeää riskiä. Ja jos olet mies joka haluaa vaikuttaa kunnioittavalta, hyväksyt naisen arvion etkä käy vänkäämään siitä millaisia hysteerikkoja olemme sinun näkökulmastasi nähtynä. Jos olet hyväntahtoinen, mietit miten saisit ihastuttavan naisen olon tehtyä mukavaksi ja turvalliseksi, etkä yritä päättää toisen puolesta mistä tämän sopii ottaa nokkiinsa ja mistä ei. Kuvittele olevasi fyysisesti pieni, kuvittele olevasi haavoittuvainen, kuvittele että jos sinulle käy huonosti, sinut voidaan syyllistää siitä että niin kävi. Jatketaan keskustelua mielikuvaharjoituksen jälkeen.

Tapauksen miehen ongelma oli se että hänen ensimmäinen viestinsä oli helposti tulkittavissa aggressiiviseksi. Me voimme olla sivilisaatio joka on kasvattanut Leopoldin, Sibeliuksen, Russellin ja Dàlin, mutta jos lähestymme toista sivilisaatiota panssarivaunut edellä ja ohjukset kuumina, sellaista on hiton vaikea huomata. Jos haluamme esittää parhaat puolemme, ei riitä että sanomme olevamme rauhaarakastavia, mukavia tyyppejä. Se on näytettävä. Ja kahdenvälisestä kommunikaatiosta on ymmärrettävä ensiksikin se että aloitteen tekijä on lähtökohtaisesti strategisesti ylivertaisessa asemassa: hän valitsee siirtonsa paikan, ajan ja tavan. Siinä vaiheessa kun sanotaan “hei”, monta valintaa on jo tehty, ja ne ovat valintoja joiden suhteen toisella olisi ehkä ollut omat preferenssinsä, alkaen hartaasta toivomuksesta tulla jätetyksi kokonaan rauhaan. Rauhantahtoista on pyrkiä tasoittamaan tilanne mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti.

Ihastuksia lähestyttäessä tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että toisella osapuolella on aina oltava selvä ja erottuva mahdollisuus poistua tilanteesta kunniallisesti siinä tapauksessa että hän ei olekaan kiinnostunut. Hän on ihminen jonka haluat tuntevan olonsa turvalliseksi läheisyydessäsi. Ilman muuta olet valmis suojelemaan häntä luolakarhuilta, möröiltä ja vihollisheimon sotureilta. Ensiksi kuitenkin on vakuutettava toinen siitä että sinä et ole uhka. Tämä on kultainen sääntö jota yhdenkään kiinnostuksen kohdettaan lähestyvän ei pitäisi unohtaa hetkeksikään. Kohun nostattaneessa tilanteessa on erottuvaa ensinnäkin se, että mies teki siirtonsa hississä vaikka hän olisi voinut tehdä sen esimerkiksi hotellin baarissa tai muussa julkisessa tilassa. Hän valitsi hissin josta nainen ei päässyt fyysisesti eikä psykologisesti pakoon vaan on pakotettu kommunikaatioon. Hän valitsi paikan jossa nainen on yksin, eristyksissä ja vailla väistämismahdollisuutta, eikä paikkaa jossa naisella on mahdollisuus saada turvaa muista ihmisistä, vaikka olisi voinut valita toisin. Edelleen, hän ehdotti siirtymistä toiseen yksityiseen tilaan eli huoneeseensa, vaikka olisi voinut ehdottaa yömyssyä julkisessa tilassa. Ei hyvä. Ei näin. Kuten Seksualistille kommentoin, vaikka olen aika korsto naiseksi, minullekin olisi tullut tällaisessa tilanteessa epämukava olo.

