Filosofian puutarhassa: kesäkuu 2011

Hollannin parlamentin riemuvoitto lillukanvarsista

Esiintyykö antisemitismiä yhä? Minulla oli tapana sanoa työtovereilleni: "Kun maailmassa tapahtuu jotain kauheaa syyttäkää siitä juutalaisia tai polkupyöräilijöitä.'" Kun ystäväni ihmetellen kysyvät: "Pavel, miksi ihmeessä polkupyöräilijöitä?" minä sanon heille: "Eikö teidän pikemminkin olisi
pitänyt kysyä miksi juutalaisia?"
- Pavel Stránský –

Hollannin parlamentti on kieltänyt eläinten rituaaliteurastuksen, käytännössä juutalaisten kosher-teurastuksen ja muslimien halal-teurastuksen. Kahta paikkaa 150-henkisessä parlamentissa hallussaan pitävä Puolue eläinten puolesta (PvdD) teki lakialoitteen joka sai tuekseen sekä oikeiston että vasemmiston. Todistimmeko nyt eläinoikeusajattelun riemuvoittoa? Vai taas yhtä perieurooppalaista vähemmistöjen kyykytysnäytöstä?

Minusta eettinen teurastustapahtuma on ammattitaitoinen, mahdollisimman tuskaton (jopa tainnutukseen usein liittyy hieman tuskaa) ja nopea ja teurastettavan eläimen käsittely (kuljetus teurastamoon, teurastuspaikalle tuominen ja kiinnipito) ovat inhimillisiä. Pelkkä tainnutus ei siis riitä todisteeksi teurastuksen inhimillisyydestä –onhan aivan mahdollista, että itse tainnutusoperaatio ja sitä edeltävät tapahtumat ovat eläimelle tuskallisia ja stressaavia. Itselleni koe-eläinpuoli on tutumpi, mutta koe-eläinasioiden parissa työskennellessäni olen oppinut, että esimerkiksi luonnonvaraisilla eläimillä tehtävässä tieteellisessä tutkimuksessa kivunlievityksen käyttämättä jättämisen peruste on joskus se että lääkityksen antamisesta eläimelle aiheutuva kärsimys olisi suurempi kuin pienestä toimenpiteestä aiheutuva kipu. Toimenpiteen vaikutuksistakaan ei aina voi suoraan päätellä sen aiheuttaman tuskan määrää. Meidän ei siis pitäisi miettiä eläimen viimeisiä hetkiä, vaan viimeisiä hetkiä joiden aikana eläin on tajuissaan, ja toiseksi pohdinnan tueksi pitäisi olla tutkittua tietoa eikä ainoastaan kuvauksia toimenpiteiden teknisestä toteutuksesta. Joka tapauksessa teurastamista paljon suurempi ongelma on eläinten kohtelu niiden elämän, teuraskuljetusten ja teurastusprosessin aikana. Ongelma johon lailla nyt puututtiin on marginaalinen eläinten hyvinvoinnin ja teollisen eläintuotannon kannalta. Sen sijaan se hankaloittaa merkittävästi niiden ihmisten elämää joiden on vakaumuksensa takia syötävä halal- tai kosherlihaa. Epäsuhta hyödyn ja haitan välillä on sen verran suuri, että täytyy kysyä, onko syrjiminen ja vähemmistöuskontojen käytäntöjen moralisointi (siinä merkityksessä ettei huoli eläinten hyvinvoinnista tunnu ulottuvan lainkaan tavanomaiseen tehotuotantoon) peräti lain perimmäinen tarkoitus.

Lain ongelma siis on –samoin kuin täällä aikaisemmin käsitellyssä huntukiellossa- että sen tasapuolisuus on näennäistä. Näin on silloin kun lakitekstissä ei suoraan erotella kansalaisia heidän vakaumuksensa tai etnisen taustansa perusteella, mutta käytännössä laki hankaloittaa vain parin etnisen ja uskonnollisen vähemmistön elämää koskettamatta mitenkään valtaväestön arkea (edellyttäen tietysti että lain soveltamisesta saatava hyöty on melko vähäistä verrattuna sen aiheuttamiin hankaluuksiin). Kansalaisten enemmistön elämässä halal ja kosher ovat kaukaisia, eksoottisia asioita. Syrjintä kohdistuu siis tehokkaasti ihmisryhmiin jotka ovat vähemmistössä sekä uskontonsa, kulttuurinsa että etnisen taustansa vuoksi. Tällä kertaa hollantilaiset voivat sanoa, ettei kyse ole suinkaan islamofobiasta- osuuhan kielto myös konservatiivisiin juutalaisiin.

Jotenkin se tekee touhusta entistä huolestuttavampaa.

Vaikka antisemitismi on tämän päivän Euroopassa ankarasti tuomittua juhlapuheiden tasolla, käytännössä juutalaisia (kuten muitakin vähemmistöuskontoja) voidaan syrjiä helposti islamin ja "epäeurooppalaisten vaikutteiden" torjumisen nimissä. Jos yhden vähemmistön polkeminen on hyväksyttyä, ei muidenkaan kyykyttäminen ole lopulta kovin vaikeaa. Kuinka kaukana vuosisatoja Euroopassa hellitty antisemitismi lopulta onkaan nykypäivän maailmasta? Viime vuosikymmenet juutalaisuus on Euroopassa ollut hiljaista ja juutalaiset ovat sulautuneet valtaväestöön. Onko heille annettu edes sosiaalista tilaa muuhun? Tarkemmin ajatellen: saako kukaan meistä sosiaalista tilaa muuhun kuin normaaliuteen pyrkimiseen ellei sitä itselleen ota ja maksa siitä jonkinlaisten sanktioiden muodossa?

Niin iloissani kuin olenkin kaikista yritelmistä jotka tähtäävät eläinten hyvinvoinnin parantamiseen, mietin pakostakin, ovatko juutalaiset ja muslimivähemmistö Euroopassa juuri niitä ryhmiä jotka eniten kaipaavat pientä kuritusta ja perimätapojen päivitystä? Minusta nimittäin näyttää siltä että nationalismin ruma peikko se vasta onkin sukupolvelta toiselle periytyvää laatua. Euroopassa vaeltaa edelleen maurisotien Espanjan ajan logiikka jonka mukaan vähemmistöt pitää ensin häivyttää näkyviltä ja lopulta toimittaa maasta pois. Vaikka vähemmistö yrittäisikin maurien tavoin sopeutua, se on tuomittu toiseuteen: vähemmistön edustajat ovat aina vähän erilaisia, ja kun suuret eroavaisuudet on häivytetty, pienilläkin eroilla voi oikeuttaa syrjinnän jos siihen vain halua löytyy. Kun kaikki ovat kristittyjä, havaitaan että jotkut ovat uusia kristittyjä… Sopeutuminen ostaa aikaa ja rauhaa vain hyvällä onnella. Se onni puolestaan on hyvin usein toisten ihmisten käsissä. Rauhaa ja sopua emme löydä niin kauan kuin suostumme olemaan sopuisia vain samalla tavalla ajattelevien kanssa ja kunnioittamaan niitä jotka ovat "oikeastaan samanlaisia ihmisiä kuin mekin", vaan vasta sitten kun opimme hyväksymään sen että toiset ovat erilaisia- ja näkemään heissä silti hyvää, vailla vähätteleviä sivuhuomautuksia.

Miksi aloittaa maailmanparantaminen vähemmistöjen marginaalisista ongelmista samalla kun todella suuret, koko kansaa koskettavat ongelmat vaietaan kuoliaaksi? Hyviä päämääriä on edistettävä vain hyvillä keinoilla (harkitsen kohta tämän lauseen tatuoimista otsaani, ihan vain ääntä säästääkseni), ja jos keino tosiasiallisesti johtaa jonkin kansanryhmän syrjintään ja stigmatisointiin, se ei ole hyvä. Alan tulla siihen tulokseen, että nykyisessä yhteiskunnallisessa ilmapiirissä meidän pitäisi pistää sordiinoa päälle vähemmistöuskontojen moraalia ruotivassa keskustelussa. Ei siksi että nämä uskonnot ovat moraalisesti ylivertaisia, vaan siksi että tämän hetken yhteiskunnallinen ilmapiiri saattaa vaikuttaa kykyymme arvostella vähemmistöjä oikeudenmukaisesti ja puolueettomasti. Olisimme paremmassa asemassa puuttumaan toisten ongelmiin vasta sitten kun yhteiskunnasta on juurittu rumaa päätään nostava rasismi ja kansallismielisyys. Nykyoloissa, suoran rasismin välttely voi onnistua, mutta ennakkoluulot ja asenteellisuus ovat salakavalia otuksia jotka hiipivät helposti puolueettomuuteenkin pyrkivän ajattelijan mieleen. Vaikka emme haluaisi rasismin ilmapiirin vaikuttavan meihin, se tarpeeksi laajalle levitessään tekee niin aivan huomaamatta. Joten, jospa aloittaisimme omista ongelmistamme ja lohduttautuisimme sillä ajatuksella sinä aikana kun kätemme ovat täynnä työtä, Epäilyttävien Vähemmistöuskontojenkin piiristä voi nousta viisaita ajattelijoita ja aktivisteja jotka pistävät toimeksi omissa yhteisöissään. Ajatus siitä että vähemmistöjen edustajat eivät kykene siivoamaan omaa pesäänsä eikä mitään edistystä voi tapahtua ellei Enemmistö ryntää pelastamaan on reipas ensimmäinen askel rasismin tiellä. Kuinka moni objektiivisena arvostelijana itseään pitävä on sen jo ehtinyt ottaa?

posted under etiikka, ilmiöt, uskonto, yhteiskunta | 0 Comments

Lisää hartaita mietteitä

Viime vuonna kirjoitin hiukan siitä, miten katsomusneutraalius on hyvä ihanne yhteiskunnalle, mutta yksilöille paremmin sopiva ihanne on hartaus. Lukiessani loman aikana ilmestynyttä YLEn uutista suomenuskoisten järjestäytymishankkeesta, ajatus palasi mieleeni. Muuten hyvässä ja asiallisessa uutisessa korostettiin muodikkaasti, miten jutussa haastatellut suomenuskoiset eivät vaikuta yhtään kiihkoilijoilta vaan pikemminkin tapapakanoilta. Juuri tämäntyyppisiä ongelmia tarkoitan kun sanon että -kieltämättä paradoksaalisesti- suomenuskosta on vaikea puhua suomeksi, sillä se miten kulttuurissamme ja kielessämme tänä päivänä ymmärretään uskonto yleensä on voimakkaasti monoteistisen ajattelun ja kulttuurin alimääräämää. Silloinkin kun -ammattitaitoisen toimittajan tavoin- pyritään käyttämään neutraaleja käsitteitä, väärinymmärryksiä syntyy helposti koska lähemmin tarkasteltuna huomataan että neutraalit käsitteemmekään eivät ole aidosti katsomusneutraaleja vaan ainoastaan käsitteitä jotka eivät ole selkeästi leimaavia tai vähätteleviä. Yksi, joskin hyvä ja tarttumisen arvoinen esimerkki on uskonnollisuuden käsittely maallistunut uskonnollisuus/fanaattinen hihhulointi- dikotomian kautta. Todellisuudessa valtavirrasta poikkeavan uskonnollisuuden, kuten suomenuskon sellaisena kuin minä sen ymmärrän, käsittely tällaisen käsitteistön avulla onnistuu huonosti.