Entä jos olosuhteet ovat jotenkin huonot? Ehkä sinulla on Quasimodon habitus, ehkä olet törttöillyt itsesi iltapäivälehden etusivulle, ehkä hän on uusi alainen, ehkä tajutessasi että hän on aika hot olette haaksirikkoutuneet pienelle, autiolle korallisaarelle josta toinen voi perääntyä vain haita kuhisevaan mereen. Näitä sattuu, mutta tällaisissakin tilanteissa perussääntö pätee. Aina on mahdollista tehdä jotakin sen eteen että toinen huomaa itsellään olevan aitoja vaihtoehtoja. Toisaalta, jos tilanne on hankala myös toisen pitäisi ottaa se huomioon ennen leimakirveellä iskemistä. Lähestymisessä on kysymys valinnoista, ei siitä että vaikeissa olosuhteissa voi vain olla hiljaa ja kärsiä tykönänsä. Hissigatessa ei ollut kyseessä tällainen tilanne, vaan aloitteen tekijällä oli hyvät mahdollisuudet määrätä lähestymisyrityksensä ajasta, tavasta ja paikasta. Vastaavasti, jos ihminen on kansainvälisellä avaruusasemalla pitkää komennusta istuva astronautti joka havaitsee ihastuneensa palavasti lennonjohdon kesäharjoittelijaan, hänen paras ja mahdollisesti ainoa  mahdollisuutensa tehdä kiinnostuksensa tiettäväksi voi vaikuttaa vähän oudolta. Oudoksi tyypiksi leimautuminen on silloin riski joka astronautin on vain otettava- ja sen riskin pitäisi olla suhteellisen alhainen, koska erottuvia, parempia vaihtoehtoja ilmaista kiinnostus ei oikein ole.

Ei siis pidä toimia kuin V 2009:n Anna joka spreijaa liskomaisen väkensä hyvännäköisiksi humanoideiksi ja opettelee kaikki maailman kielet, vaan annetaan alakynnessä olevalle sivilisaatiolle dna-tiedot, kielikurssi sekä aluksen asejärjestelmien kauko-ohjain. Riskaabelia? No on, mutta myös rauhantahtoista. Jos päästät toisen niskan päälle, sen voi tulkita paitsi omaneduntajun puutteeksi, myös luottamukseksi toisen kunnollisuuteen. Sanojen ollessa halpoja kontrollin hellittäminen on selvä viesti: We come in peace. Rauhan perustana ei ole kauhun tasapaino vaan luottamus siihen että toinen sivilisaatio tai ihminen on pohjimmiltaan hyvä ja kunnollinen. Luottamusta ei voi perustaa todisteisiin (kuten V 2009:tä voi oppia), vaan sen on oltava päätös. Aloitteen tekijällä on siihen paremmat perusteet, sillä pakkohan hänen on ollut arvostella toinen ihmiseksi joka voisi olla mukava tuttavuus. Älä pyydä hänen puhelinnumeroaan, vaan anna omasi. Älä kutsu häntä kyläilemään pieneen synkkään mökkiisi metsän keskelle, vaan anna hänen tehdä aloite siitä asiasta omassa tahdissaan. Älä opettele vieraan sivilisaation kieltä antamatta heille mahdollisuutta oppia omaasi. Ja niin edelleen. (Tällä periaatteella on muuten myöhemminkin käyttöä suhteessa: rakastajan tehtävänä on tukea, kannustaa ja vahvistaa toista ihmistä, ei perustaa riippuvuussuhdetta.)

Oikeastaan kaiken ylläolevan voi tiivistää yhteen ajatukseen: kyse ei ole siitä että haluat tutustua häneen (mikä on aggressiivista: maailma on täynnä stalkkereita jotka haluavat sellaisten ihmisten elämään jotka eivät millään tahtoisi tutustua heihin), vaan siitä että haluat tarjota hänelle mahdollisuuden tutustua sinuun. Jos sattuu kiinnostamaan. Pakko ei ole. Ei-aggressiivisuus vaatii myös rohkeutta. Jos ryhdyt pelaamaan, et pelkää. Älä tee aloitetta jos olet niin epätoivoinen ettet voi hyväksyä pakkien mahdollisuutta ja epäilet ettet pysty kunnioittamaan kielteistä vastausta vaan heittäydyt hankalaksi. Jos haluat ylläpitää egoasi ihmisenä jolle kaikki sanovat kyllä, jos itsetuntosi on jo ennestään vain armoniskua vailla tai muuta vastaavaa, unohda koko juttu toistaiseksi. Ihmisillä on aina lukemattomia syitä sanoa ”ei”, ja vaikka jotkut niistä voivat olla hyvinkin huonoja, ei ole sinun virkasi takoa toiselle järkeä päähän. Jokainen yritys painostaa toista muuttamaan vapaasti muodostamaansa mielipidettä nimittäin on kohtalaisen hyvä syy pitää etäisyyttä. Jos käytöksesi ilmaisee haluasi pitää tilanne tiukasti hallinnassasi, toisella on syy päätellä, että saatat olla kontrollinhaluinen myös läheisemmässä suhteessa. Hysteerisinä, pelokkainakin aikoina ihastusten, kiinnostavien tyyppien ja vieraiden älyjen lähestyminen on edelleen mahdollista ja siitä voi seurata paljon hyvää. Meidän on kuitenkin toteutettava kunnialliset aikeemme epätäydellisissä olosuhteissa. Maailman paranemista odotellessa, pitää vain opetella sanomaan: We come in peace.



Lehtikaalin ylistys

Meillä pidetään kotiruuasta ympäri vuoden, mutta kuluneella viikolla kulinaarisella onnella ei ole ollut mitään määrää eikä rajaa. Kaivamisen, kastelun ja kitkemisen palkinnot ovat alkaneet saapua kasvimaalle. On syöty uuden sadon ensimmäisiä perunoita tillinversojen kanssa. Myös ensimmäiset punasipulit ovat kasvaneet syötävään kokoon, ja porkkanapenkistä voi harventaa jo pikkuisia, juuri ja juuri syötävän kokoisia makeita porkkanoita. Yrteissä riittää valinnanvaraa, lisäksi tulevat salaatit. Poimintakokoisia jalapenojakin löytyi lopulta useampi. Sanalla sanoen, olemme nauttineet sadonkorjuuajan ensi hetkistä. Herneet, avomaankurkut, kesäkurpitsat ja puutarhamarjat ovat liittymässä joukon jatkoksi aivan pian, ja sitten on jo kesäomenien vuoro. Suurin riemu on kuitenkin tainnut nousta ensimmäisistä korjatuista lehtikaalin lehdistä. 
 
Lehtikaalia voisi lyhyesti kuvailla vihannekseksi jolla ei ole huonoja puolia. Ainoa minulle mieleen tuleva miinus on, että lehtikaalia on kaupoissa saatavilla huonosti, ja että se siten on jäänyt suurelle (kaupunkilaiselle) yleisölle tuntemattomaksi. Syksyllä sitä näkee joskus myytävän lyhyen aikaa- mikä on kummallista ottaen huomioon, että kasvimaalla lehtikaali tuottaa runsasta satoa keskikesästä pitkälle talveen. Parasta siis on kasvattaa lehtikaalinsa itse. Onneksi se on helppoa. Koska lehtikaalit ovat komeita ja koristeellisia otuksia kiharaisine lehtiruusukkeineen, ja niiden koristeellisuus säilyy pitkälle talveen, ne sopivat kasvatettaviksi myös pienemmissä puutarhoissa. Jopa ruukussa parvekkeella kannattaisi kokeilla taimen tai parin kasvatusta. Maultaan lehtikaali on herkullinen, mutta ravintoainepitoisuudeltaan se istuu superfood-luokassa ja näyttää kiharareunaista kieltään kaukaisista maista laivatuille kuiville marjoille. THL:n analyysin mukaan lehtikaalissa on enemmän antioksidantteja kuin marjoissa, puolet enemmän C-vitamiinia kuin appelsiineissa, karoteenia, valkuaisaineita, kuitua, rautaa ja kalsiumia. 