Tapauskonnollisuus-fanaattisuusolettaman kyseenalaistamisessa on kuitenkin se hauskuus, että pohdinta saattaa sopia hiukan yleisemminkin ajatuksenruuaksi. Aloitetaan tuttuun tapaan käsitteiden määrittelystä. Tapauskovaisuus, siis se ettei ota uskontoaan vakavasti vaan noukkii siitä elämäänsä vain hienoimmat rituaalit, on siis ihanne, ja sen vaihtoehtona on kiiluvasilmäinen fanatismi. Fanaatikko on itserakkauden huippu jonka silmissä koko maailma erää erheessä ja paheessa ja kaipaa pikaista käännyttämistä. Fanaatikko ei suostu kuuntelemaan kritiikkiä. Sekä tapauskovaiselle että fanaatikolle uskonnossa ovat keskeistä suorittaminen ja dogmit. Näin pakanallisesta näkökulmasta katsottuna näyttää sille ettei kumpikaan suhtautuminen jätä tilaa henkilökohtaisille uskonnollisille elämyksille. Tapauskovaiselle uskonnollisuus on perinteitä ja rituaaleja joista puuttuu pyhän kokemus. Fanaatikko taas on pohjimmiltaan oma jumalansa: hänellä on "uskonnollisia kokemuksia" vaikka muille jakaa, mutta jostakin syystä ne ovat täsmälleen sellaisia kuin hän haluaa. Fanaatikon jumala kyllä puhuu kuin papupata, mutta jostakin syystä on vaikea erottaa kumpi on äänessä, fanaatikko vai hänen jumalansa. Niinpä fanaatikko onkin ikuisesti väärinymmärretty, sillä Ulkomaailmassa kaikki näkevät vain vaahtoavan ihmisen eivätkä vilaustakaan jumalan lukuisista ennusmerkeistä ja ihmeteoista. Tapauskovainen uskoo vähän sinne päin ja on laiska harjoittamaan uskontoa muutoin kuin silloin kun kaipaa hienoja puitteita elämänsä riiteille, fanaatikolla taas keittää pahasti yli. Kumpikaan näistä vaihtoehdoista ei vaikuta minusta kiitettävältä tavalta suhtautua omaan katsomukseen (puhun katsomuksesta enkä uskonnosta, sillä pohdintani soveltuvat myös ateisteille). Ehdotankin, että tapauskovaisuuden ja fanaattisuuden vaihtoehtona voisi olla hartaus.

Millainen on harras ihminen? Hartaus ei ensiksikään sijaitse kuin osittain keskivälissä suorittamisen ja oikein uskomisen akselilla, vaikka hartaalla ihmisellä uskonnon harjoittaminen onkin tasapainoisessa suhteessa muihin elämänalueisiin. Hän on ihminen joka elää rauhassa katsomuksensa kanssa. Hän ei häpeä eikä häpeile uskomuksiaan tai tapojaan, ja siksi hän ei puhu katsomuksestaan vähättelevästi tai häpeilevästi. Harras ihminen käyttää katsomuksensa symboleita arvokkaasti ja terveen ylpeänä. Toisaalta hän ei yritä suojata maailmankuvaansa esimerkiksi välttelemällä toisin ajattelevien seuraa tai kirjoituksia, vaan on valmis ottamaan esitetyn kritiikin vakavasti ja tarpeen tullen muuttamaan mielipiteitään. Hän suhtautuu katsomukseensa analyyttisesti, mutta toisaalta hän ei myöskään ole uskontoshoppailija joka noukkii sieltä täältä parhaita paloja- voisi kenties sanoa ettei harras ihminen pyri hyvään fiilikseen ja kokemukseen vaan tavoittelee syvempää ymmärrystä ja luonteen kehittymistä. Hän ei mieti, saako uskonnon harjoittamiselta tarpeeksi vaivannäköön ja rahanmenoon nähden, vaan pohtii mikä on hyvää ja pyrkii siihen parhaansa mukaan. Hän on valmis sekä oppimaan että opettamaan, mutta ensisijaisesti kuitenkin oppimaan. Opettaminen on hänelle tiedon jakamista johon ei sisälly muiden kouluttamista ja itsensä jalustalle nostamista. Harras ihminen on myös rauhassa tietonsa vähäisyyden ja epätäydellisyyden kanssa, ja siksi hän ei myöskään ole innokas käännyttämään muita. Miksi muiden pitäisi omaksua hänen puutteelliset käsityksensä? Hän toimittaa katsomukseensa kuuluvat juhlat ja rituaalit säännöllisesti, koska havaitsee niiden olevan hyviä asioita joiden tulisi olla olemassa. Samalla hän tietää, että juhlat, kokoontumiset ja muu uskonnon harjoittaminen ovat ennen kaikkea harjoittajaa itseään varten, eivät seremonioita jotka pitää syystä tai toisesta suorittaa. Harras ihminen ei myöskään mieti, mitkä ovat hänelle pakollisia uskonnollisia velvoitteita tai sitä mitkä ovat minimivaatimuksia, vaan sitä mikä on kiitettävää ja parasta mihin hän itse pystyy. Hän ei myöskään huolehdi siitä mitä toisuskoiset mahtavat hänestä ajatella vaan ainoastaan siitä että onnistuu toimimaan viisaasti.

Hartaus on harvinainen hyve. Maallistunut sotkee sen helposti kiihkoiluun, sillä kiihkoilijakin käyttää uskonnollisia symboleita eikä häpeä tuoda esiin katsomustaan. Fanaatikon silmissä harras ihminen kuitenkin on selkärangaton vätys joka lepsuilee sekä ajatuksin että teoin eikä edes reippaasti tuomitse toisin ajattelevia. Maassamme, jossa uskonto on pitkään ollut ennen kaikkea politiikan, vallankäytön ja nationalistisen agendan väline, ajatuksesta hartaudesta henkilökohtaisena hyveenä on tullut vieras. Voi vain toivoa, että maassamme on vielä tilaa hartaudelle ja siihen pyrkiville ihmisille. Ehkäpä sitä edistää, jos yritämme välillä puhua myös asioista joista on niin vaikea puhua. Ehkäpä Wittgenstein on oikeassa ja onnistumme venyttämään maailman rajoja jos onnistumme venyttämään kielen rajoja. Ainakin itse taidan haluta kehittyä hartaampaan suuntaan –en tapasuomenuskoiseksi jolla hannunvaakuna on unohtunut kaulaan ja joka viettää juhlat siksi että pakanoilla on parhaat kemut, enkä kiiluvasilmäiseksi fanaatikoksi joka on täysin unohtanut että totuus maailmasta on monimutkaisuus ja -muotoisuus, ja ettei viisainkaan ihminen lopulta tiedä vielä kovin paljoa vuonna 2011. Vaan hartaaksi. Valitettavasti, taitaa olla niin että tekemistä on vielä paljon, ainakin päätellen siitä että tehtävälistani kärjessä ei komeile mitään pienempää kuin uskonnollisista teoista tärkein eli säännöllisen uhraamisen muistaminen...

posted under uskonto | 0 Comments

Skorpionin tiellä

Jos on ihminen jolla on vaikeuksia erottaa oikea ja vasen, on kartturina toimiminen jännittävää puuhaa (ja yhtään mihinkään pääseminen vaatii että kuljettajalla on pyhän norsun kärsivällisyys). Tällä matkalla se oli niin jännittävää, että sisäinen kompassini lähti lomalle oikeastaan heti kun olimme kiertäneet pari kierrosta ovelissa liikenneympyröissä, kauan ennen kuin ehdimme Oviedosta länteen vievälle carreteralle. Vuoriston pikkuteille saapuessa tyydyin enää tuijottamaan kartassa olevia paikannimiä, paikallisradion soittaman euroteknon haipuessa vähitellen kuuluvista kulkiessamme pitkin vihreitä rinteitä vaarallisesti kiemurtelevia pikkuteitä syvemmälle vuoristoon. Sain odotella suunnantajuni paluuta myöhäiseen iltaan jolloin Espanjan taivas oli pimeä ja kirkas, ja korkealle etelään kapusivat kesäisen eläinradan tähdistöt: Vaaka, Skorpioni ja Jousimies. Näitä tähdistöjä ei oikeastaan kannata Suomessa vaivautua etsiskelemään. Ne näkyvät vain kesällä jolloin eteläinenkin taivas on vaalea, ja lisäksi ekliptika kulkee niin matalalla että kesäiset tähdistöt voi nähdä vain osittain. Se on menetys, sillä Linnunradan keskusta on kesätähdistöjen suunnalla. Muistan nähneeni Antareksen viimeksi kolmisen vuotta sitten, eräänä heinäkuisena yönä seistessäni eräällä virkkalalaisella peltoaukealla josta on hyvä näkyvyys etelän suuntaan. Vaalealla taivaalla yksinäinen punainen tähti jaksoi kavuta muutaman asteen horisontin ylle. Onneksi Antares, jonka nimikin merkitsee taivaalla niin ikään punertavana näkyvän Marsin kilpailijaa, on kirkas tähti jonka punertavan värityksen takia kyllä tunnistaa yhdellä silmäyksellä, jos eteläisen taivaan kartta vain löytyy muistista. Espanjassa taivaallinen skorpioni näytti yhtaikaa tutulta ja vieraalta loistaessaan korkealla taivaalla kaartuvine häntineen jonka päässä vilkutti toinen kirkas tähti, Shaula. Sieltä löytyi etelä, ja pian löysin toisista suunnista tutumpia tähtiä. Pohjoisen suunnasta kohti Oviedoa ajellessa tarvitsi vain pitää Skorpioni edessä ja unohtaa pusikoihin ja mutkien taakse kätketyt tienviitat.