Kaalikasvien tapaan lehtikaali pitää hyvin lannoitetusta maasta, mutta muuten sen kasvattaminen on yksinkertaista. Tökätään kaalintaimi paikoilleen, kastellaan tarvittaessa ja odotetaan sen kasvavan sen verran että siitä voi alkaa napsia lehtiä, aina muutama kerrallaan. Yllätyksiä voi toki sattua. Viime kesänä kirpat söivät alkukesällä lehtikaalimme rangoiksi, mistä ne tokenivat tuottavaan kokoon vasta syksyn lähestyessä. Tänä vuonna kokemuksesta ja Liisan neuvoista viisastuneena lehtikaalintaimemme saivat viettää elämänsä alkutaipaleen harson alla kunnes ne eivät enää mahtuneet kasvamaan siellä. Kun kirpoista ei ole huolta, ensimmäisiä lehtiä voi alkaa keräilemään näihin aikoihin. Pihajänis on tavallisesti pistellyt viimeiset lehtikaalit poskeensa uudenvuoden tienoilla. Joulupöytään piirasaineksia on yleensä vielä riittänyt.

Keittiössä lehtikaali ihastuttaa monikäyttöisyydellään. Lehtikaalipiiras on tässä perheessä käsite. Raavas lihaasyövä Puoliso on sitä mieltä että lehtikaalipiiras (täytteenä lehtikaalia, mahdollisesti myös sipulia sekä emmentaljuustoa) voittaa kepeästi lihaisat piiraat. Piiraiden lisäksi lehtikaali sujahtaa usein keittoihin, wokkeihin, patoihin ja paistoksiin. Suurista lehdistä saa tehtyä myös hauskoja vihreitä kaalikääryleitä. Lehtikaali tuo ruokaan täyteläisen aromin, ja jos käsillä on vielä lipstikkaa ja selleriä, voi yhdistelmällä korvata lihaliemikuutiot. Koska kyseessä ovat lehdiksi naamioituneet ravintoainepommit, on ihan viisasta ujuttaa lehti tai pari kaikkialle mihin kantti vain kestää. Esimerkiksi edellisen kuvapostauksen hedelmäjuomaan pari lehteä upposivat ihan huomaamatta   Tuoreen lehtikaalin oma maku on melko voimakas, joten jos sitä käytetään vain täydentävänä raaka-aineena, kannattaa olla aluksi varovainen.

Vuodessa on kuitenkin myös lehtikaaliton aikansa, jota kestää keskitalvesta alkukesään. Onneksi lehtikaali on yleensä satoisa ja sitä voi pakastaa ja kuivata varastoon. Jotkut kuuluvat tekevän siitä viherjauhettakin. Omat lehtikaalini olen säilönyt pakastamalla, ja käyttänyt niitä sitten tuoreiden tapaan. Monien mielestä tuorekin lehtikaali on parasta myöhään syksyllä pakkasen puraisun pehmennettyä sen makua. Meillä ei olla huomattu suurta eroa- jos se on lehtikaalia, se on aina hyvää.

Onnen ja sään vaihteluita

On taas ruusujen aika! Ihanainen Louise Odier kärsi ankarasta talvesta, mutta helteet ovat hellineet sitä niin että se jaksoi avata muutaman tuoksuvan kukan.


Photobucket


Myös jalapenomme ovat olleet alkukesän säihin ja uuteen omaan penkkiinsä tyytyväisiä. Ensimmäinen jalapeno pääsee lautaselle heti kun pääsemme yksimielisyyteen siitä, millaista herkkuruokaa siitä tekisimme.


Photobucket


Neuvottelujen jatkuessa leikin tehosekoittimella ja teen jäistä ja hedelmistä virkistäviä ja terveellisiä kesäjuomia. Tässä juomassa on melonia, mansikoita, jäitä, persikkaa -ja pari lehtikaalin lehteä. Superfoodia!


Photobucket


Lehtikaali on peräisin tästä viidakon osasta, joka kulkee kasvimaan nimellä. Kuten kuvasta näkyy, porkkanat, sipulit, salaatit, punajuuret, valkosipulit ja perunat kasvavat täyttä vauhtia. Uudet varhaisperunat ovat olleet kaupoissa jo monta viikkoa, mutta koska me emme istuttaneet perunoita erityisen varhain, herkuttelemme ensimmäisillä pikkuisilla uusilla perunoilla vasta nyt. Perunoiden kanssa samaan tahtiin on kypsynyt uusi tilli...


Photobucket


Kun ympäristö on näin ihana, fiksut ihmiset pysyttelisivät tiiviisti kotona. Me kuitenkin halusimme retkeillä, ja niin päädyimme viime sunnuntaina kaikin puolin epäonniselle retkelle Turun Keskiaikamarkkinoille. Tämä kuva kertoo tunnelmasta paljon. Ruuhka, mikä ruuhka?


Photobucket


No, markkinoilla kun oltiin, niin markkinoilla tehtiin ostoksia. Löysimme hartauskirjallisuutta (joka tosin on osoittautumassa kuivaksi sekä tylsäksi), ja Puolisolle seinähullun paperit (3 mynttiä). Vaan lanka on aina lankaa. Tämä helmenvalkoinen villalanka on jo päässyt vyyhdiltä kerälle. Kun joskus taas kyllästyn nyhräämään Ikuisuusristipistoa, se pääsee tekemään tuttavuutta kinnasneulani kanssa.


Photobucket


Quand le chat n'est past là, les souris dansent, sanoo ranskalainen sananlasku. Kun Pientilalla kääntää selän hetkeksi, käyttäytyvät kissatkin huonosti. Toivottavasti riiviö pyydystää edes muutaman hiiren.

Photobucket

posted under | 3 Comments

Tilannepukeutuminen roviolle!

Niklas Toivakainen esitteli blogissaan julmia lukuja vaatteiden kierrätyksen taustalta.

”Vuonna 2008 7,6 miljoonaa kiloa vaatteita kierrätettiin UFF:n kierrätyspisteessä. Niistä vain 1/3 pääsi UFF käyttöön ja loput menivät muihin tarkoituksiin (kuten ”energiajakeeseen” eli polttojätteeksi). Lähetystori FIDA kierrättää myös vaatteita ja heidän vaatekilomääränsä on noin 1 miljoona kiloa, joista n. 17 % menee suoraan energiajakeeseen (170 tonnia). Voimme tämän perusteella arvioida, että vaatteita poltetaan(!!) joka vuosi Suomessa n. 900 tonnia.
Kyseessä ei ole mitään vaateriekaleita – vaatejäte on oma asiansa – vaan käyttökelpoisia, joskus miltei uusia vaatteita. Syy vaatteiden polttojätteeseen joutumiselle on se, että näillä kierrätysjärjestöillä ei yksinkertaisesti ole resursseja kierrättää sitä vaatemäärää, jota ihmiset kuluttavat.”
Mihin ihminen tarvitsee niin paljon vaatteita? Ahneudestako vain on kyse? Katsotaanpas. Pukeutumisneuvojien mukaan hyviin tapoihin (joita laatiessa kukaan ei selvästikään ole vaivautunut konsultoimaan ympäristöeetikoita) ihminen tarvitsee työ- juhla- ja vapaa-ajanvaatteet. Juhlavaatteiden kategoria jakautuu luonnollisesti sellaisiin vaatteisiin joissa voi mennä ravintolaan juhlimaan ja sellaisiin jotka sopivat sukujuhliin. Työvaatteitakin voi tarvita monenlaisia, esimerkiksi omassa huoneessa yliopistolla nökötetään yleensä rennohkoissa vermeissä jotka päivitetään siisteiksi kun on aika lähteä luentoa tai esitelmää pitämään. Vapaa-aikana taas tarvitaan urheiluvaatteita, löhöilyvaatteita ja siistejä kaupunkivaatteita joissa voi kipaista shoppailemaan tai ystäviä tapaamaan. Suomessa kun ollaan, monet yllämainituista asuista tarvitaan vielä talvisina ja kesäisinä versioina. Tervetuloa, vaatevuori!