”Olet kaukana kotoa”, kuiskivat Skorpionin kirkkaat tähdet. ”Ei kuitenkaan ole syytä huoleen. Tunnethan sinä jo meidät.” Niin minä tunsinkin, vaikka Antareskin oli kirkkaampi kuin koskaan kotipuolessa, ja vaikka en ollutkaan aikaisemmin nähnytkään kaikkia sen seuralaisia. Tässä oli todellinen Skorpioni, joka vain kurkisteli horisontin yllä vaalealla Virkkalan taivaalla, viittoen Zubeneschamali-tähdellä, jo kauan Vaa’an tähdistöön kuuluneella pohjoisella saksellaan. Täällä Antares ei merkannut tähdistön loppua vaan oli roomalaisten Cor Scorpii, Skorpionin tulinen sydän. Nyt se tosiaan näytti punaiselta ylijättiläiseltä jonka luminositeetti on jopa 10 000 kertaa suurempi kuin Auringolla. Tarkkaan ottaen Antares on vieläpä kaksoistähti jonka kumppani, Antares B, on huomattavasti himmeämpi mutta silti 170 kertaa Aurinkoa kirkkaampi. Siinä missä Aurinko näkyy vain himmeänä pikku tähtösenä katsottuna lähimmästä aurinkokunnasta, Alpha Centaurin reilun neljän valovuoden päässä sijaitsevasta järjestelmästä, Antares loistaa kirkkaana vielä täällä 600 valovuoden matkan päässä. Ei ole ihme, että useat muinaiset kulttuurit tunsivat Antareksen ja liittivät sen tarustoihinsa. Ja Antares on vasta alkua, sijaitseehan Skorpioni muiden kesätaivaan tähdistöjen tavoin Linnunradan keskustan suunnalla, kotina monille kiinnostaville syvän taivaan kohteille. Hetken aikaa, tie perille oli samalla suunnalla kuin eräs maailman keskipisteistä. Mietin, mahtoivatko muut kulkijat öisellä A-66:lla huomata.

Kävellessäni kohti hotellia kaupungin katuvalojen himmentämän taivaan alla Antares vilkutti minulle viimeisen kerran, himmeämpien tähtien jo kadottua valosaasteen taakse. Mietin, koska tapaamme taas, ja mistä silloin katselen taivaalle. Ehkä Teksasin yöstä vain kuukauden kuluttua, todennäköisemmin paljon pidemmän ajan päästä. Jos onnea on, sitä ennen ehkä näen Antareksen Virkkalan vaalealla taivaalla, tarkistamassa vieläkö muistan sen kumppanit ja Espanjan pimeän kesäyön. Tietysti muistan.

posted under kauniita hetkiä | 2 Comments

Espanjan-tuliaisia

Viime viikolla blogissa oli hiljaista, sillä seikkailin Espanjan Asturiasissa. Ja toin teille tuliaiseksi kuvia!

Aunt Edit arrived to add English subtitles: Last week this blog was a quiet place because I was exploring the beautiful principality of Asturias in Spain. But now I have some neat photos!

Tukikohtamme sijaitsi Oviedossa joka oli aivan hieno kaupunki.

Our base was in the Asturian capital, Oviedo, which was a pretty city.

Maaseudulle se ei tietenkään pärjännyt. Asturias on vuoristoista seutua, jossa kasvimaatkin olivat usein vinossa.

Of course, no pretty city is a match to rural areas. Here is a cute veggie garden on a mountainside.

Kuvauksellisilla Asturiasin vuorten rinteillä on elänyt ihmisiä jo ainakin sadantuhannen vuoden ajan. Erään päiväretken pääkohteemme olikin Neocueva Altamiran luolamuseo.

People have lived on the slopes of the picturesque Asturian mountains for at least 100 000 years. The main destination of one of our daytrips was Neocaves of Altamira, where we saw a fascinating exhibition of the lives and artworks of early inhabitants.

Ajoimme ylös mutkittelevia vuoristoteitä yhä korkeammalle. Pysähtyessämme huomasin kulkevani pää pilvissä. Olihan se inspiroivaa!

The mountain roads took us ever higher. As we stopped at one mountaintop, my head was in the clouds. It was as inspiring as advertised!

Illan saapuessa olimme edelleen keskellä maaseutua, mutta silti löysin itseni hyvin arveluttavasta paikasta.

When the evening came, we were still in the middle of nowhere, but I still managed to find myself from an unnerving place.

Picos de Europan vuorilla pääsimme tutustumaan lähemmin paikallisiin lehmiin.

We met some cute local cows at the mountains of Picos de Europa.

Lehmät jättivät rauhaan vain piikikkäät tai myrkylliset kasvit, kuten tämän kauniin ohdakkeen.

The only plants left alone by the cows were either spiky or poisonous, such as this beautiful flower.

Maailma on täynnä pieniä ihmeitä omatoimisille matkailijoille. Uimarantaa etsiessämme emme ensiksi päätyneetkään meren äärelle vaan löysimme tämän ihastuttavan suojaisan paikan.

The world is full of wonders for adventurous travellers. As we were searching for a beach, we went a little astray and ended up finding this beautiful little pool instead.

Lopulta se rantakin löytyi ja pääsin uittamaan väsyneitä jalkojani suureen mereen. Etsin rannalta näkinkenkiä kartuttamaan pienten aarteiden kokoelmaamme.

Finally, we found a lovely quiet beach. There, I hunted some seashells for our collection of little treasures.

Viivyimme rannalla iltaan asti, kunnes näimme auringon laskevan Biskajanlahteen. Illan pimetessä tähdet tulivat esiin, mutta se onkin oman tarinansa paikka...

We rested at the beach until nightfall, until we saw the sun set into the Bay of Biscay.

posted under in English, kuvia | 2 Comments

Muuttuva yksinkertaisuus

Kaikkihan me tunnemme jonkun Entisen Hipin. Sen tytön tai pojan joka piti koulussa esitelmiä veganismista ja liimaili koulun vessoihin turkistarhauksen vastaisia tarroja. Sen joka osti kaikki vaatteensa kirpputorilta, dyykkasi ylpeästi ja saapui liftikyydillä kaikkialle minne ei jaksanut lähteä äidin vanhalla pyörällä. Hän jäi mieleen ja katosi elämästä vuosikausiksi, kunnes eräänä päivänä tajusimme että marketissa kärryjä työntävässä naisessa tai työkuvioissa tavatussa miehessä oli jotakin tuttua. Jotakin, jota ei sittenkään heti osannut yhdistää oikein. Sitten päässä klikkaa ja sanomme ”Ai hei! Etkös sinä olekin se Entinen Hippi?” Usein Entisen Hipin kasvoilla häivähtää vaivaantunut ilme. Hän on nyt toisen maailman asukas. Sellaisen, jossa ajetaan mukavalla autolla sillä ”onhan se lapsiperheessä välttämättömyys” keltatiiliseen rivitalokotiin. Nyt pukeudutaan solmioon ja laadukkaaseen jakkuun ”koska sellaiset ovat työelämän säännöt.” Ja todetaan, että vaikka hippeily oli aikansa ihan hyvä juttu, Oikea Elämä kasvattaa siitäkin vaiheesta yli.

Tässä vaiheessa me Ikihipit mietimme, mikä meni pieleen. Oliko vika selkärangan puutteessa ja siinä että piittaamattoman elämän helppous ja ylellisyydet osoittautuivat lopulta liian suuriksi houkutuksiksi? Oliko tämä ihminen sittenkään oikea hippi, vaiko vain teinikapinallinen joka keksi näpsän keinon ylevöittää opiskelijaelämään pakostakin kuuluva kituuttaminen? Väsyikö hän siihen kun huomasi että kaikesta aatteen palosta huolimatta maailma ei oikein ottanut muuttuakseen?

Vai oliko kyse ainakin osittain siitä että tämä ihminen ymmärsi eettisyyden vähän liian käytännöllisesti, konkreettisina tekoina ja Oikeana Elämäntapana, junana jossa voi porskuttaa tai josta voi tippua pois. Käytännöllisyyttä ja konkretiaa rakastavassa ympäristökeskustelussa on loppujen lopuksi puhuttu aika vähän siitä että jotta yksinkertaisuus toimisi, sen on paitsi sovelluttava erilaisille ihmisille, myös muututtava elämän varrella. Keskipisteenä on oltava nimenomaan abstraktin idean, josta ajan myötä kuoritaan esiin uusia puolia. Käytännönläheisyys on päivän sana, mutta se ei aina ole kovin kestävää näin häilyväisillä olennoilla.

Se vihreän elämäntavan versio mikä sopi loistavasti bilettävälle ja pienituloiselle opiskelijalle, harvemmin sopii kolmen lapsen vanhemmalle jonka pitää miettiä asuntolainan maksua ja työelämän vaatimuksia. Me kaikki kasvamme, vanhenemme ja elämme, ja samalla muuttuvat ne resurssit joiden avulla voimme elää vihreitä unelmiamme. Jos hahmottaa kohtuullisuuden vain tiettyinä konkreettisina tekoina, voi olla vaikeaa löytää uusia tulkintoja kohtuullistamisen ideasta silloin kun tarve olisi. Kohtuullistamisesta tulee silloin vain yksi vaihe elämässä. Parempi toki sekin kuin ei mitään, mutta parasta olisi harjoittaa sen verran kohtuullisuuden idean pohtimista että oppii näkemään, miten sitä voi soveltaa muuttuvassa elämässä. Kaikissa elämäntilanteissa ei ehkä voi tavoitella samanlaista rentoa ja sitoumuksetonta hippielämää, mutta joka tilanteessa voi tehdä parhaansa ja pyrkiä parempaan. Eteenpäin ne muurahaisetkin menevät, vaikka niillä on pienet jalat.

Minäkään en enää asu pienessä kaupunkilaisyksiössä. Nyt kasvatan omenapuita ja viljelen kasvimaata. En enää käy mielenosoituksissa muutaman kuukauden välein, mutta sen sijaan minut löytää joskus kokouspöydän takaa yrittämässä pitää pienten puolta ja kirjoittamasta ahkerasti. Jotkut vanhoista houkutuksista ovat muuttuneet vähemmän houkutteleviksi, mutta uusia on tullut tilalle. Tarina jatkuu.

posted under etiikka, filosofia, yksinkertainen elämäntapa | 0 Comments

Huolestuttava hallitusohjelma

Vasemmistolaisena minun pitäisi kuulemma olla iloinen hallitusohjelmasta, jossa näkyy selvästi vasemmiston kädenjälki. Vaan kun en oikein ole. Perusturvan korotukset ovat tietysti ilon aihe, mutta kuntien tehtävien lisääminen ja ennestäänkin niukkojen valtionosuuksien leikkaaminen huolettavat. Kuntatalous kuitenkin on se minkä tila näkyy arkielämässä.

Joutuvatko kunnat leikkaamaan niitä rahoja jotka valtio on toisella kädellä kansalle antanut? Kunnallisia palveluita käyttävät etenkin pienituloiset, ja palvelumaksujen lisääntyminen ja palvelutason heikkeneminen koskee suoraan heihin. Entä miten tasaverotusta torjuu se jos hallitus lisää paineita kunnallisverojen nostoon? Kuuden prosentin korotus toimeentulotukeen kuulostaa hienolta, mutta jos sitä verrataan siihen että ruuan hinta kallistui viime vuonna 7% ja yleinen inflaatio oli 3.5%, lukema pienenee kummasti. Otetaan vielä huomioon että indeksikorotus, joka toimeentulotukeen olisi joka tapauksessa tullut, olisi ollut 3%. Kyllä, köyhälle joka sentti on varmasti tärkeä. Silti minun on vaikea jakaa puheenjohtaja Arhinmäen optimismia.

Myös yliopistoille ja Suomen Akatemialle on luvassa taas uusi säästökuuri, vaikka valtion tuottavuusohjelma ja vaatimus hakea entistä suurempi osa rahoituksesta yritysmaailmasta ovat tehneet jo ennestään yliopistoissa kammottavaa jälkeä. Ottaen huomioon, miten kireälle yliopiston kustannukset on jo nykytilanteessa vedetty, pelkään vähennysten tarkoittavan käytännössä professuurien vähentämistä. Muut säästökohteet alkavat nimittäin olla vähissä, onhan muu henkilökunta ulkoistettu ja tempputyöllistetty jo ajat sitten. Professorit ovat toki järkyttäviä ylityötuntimääriä paiskivia fiksuja ihmisiä, mutta eivät hekään pysty tehtailemaan huippututkimusta ja laadukasta opetusta ilman kohtuullisia resursseja. Jos tähän kuvioon liitetään vielä perusopetuksesta vastaavien kuntien valtionosuuksien leikkaaminen, suomalaisen osaamisen tulevaisuus ei hyvältä näytä, vaan olemme ottamassa osaamisyhteiskunnasta reippaan harppauksen kohti typerehtimisyhteiskuntaa.

Kehitysmäärärahoja ei leikata, mutta ne jäädytetään vuosina 2013 ja 2014. 0.7% tavoite loittonee kauemmaksi ihan itsestään. Tietysti, hyvä on että jostakin myös säästetään. Nykyisellään hallitusohjelman toteutuminen edellyttää talouden kasvua ja myönteistä työllisyyskehitystä. On aiheellista kysyä, onko tämä hiukan ylioptimistista aikana jolloin Euroopan maita ravisteleva talouskurimus ei vielä osoita talttumisen merkkejä ja jossa työpaikat ja vakituiset työsuhteet ovat jatkaneet vähentymistään. Työurien pidentäminen, josta hallitusohjelmassa myös puhutaan, on kaunis ajatus. Sitäkin varten pitäisi kuitenkin jostakin löytyä työpaikkoja, ja vieläpä hyviä työpaikkoja joissa ikääntyviä työntekijöitä kohdeltaisiin inhimillisesti ja arvostavasti. Nykytilanteessa tärkeintä olisi se että työllisyyspolitiikan nykyinen linja jossa työttömyys nähdään ensisijaisesti yksilön ongelmana joka johtuu hänen henkilökohtaisista puutteistaan, tarkistettaisiin pikimmiten. Aikooko hallitus tehdä niin?

Minua ärsyttää suunnattomasti myös kotitaleb…tarkoitan Kristillisdemokraattien hallitusneuvotteluissa läpisaamat tavoitteet. Miksi Vasemmisto ei asettunut Vihreiden rinnalle julkisesti vastustamaan näitä tavoitteita oman puolueohjelman mukaisesti? Miten hallitus edistää kaikkien kansalaisten tasa-arvoa ja yhdenvertaista kohtelua, jos meillä on hallituspuolue joka vastustaa tiukasti sukupuolineutraalia avioliittolakia? Miksi yhden uskonnon fundamentalistiedustajat saavat kyykyttää meitä muita, sorkkia siviiliavioliittojamme ja edistää moralistisia lakeja? Entä miksi Suomen aborttilainsäädännön (joka jo nykyisellään on jo tiukempi kuin esimerkiksi umpikatolisessa Espanjassa) tiukentaminen ”otetaan tarkasteluun”? Aborttien lisääntymistä ei varmasti kukaan toivo, mutta kepin sijasta niitä voisi vähentää myös vaikkapa asiallisen seksuaalivalistuksen lisäämisellä, yksinhuoltajien aseman parantamisella ja ilmaisten ehkäisyvälineiden tarjoamisella nuorille.

Siitä minulla ei ole mielipidettä, pitäisikö Vasemmiston lähteä kehitteillä olevaan hallitukseen vaiko ei. Jos lähdetään siitä että kansan vaaleissa ilmaisemaa tahtoa pitää kunnioittaa, minun on vaikea keksiä millaiseen viritelmään olisin ollut täysin tyytyväinen. Silti kuntien rasituksen lisääminen, koulutuksen alasajo ja moralismin hyväksyminen lainsäädäntötyössä ovat asioita joita hallitusohjelmassa ei yksinkertaisesti olisi pitänyt olla. Minä haluaisin Suomen jossa arki on tavalliselle ihmiselle hyvä ja turvallinen, jossa sivistystä ja osaamista arvostetaan, ja jossa lainsäädäntö on katsomusneutraalia ja toteuttaa kansalaisten tasa-arvon ihannetta. Sellaista minä haluaisin, mutta mitäköhän tulevalla hallituskaudella saan?

*muoks* Myös Anna Kontula (vas) on kritisoinut hallitusohjelmaa blogissaan.

posted under yhteiskunta | 0 Comments

Pieni elämä pienessä viidakossa

”Tuossa minä asun”, osoitin puoluekaverille jolta olin saanut kyydin kokouksesta kotiin, ”Tuossa…viidakossa”. Huomasin nimittäin, että talosta näkyi tielle vain pieni kulma yläkertaa. Kaikki muu oli peittynyt jo portilta alkavaan vihreyteen. Sisään päästyäni katsoin näkymiä alakerran ikkunoista. Vihreää, vihreää, vihreää. Vaivihkaisen äkkiä vihreys on kietoutunut talomme ympärille kuin paksu kaulaliina. Se on vallannut koko kylän. Siellä missä näkymät antavat omenapuiden pehmeiden matalien latvusten yli, vihreyden seassa näkyy siellä täällä talojen kattoja, kuin lauttoja. Lopulta katse pysähtyy vihreään seinään, metsään tai metsikköön jonka korkeat puut ympäröivät näkymää muurina. Vihreys on nielaissut meidät. Eikä minulla ole mitään sitä vastaan. Monella on nykyään talo, mutta omat viidakot, ne ovat ihmeellisiä ja harvinaisia.

Mihin ihminen tarvitsee omaa pientä viidakkoa? Siihen on vaikea vastata. Se on vähän sama asia kuin yrittäisi selittää, miksi puoliso on tarpeellinen. Aina voi puhua tilastoista ja tutkimuksista, mutta jos joku menee kysymään: ”Niin, mutta miksi juuri tuo ihminen eikä joku muu?”, rakastava hämmentyy. Tai: miksi on hyvä ajatus opiskella filosofiaa eikä jotakin järkevää ja selvästi hyödyllistä. Asioita voi selittää, ja selitys voi auttaa kuulijaa löytämään sen polun alkupään jonka lopussa odottaa ymmärrys. Ei kuitenkaan ole sanoja joilla voi selittää, millä tavalla viidakon hämärä, lehtien kahina ja vanhojen ruusujen huumaavan vahva tuoksu, lintujen ja pikkueläinten äänet ja heinikossa kahlaaminen ovat asioita joita ilman elämästä nyt vain puuttuu jotakin olennaista, ja on puuttunut jo silloin kuin sellaista ei vielä osannut kaivata.

Viidakossa voi tietysti tehdä monenlaisia kehittäviä asioita. Pohjimmiltaan viidakko on kuitenkin tehty aivan toisenlaisiin tarkoituksiin. Monin pienin tavoin se vastustaa liian virkaintoista puutarhuria: tässä heinikossa et muuten harpo nopeasti, tuon pusikon lävitse ei ole kottikärryillä menemistä. Sen sijaan: katso miten marjat jo kasvavat pensaissa, nuuhkaise polun ylle kurkottavia ruusuja, tunne miten mustaherukasta tarttuu tuoksua, löydä pieniä ihmeitä joiden olemassaolosta et hetki sitten tiennytkään. Hidasta kuljeskelua ja päämäärätöntä haahuilua, auringossa loikoilua ja puihin nojailua vastaan viidakko ei haraa laisinkaan. Kun pakenen äkillistä sadekuuroa puun alle sen sijaan että juoksisin sisälle, lehvästö suojaa minut siinä missä pienemmätkin eläimet. Kun otan nokoset nurmella enkä sivistyneesti aurinkotuolissa ja muistan että oleminen on arvoitus vain ihmiselle jonka pitää tehdä kaikesta vaikeaa, aurinko ei polta vaaleaa nahkaani eivätkä kasvimaalla päivystävät hyttyset ehdikään syömään minua kirjavaksi. Lehvästö kuiskii että kehittäviä asioita voi tehdä melkein missä ja milloin tahansa näinä suurina edistyksen aikoina, kun taas paikat joissa voi vain olla, ovat harvinaisia ja suojelemisen arvoisia.

Minullakin viidakko on vain käymässä kesän lyhyiden, raukeiden viikkojen ajan. Syksyn lähestyessä ei puiden alla sovi enää lojua miten vain ellei halua saada omenanraakileesta päähänsä, eikä sadonkorjuukiireiden alettua sellaiseen enää ole aikaakaan. Kuitenkin se riittää. Jos hetkessä onnistuu olemaan läsnä eikä vain paikalla, se voikin riittää vaikka kuinka pitkälle.

***

samaan aikaan toisaalla: Slut walk Helsingin päivämääräksi on varmistunut 6.8. Valitettavasti olen juuri silloin planeetanpelastuspuuhissa Teksasissa. Menkää te muut, ja elämöikää minunkin puolestani.

posted under kauniita hetkiä, puutarha | 1 Comments

Kesäisiä viikonloppuja Virkkalassa

Omenapuiden kukinnan jälkeen puutarha muuttui enimmäkseen vihreäksi viidakoksi. Kevät on vaihtunut alkukesäksi.

Kasvimaalla näytti viikko sitten tältä. Nyt perunat ovat kasvaneet, mutta harsot ovat vielä paikoillaan. Etualalla on harson alla lehtikaalia, sitten avomaankurkkuja ja valkosipulipenkki. Kurkkujen vieressä kasvaa muutama samettikukka. Taimmaisten harsojen alla piilottelevat sipulit, porkkanat, salaatit ja punajuuret.