Tilannepukeutuminen on oikeastaan aika nerokas keksintö. Se tuo muassaan kokonaisen arsenaalin ostoperusteita joilla ei ole mitään tekemistä tavaranhimon, ahneuden tai muun sellaisen kanssa. Tilanteen mukaan pukeutuminen on suorastaan velvollisuus. Se on huomaavaista ja hyvien tapojen mukaista. Se on kanssaihmisten huomioimista. Kuluttamisesta tulee suorastaan moraalisesti kiitettävää, vaikka tietysti, kun hiukankin pintaa rapsuttaa filosofisella hiekkapaperilla, puhe paljastuu tyhjäksi ja ontoksi. Ketä tässä huomioidaan? Ikäviä ja pinnallisia ihmisiä joilla ei ole parempaa tekemistä kuin etsiä kanssaihmisistään pikkuvikoja, ei kerskakulutuksesta kärsivää planeettaa tai ihmiskunnan enemmistöä jolla ei ole varaa tilannepukeutumiseen. Jostakin syystä on kuitenkin niin ettei muotiteollisuuden moraalisaarnoja pahemmin kyseenalaisteta, vaan ne niellään nopeasti. Ehkäpä tämä johtuu siitä että pohjimmiltaan saarna kertoo juuri sen minkä orastavan ympäristötietoisuuden kanssa painivat ihmiset haluavat kuulla: oikeastaan ostaminen on välttämätöntä ja suorastaan hyvä teko. Et ainoastaan halua tuota hienoa puseroa, vaan olet huomaavainen, lähimmäisiään arvostava ihminen jos sen ostat. Olennaiseksi osaksi tyylikkyyttä on tullut se että omistaa paljon vaatteita ja että liikkuu ihmisten ilmoilla aina uusissa vetimissä.

On aika toimia kaikkialla farkuissa ja t-paidassa notkuvien teinien tapaan ja kyseenalaistaa tilannepukeutumisen tarpeellisuus, tai edes alkeellinen järkevyys. Missään ei tietenkään sanota, että vähien vaatteiden pitäisi olla kuluneita farkkuja ja t-paitoja. Ne voivat ihan hyvin olla myös siistejä ja kivan näköisiä, jos se on enemmän oman maun mukaista ja monikäyttöisempää. Tärkeintä kuitenkin taitaa olla se että omalta osaltamme vastustamme sosiaalista painetta joka pistää ihmiset kuluttamaan niin paljon yli tarpeen. Voi olla, että markkinointi luo sosiaalisia paineita, mutta tavalliset ihmiset niitä ylläpitävät. Ja mitä markkinointiin tulee, olisi hyvä muistaa että ”neuvoja” jakavat pukeutumisalan ammattilaiset eivät ole epäitsekkäitä ihmiskunnan hyväntekijöitä vaan ihmisiä joiden taloudelle on kovasti eduksi että ostamme ja kulutamme muotia vimmatusti. Tilannepukeutuminen ei aina ole pahasta, mutta nykyään alun perin järkevää ideaa on paisuteltu yli kaikkien kohtuuden rajojen. Se kuuluisa ”muiden ihmisten huomioonottaminen” ei ole ainoa asia mitä vaatekaappia penkoessä pitäisi ajatella. Yksinkertaisuus ja jätevuoren kasvatustalkoisiin osallistumisesta kieltäytyminen voi sitä paitsi olla paljon konkreettisempaa huomioon ottamista.