Helteisinä päivinä ei tehnyt mieli raskasta ruokaa. Vaikka kasvimaa näyttää vielä olevan alkuvaiheessa, sieltä kuitenkin löytyy raikkaita päällisiä kesäisille voileiville tai ainekset tällaiseen raikkaaseen salaattiin: retiisejä, salaatteja, vuonankaalia, viinisuolaheinää, punajuuren lehtiä, ruohosipulia ja kirveliä. Nam!

Kylillä tutustuimme seurankipeään naakanpoikaan. Luultavasti naakalle ei ole terveellistä olla näin ihmisrakas, mutta ehkäpä rauhallisessa Virkkalassa tällainenkin seuraeläin voi selvitä täysikasvuiseksi asti.

Toisaalta, onhan Pyrykin selviytynyt evoluution hampaista silkan söpöyden voimalla, joten miksei pikku naakkakin? Varmuuden vuoksi paimensimme sen kuitenkin tien sivuun.

Naakan leikittämisestä tuli kuuma, joten suuntasimme uimarannalle. Ajattelin lutkamaisesti, että blogin suosiota varmaan lisää hirveästi, jos postaan itsestäni uimapukukuvan! Huomatkaa myös ihastuttavan kaunis järvimaisema.

Nyt helteet ovat vihdoin vaihtuneet sateeksi. Kaivoin kesäkäsityön esiin. Ikuisuusristipistolla on taipumusta unohtua varastoon pitkiksi ajoiksi, mutta kyllä se silti edistyy. Hitaasti. Isäntä arveli, että valmistumiseen menee enää pari vuotta, mutta hän onkin optimisti...

Seitsemän pistoa sentillä. Sillä saa aikaan täydellisen rentoutumisen ja paljon yksityiskohtia.

posted under arki, kuvia, käsityöt | 2 Comments

Samaan aikaan eräässä mahdollisessa maailmassa

Jutta ja Paavo löysivät viime viikolla itsensä kahdestaan metsästä jonne Jyrki oli heidät autostaan heittänyt räiskyvän riidan päätteeksi. Ensi järkytyksestään toivuttuaan (ja kun Jutta oli hukannut alun perin matkassa olleen Eeron jonnekin), he olivat hyväksyneet tilanteen, tehneet nuotion ja yrittivät nyt tehdä olonsa mukavaksi. Siinä he nyt istuivat lämmittelemässä käsiään ja pohtimassa viime päivien tapahtumia. ”Mä luulen ettei Jyrki ikinä oikeasti välittänyt musta.” analysoi Paavo.

”Voi olla. Mä luulen että se ei ole vieläkään päässyt ihan yli Marista.” sanoi Jutta.

”Jotenkin musta tuntuu että nää hommat olis yksinkertaisempia, jos meitä olisi vähemmän.”

”No niinpä!”

”Mut ei se tarkoita ettenkö mä voisi vielä antaa Jyrkille tilaisuutta.” Paavo tunnusti lopulta.

”Mutta vain jos se tulee pyytämään tosi kauniisti.”

”Mä odotan vähintään tulipunaisia ruusuja.” Jutta sanoi niskojaan nakellen ja kohensi tulta niin että kipunat sinkoilivat.

Vähän ajan päästä metsästä kuului rapinaa. Mitä nyt taas? Paavo ponkaisi pystyyn, valmiina mihin vain. Pian metsästä astui esiin vihreään maastopukuun sonnustautunut Kaino-Anni, jolla oli vieläkin traumoja menneisyyden kolmiodraamasta Jyrkin ja Marin kanssa.

”Moi… tota mä oon oikeestaan halunnu koko ajan sanoo teille et mä oon mieluummin teidän kaa kun Jyrkin ja Päivin ja Stefanin kaa.”

”No sulla sit kesti vähän päättää.”, sanoi Jutta.

”No sori hei. Mut mä toin teille kahvia ja taikinaa tikkupullia varten.”, Kaino-Anni sanoi.

”No jos sulla pullaa on…” , Jutta sanoi. ”Niin menneet on menneitä, hei.”, täydensi Paavo. ”Meille voi tulla täällä vielä ihan kivaa.”

”Mm. Mä oon kuullut että näissä metsissä liikkuu se Timo-karhu.”, Jutta sanoi ja kohensi tulta. Etelä-Suomen valoisa ilta alkoi jo kääntyä hämärään.

”Aaargh! Mä en voi sietää Timo-karhua!”, huudahti Anni.

”No ei se varmaan oo missään lähellä. Mä en usko että se tykkää mustakaan. Ja sillä on sitä paitsi kuulemma iso liuta pentuja huollettavana nykyään.” , lohdutti Paavo.

”Tsih hih.”

Päästyään eroon niistä raivostuttavista punavihreistä Jyrki nautti hetken autoonsa laskeutuneesta hiljaisuudesta. Moottori kehräsi, ja Jyrki huomasi puristaneensa rattia rystyset valkoisena. Nyt oli hetki aikaa rentoutua ja kuunnella hiljaisuutta jonka rikkoi vain Päivin ja Stefanin hiljainen ”Jees jees” viserrys takapenkillä. Kun päästiin isolle tielle, jokin alkoi kuitenkin häiritsemään. Autossa oli liian hiljaista. ”Hei, meidän pitää ottaa tänne lisää porukkaa.”, Jyrki sanoi takapenkille, josta Päivin ja Stefanin pieniä hahmoja tuskin erotti.

”Jees, jees!”, he lauloivat.

”Miten olisi Mari? Mari on kyllä jotenkin so last season, kun Juttaan vertaa, mutta toisaalta mä tulin sen kanssa toimeen.” , Eikö tärkeintä sittenkin ollut, että ihmisen kanssa tuli toimeen? Sitä hän oli viime aikoina miettinyt paljon.

”Jees, jees!”, lauloivat Päivi ja Stefan.

”Vai pitäiskö mun vielä mennä etsimään Timoa metsästä?”

”Jees, jees!”, lauloivat Päivi ja Stefan. Sitten autoon laskeutui hiljaisuus hyvin pitkäksi toviksi.

”Ei helvetti, ei tästä tuu nyt yhtään mitään!”, Jyrki tulistui ja kurvasi komean u-käännöksen.

”Mua ihan oikeasti pelottaa vähän. Olla samassa metsässä karhun kanssa.” , tunnusti Kaino-Anni.

”Ääh, ei se Timo mitään tee. Ei se oikeesti oo niin vaarallinen kun miltä se näyttää.”, Paavo rohkaisi, ja yritti olla ajattelematta: ”paitsi jos se vie meiltä Jyrkin”.

Jutta mulkaisi Paavoa. “Noin me kaikki ajateltiin vielä puoli vuotta sitten.”, hän ajatteli mutta ei sanonut mitään. Ei tarvinnut.

Oli jo pimeä, ja metsästä kuului taas rytinää.

”Hei mä täällä vaan olen. Mä…tota…mä haluaisin vielä yrittää.” Jyrki astui nuotion valoon.

Paavo nosti kulmaansa kysyvästi. “No hei, mä tiedän että me kaikki tehtiin virheitä ekalla kierroksella. Ja mä ehkä olin vähän äkkipikainen. Enkä mä heti osannut päättää, pidänkö mä edes teistä. Mut ihan oikeesti...me tarvitaan toisiamme. Me kuulutaan yhteen. Ette voi väittää ettei teil ois ollut yhtään ikävä mua.” Jyrki hymyili vastustamattominta poikamaista hymyään.

”Onks sulla tikkupullaa?”, kysyi Jutta haastavasti.

”Ei…ei mul kyl oo. Mut mul ois kivennäisvettä ja voileipiä. Valtion piikkiin. Ja mä voisin viedä teidät takasin kotiin.” , Jyrki virnisti, ja niin kaikki oli anteeksi annettu, ainakin hetkeksi. Kaino-Anni, Paavo ja Jutta kiipesivät Jyrkin auton takapenkille. Ja vaikka väittely siitä kenen takapuoli vie eniten tilaa, käynnistyikin heti, Jyrki huomasi että se kuulosti jotenkin kodikkaalta. Oikealta. Tai ehkä ihan vähän myös vasemmalta.

”Meidän täytyy puhua asioista.”, Jyrki sanoi takapenkillä istuvalle kolmikolle. ”Siis oikeasti puhua. Jos me meinataan saada tää meidän juttu toimimaan, meillä on oltava yhteisiä...visioita. Tsydeemeitä.”

”Niin.” Oli sanomattakin selvää, että kukaan ei olisi halunnut puhua asioista, mutta yhtä selvää oli että ilman puhumista ei nyt selvittäisi.

“Sä et taida vieläkään olla jalkapallomiehiä?”, yritti Paavo.

”Mites se sun ja Timon juttu?” kysyi Kaino-Anni Jyrkiltä epäluuloisesti (kaikkihan muistavat viime jaksosta että Kaino-Anni ja Timo olivat verivihollisia jotka eivät samoihin juhliin mahtuneet. Paitsi jos etkot olivat erityisen kosteat.)

”Siitä ei tullut mitään. Mä tajusin, että kyl tää meidän kuuden kopla on se millä täytyy yrittää.”, Jyrki sanoi.

”Jees, jees!”, visersivät Päivi ja Stefan, hiukan alavireiseen sävyyn.

”Mäkin voin ehkä tehdä kompromissin. Korkeintaan kaksi.”, Jyrki sanoi.

”Mulle yks ja sulle yks!”, sanoi Paavo Jutalle. Jyrki toivoi, ettei kumpikaan huomannut hänen raskasta huokaustaan. Toimeentuleminen. Oliko ihan pakko?

”Mäkin voisin haluta jotain.”, sanoi Kaino-Anni ja katsoi vuoron perään Juttaan ja Jyrkiin. Tämä oli niin vaikeaa. Jyrkin teki mieli iskeä päänsä rattiin. Tällaisiinko tilanteisiin yhteiskunta myönsi sitä toimeentulotukea? Eikös se ollut se tuki minkä saajat käyttivät ryyppäämiseen? Jyrki arveli vihdoinkin, välähdyksenomaisesti, ymmärtävänsä vasemmistoa.

Toisaalla Mari, joka oli salaa toivonut voivansa vielä saada Jyrkin omakseen, luopui toiveistaan arvokkaasti. ”On kuin olisi tippunut matolta lattialle.”, hän totesi ystävilleen. Mutta ystävät ymmärsivät, että se matto oli ollut punainen ja sen toisessa päässä oli ollut hieno musta Audi. Iloisen seurueen loitotessa yön pimeyteen hän katsoi ympärilleen. Timo? Olisiko hänellä sittenkin parempi Timon kainalossa? Mitä hänen vanha ystävänsä Kaino-Anni siitä ajattelisi? Vai olivatko he ystäviä olleetkaan? Hetken aikaa kaikki oli näyttänyt selkeältä, mutta nyt Jyrkillä oli taas uudet kuviot.

Samaan aikaan Kaino-Anni katseli Paavon ja Jutan välissä Jyrkin mökkitien maisemia mietteliäänä.

Hetken aikaa kaikki oli näyttänyt jotenkin selkeältä, mutta nyt Jyrki oli takaisin kuvioissa. Ja Paavo ja Jutta. Ehkäpä Marin kanssa voisi silti vielä vähän lämmitellä ystävyyttä. Paitsi jos Mari alkaisi oleen sen Timon kanssa.

”Ja jos tää ei toimi, mä tulen kuskin paikalle!” sanoi Jutta…

posted under ilmiöt, Kuun pimeä puoli, yhteiskunta | 0 Comments

Lutkat rantautuvat Suomeen

Olenkin tässä kevään aikana miettinyt, onko lutkaliike mahdollisesti saapumassa Suomeenkin. Onhan se, ja se tuleekin tarpeeseen näinä tympeinä, moralistisina aikoina. Olkoonkin, että liikkeen sanoma mennee monelta ohi. Kerrattakoon se siis tähän alkuun. Liike sai alkunsa kun torontolainen poliisi meni sanomaan julkisuudessa, että naisten ei pitäisi pukeutua provosoivasti "kuin lutkat", jos haluavat välttää raiskatuksi joutumista. Tästä täälläkin on puhuttu: että riskien huomioiminen on yksi asia, mutta viranomaisille soisi menevän jakeluun sen, että raiskauksen tapahtumisen riittävä ja välttämätön ehto on raiskaajan hyökkäys. Jos sitä ei tapahdu, ei tapahdu mitään vaikka nainen juoksisi alastomana. Miksi uhrien mahdollisuudesta välttää rikoksen tapahtuminen puhutaan niin pitkästi ja hartaasti juuri seksuaalirikosten yhteydessä- siitäkin huolimatta että suurin osa raiskaajista on uhrille tuttuja? Miksi esimerkiksi murron tapahtuessa ensimmäisten reaktioiden joukossa ei ole ihmetellä, miksi perheellä ei ollut sopimusta vartiointiliikkeen kanssa? Hyviä kysymyksiä.

Toiseksi, seksi on jotakin mitä ihmiset tekevät yhdessä kun taas raiskaus on teko joka ihmiselle tehdään. Naiselle voi tehdä seksuaalista väkivaltaa, mutta häneltä ei saa väkivalloin seksiä. Yleinen argumentti on, että seksikkäästi pukeutuva nainen hakee miesten huomiota. Se on ihan mahdollista, mutta raiskaus ei ole “huomiota”. Se on väkivaltaa. Vapaassa yhteiskunnassa ongelma ei ole koskaan se joka provosoi vaan se joka provosoituu, kun taas yhteiskunta joka ymmärtää provosoitujia on paikka jossa väkivalta on hiljaisesti hyväksyttyä. Montako kertaa tämä pitää sanoa? Seksuaalirikosten ja –rikollisten mystifioinnista johtuukin, että harva raiskaaja mieltääkään itseään raiskaajaksi. Sen sijaan tiedetään, että monet tavalliset miehet ja naiset ajattelevat että on olemassa naisia joilta miehillä on oikeus saada seksiä, riippumatta näiden suostumuksesta: nykyiset ja entiset vaimot ja tyttöystävät, seksuaalisesti aktiivisiksi tiedetyt naiset, naiset joihin raiskaaja oli käyttänyt paljon rahaa, humalassa flirttailevat naiset...ja että merkittävä osa miehistä voisi ajatella pakottavansa naisen seksiin tilanteessa jossa ei olisi kiinni jäämisen riskiä. Joskus pojat vain ovat poikia, ja naisten osa on kärsiä, ymmärtää ja olla viime kädessä niitä joiden on kontrolloitava käyttäytymistään. Ja oltava niin sosiaalisesti taitavia, että tietävät että suostuessaan treffeille he ovat suostuneet myös seksiin (etenkin jos antavat miehen tarjota), ja että vaikka lakia muutettiinkin jo 80-luvulla, viimeistään naimisiin mennessä he hyvästelevät ikiajoiksi sanan ”ei”.

Suomalaisessakin kulttuurissa on useita seksuaalista väkivaltaa ylläpitäviä rakenteita: käsitys ihmissuhteista vaihdantana (jolloin voidaan ajatella että naisilla on joskus velvollisuus “antaa”, ja jos näin ei tapahdu, on ymmärrettävää jos mies “ottaa sen mikä hänelle kuuluu”), perhe-ja parisuhteissa vaikuttava esineellistäminen ja niiden konstruointi vallankäyttö- ja kontrollisuhteiksi ystävyyden sijaan, hienovarainen jaottelu hyviin ja ei niin hyviin naisiin seksuaalisen aktiivisuuden perusteella (siten ettei ei niin hyvillä naisilla ole aivan samoja oikeuksia kuin paremmiksi arvostelluilla siskoilla). Tämä on yksi tapa hahmottaa näitä asioita, ja parempiakin olisi tarjolla. Naisen seksuaalisuuden moralisointi on yhteiskunnan tasolla sitä mitä mustasukkainen kontrolli on parisuhteen tasolla: pyrkimystä sanktioiden avulla paimentaa nainen yhden miehen kainaloon. Niinpä niin. Millainen surkimus tahansa voi olla kumppanilleen ”ainoa”, jos se kumppani on tarpeeksi eristetty tai peloteltu. Ainutlaatuisuus ja itsetunnon kehittäminen ovat niitä vaikeita lajeja.

Tästä on enää pieni askel lutkaliikkeen kolmanteen sanomaan.

Liike korostaa, ettei naisen seksuaalinen aktiivisuus ole sen paremmin miehen kuin naisenkaan moraalin mitta. Naisella saa olla niin monta ja niin tilapäistä seksikumppania kuin hän haluaa, eikä se ole sen tuomittavampaa kuin miesten vastaavat puuhat. Seksi on jotakin jota kaksi ihmistä tekevät yhdessä, ja nautinnon lisäksi yhteisiä ovat myös vastuu ja muut seuraukset. Sen että nainen tekee samoja asioita jotka ovat hyväksyttäviä miehille, ei pitäisi johtaa siihen että häntä ja hänen oikeuttaan sanoa “ei” kunnioitettaisiin vähemmän. Naisen ei ole pakko aina olla ikuisen rakkauden perään, vaan hän voi olla moraalisesti kiitettävä ihminen vaikka haluaisikin joskus suhteeltaan lähinnä seksiä. Nainen ei ole huonoa tyttöystävämateriaalia jos hän haluaa seksiä tietyn miehen kanssa mieluummin ennemmin kuin myöhemmin. Naisella, kuten miehelläkin, on tosiaan oikeus päättää sellaisista asioista aivan itse. Ja yleisesti ottaen, yhteiskunta saattaisi olla myös miehille hauskempi paikka jos naisten ei tarvitsisi murehtia maineestaan tai siitä, lakkaako tuo tyyppi kunnioittamasta minua jos hyppään hänen kanssaan sänkyyn heti kun molemmat haluaisimme. Ikivanha oppitunti on taas täällä: kaksinaismoralismi kolahtaa lopulta moralistin ja moralistisen yhteiskunnan omaan päähän. Jos –kuten olen ymmärtänyt- miesasiamiehet kaipaavat yhteiskuntaan seksuaalisempia naisia, heidän olisi parasta ryhtyä pikimmiten feministeiksi jotka kannattavat yhtäläistä seksuaalimoraalia, osoittavat kunnioitustaan naisille jotka nauttivat seksuaalisuudestaan, ja yrittävät tehdä pikaisen lopun kaikesta esineellistämisestä. Jos haluamme olla varmoja siitä että kumppanimme tunteet ja halu ovat todellisia, meidän on purettava suhteesta kaikki vallankäyttö ja varmistuttava siitä että hänellä olisi todellinen mahdollisuus ilmaista toisenkinlaisia tunteita. Rakkaudesta ei todista se että hän on vierellä olosuhteissa joissa toisin valitseminen tuo mukanaan sosiaalisia ja jopa terveydellisiä riskejä, vaan se jos hän tulee vierelle vaikka voisi hyvin mennä pois.

Jos asioihin tahtoo parannusta, pientä tai suurta, on parasta ryhtyä toimeen itse. Siksi toivonkin, ettei suomalaisen lutkakävelyn päivämäärä mene päällekkäin loppukesälle ajoittuvan työmatkan kanssa...

posted under etiikka, femakkolaakso, ilmiöt, rakkaus, yhteiskunta | 8 Comments

Saaliseläin

Yksi parin tunnin pyrähdys sekalaisille asioille Helsingin keskustassa.

Sinä aikana: kaksi feissaria (lisäksi yksi jonka selän takaa onnistuin vilahtamaan viime hetkellä ja yksi jonka ohi porhalsin niin lujaa ettei hän ehtinyt sanoa sanaa loppuun), yksi kauppakeskuksen meikkimarkkinoija (kuljin myös suoristusrautakojun ohi, mutta ne eivät häiritse jos on huivi päässä), yksi harekrishna, neljä romanikerjäläistä (joista kolme kaupitteli kieloja).

Ei siis mitenkään epätavallinen retki.

Kymmenen syytä pysytellä Virkkalassa, tehdä työnsä etänä, käydä ostoksilla netissä tai korkeintaan Lohjan keskustassa jos se mitenkään on mahdollista. Kaniinini epäilevät, etten tiedä miltä tuntuu olla pieni saaliseläin, mutta kyllä minä taidan tietää.

Helsinkiläiset, miten te kestätte?

posted under arki, ilmiöt, Kuun pimeä puoli | 3 Comments

Tappajasalaatin pojan kosto

Minulla on ilo askaroida ympäristöterveyteen liittyvien asioiden parissa suunnilleen kerran kuussa. Ympäristöterveys sopiikin filosofiselle luonteelle, sillä siihen sisältyy kaikki. Sisäilmakysymykset, terveyshaittoja aiheuttavat rakennusvirheet, uimarannat, tatuointistudioiden siisteys ja noutopöytien ruuan turvallisuus. Toinen, mielenkiintoinen piirre on, että tästä huolimatta kukaan ei halua maksaa mistään. Ympäristöterveys on turvallisessa arjessa täysin mediaseksitön aihe, sillä kun kaikki sujuu niin kuin pitääkin, ei tapahdu oikein mitään. Ongelmia ei löydy, kukaan ei sairastu vatsatauteihin, uimarantoja ei suljeta. Tarvitsevatko ne muka lisää rahaa kun mitään ei ikinä tapahdu? Itse harkitsen vakavasti ympäristöterveyden –mukaan lukien sen tosiasian että tällä hetkellä valvonnan lakisääteinen minimitaso on vain kaukainen unelma- nostamista esiin kun seuraavan kerran lähden kuntavaaliehdokkaaksi. Omaa poliittista etuani se tuskin palvelee (ehkäpä toiseksi teemaksi kannattaa valita jokin vetävämpi aihe). Mutta tämä on asia josta pitäisi puhua paljon, paljon nykyistä enemmän, ja kuntavaalien alus on hyvä hetki puhua. Sanotaan että kyse on veronmaksajien rahoista. Rahaa ei kerta kaikkiaan ole riittävästi jotta voisimme saavuttaa lain asettaman palvelutason. Mutta onhan meillä kunnissa rahaa, vaikkakin niukasti. Todellinen ongelma on tärkeysjärjestys: me haluamme antaa rahaa opettajille ja sairaanhoitajille, vaikka se tarkoittaa sitä että homekouluja ja –päiväkoteja ei ehditä tarkastaa tarpeeksi usein ja sitä että valvonnan ydin ei ole valvonta vaan toimijoiden omavalvonnan valvonta ja havaittuihin ongelmiin reagoiminen. Me haluamme maksaa niille jotka hoitavat potilaita ennemmin kuin niille joiden työ on menestyksekästä silloin kun mitään ei tapahdu eikä kukaan sairastu. Me haluamme antaa rahaa ihmisille jotka konkreettisesti, näkyvästi tekevät jotakin hyödyllistä, ja touhukas, vakavailmeinen sairaanhoitaja on paljon terhakkaampi näky kuin terveystarkastaja joka ajelee Uudenmaan maatiloille juttelemaan ja ehkä (sillä tämäkin on jonkun maksettava) ottamaan näytteen tai pari. Ympäristöterveys on tärkeää vasta silloin kun jokin menee pahasti pieleen. Silloinkaan sille ei välttämättä tarvitse antaa lisäresursseja, vaan vastuussa olevat virkamiehet voi yksinkertaisesti haukkua lyttyyn siitä etteivät he pysty toimimaan sankarillisesti tilanteessa joka on uusi, kaoottinen –ja johon todennäköisesti ei ole ollut mitään mahdollisuuksia valmentautua, jos arkena on hankkinut harmaita hiuksia siitä miten suoriutua kaikesta resursseilla jotka ovat neljännes siitä mitä lakisääteisen tason saavuttamiseen tarvittaisiin.

Toinen mieleen tullut seikka on, että ehec-skandaali osoittaa hyvin erään nykyaikaisen, globaalin ruuantuotannon ongelman. Isoja tilakokoja puolustetaan päivän valttiargumentilla, tuottavuudella ja tehokkuudella. Nyt näemme erään tehokkuusajattelun kääntöpuolen: jos jotain menee pieleen, myös haitat leviävät laajalle. Toisessa ääripäässä on kotituotanto: parvekkeella kasvava salaattiruukku tai keittiökasvimaa. Jos kasvimaallani kasvavassa salaatissa olisi tappajabakteereita, pahimmassa kauhuskenaariossa jonka kykenen kuvittelemaan, sairastuneita olisi vain kourallinen. Jos niin kävisi, tartunnan lähteen löytäminen olisi helppoa. Mitä pidempiä tuotantoketjut ovat ja mitä useammista eri tavoin käsitellyistä lähteistä lautaselta löytyvä ruoka koostuu, sitä vaikeampi tartuntojen alkulähdettä on paikallistaa ja ryhtyä tehokkaisiin toimenpiteisiin. Tuliko tappajabakteeri salaattiin kasvimaalla, kuljetuksen aikana vaiko ravintolan keittiössä? Siinä vasta pulma. Pahimmassa tapauksessa –kuten ilmeisesti Saksassa on nyt nähty- viranomaisten tehotarkastuksissa saadaan haaviin lukuisia saastuneita näytteitä jotka eivät kuitenkaan ole aiheuttaneet tätä nimenomaista epidemiaa. Ai että miten on mahdollista että markkinoilla on niin paljon saastuneita tuotteita? Katso ylläoleva kappale valvontaan käytettävissä olevien resurssien niukkuudesta. Jos kaikki pesevät kurkkunsa hyvin tai jos saastunut näyte sisältää kuitenkin vaarattomampaa bakteerikantaa, se paikkaa normaalitilanteessa ihmeellisesti valvonnan puutteita. Vasta siinä vaiheessa kun asiat menevät todella pahasti metsään, erääntyy tämänkin laiminlyönnin lasku. Tappajakotisalaatista taas tiedämme, että jos salaatissa on vikaa, vastuullinen henkilö löytyy sadan metrin säteeltä ja että hänet todennäköisesti erottaa vihertävästä naamasta. Koko tuotantoprosessi kylvöstä viimeisen kirvelinoksan asetteluun tapahtui viidenkymmenen metrin säteellä, yhden tai parin henkilön toimesta. Kotituotanto on tehotonta, kyllä, mutta onko tuottavuus pelkästään myönteinen asia?

Yksinkertaisuus on kaunista ympäristöterveydessäkin, mutta ongelma on että se on näkymätöntä, kun taas tehokkuus ja tuottavuus ovat helposti havaittavia ja mitattavia asioita. Elämme lapsellisessa kulttuurissa joka arvostaa käsinkosketeltavaa, helposti mitattavaa ja nopeasti realisoituvaa monimutkaisen, sumean ja pitkällä tähtäimellä kannattavan yli. On harmillista, että arvostukset eivät riitä rakentamaan koko todellisuutta. Ehkä tällekin pitäisi tehdä jotakin.

posted under arki, ilmiöt, yksinkertainen elämäntapa | 2 Comments

Tulikin toppi

Olen huomannut, että jos haluaa kehittyä mestarilliseksi vaatteiden tuunaajaksi, sellaiseksi kuin vaikka New Dress a Day-blogin Marisa, on eduksi jos 1) on noin sata kertaa allekirjoittanutta parempi ompelija, 2) on kokoa XS eikä XL ja 3) pitää niukasti mitoitetuista vaatteista joissa ei ole pitkiä hihoja tai maata viistäviä leveitä helmoja. Hyvä tuunaaja, tai edes wannabe on siis aivan erilainen kuin mitä itse olen. Olenkin päätynyt siihen, että osanani on olla ennemminkin se joka lahjoittaa eteenpäin tuunauskelpoisia soputelttoja kuin se joka loihtii niistä ihania toppeja ja minimekkoja. Ainahan voi lohduttautua sillä että on joka tapauksessa olemassa monta tapaa pukeutua eettisesti.

Penkoessani kesävaatteita löysin komeron pohjalta polvipituisen hellemekon, siis mekon jossa ei ollut muuta vikaa kuin että siitä selvästi puuttui puolisen metriä pituutta. Muistaakseni se oli ollut päälläni kaksi kertaa, enkä kummallakaan kerralla ollut tuntenut oloani erityisen mukavaksi. Tavallisesti polvipituiset vaatteet ovat minun maailmassani toppeja, mutta tämä mekko oli liian mekko istuakseen nätisti täyspitkän hameen kaveriksi. Johtopäätös oli nopea ja murskaava: nykyisessä olomuodossaan rievulla ei ollut minkäänlaista tulevaisuutta kanssani. Sitten sen keksin. Mitäpäs, jos mission impossiblen sijasta nipsaisisinkin helmasta kymmenisen senttiä pois ja tekisin uuden helmapäärmeen? No toppihan siitä tulisi, jos kaikki sujuisi hyvin. Vaikka tiedän hyvin ettei minun ompelijanlahjoillani ikinä pitäisi sanoa mistään projektista että ei tuo nyt niin vaikeaa voi olla, ajatus silti tuli mieleeni. Eikä mekkoparalla lähtökohtaisestikaan kovin hyvin mennyt, hylättynä pimeän komeron pohjalla.

Tartuttuani tuumasta toimeen kaikki sujui kerrankin juuri niin helposti kuin unelmissa. Puolessa tunnissa mekosta oli tullut toppi jonka helma on suunnilleen suora ja aivan siisti. Helletopistani ei helposti arvaisi että se on ikinä muuta ollutkaan. Ehkäpä sitä pitää jopa ulkoiluttaa, vaikka yleensä suosinkin helteellä auringolta paremmin suojaavia kevyitä, hihallisia vaatteita.
Pääasia on, että nyt Entinen Mekko näyttää kummajaisen sijasta vaatteelta jolle selvästi voi vielä olla käyttöä, ja se on edistystä se. Samalla huomasin saaneeni taas pienen, lempeän muistutuksen siitä ettei hyviä aatteita kuten tuunausta pidä unohtaa vain siitä syystä että toteutusmahdollisuudet ovat yleensä heikot. Ei minusta varmaankaan mestarituunaajaa tule ikinä, mutta onneksi vaatimattomistakin yritelmistä on hyötyä.

posted under etiikka, käsityöt, yksinkertainen elämäntapa | 0 Comments

Hallitus vapaassa pudotuksessa

Jahas. Hallitusneuvottelujen kattilan alle on nyt pistetty lisää pökköä, mutta onko kukaan vahtimassa hellaa? Vasemmistopuolueille on annettu kenkää, mutta eduskunnan puhemies (kok) on antanut hallitustunnustelijalle (kok) luvan jatkaa yritystä. Kuinka pitkälle riittää presidentin kärsivällisyys? Uusin idea on hallitus joka on lähes identtinen kopio siitä mitä vastaan kansa vaaleissa protestoi. Sininen ja punainen näyttivät olevan sen verran kaukana toisistaan ettei samaan pöytään mahduttu. Vihreille ja muille pienpuolueille käy mikä vaan hallitus, kunhan mukana saadaan olla. Vihreiden kohdalla ihmettelen (jälleen kerran) sitä, että jos he ovat sosiaalista oikeudenmukaisuutta kannattava puolue eivätkä missään tapauksessa Kokoomuksen puisto-osasto, mitä he yhä tekevät umpioikeistolaisessa neuvottelupöydässä? Ai niin, mutta arvonlisänveron nosto ja Kokoomuksen tasaveroa kohti hivuttava politiikkahan sopivat heille aivan mainiosti. Just. No, vielä heillä on aikaa pelastaa nahkaansa ja olla se fiksu rotta joka lähtee uimaan uppoavasta hallituslaivasta. Se olisi myös palvelus demokratialle: on kestämätöntä, että hallitusta yritetään kasata lähes samalle pohjalle kuin edeltäjäänsä kun välissä on pidetty ennennäkemättömät protestivaalit. On käsittämätöntä, että yksi kannatustaan menettänyt puolue ottaisi keskeisiksi kumppaneikseen kaksi vaalien suurta häviäjää samalla kun vaaleissa paremmin pärjänneet puolueet jatkavat oppositiossa. Se on idea joka kertoo keksijöistään paljon.

Mitä tästä vielä tulee, ja ketkä hallituksen lopulta muodostavat? Kokoomus toki yrittää viimeiseen asti pitää kiinni pääministerin pallista, mutta neuvottelujen pitkittyessä ja kääntyessä kivikkoisemmiksi, oppositio alkaa kutsua. Ote lipsuu, Jyrki my boy, ote lipsuu. Voi olla, että Kokoomuksen on siirryttävä hallituksen muodostajan paikalta oppositioon ennen kuin sopu syntyy. Sen minä näkisin mielelläni. Todennäköistä kuitenkin on, että vahvan hallituksen saamme unohtaa. Se voi olla hyväkin asia. Se voi tarkoittaa paitsi lisää sähellystä myös sitä että politiikka on palaamassa politiikkaan. Sitä ennen voimme kärvistellä sen tosiasian kanssa, että niin kauan kuin hallitusneuvottelut ovat kesken, toimitusministeristönä jatkaa edelleen vanha hallitus. Periaatteessa toimitusministeristön ei pitäisi tehdä merkittäviä poliittisia päätöksiä vaan hoitaa ainoastaan juoksevat asiat, mutta käytännössä sellaisiinkin tilanteisiin joutumisen todennäköisyys kasvaa neuvottelujen pitkittyessä. Toisin sanoen, hallitusneuvottelujen pitkittyminen tarkoittaa myös sitä että vanhassa hallituksessa olleet puolueet, mukaan lukien Kokoomus, jatkavat vallan käyttöä. Jos oppositiouhan synkkä pilvi kasvaisikin Kokoomuksen sinitaivaalla, hallitusneuvottelujen venyminen on eräs tapa ostaa aikaa tehdä polittisia päätöksiä: pienempiä, mutta mahdollisesti myös vähän suurempia kaikkien huomion ollessa kiinnittyneitä hallitusneuvottelujen uusimpiin käänteisiin. Kokoomuksella on motiivi pyrkiä pääministeripuolueeksi, mutta on myös tärkeä huomata, että Kokoomuksella ei ehkä ole vahvaa motiivia pyrkiä löytämään nopeita ratkaisuja sovinnolliseksi ryhtymällä.

Mitä seuraavaksi tapahtuu? Sitä voidaan vain arvailla, ja tällä hetkellä näyttää siltä että jokaisen arvaus on yhtä hyvä. Tässä vaiheessa minulla on vain yksi toive: se että Kataisen uusi suunnitelma hallituspohjasta päätyy kivikkoon. Kuten Keskustan Mika Lintilä asian ilmaisi: politiikassa liikutaan nyt niillä rajoilla että yhteiskunnan etu ajaa politikoinnin edelle. Se on tähän tilanteeseen erittäin hyvä huomio.

posted under ilmiöt, yhteiskunta | 0 Comments

Carpo rutila!

Viime päivinä olen käynyt Isossa Kaupungissa, siivoillut taloon tulleita mainoksia ja muistanut taas, millaisessa negatiivisuuden tulvassa tässä eletään. Ei riitä, että kulttuurimme kannustaa jatkuvaan virheiden etsimiseen ja suorittamiseen, olipa kyse sitten työstä tai vapaa-ajan projekteista. Ei riitä, että mainokset suoltavat pinnallista kuvastoa joka tarjoilee illuusiota tavoiteltavasta elämästä mutta on silti sataprosenttista lavastetta. Itsensä voittaminen ja tyytyväisyys tuntuvat olevan täysin out. Olipa sitten kyse leivän leipomisesta, puutarhan hoidosta tai jopa kauneudenhoidon kaltaisesta asiasta jossa suuren osan lopputuloksesta ovat määränneet geenit, ainoa oikea vertailukohde ovat ammattilaiset. Kaikki tietävät että onnea ei saada lahjaksi eikä se tule omia aikojaan, vaan että hyvä elämä saavutetaan kun on ensin suoritettu hirmuisesti ja virheettömästi. Ei olekaan minkäänlainen ihme, että on aivan sosiaalisesti hyväksyttävää tunnustaa, että ei osaa eikä enää viitsi opetellakaan, että luovuttaa. Tästä taas on vain pieni askel välinpitämättömyyteen. Miksi vaivautua, kun tekemiseni kuitenkin ovat vain piperrystä ja puuhastelua? Kaupallinen kulttuuri kylvettää meitä vaivoin piilotetun negatiivisuuden tulvassa. Tyytymätön ostaa ja kuluttaa, laiska ja toistaitoinen hankkii valmista, itsekriittinen antautuu palveltavaksi ja tekee itsestään päättymättömän rakennusprojektin joka nielee kaikki ne resurssit joista tyytyväinen olisi saanut jaettua jo monelle tarvitsevalle. Siksi ajattelen, että kestävän ympäristösuhteen alku ei ole reippaassa kieltäymyksessä ja käyttäytymisen muutoksessa vaan paljon syvällisemmässä muutoksessa: siinä että kyseenalaistamme negatiivisuuden oikeutuksen.

Sunnuntaisessa filmissä Jules Dervais kertoo hermojensa menneen lopullisesti kun geenimuunneltu ruoka saapui Yhdysvaltain markkinoille. Hän tarttui lapioonsa, meidän kaikkien iloksi ja inspiraatioksi. Mutta Los Angelesin alueen asukkaiden ylivoimainen enemmistö, joka oletettavasti kohtasi saman ongelman ja jolla oli suunnilleen samat mahdollisuudet, ei tehnyt yhtään mitään. Vähemmistö jaksoi tehdä hiukan: ”huolestua” tai muuttaa ruokailutottumuksiaan. Missä vaiheessa Dervaisista tuli poikkeuksellinen ihminen? Siinä vaiheessa kun hän tarttui lapioonsa ja sanoi ”Tämä ei miellytä minua, siis minun on aika pistää toimeksi.” Tämä on tavattoman surullinen ajatus: että uskosta itseensä on tullut yksi niukimmista luonnonvaroista. Itseensä ja kehityskelpoisuuteensa uskova ihminen saa yksinkin aikaan paljon. Mitä, jos kokonaisen suurkaupungin tai valtion yli olisi pyyhkäissyt itseluottamuksen aalto?

Kun pienissä asioissa sanomme itsellemme kerta toisensa jälkeen ”en minä osaa”, ”ei tästä mitään tule”, ”näyttääpä surkealta”, ”tämä on säälittävää, kun vertaa”…, käy täsmälleen niin kuin jo suuri Aristoteles havaitsi (ja moderni psykologia on vahvistanut): meistä tulee negatiivisia, passiivisia, kyynisiä ihmisiä jotka ajelehtivat omassa elämässään ja kykenevät vain vaivoin reagoimaan suurimpiin ongelmiin. Kun ei edes yritä, sormien välitse alkaa valua paitsi aidosti toivottomia asioita, myös paljon sellaista jolle olisi oikeasti jotakin mahtanut. Alamme vaieta tilanteissa joissa puhumisella olisikin ollut merkitystä, ja menemme tylsämielisen enemmistön mukaan silloinkin kun vähemmistöstä äläköimisestä olisi ollut jotakin hyötyä. Unohdamme, että täydellisen menestyksen lisäksi jaossa on yleensä myös hyviä lohdutuspalkintoja, ja sen sijaan alamme kuvitella että olemme oraakkeleita joilla on täydellinen tieto tulevasta. Kuinkas monta valoisasta tulevaisuudesta ja suurten ongelmien ratkaisusta omin voimin saarnannutta profeettaa maailmanhistoria onkaan tuntenut? Entä kuinka monta ennustajaa joiden ennustukset olisivat luotettavasti ja selkeästi osuneet oikeaan? Aivan. En minäkään muista. Kadotamme historiallisuutemme, ja sen mukana ymmärryksen sitä että jokaisella on mahdollisuus yrittää muovata tulevaisuutta. Koska negatiivisuus on yleisesti ottaen rasittava tapa reagoida havaittuihin uhkiin, seuraava tavallaan johdonmukainen askel negatiivisten ajatusten hellimisestä on lakata havaitsemasta ja ajattelemasta, kääntää katse omaan napaan ja täyttää pää viihdehötöllä. Kun ei yksi ihminen kuitenkaan mahda tälle mitään. Älkää kauhistelko ihmisiä jotka amputoivat huvikseen sormiaan. Se ihmisrotu on ollut täällä jo kauan, enemmistö heistä vain aloittaa aivoista. On hämmästyttävää, että ihmiset jotka palvovat ruumistaan antaumuksella, amputoivat aivojaan kielteisyydellä ja latistavilla ajatuksilla.

Carpo rutila! Tartu lapioon! Ehkäpä kaikki ei riipukaan tiedostavuudesta tai valistuksesta, vaan siitä että ihmisessä on jäljellä ripaus optimismia ja uskoa itseensä sen verran että uskaltaa yrittää ja välittää. On uskallettava investoida aikaansa, vaivaansa ja kiintymystään epävarmoihin yrityksiin joiden onnistumisen mahdollisuudet ovat selkeästi pakkasen puolella. Latistavassa kulttuurissa negatiivisuus on usein hienovaraista ja kätketty auttamisen, välittämisen tai järkevyyden verhojen alle. Negativisti kertoo sinulle että hänellä olisi myydä sinulle onnen siemeniä. Ei tietenkään sillä etteikö sinulla olisi niitä jo omasta takaa. Sen saat päätellä ihan itse. Hän on se joka sanoo ”Itse tekeminen on niin vaivalloista. Nykyään meillä on koneet ja teolliset tuotteet, eikä vastuuta tarvitse kantaa kuin rahan tekemisestä.” Näin opimme kritisoimaan itseämme jo kauan ennen kuin muut sen tekisivät. Kuvittelemme helpottavamme elämää, emmekä huomaakaan itseluottamuksen murentuvan samassa määrin. Epärakentava kritiikki tuhoaa ensin yksilön yritteliäisyyden, ja sitten se lähtee tuhoamaan koko maailmaa.

Siksi on tärkeää olla varovainen sen suhteen, millaisia viestejä suostuu ottamaan vastaan. Onko velvollisuuteni ruoskia itseäni ja ottaa vastaan epärakentavaa kritiikkiä jatkuvalla syötöllä? Pitääkö minun jatkuvasti vertailla itseäni muihin ja mitata jatkuvasti sitä kertovatko pienet tekoni minun olevan läpeensä Hyvä tai Huono ihminen? (Toivottavasti ei kumpaakaan. Molempiin lopputuloksiin päätyneet ovat havaintojeni mukaan varsin rasittavia ihmisiä…) Kaikki ajattelemista muistuttava puuhastelu ei ole hyvästä. Usein on yksinkertaisempaa ja onnellisempaa vain tarttua siihen lapioon ja katsoa mitä tapahtuu.

posted under etiikka, ilmiöt, puutarha, yhteiskunta, yksinkertainen elämäntapa | 0 Comments