Olemiskeskeisestä itsetunnosta


"There's nothing wrong with loving who you are,"
They said, "'Cause we're all imperfect, babe
Our knees and sinuses don't work for shit
But we're alive -- so celebrate!"

”Lady Gaga/Born This Way- Greta Christinan versio

Joskus tuntuu että itsekunnioituksesta puhuttaessa puhutaan taas pohjimmiltaan siitä miten taas olisi aika hävetä: itsekunnioituksesta ja terveestä itsetunnosta tulee jälleen yksi saavuttamaton ideaali, uusi epäonnistuminen pitkässä listassa. Samalla sanat joiden välillä pitäisi olla suuri ero- itsensä rakastaminen ja itserakkaus- kuulostavat melkein samalta. Kenelläpä ei olisi lukemattomia syitä inhota itseään, etenkin kun kaikki syyt ovat todellisia siinä subjektiivisessa maailmassa jota saamme hallita diktaattoreina? Pitäisi tehdä enemmän, ajatella paremmin, olla sosiaalinen, elää sellaista elämää kuin Kunnon Ihmiset (keitä he sitten ovatkaan) elävät, tai ainakin voisi lakata sähläämästä. Ei kai sähläämättä oleminen voi olla filosofilta liikaa vaadittu? (Se muuten on liikaa vaadittu.)

On vallankumouksellista oivaltaa, ettei arvoni riipu siitä mitä itsestäni ajattelen. Oma käsitykseni itsestä ei ole koko totuus, eikä muilla ole oikeutta kohdella minua huonosti siksi etten sovi heidän ihanteisiinsa. Itseinho ja riittämättömyys ovat turhuutta, sillä ne perustuvat siihen kuvitelmaan että tietää itsestään kaiken olennaisen ja on oman elämänsä objektiivinen arvostelija. Sitä ei kuitenkaan kukaan voi olla. On hetkiä, joina kuvittelen että epäonnistumiseni kertovat minusta suuria ja syviä totuuksia. Enkä nyt yritäkään kiistää sitä etteivätkö ne mahdollisesti kerro. Mutta eräänä synkkänä hetkenä mieleeni juolahti kysyä itseltäni, ajattelenko samoin ystävistä (ystävät ovat tässä tapauksessa hyvä vertailukohde, sillä itsensäkin kanssa pitäisi olla ystävä, ei vieras eikä ainakaan vihamies). Vaikka ystäväpiirini ei ole suuren suuri, useimmat ystäväni ovat minun tietääkseni töppäilleet, säheltäneet, elleivät peräti olleet jossain vaiheessa täysin hunningolla. Sekö on tärkeää ja määrittelee näitä ihmisiä? Ajattelenko heistä enimmäkseen negatiivisesti sen takia, salaa voivotellen ettei elämä ole tuonut luokseni parempia? Ei tietenkään, vaan kun ajattelen ystäviäni, havaitsen heidät ensisijaisesti ihmisinä joissa on paljon hyvää, ihailtavaa ja arvokasta. Silloin ajattelin, että jos haluan olla itseni ystävä, minun ei pidä miettiä päätäni puhki josko minulla olisi jokin hyvä puoli joka ylittäisi kaiken ikävän summan, vaan koittaa alkaa suhtautua itseeni kuin ystävään tai rakastettuun: niin että virheille ei ole sokea, mutta ne näkee ystävällisessä perspektiivissä: asioina jotka eivät ole niitä seikkoja joihin huomio pitäisi heti kiinnittää. Entä, jos ystävä on elämänsä aallonpohjassa, onko minusta järkevää pitää tulikivenkatkuinen moraalisaarna? Ei, vaan silloin tärkeää on kuunnella ja olla ystävän tukena. Hyvien neuvojen aika tulee vasta näiden jälkeen, ja lestadiolaishenkisten moraalisaarnojen aika ei ole oikein ikinä. Koska ystävä on se, jonka puolella on aina, ja moraalisaarnan pitäminen niin että toinen varmasti tietää koko ajan että olen hänen puolellaan, on erittäin vaikeaa. Koska itsensä kanssa joutuu elämään kunnes kuolee, olisi ystävälliset välit jotenkin rakennettava. Ehkä tehtävän vaikeus kuitenkin kertoo omasta asenteesta enemmän kuin siitä miten kaamea ihminen objektiivisesti arvosteltuna on?

Eikö tämä ole sekä ystävyyden, rakkauden että läheisyyden ydin? Että tietää että toisella on huonot puolensa ja hetkensä, mutta hyväksyy silti? On myös huomattava, että hyväksyntä toisin kuin kelpuuttaminen on tasa-arvoista. Ystävä ei ole ihminen joka “kelpaa” minulle, vaan ihminen jonka yläpuolelle kieltäydyn asettautumasta asemaan jossa minulla olisi valta huolia tai hylätä. Hän on ihminen jonka seurassa lasken kriittiset silmälasini uskaltaen toivoa, etten saa maksaa moisesta hulluttelusta kovin kipeästi. Elämmehän maailmassa jossa ystävyys on harvinaista ja jossa suorittamisen, kelpaamisen ja kelpuuttamisen eetos yrittää vallata jokaisen kolon ahdistuneiden ihmisten elämästä. Jos siis tehtävänä oli ystävystyä itsensä kanssa, tästä voinee päätellä, että minun tulisi suhtautua itseeni lempeästi, ja ehkä etenkin silloin kun minusta tuntuu siltä että olisin ansainnut kaikkea muuta.

Mutta miten sitten määritellä itsensä, jos ei onnistumistensa ja epäonnistumistensa kautta, hyveidensä ja paheidensa kautta, saavutusten ja saamatta jääneiden asioiden kautta?
Vaikka näin: olen se joka on täällä, näen ja koen, ajattelen ja tarinoin. En ehkä voi tehdä elämästäni, sen paremmin menneisyydestä kuin tulevastakaan virheetöntä, mutta voin elää. Joskus minullakin on hyvät hetkeni, ja on vielä toivoa siitä että jälkikäteen havaitaan että maailma jonka jätän jälkeeni on hiukan parempi paikka. Kirkko kuulemma opettaa, että Jahvelle kelpaa sellaisena kuin on. Minäpä menen vielä askeleen pidemmälle, ja sanon ettei kelpaamista tarvitse murehtia ollenkaan. Ihmisenä oleminen on arvokasta, vaikka ei kelpaisi kenellekään: ei itselleen, ei ystäväksi, rakastetuksi, työntekijäksi, ei jumalille. Se että vierailemme tässä ihmeellisessä universumissa näkevinä, kokevina, muistavina ja tuntevina olentoina on ihmeellinen asia. Meidän pitäisi ehkä ajatella enemmän olemista ja sen arvokkuutta kuin luetteloida kasvavan ahdistuksen vallassa niitä kaikkia joille emme ole elämän aikana kelvanneet. Olemiskeskeinen ihminen ei tee hyvää ansaitakseen arvostusta tai palkkioita, vaan siksi että haluaa hyvien asioiden olevan olemassa. Hän haluaa vaikuttaa olemisensa suuntaan, mutta siksi että ymmärtää hyvän tavoittelemisen arvon, ei kelvatakseen muille. Kun olemme saavuttaneet terveen itseriittoisuuden ja hyväksynnän, olemme sitä paitsi paremmassa asemassa myös muihin nähden: teemme heille helpommaksi havaita, että saatamme olla muutakin kuin epäonnistumistemme summa. Esimerkiksi: olemme. Olemisessa on kaikki mitä ihmeeseen tarvitaan.

Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments