Kasvimaapäivitys

Pakanapalstalla keskusteltiin taas elämän tärkeistä asioista, eli maanviljelyksestä. Myös tuttavia on kiinnostanut viljelysteni vointi, joten taitaa olla päivityksen paikka. Kun lyhyt kevät on taas taittumassa kesäksi, ollaan taas siinä pisteessä että osataan jo sanoa, mitä meillä kasvaa, ja mitä parannuksia tämä kasvukausi on tuonut tullessaan. No, voi meille vielä myöhemminkin kesällä muuttaa pari pensasta tai hedelmäpuuta. Käytäntö on kuitenkin osoittanut, että varsinaisten parannusprojektien aika on keväällä. Kesällä on liian kiire kitkemisen ja ruohonleikkuun parissa. Syksyllä taas korjataan satoa. Ehkä, jos loppusyksy on oikein leuto, jotakin ekstraa ehtii tehdä ennen lumentuloa. Sen varaan ei kuitenkaan kannata laskea.

Hyötytarha näyttää tänä vuonna hyvältä. Isolla kasvimaalla on perunaa (tänä vuonna sekä Siikliä että Rosamundaa), punasipulia, porkkanoita, salaattia, härkäpapua, pensaspapuja, herneitä, valkosipulia, punajuuria, retiisejä ja vuonankaalia. Vielä on vapaana pieni tilkkunen, johon tulee lehtikaalia ja avomaankurkkuja. Kasvimaan laidalla on kohopenkki, jossa kasvaa kesäkurpitsaa, sekä tavallisia vihreitä pitkuloita että erivärisiä ufokurpitsoja.

Raparperista on jo kerätty runsas sato. Yrttimaakin voi hyvin, ja siellä kasvaa sekä monivuotisia, yksivuotisia että toivon mukaan monivuotisiksi alkavia yrttejä. On minttuja, oreganoa, ruohosipulia, rakuunaa, laventelia ja paljon muuta.

Lämpimällä seinustalla kasvaa tänäkin vuonna tomaatteja. Viime vuonna kokeilimme kasvattaa tomaattien seassa jalapenoa, ja pikku jalapenomme osoittautuikin pirteäksi ja tuotteliaaksi kaveriksi. Tänä vuonna tein jalapenolle oman penkin ja hankin useamman taimen. Nyt kolmelle jalapenontaimelle pitää seuraa yksi punainen chili.

Appi on ahkeroinut vanhaa ja rikkinäistä kompostikehikkoa uusiksi, ja se tarkoittaa sitä että tänä vuonna meillä päästään taas kasvattamaan kurpitsoita. Koska kärsimme pahasta kurpitsadeprivaatiosta, meillä on kasvamassa peräti kolmenlaisia kurpitsoita: isoja, vähän pienempiä, ja spagettikurpitsaa.

Puutarha on tullut meille alun perin puolivillinä, eikä ole lähtökohtaisestikaan sen paremmin pieni kuin erityisen helppohoitoinen. Joka vuosi olemme kuitenkin laittaneet sinne jotakin uutta. Tänä vuonna jalapenopenkin lisäksi puutarhaan on kohonnut penkit kymmenelle parsantaimelle ja marjapensaille on nikkaroitu uusia kehikoita. Suurin ja kaunein projekti on kuitenkin ties kuinka monta vuotta hunningolla olleen vadelmamaan kunnostus. Puoliso on ahkeroinut uudet tukipuut, siirtänyt karkuteille lähteneitä vadelmia ja käynyt kaikkialle tunkevan vuohenputkimaton kimppuun sanomalehtien ja hakkeen kanssa.

Mansikkamaan perustaminen näyttää jäävän taas ensi vuoteen. Sen sijaan toivoisin vielä, että saisin perustettua oman penkin hyötykukille. Omassa penkissään kehäkukat ja kamomilla saisivat rauhassa kylväytyä, ja pensaskrassiakin voisi kasvattaa reilusti. Niin, ja sitten haluaisin saada jostakin käsiini minikiivejä, eli kiinanlaikkuköynnöksen marjoja tekevää varianttia. Paikka olisi jo katsottuna. Ja mehiläishoitoon tutustuminen jatkuu edelleen...

posted under | 0 Comments

Elokuvasunnuntai: pienviljelyä Los Angelesin lähiössä



Tämän palkitun lyhytelokuvan katsomiseen kuluu peräti vartti, mutta toisaalta hyvä mieli kestää lopun päivän.


Dervaisin perhe asuu Los Angelesin lähiössä, moottoritien kupeessa, tavallisella pienenpuoleisella omakotitontilla. Siihen tavallisuus sitten loppuukin. Perhe kasvattaa tontillaan lähes kaiken tarvitsemansa ruuan, ja satoa riittää myytäväksi asti. Lisäksi he ovat mahduttaneet tontilleen kotieläimiäkin: mehiläisiä, kanoja, ankkoja ja vuohia. 20 vuodessa perusamerikkalainen nurmikkotontti on kokenut täydellisen muodonmuutoksen. Pienviljelyssä tärkeintä eivät olekaan hienot puitteet vaan reipas asenne.

Damon Fowlerin tapaus

Paholaisen Asianajaja uutisoi valppaana jo viikko sitten siitä, millaisen sontamyrskyn Bastrop High Schoolin opiskelija Damon Fowler sai aikaan vaatiessaan kouluaan toimimaan Yhdysvaltojen perustuslain mukaisesti ja olemaan pitämättä rukoushetkeä valmistujaisissa. Lain mukaan julkinen koulu ei Yhdysvalloissa (toisin kuin Suomessa) saa edistää mitään uskontoa koulun tai sen edustajien arvovallalla. 

Sen jälkeen on tapahtunut paljon. Damon on saanut tappouhkauksia –mikä ei ole leikin paikka Louisianan maaseudun aseitarakastavan kansan keskellä. Paikallinen sanomalehti on lähtenyt loanheittokampanjaan, ja jopa yksi Damonin opettajista oli haastattelussa panetellut häntä. Onko siinä kaikki mitä 18-vuotias nuori saa niskaansa laillisuuden puolustamisesta? Ei tietenkään. Myös Damonin omat vanhemmat osoittivat jakavansa yhteisönsä tulkinnan rakkauden uskonnosta. He heittivät poikansa ulos talostaan ja katkaisivat välinsä häneen. Onneksi Damonilla on vanhempia, jo omillaan toisessa osavaltiossa asuvia sisaruksia jotka ovat ottaneet hänet suojiinsa. Ja onneksi on olemassa myös ateisteja jotka ovat tulleet joukolla hänen tuekseen. Henkisesti, käytännöllisesti ja myös taloudellisesti. Yhdysvalloissa, missä yhteiskunnan turvaverkot ovat äärimmäisen huterat ja missä jatkokoulutuksen hankkiminen ei ole mitään halpaa lystiä, vanhempiensa hylkäämäksi yllättäen joutuminen on sekä inhimillinen tragedia että taloudellinen katastrofi joka olisi voinut vaikuttaa Damonin koko tulevaisuuteen. Ateistit ovat tarjonneet Damonille kaikkea majapaikasta ja henkivartijapalvelusta selvään rahaan tulevien lukukausimaksujen kattamiseksi. Kuten Greta Christina kirjoitti: Jos ateistit ovat väkeä joka tekee mitä huvittaa vailla tervettä pelkoa vastuusta jumalan edessä, ilmeisesti he haluavat tukea tarvitsevia ja tehdä uhrauksia ventovieraiden puolesta. Ai niin: rukoiltiinko päättäjäisseremoniassa? Kyllä, ja hartaasti “fuck you atheists”-asenteella, oppilaskunnan edustajan vetämänä. 

Koloistaan on ryöminyt myös niitä joiden mielestä Damon ansaitsi niskaansa sataneen sonnan. Hänen olisi pitänyt ymmärtää oma etunsa. Hänen olisi pitänyt ymmärtää olla ärsyttämättä enemmistöä. Mitä harmia yhdestä rukouksesta oli kenellekään? Miksi sen takia piti häiritä yhteisön rauhaa? Kuten Damonin opettaja sanoi lehtihaastattelussa: "On meillä aikaisemminkin ollut ei-kristittyjä oppilaita. Mutta he ovat olleet hiljaa ja kunnioittaneet enemmistön uskomuksia." No niinpä. Jos laillisuuden puolustamisesta saa kimppuunsa koko yhteisön, koulua ja lehdistöä myöten, teini-ikäisten pysytteleminen hiljaa epäoikeudenmukaisuuden edessä ei ehkä kerro niinkään kunnioituksesta vaan aiheellisesta pelosta oman turvallisuuden ja tulevaisuuden puolesta. 

Miksi Damon ei voinut hymyillä, olla hiljaa ja ajatella että kyse on vain parista minuutista? No, minäpä kerron. Reaalimaailmassa on niin, että laissa ei ole minkäänlaista taikavoimaa. Ei-niin-minkäänlaista. Jos halutaan että maailma toimii yhtään siihen tapaan kuin mitä lakikirjassa –tällä kertaa Yhdysvaltojen perustuslaissa- sanotaan, lain on oltava elävää. Kansalaisten on vaadittava lain suojaa, tuomioistuinten on annettava lainmukaisia tuomioita, viranomaisten on toimittava määräysten mukaan ja niin edelleen. Kaikkien on tiedettävä, mitkä heidän arkeaan säätelevät lait ovat, yritettävä toimia lainmukaisesti ja –tämä on tärkeää- älähdettävä silloin kun lakia rikotaan. Oikeusturvakeinojen käyttäminen ei ole vain kansalaisen keino puolustaa henkilökohtaisia etujaan muita vastaan, vaan myös se tapa jolla oikeusvaltiota pidetään elossa. Maan tapa tai jumalten sana eivät oikeuta rikkomaan lakia. Julkisen vallan toteuttama laittomuus ei ole vain mielivaltaa, vaan tosiasiallisesti maanpetokseen verrattavissa olevaa toimintaa. Usein, kuten Bastropin yhteisön tapauksessa, laittomuus voi jatkua vuosikausia sillä julkinen valta käyttää juuri valtion sille suomaa auktoriteettiasemaa luodakseen illuusion oikeudesta. Ongelma on, että silloinkaan kun laista ei piitata, sillä ei kuitenkaan ole tukenaan tyhjästä materialisoituvaa oikeuden enkelten armeijaa joka pudottelisi kuumia kiviä rikollisten päähän ja hautaisi heidät vuorten uumeniin. Jos julkinen valta lähtee mukaan laittomuuteen eivätkä tavalliset kansalaiset –vaikka sitten oman etunsa uhalla- vaadi laillisen järjestyksen palauttamista, voi tapahtua vaikka mitä hirveää. Esimerkiksi, länsimainen kansalaisten tasa-arvolle perustettu yhteiskunta voi muuttua teokraattiseksi hirmuvallaksi ilman että laista on muutettu riviäkään. Joten ei, Damon Fowlerin tapauksessa ei ole kysymys vain parin minuutin rukouksesta, vaan Fowlerin ja kaikkien amerikkalaisten oikeudesta elää lakeja kunnioittavassa yhteiskunnassa.

On tietysti niin, että täydellisessä maailmassa yhteiskunnan instituutiot ovat aina juuri niin oikeuden puolella kuin lainsäätäjä on ajatellutkin. Valitettavasti, täydellinen maailma taitaa sijaita jossakin multiversumin syrjäisemmässä kolkassa. Laillisuuden ylläpitämisen arjessa tulisi olla tavalliselle kansalaiselle soveltuva tehtävä. Bastropin kaupungissa on Fowlerin lisäksi muutama ateisti, mutta heidän antamansa tuki Fowlerille on hiljaista. He eivät uskalla astua esiin, ja kun näkee mitkä seuraukset oikeuden vaatimisesta Fowlerille on jo tähän mennessä ollut, on heitä vaikea tuomita jyrkästi. Se tekee tilanteesta entistä pelottavamman. Maailma on oppinut nyt tuntemaan Bastropin kaupunkina, jossa perustuslain puolustaminen edellyttää poikkeuksellista rohkeutta ja uhrautuvaisuutta. Voiko yhteisölle tapahtua mitään pahempaa?

Hei, me tirkistellään!


Karnevaalitunnelmaan sopivat teemat sen kuin jatkuvat: juhlia, viinaa, ja hurjastelua jolle Agricolakin punastelisi. Ja muotikuvia!

Even sticking to the higher plane of love, is it so very obvious that you can’t love more than one person? We seem to manage it with parental love (parents are reproached if they don’t at least pretend to love all their children equally), love of books, of food, of wine (love of Chateau Margaux does not preclude love of a fine Hock, and we don’t feel unfaithful to the red when we dally with the white), love of composers, poets, holiday beaches, friends … why is erotic love the one exception that everybody instantly acknowledges without even thinking about it? Why can a woman not love two men at the same time, in their different ways? And why should the two – or their wives — begrudge her this?

-Richard Dawkins-

Nyt kun homoista on tullut jo melkein arkisia ihmisiä jotka menevät naimisiin, eroavat ja käyvät sunnuntaikävelyllä siinä missä muutkin kansalaiset, seuraavaksi ihmettelynaiheeksi on nousemassa polyamoria –naistenlehtikelpoinen versio on toki se jossa nuorella ja näpsäkällä naisella on kierroksessa kaksi miestä, kuten viimeksi oli laita tässä Hesarin jutussa.  Polyamoria jaksaa vielä kuohuttaa. Se se on kauhistuttavaa, paitsi jos harjoittajana on kuningas Daavid, tai kenties Salomo. Tai jos sitä ei hoideta perinteisellä salarakasmenetelmällä, niin kuin on ollut maan tapa.

Viran puolesta toivoisin, että keskustelussa käsiteltäisiin rakkauselämän tärkeitä teemoja ja kipupisteitä kuten mustasukkaisuutta, kumppanin esineellistämistä, seksuaalisen ekslusiivisuuden ja uskollisuuden eroa tai vaikka sitä, mistä seksuaalieettiset käsityksemme ovat peräisin ja onko niissä järkeä vaiko ei. Voitaisiin ehkä miettiä vaikka vastuullisuutta ja miten voitaisiin käyttäytyä vastuullisesti tilanteissa joissa huomataan että sydämeen mahtuu enemmän kuin yksi ihminen. Onko silloin pakko pettää ja jättää? Noin esimerkiksi. Mikä parasta, vaikka monisuhde on valaiseva tausta tällaisten teemojen pohdiskelemiselle, ne ovat asioita joiden pohdiskeleminen olisi tärkeää myös yksiavioisissa suhteissa.

Siihen kuitenkin näyttää olevan vielä pitkä matka. Hyvin pitkä. Ensiksi on tärkeää selvittää, miten Ne tekevät Sen. Käyttävätkö vuoronumeroita vai pitävätkö villejä, syntisiä orgioita? Sitten on tärkeää alleviivata, että Taipumustaan lukuunottamatta ne näyttävät ihan tavallisilta ikäisiltään ihmisiltä (ilmeisesti omenapuumetsässä asustavan avaruusfilosofiaa tutkivan Maalaismekon kannattaa toivoa hartaasti että vapaamieliset ideani säilyvät tulevaisuudessakin tukevan teoreettisina. Jos meidän perheestä tulisi joskus poly, olisimme epäilemättä elämää suuremmassa liemessä.) Sitten mietitään, saako tuosta menosta sukupuolitauteja, voivatko tuollaiset oikeasti rakastaa kumppaneitaan, onko vika heidän lapsuudessaan vai moraalissaan kun tavallinen ei kelpaa. Ja tietysti, onko niistä kasvattamaan lapsia. Koitetaan luetteloida kaikki ne ongelmat joita polyjärjestelyt varmasti aiheuttavat- ja samalla unohdetaan, millaisia traumakasoja parisuhteetkin usein ovat. Miksi polyelämän pitäisi olla yhtään helpompaa? Miksi polyjen tyypilliset ongelmat kertovat polyamorian mahdottomuudesta, kun taas parisuhteiden tyypilliset ongelmat kuten etääntyminen ja mustasukkaisuus eivät kerro mitään parisuhdeinstituutiosta yleensä vaan vain yksilöiden puutteellisuudesta? Pari-kolmekymmentä vuotta homoista kirjoitettiin samaan sävyyn. Kuluuko taas se aika ennen kuin yhteiskunta ymmärtää, että useimpien ihmisten elämä ei ole yhtä villiä seksin harrastamista, vaikka heidän mieltymyksensä olisivat miten eksoottiset? Että perheessä elettäessä joudutaan aina siivoamaan, käymään ruokakaupassa ja ratkomaan jos jonkinlaisia arjen pikku draamoja. Että perhe-elämän aloittamisen syynä ei ehkä ole säännöllisen seksin varmistaminen vaan se että tois(t)en kanssa haluaa viettää aikaa, mukaan lukien tylsät ja vaikeat hetket? Koska lehdistö tajuaa, että jos he haluavat kirjoittaa tarinoita ihmisistä joiden elämä on poikkeuksellisen seksipitoista, heidän kannattaisi suosiolla haastatella seksialan ammattilaisia?

Polysuhteista siis puhutaan ongelmalähtöisesti. Minä taas mietin pikku elämänkokemukseni turvin, eikö myös ole tilanteita joissa monisuhde voisi olla hyvä tapa järjestää perhe-elämä. Jos siihen siis suhtauduttaisiin vähän hillitymmin ja jos maltettaisiin ajatella hetken muutakin kuin niitä villejä orgioita. Ajatellaan vaikka uraihmisiä jotka eivät ehkä ehdi olla kovin hyvä puoliso yhdelle ihmiselle. Entä jos he jakaisivatkin puolisona olemisen vastuut ja velvollisuudet toisen kanssa? Tai vanhempia, yksinäisiä ihmisiä joille yhteistalous voisi tuoda konkreettista arkipäivän turvaa, seuraa ja läheisyyttä. Tai vaikka vain sitä faktaa että korkeakoulutettujen naisten on usein vaikea löytää hyviä miehiä, ja että nykyään he usein päätyvät joka tapauksessa kakkosiksi, paljon turvattomammissa ja moraalisesti arveluttavammissa olosuhteissa kuin mihin avoin polysuhde antaisi puitteet. Kunhan mietin. Ihmisiä, ja sitä kaikkea mitä tavalliset, kunnolliset ihmiset voisivat erilaisissa olosuhteissa kaivata. Seksihulluus on helppo tuomita (ainakin tässä estoisessa yhteiskunnassa). Entä ihmisyys?

Toinen asia joka minua nyppii suuresti on se miten syvällä esineellistävät asenteet ovat tässäkin keskustelussa. Sanotaan, että yhden puolison tulisi ”riittää” normaalille ihmiselle. Ihan kuin rakkaus olisi jokin hiton kakku josta jokaiselle on mitattu tietynkokoinen pala. Tai miten puoliso jaetaan tai ei jaeta. Ilmeisesti on ennenkuulumatonta että puolisokin on ihminen jolla on vapaa tahto ja että rakkauden tunnustaminen ei ole ostotarjous. Mikä ihmeen lojaalius ja toisen edun asettaminen omansa edelle? Mikä huolenpito? Onko rakkaudessa kyse vain sopimusneuvotteluista joissa valittavana on erilaisia palvelupaketteja ja joissa sitten vahditaan tarkasti että kukin saa juuri sen mitä on tilannutkin? Hittolainen. Minä kun olen kuvitellut, että rakkaus oli sitä että näkee toisessa jotakin ainutlaatuista ja mittaamattoman arvokasta. Rakkaudesta puheenollen, miksi polysuhteiden pitäisi olla vuosisadan rakkaustarinoita, jos enemmistö parisuhteistakaan ei sellaisia ole? Ja toisaalta: mitä minun mahdolliset rajoitteeni kertovat siitä millaisiin tunteisiin tai perhe-elämään toiset, aivan erilaiset, ihmiset mahdollisesti pystyvät? Tai, miksi yhteiskunnan pitäisi rajoittaa sitä miten ihmiset saavat rakkauselämässään säheltää? Jos yhteiskunta niin haluaa tehdä, ehdottaisin että harkitsisimme järjestettyihin avioliittoihin siirtymistä, pettämisen ja kaikenlaisen parisuhdetyperehtimisen kriminalisoimista ja vihkimisen kieltämistä kerran eronneilta (lex Matti & Mervi). Vai pitääkö vain vastuunottoa rajoittaa? Koska tämä kaikki menee minulta yli kovaa ja korkealta, olisi ehkä syytä myös perustaa Paheiden vastustamisen ja Hyveiden edistämisen ministeriö moraalipoliiseineen ns. Saudi-Arabian mallilla? Entä osaisiko joku kertoa, miksi vuonna 2011 kyräillään edelleen toisten ihmisten rakkauselämää häpeän ja himon värittämien tirkistelylasien läpi. Ovatko toisten kotonaan, suostuvaisten ja täysivaltaisten kumppaneiden kanssa tekemät asiat jonkinlainen uhka Minulle ja koko järjestäytyneelle yhteiskunnalle? Eikö voitaisi kriminalisoida sitä että jotkut saavat asioita joista toiset vain fantasioivat (silloin toki jouduttaisiin kriminalisoimaan sekä sinkkuus että heteroavioliittokin...toisaalta, ei se lainsäätäjäkään aina ole logiikankursseja käynyt)? Miksi unohdetaan mielellään että pahimmat uhkat onnellisille, yksiavioisille suhteille löytyvät jo kotoa? Mikä erilaisuudessa pelottaa? Jos haluamme vakaita, vastuullisia suhteita, suosittelisin että kyttäisimme vähemmän muita ja käyttäisimme säästyvän energian rakastamiseen.

Miten viedä valtaistuin Kuningas Alkoholin alta

Alkoholin juominen on saanut oudon symbolisen suomalaisen kapinallisuuden sädekehän.

Suora tunteiden ilmaisu ja pohdinta suomalaisille on erittäin latautunut ja patoutunut  kysymys.Paitsi humalassa.

Humalassa saamme olla me, täydellisen vapaita teräksisestä pakkopaidasta, jonka selvänä hyväksymme.

-Arhi Kuittinen blogissaan-


Mitäs tuohon tuleevi,
Kun vahinko mun veti,
Juon mie itse juovukseen,
Viina tuonkin teki.

-SKVR, kerännyt A. Saxbäck v.1873-


Krhm. Mietin, rohkenisiko tässä jääkiekkojuhlinnan jälkimainingeissa osallistua blogistaniassa niin ikään paljon puheenvuoroja vetäneeseen alkoholikriittiseen keskusteluun. Sitten muistin, ettei kunnon filosofi mitään katu-uskottavuutta kaipaa, vaan ainoastaan ajatuksen tai pari. Suomi on maa jossa alkoholia ei tarvitse pitää suurena saatanana voidakseen todeta että kulttuurissamme on menty jo hyvän matkaa ohi ja yli kohtuudesta. Nyt useammassakin nettipuheenvuorossa on arvosteltu kosteaa juhlakulttuuriamme ja ihmisiä jotka eivät osaa ottaa sivistyneesti. Vaan vain Finnsanityn Arhin olen nähnyt aloittelevan vähän syvällisempää keskustelua jossa pohdittaisiin, miksi asiat ovat niin kuin ovat. Se onkin hyvä kysymys. Kieltolakia ja kaikenlaisia rajoituksia meillä on jo kokeiltu, ja kontrollin tuloksia voimme lukea historiasta ja katsoa ympäriltämme. Näin aluksi ei kysytä, miksi Jeppe juo vaan miksi kulttuurissamme säännöllinen alkoholinkäyttö on niin tärkeää. Mitä kansalle pitäisi antaa että se pärjäisi todellisuuden kanssa ilman vaarallisia kemikaaleja? Alkoholi on surkea lääke. Mutta mitkä olivatkaan ne sairaudet joihin sitä käytetään? Onko alkoholin ongelmakäyttö viime kädessä yksilöiden ongelma, vai voisiko sitä tarkastella järkevästi myös kulttuurisena ongelmana?

Arki, tai tässä tapauksessa mikä tahansa suomalainen juhlahetki, on hyvä paikka aloittaa tutkimusretki. Alkoholista kieltäytymiseen pitää aina olla syy tai selitys valmiina. ”En vain halua” ei ole hyvä syy kieltäytyä alkoholista, vaan taustalla pitää olla jotakin: sairaus, kuskinvirka, raskaus tai uskonto. Alkoholinkäyttö on normi, raittius on poikkeus. Sivistynyt ihminen ymmärtää viinien ja oluiden päälle, eikä hyvä tyyppi jättäydy seurueen ainoaksi vissynjuojaksi. Runsaasta kokemuksesta tiedän että Suomessa on vaikeaa olla ihminen jonka ei yleensä tee mieli alkoholia, ei edes ilmaista alkoholia. Paitsi että raittius on poikkeus, se ei ole myönteinen poikkeus juhlapuheiden ulkopuolella. Tilaisuuksissa joissa alkoholia tarjoillaan, raittiin osa on suunnilleen vastaava kuin se mistä kasvissyöjät ovat vihdoinkin ponnistamassa pois. Juhlissa voi olla tarjolla puna- ja valkoviiniä, olutta, konjakkia ja likööriä, kun taas alkoholittomina vaihtoehtoina toimivat vissy ja kraanavesi. Jos juhlissa on lapsivieraita, heidän pöydästään voi ehkä käydä hakemassa lisäksi limpparia tai mehua. Kaikki tietävät sanomattakin, että raittius on paitsi kieltäytymistä alkoholista, myös kieltäytymistä juhlatunnelmasta. Miksi siis vaivautua panostamaan juhlaviin alkoholittomiin juomiin? Viinasta kieltäytyminen ei ole vain juomapreferenssi vaan lupaus jatkaa hillittyä ja arvokasta käyttäytymistä, mahdollisesti myös lupaus toimia kännikuskina tai muuten huolehtia niistä joiden juhliminen menee överiksi. Lisäksi muun seurueen sopii kyräillä raitista: sehän muistaa kaiken valokuvantarkasti ja varmaan katselee meitä nenänvarttaan pitkin. Kieltäydy viinasta ilman erinomaista selitystä, ja sosiaalinen painekattila pannaan hellalle.

Missä tilanteessa selvä ihminen saa tanssia pöydällä? Entä miten ilman Esiliina Alkoholia selvä ihminen voi kunniallisesti ilmaista, että haluaisi päästä tuon kuuman tapauksen housuihin? Ei. Selvät ihmiset tanssivat korkeintaan valssia ja haluavat tutustua uusiin ihmisiin, silloinkin kun oikeastaan haluaisivat loikkia riemusta ja vain päästä toistensa housuihin. Jos alkoholi vapauttaa, se tarkoittaa että ilman sitä olemme kahlittuja. Viinan tarvetta on helppo moralisoida, ja se on helppo kyseenalaistaa. Mutta entä ne tarpeet joihin viina tarjoaa huonon mutta selkeän ratkaisun? Esimerkiksi tarve olla hetken vapaa ja arkihuolten ulottumattomissa? Tarve ilmaista tunteita kulttuurissa jossa pidättyväisyys, sääntöjen noudattaminen, hillitty käytös ja pärjääminen ovat vahvoja normeja? Tai tarve turruttaa tunteita joita ei ole puhumattomuuden ja pidättyväisyyden kulttuurissa oppinut ilmaisemaan ja käsittelemään? Ei, kaikilla ihmisillä ei ole tällaisia tarpeita. Monilla kuitenkin on, ja ainakin minusta kuulostaa epärakentavalta sanoa että ne ovat triviaaleja ja typeriä tarpeita. On hurskastelua sanoa, että ihmisen vain pitäisi osata käsitellä tunteitaan rakentavasti sillä tässä maassa sellaista oppia on vaikea saada, eikä ole kohtuullista vaatia ihmistä osaamaan taitoa jota kukaan ei ole opettanut. Se mitä tänä päivänä ehkä osataan on soveliaiden tunteiden ilmaiseminen arvokkaasti soveliaassa paikassa ja muka-analyyttinen psykopölinä. Ongelma vain on, että todelliset tunteet voivat aivan mainiosti olla kaikin tavoin sopimattomia ja vaikeita käsittää. Avioerosta saa tulla vähän paha mieli, mutta silti pitää erota hyvässä yhteisymmärryksessä. Sinkun pitää nauttia omasta ajasta ja vapaudesta vaikka yksinäisyys kalvaisi miten. Äidin pitää iloita äitiyden joka sekunnista. Ja niin edelleen. Joko teitäkin ahdistaa? Tunteet voi lakaista maton alle myös silloin kun kuulostaa että niistä puhutaan kioskikirjailijan vuolaudella. Monella on asioita joista voi koittaa puhua joko tukevassa humalassa tai ei ollenkaan. Alkoholin analgeettista vaikutusta ei pidä aliarvioida.


Humalaisten hulluttelu voi olla hölmöä, mutta kaikki kuitenkin ymmärtävät, että sitä se viina vaan joskus ihmiselle teettää. Mutta ennen kuin kännikoheltamisen kaikki traagiset seuraukset toteutuvat, hetken ajan ihminen on vapaa tekemään asioita joista hän voi selvin päin vain unelmoida ja tarmokkaasti kieltäytyä Hyvien Syiden vuoksi. Selvinpäin estoton toiminta on vihje tasapainottomuudesta, hyvä jos ei suoranaisista mielenterveysongelmista. Selvinpäin pitää hävetä silmät päästään vaikka mitä, mutta humala kelpaa meriselitykseksi joka tilanteeseen. Jos selvin päin sanoo suorat sanat siitä mitä asioista ajattelee, on hyvät mahdollisuudet päästä häpeämään huolella ja joutua naurunalaiseksi. Humalassa tilittäminen sen sijaan on jo instituutio, nykypäivän rippi jonka jälkeen elämää kestää taas hetken aikaa. Otetaan Humen giljotiinista tukeva ote: kirkonpolttajat, pahoinpitelijät, pettäjät ja känniääliöt eivät varmastikaan ole halunneet tekojensa seurauksia. Mutta eivätkö he yhtään halunneet leikkiä tulella, lyödä ärsyttävää tyyppiä tai pettää? Halusivatko he todella aivan päinvastaisia asioita? Hmm? Joten, pitäisikö meidän puhua paitsi alkoholin osuudesta asioihin, myös niistä huonoista ideoista ja epäkorrekteista haluista joita itse kunkin mielen syvissä vesissä lymyää?

Minulla on vähän sellainen tunne, että alkoholihaittojen ehkäisyssä saatettaisiin ottaa iso harppaus eteenpäin jos kulttuuriimme kehittyisi rakenteita joiden puitteissa tietyt humalaan yhdistetyt puuhat olisivat sallittuja myös selvin päin. Alkoholihaittojen ehkäisy- ja alkoholinkäytön vähentämiskeskustelun pitäisi laajentua kriittiseksi keskusteluksi kulttuurista jossa alkoholi usein on ainakin hetkellisesti toimiva ratkaisu, ja vieläpä ratkaisu jolle ei juurikaan ole sosiaalisesti hyväksyttyjä vaihtoehtoja. Hulluuden ja humalan tuomia sosiaalisia etuoikeuksia pitää laajentaa koskemaan myös raittiita ja täyspäisiä kansalaisia. Joskus arjesta pitää päästä irti muutenkin kuin sukkaa kutomalla, eikä siinä ole mitään hävettävää. Ihminen on mitä on ja tarvitsee mitä tarvitsee, ja hyvä etiikka kertoo miten ihmisyyden kanssa tullaan toimeen ja toimitaan jotenkuten rakentavasti. Se kertoo, miten todellisuuden kanssa tullaan toimeen ja yrittää puhua todellisuudesta ihanteiden, painostavien ideaalien, ankarien normien ja vaatimusten takana. Ja niin päivän moraalinen velvoite lätkäistään koko kansalle, ei vain niille joiden alkoholinkäyttö menee överiksi: hetken vapaus pitää mahdollistaa kaikille kynnelle kykeneville, ei vain niille jotka hankkivat siihen symbolisen luvan tarttumalla pulloon. 

En usko, että tarvitsemme myrkkyjä. Mutta uskon että monet tarvitsisivat karnevaalia josta lasin pohjalla on kalpea aavistus: sosiaalista ja mentaalista tilaa jossa peilistä näkyy muuta kuin kaikkien velvollisuuksien summa. Onko ongelma se että todellisuutta paetaan typerillä ja vaarallisilla tavoilla vaiko itse todellisuus jota ei selvin päin kestä? Onko arkisen kulttuurimme vaatimus ikuisesta pidättyväisyydestä ja hillitystä arvokkuudesta kohtuullinen ja realistinen? Missä, jos ei humalassa, täällä saisi olla hetken vapaa, ilmaista iloa, suuria suruja, ahdistusta ja avuttomuutta? Näyttäkää minulle se paikka, sillä se voi olla ranta jonne kosteasta kulttuurista jaksaisi kiivetä. 

Lisää ekotopian mielenmaisemista

Sillä välin kun minä olen siivonnut ja toennut puutarhajuhlista, pikaisesti postaamastani uutisesta jossa käsiteltiin eri elämäntapojen vaikutuksia hiilijalanjälkeen, on virinnyt vilkas keskustelu. Toiset ovat järkyttyneitä (yleensä ne joiden käsitys maalla elämisestä on kapea), toiset taas makustelevat innoissaan uusia ajatuksia jotka viriävät sen ymmärtämisestä että elämäntapa on paljon suurempi ja monisisältöisempi käsite kuin asuminen, jota tähänastisessa ympäristökeskustelussa on pohdittu. Minäkin olen innoissani- olenhan ollut koko ajan sitä mieltä että ympäristökeskustelussa pitäisi pohtia juurikin elämäntapoja ja mielenmaisemia, suuria kuvioita.

Jatkoin asian pohdiskelemista leppoisasti säätyajattelun kautta. Ekosäädythän ovat juurikin erilaisia mielenmaisemia. Jokaisella asenteella on omat haasteensa, ja toisaalta jokaisesta mielenmaisemasta löytyy rakennusvälineitä eettisesti kestävään elämään. Toistaiseksi ympäristökeskustelussa on etsitty oikeaa elämäntapaa. Säätyajattelu kuitenkin perustuu siihen että oikeasta elämäntavasta on olemassa monenlaisia versioita. Esimerkiksi, vakaasta porvarista on vaikea tehdä trendien aallonharjalla surffailevaa aatelista, sillä porvari ei halua erottua edes edelläkävijänä. Porvarillinen mielenmaisema ei kuitenkaan ole välttämättä mikään ongelma, vaan täsmälleen sama ominaisuus voi olla hyvin rakentava toisessa paikassa käytettynä. Esimerkiksi, koska porvarillisesti ajattelevia mutta ei-vihreitä ihmisiä on (mutu-tuntumalla) paljon, vihreä porvari voi olla vahva mielipidejohtaja.

Tästä päästäänkin toiseen mielenkiintoiseen kysymykseen. Kuinka sujuvaa on kommunikaatio eri mielenmaisemien välillä? Minä epäilen, että se ei ole aivan yksinkertaista. Todistusaineistoksi vyörytän Suuren Kohtuullistamiskeskustelun, jota olen kritisoinut kyvyttömyydestä erottaa etuoikeutettuja asemia ja konkreettisia esteitä jotka voivat estää ajattelun leviämistä yhteiskunnassa.
Kysymys on osin myös retoriikasta: argumentit jotka innostavat aatelisia (joista puhun niin paljon siksi että he ovat toistaiseksi hallinneet keskustelua), eivät välttämättä vetoa lainkaan muiden säätyjen väkeen. Esimerkiksi minä en ole niinkään kiinnostunut siitä että kauppaan on saatu luomuhilloa- höristäisin korviani vasta sitten jos joku mainitsisi että hillosokeria saa nyt luomuna.
Tarinan opetus: se että minua ei saa kiinnostumaan luomuhillosta, ei ole merkki puutteellisesta moraalistani vaan siitä että mielenmaisemani ja ympäristöni ovat erilaiset kuin niillä ihmisillä joille luomuhillon tulo markkinoille merkitsee mahdollisuutta toimia entistä eettisemmin. Toinen opetus: tämäkin tarina näyttäisi erilaiselta, jos en olisi talonpoika vaan tilaton jolle luomuhillon kalliimpi hinta voi olla liian korkea kynnys ylitettäväksi. Tilaton ei tee mitään moitittavaa jos ei osta luomua- se seikka että hillo on hänelle liian kallista tarkoittaa, että moni muukin turhake on hänelle liian kallis. Ja toisinpäin: se että jollekin luomun kallis hinta ei ole minkäänlainen ongelma, tarkoittaa että tällaiselle ihmiselle kokonaiskulutustason pitäminen eettisesti kestävänä on paljon suurempi haaste kuin tilattomalle. Ja nyt olemme taas kohdassa jossa on hyvä pysähtyä kertaamaan säätyajattelun taustalla oleva keskeinen idea: jokaisella mielenmaisemalla on omat vahvuutensa ja haasteensa, ja usein samatkin ominaisuudet voi nähdä vahvuuksina tai ongelmina riippuen siitä miltä kantilta asiaa katsoo.

Ympäristökeskustelussa ongelmaksi muodostuu siis helposti se että kuvittelemme oman näkökulmamme soveltuvan universaaliksi moraalilaiksi. Kuvittelemme, että muut ihmiset ovat olennaisilta osiltaan –tai että heidän ainakin pitäisi olla- samanlaisia kuin itse olemme. Näinhän ei tietenkään ole. Siksi vihreiden ongelmanratkaisujenkin on lähdettävä muusta kuin oman ajattelumme nerokkuudesta. On lähdettävä siitä että kysymme, kuuntelemme ja yritämme ymmärtää sitä enemmistöä joka ei vielä ajattele vihreästi. Ei ole millään tavalla hyödyllistä todeta että heidän asenteensa ovat ongelma joka meidän tiedostavien on korjattava. Korjaaminenhan tarkoittaa usein sitä että toivottavasta toiminnasta tehdään mahdollisimman helppoa ja houkuttelevaa. Jos meillä ei ole oikeaa käsitystä siitä mikä on ihmisille helppoa ja mikä heitä houkuttelee, edistyksen tapahtumisessa voi kestää. Jos lähdemme siitä että toisten ihmisten täytyy olla väärässä ja asenneongelmien riivaamia lähinnä siksi että he ovat erilaisia kuin itse olemme, edistystä ei ehkä tapahdu ikinä.

Omenankukkajuhlat 2011

Kovan talven jälkeen tuntui siltä että kevään kukkaloisto ansaitsi juhlan. Olimme sitä paitsi kutsuneet kevään aikana yhden jos toisenkin tuttavan kyläilemään kukinta-aikaan. Lopulta ymmärsimme että parasta olisi pitää puutarhajuhlat. Kutsut lähtivät myöhään sillä kukinnan tarkkaa ajankohtaa on vaikea ennustaa. Sään suhteen saatoimme vain jännittää. Kaikki meni kuitenkin hyvin: ihmisiä saapui, ja vaikka kriikunoiden kukinta oli jo loppupuolella, omenat ja syreenit aloittelivat kukintaurakkaansa.


Photobucket


Photobucket


Myös esikot, lemmikit, tulppaanit ja kauniit särkyneetsydämet lisäsivät osansa kukkaloistoon.


Photobucket


Keväisessä puutarhassa mikään ei ole liikaa. Puutarhajuhlat tarjosivat myös oivan tekosyyn hyökätä tilkkulaariin ja ommella tilkkusia lippunauhoiksi. Tähän projektiin kelpasivat räikeimmät ja pienimmätkin tilkut. Sisäinen hamsterini kehräsi...


Photobucket


Pari juhlia edeltävää päivää tuli vietettyä aika tiiviisti keittiössä. Mutta aherruksesta syntyi keväinen tarjoilu. Feta- ja lohipiiraiden seuraksi tarjolla oli voikukkasalaattia, yrtti-perunasalaattia ja pieniä tomaattinappeja. Juomapuolelle olin tehnyt itse Louhisaaren simaa ja punaista raparperimehua. Jälkiruuaksi oli raparperi-mansikkapiirakkaa ja minikokoisia sitruuna-vaniljakuppikakkuja.


Photobucket


Maisemissa norkoillut harmaa pihakissa päätti poistua paikalta vain vähän ennen vieraiden tuloa.


Photobucket


Se saattoikin olla viisasta, sillä kutsuvieraslistalla oli myös koira.


Photobucket


Karttaperhonen kävi meillä jo juhlia edeltävänä päivänä. Tämä mielenkiintoinen otus on bongattu meillä kerran aikaisemminkin, mutta mikään tavallinen vieras se ei ole.

Photobucket

Itse viihdyin vieraiden kanssa niin hyvin etten muistanutkaan napsia kuvia itse juhlan aikana. Onneksi Puoliso oli valppaana. Myös Ofelia oli valpas juhlavieras ja postasi lisää juhlakuvia oman bloginsa puolelle.


Kiitokset kaikille jotka saapuivat juhlimaan kanssamme!

Mitäs minä sanoin

Päivän Hesarin mukaan (ilmeisesti sunnuntainumerossa on isompikin juttu) Aalto-yliopiston tutkijat Jukka Heinonen ja Seppo Junnila ovat laskeneet että maalainen elämäntapa voi olla ekologisempi kuin tiivis elämä kaupungissa. Ideana on, että osoitteen vaihtuessa myös elämäntavan pitäisi vaihtua.


Itse olen kirjoittanut aiheesta pidemmälti täällä -postaus kuuluu edelleen blogin suosituimpiin. 

Mikä on sinun ekosäätysi?

Keväällä Mari K kirjoitti oivalluksestaan, että nykyajan keskiluokan elämässä on paljon yhtymäkohtia 1700-luvun tukholmalaisaatelin kulutustapoihin. Hänen oivalluksensa taustalla oli tämä 1700-luvun aateliskodin kulutustottumuksia tarkastellut väitöskirja. Minusta Marin idea oli loistava, mutta tuntui oudolta ajatella että olisimme kaikki muuttuneet vuosisatojen kuluessa aatelisiksi. Ei, minusta ympäristötietoisiin ihmisiin mahtuu koko säätyjen kirjo. Ja näin löysin itseni jaottelemassa leikkimielisesti Reaalimaailmassa kohtaamiani ympäristösuhteita. Totesin pian, että ekosäätyään ei voi päätellä sosioekonomisesta asemasta tai vaikkapa asuinpaikasta, vaan ne ovat ennen kaikkea erilaisia mielenmaisemia. Toisin kuin sääty-yhteiskunnassa, ekotopiassa yksikään sääty ei ole lähtökohtaisesti toisia ”parempi”, vaan kaikkien säätyjen asukkaat voivat elää eettistä, hyvää elämää ja olla arvokkaita ekotopian kansalaisia. Minusta säätyajattelu korostaa myös kivasti sitä että eri säätyjen sisäiset käsitykset ympäristöystävällisyydestä ovat osittain päällekkäisiä, osin jopa ristiriitaisia. Siten ne heijastavat hyvin ympäristöajattelun monimutkaisuutta ja –muotoisuutta, ihan niin kuin olen vuosien varrella oppinut. Minä olen ihan selvästi talonpoika. Mistä ekosäädystä tunnistat itsesi?

Aateliset ovat klassisia cityvihreitä. Heille ympäristöystävällisyys tarkoittaa oikeaa elämäntyyliä: sitä että syö oikeanlaista ruokaa, shoppailee oikeissa kaupoissa ja harrastaa trendikkäitä ekoharrastuksia. Aatelisen voi tavata Eat & Joy:n maatilatorilla, kauppahallissa tai ekologista designiä myyvässä putiikissa. Aatelisen tukikohta on tyypillisesti kaupungissa, joten hänen luontosuhteensa on romanttinen ja hiukan idealistinen. Hän käy mielellään patikoimassa hyvin merkityillä reiteillä tai mökillä, mutta on iloinen päästessään takaisin kaupunkiin. Aatelista huolestuttavat maailmanlaajuiset ympäristöongelmat kuten ilmastonmuutos ja aavikoituminen. Hänen on vaikea huomata että hänen versionsa vihreydestä on taloudellisesti tai käytännöllisesti mahdoton enemmistölle.

Papit eivät tänä päivänä ole vihreitä teologeja, vaan esimerkiksi eränkävijöitä, lintuharrastajia ja metsästäjiä. He suhtautuvat luontoon kunnioituksella, ja heidän luontosuhteessaan on usein elämyksellisiä, jopa myyttisiä elementtejä. Aatelisista papiston erottaa se että he viettävät luonnossa paljon aikaa ja hoitavat sitä. Pappi ei ehkä ymmärrä, miksi riistan syöminen olisi synti- onhan hän myös järjestämässä talviruokintoja, rengastamassa lintuja ja tekemässä laskentoja.

Porvarit ovat tavallisia ihmisiä jotka haluavat kantaa vastuunsa mutta inhoavat enemmistöstä erottautumista. Heille tärkeää on arjen sujuvuus ja se että ympäristöystävälliset vaihtoehdot ovat sopivan helppoja eivätkä liian erottuvia. Peruskunnollisen järki-ihmisen perikuvina ekotopian porvarit ovat erityisen hyviä mannekiineja erilaisille ekologisille ideoille. Porvarit lämpenevät usein hitaasti uusille ajatuksille, mutta vauhtiin päästyään voivat innostua kovastikin.

Sotilaat ovat aktivisteja ja aatteen ihmisiä. He masinoivat mielenosoituksia ja tempauksia, keräävät adresseja ja kirjoittelevat yleisönosastoihin. He ovat usein järjestöaktiiveja. Kun sotilas löytää uuden ekologisen idean, hän kertoo siitä muille mahdollisimman kovaan ääneen. Kun hän löytää epäkohdan, luvassa on nopeita ja mahdollisimman tehokkaita vastatoimia. Sotilaat ovat joskus aatteen palossa liiankin innokkaita ja heidän voi olla vaikeaa ymmärtää erilaisia ihmisiä. 


Talonpojat voivat olla myös kaupunkilaisia. He ovat paitsi kuluttajia, myös tuottajia. He ovat kiinnostuneita pienviljelystä, käsillä tekemisestä ja kotikemiasta. He arvostavat monitaitoisuutta ja omavaraisuutta ja arvostavat kaikkea pientä, läheistä ja paikallista. Talonpojan suhde luontoon on ensisijaisesti käytännöllinen: luonnosta saa ruokaa, liikuntaa ja tekemistä vapaa-ajalle. Luonnon hyödyntämisen vastapainoksi ekotalonpoika myös suojelee luontoa, erityisesti lähiluontoa. Talonpoika hahmottaa ympäristökysymykset usein suurina kokonaisuuksina, yksittäisiin tempauksiin häntä on vaikea innostaa.

Tilattomat olivat ennen vanhaan kirjavaa väkeä. Kouluhistoriassa heistä ei paljon puhuta, mutta todellisuudessa he muodostivat jopa neljänneksen väestöstä. Ei ole varmaa, ovatko ajat muuttuneet näiltä osin paljoakaan.Tilattomat eivät elä tuhlailevasti koska he kokevat että heillä ei yksinkertaisesti ole varaa kuluttaa kuin välttämättömään. Tilattomat eivät aina ajattele elävänsä ympäristöystävällisesti- puhumattakaan että he kuvittelisivat että heillä olisi jotakin erityistä annettavaa muille säädyille. Tilattomilla on kuitenkin paljon hiljaista tietoa yksinkertaisesta ja säästeliäästä, ympäristölle keveästä elämäntavasta. Oravanpyöräyhteiskunnassa tilaton on usein joko näkymätön tai sitten suoranainen ongelmatapaus. Ekotopiassa asiat kuitenkin voi nähdä toisinkin.

Urheilun huumaa

Aamu Lohjan Virkkalassa on valjennut sateisen harmaana. Myös filosofin naama on vähän harmaa, sillä hänellä on krapula. Ja tuoksahduksistahan kommentoimme tänään vain sitä että kriikunoiden kukinta on jo päässyt sen verran vauhtiin että ulkoilmassa on sateenraikkauden lisäksi kukkaisia sävyjä. Että sieltä sitä freessiyttä löytyy, jos sellaista kaipaa. Itse aloittelen kuitenkin vasta karpalomehusta. Mutta puutarha on juhlakunnossa juuri parhaaseen aikaan, kun loppukevään juhlahumun jatkoksi liittyivät vielä kiekkokarnevaalit. Ja nämähän olivatkin sellaiset kinkerit jotka pistivät moraalifilosofinkin suun hangonkeksille: MM-finaalin voittoa Ruotsista ei saatu onnella eikä parin supertähden sooloilulla, vaan sisulla, oman pelin määrätietoisella toteuttamisella ja joukkuetyöllä. Näin sen pitäisi mennä elämässä useamminkin. Näin! 

Mutta nyt ilmassa on suuren urheilujuhlan jälkeisen aamun tuntua. Suussa maistuu sekoitus suloista voittoa ja Suomen armeijan alokkaan sukkaa, mutta ei siinä vielä kaikki. Ylihuomenna kalenterissani tönöttää ihan oikea liikuntatapahtuma johon pitäisi suoriutua. Vaikka ja ehkä juuri siksi että itsetuntoni on terveen rajoissa, minulla on ollut ilmoittautumisesta lähtien pieniä vaikeuksia kuvitella itseni ihan oikeasti viipottamassa lenkkiä liikuntatapahtuman osallistujana. Olkoonkin, että Kevätviuhahduksen (mitä tähän nimiasiaan voi sanoa? Nyt ollaan Lohjalla.) lenkki on lyhyempi kuin se mitä olen kevään kuntokuurin aikana tottunut aamuisin kiertämään, eikä sen polun varrella myöskään ole juomapistettä. Juuri nyt tämä tieto on erityisen lohdullinen, elämmehän sellaista hetkeä jolloin en kyllä vapaaehtoisesti lähtisi kiertämään edes Virkkalan Valintataloa. Syvä myötätuntoni saatteleekin kaikkia niitä maailmanmestaruuden juhlijoita jotka ovat raahautuneet tänään aamuvarhaisella työpaikalle näissä tunnelmissa. Myötätunto saattelee myös aivosolujani, joiden pitäisi jaksaa tänään vielä hiukan ajatella ja valmistautua viikon painiin, vaikka miehistövahvuudesta on saattanut yön aikana liueta pari kaveria. Toivottavasti ei mennyt mitään tärkeää. Ei auta kuin kerätä marmorikuulat lattialta, jos ovat päässeet vähän leviämään viime yönä. Paketti kasaan ja postiin, ja postiauton matkassa Lohjan torille keskiviikkona.
Sieltä sitten seitsemän kilometrin pyräys suorin jaloin, tai ainakin omin jaloin.
Torstaina onkin sitten luvassa toisenlaisia ponnisteluja, ja viikon lopussa odottavat taas juhlavammat tunnelmat. Elämä on, ja toukokuussa se on triplana. Onneksi eilen jo nähtiin, että kun asenne on kohdallaan niin muu tulee kyllä perästä.

Filosofi kaipaa Perus-Suomeen

Ei, en ole seonnut lopullisesti. Luulisin. Vaalien muistelu aiheuttaa minussa kylmiä väreitä kuten aina ennenkin. Silti, kun saapuessani eilen iltamyöhällä kokouksesta Puoliso ilmoitti vaalitunnustelujen tilanteen, tuntemuksiin liittyivät myös perhoset vatsanpohjassa. Demokratia. Missä se on? Ei, Perussuomalaisista ei tullut suurinta puoluetta, mutta historiallisen vaalivoiton he kyllä saivat. Silti hallitusta kasataan kuin kansa olisi äänestänyt aivan entiseen tapaan. Viime vaaleissa kansan protestimieliala kanavoitui äänestämiseen. Jos Kataisen kaavailema hallituspohja menee läpi, se on vahva viesti sen puolesta että äänestäminen ei ehkä kannatakaan suomalaisessa demokratiassa. Mitä sitten? Perussuomalaisten olisi pitänyt päästä hallitukseen, oli heidän politiikkansa sivistynyttä ja salonkikelpoista tahi ei. Kansa halusi muutosta, mutta Kataisen hallitustunnusteluissa siitä ei näy jälkeäkään. Tätä kirjoittaessani Vihreätkin pohdiskelevat taas hallitukseen menoa. Vain Kepun tilalle on tulossa SDP, mikä ei varsinaisesti vielä ole epäperinteinen, politiikan suunnan muutosta heijasteleva vaihtoehto. Oppositioon on tulossa hajanainen kööri: masentunut Keskusta, ärhäkät mutta kokemattomat Perussuomalaiset (jonka edustajien enemmistölle oppivuodet oppositiossa tulevat siten tarpeeseen), Vasemmisto joka saa tuttuun tapaan huolehtia liberaaleista arvoista ja oikeudenmukaisuudesta ihan keskenään. Ei hyvältä näytä. Vaikka olen vakuuttunut siitä etten ollenkaan viihtyisi Perus-Suomessa, on kuin onkin olemassa yksi paikka jossa viihdyn vielä huonommin. Se on Suomi jossa demokratiasta on jäljellä vain kauniit kuoret.

Eivätkä huoleni maan ja kansan tilasta suinkaan tähän lopu. Perussuomalaisia kannattaneella (edelleen merkittävän kokoisella) kansanosalla on muitakin syitä tyytymättömyyteen. Otan nyt viimeisimpänä kuvaavana esimerkkinä Jussi Halla-ahon viimeisimmän nokkapokan Aamulehden kanssa. Halla-aho suivaantui Aamulehdelle sen julkaisemien kuvien takia. Eipä aikaakaan kun tiedostavat ihmiset alkoivat kilvan kirjoitella Halla-ahon herkkähipiäisyydestä hyvinkin ivalliseen sävyyn. Sori, mutta minusta se ei ole yhtään nokkelaa eikä etenkään viisasta. Halla-ahon mielipiteet ovat julkista riistaa jotka sietävät mennä ison mankelin läpi. Mutta lehdistönlaajuinen henkilökohtaisuuksiin menevä hyökkäily on puuhaa jota sivistysvaltiossa ei pitäisi nähdä, ja josta aivan erityisesti ei pitäisi saada kiinni niitä jotka pitävät itseään fiksuina, humaaneina ja tiedostavina. 
Voi olla että Halla-aho on herkkähipiäinen. Mutta eikö meistä jokainen joskus ole, jossakin asiassa? Tai jos nahka sattuukin olemaan kuin filosofeilla ja sarvikuonoilla, varmasti persoonasta löytyy joku muu vika josta joku saisi loputtoman pilkan aiheen. Ehkä Halla-aholta voi vaatia perustellusti paksumman nahan kasvattamista. Mutta eikö muilta voisi vastaavasti vaatia asiallisuutta ja hyviä käytöstapoja? Se että jollakulla on vikoja, ei oikeuta muita kiusaamaan tai käyttäytymään huonosti. Eikä nälviminen ole hyvä tapa saada ihminen muuttamaan tapojaan. Mutta eiväthän nälvijät haluakaan kiusattavan koskaan muuttuvan. Mitä he sitten tekisivät, kenen rinnalla he sitten näyttäisivät fiksuilta ja tyylikkäiltä? Noloja, kömpelöitä ja mielipiteissään äärimmäisyyksiin meneviä Perussuomalaisia on ilmeisesti coolia lyödä, ja sitten Fiksut ja Tiedostavat Kaupunkilaiset voivat taas onnitella itseään siitä että joka tapauksessa Juntti-Suomen protesti saadaan taas työnnettyä marginaaliin minne se kuuluukin. Paitsi että se muuten ei ole oikein, ja että demokratiassa ketään joka on saanut kansan tuen, ei pitäisi vähätellä ja työntää marginaaliin. Voi olla, että tässä sokeudessa on demokratian akilleenkantapää, mutta niin kauan kuin meillä ei ole parempaakaan valtiomuotoa edistettävänä, demokratian perusteita tulisi tukea silloinkin kun se ei ole kivaa. Oli Halla-aho henkilönä millainen tahansa, meidän eri mieltä olevien pitää edelleen käyttäytyä fiksusti ja muistaa reilun argumentaation periaatteet. 

James Hirvisaari joka valitti median asenteellisuudesta, ei havaintojeni mukaan ollut aivan väärässä. Se tarkoittaa sitä, että meillä on ongelma. Julkisuudessa jyllää nyt koulukiusaajamentaliteetti joka ei sovi edes ala-asteen pihalle. En ole edelleenkään lämmenyt asteen kymmenystäkään Persujen politiikalle. Silti olen sitä mieltä että jos olemme muka fiksumpia, meidän on osattava myös ilmaista erimielisyytemme hyvän käytöksen rajoissa pysytellen, ei nälvimällä, vähättelemällä ja ivailemalla. Tiedämmehän jo koulumaailmasta mitkä ovat kiusaamisen hedelmät: lisää katkeruutta, lisää vihaa, lisää turhautumista, lisää kaikkia niitä tunteita joita emme halunneet täällä nähdä. Ainoa tie rauhaan ja parempaan maailmaan kulkee täsmälleen päinvastaiseen suuntaan. Se alkaa siitä että kuuntelisimme turhautuneita ja vihaisia, pyrkisimme ottamaan heidät vakavasti, pyrkisimme ymmärtämään heitä takertumatta siihen että he ovat enimmäkseen aivan tavallisia ihmisiä eivätkä poliittista jargonia sujuvasti suoltavaa jakkupukuväkeä. Jos uskomme, että perussuomalaiset arvot ovat kestämättömiä, eikö se tarkoita sitä että meillä pitäisi olla repun täydeltä asiallisia argumentteja? 

Jos jonakin päivänä päästän suustani sammakon tai muuten möhlisin julkisuudessa, toivoisin että media kohtelisi minua silloin lempeästi. Joitakin ihmisiä se kohteleekin. Minä olen kuitenkin hankala moraalifilosofi ja sanon että jokaista tulisi kohdella tasapuolisesti ja asiallisesti. Niin kauan kuin elämme demokratiassa, meidän on osattava elää ja jopa johtaa valtiota siten ettei ihmisiä ja poliittisia kantoja sysätä marginaaliin vaan ne jotka sinne joutuvat saavat etsiä vikaa itsestään. Miksi, miksi, miksi maailma on paikka jossa ihmisillä on tapana pyrkiä välttämään uhkakuvia toimimalla täsmälleen niin kuin ei pitäisi toimia?

Kissoista ja kirjavasta onnesta

Kun meillä avaa ulko-oven, koskaan ei voi tietää, mitä tai kuka toiselta puolelta löytyy. Eilen sen edessä loikoili hyvin hämmästyneen näköinen norjalainen metsäkissa joka kuitenkin arvokkaasti pysyi hievahtamatta paikallaan, aivan kuin ison ihmisen tupsahtaminen nenän eteen olisi sen elämässä aivan tavanomainen sattumus. Saattaahan näin toki ollakin. Kissoista ei koskaan tiedä, ja meidän pihamme kateista vielä vähemmän.
Nykyään, jos haluaa saada minut hämmentymään, kannattaa kysyä esimerkisi, onko meillä kissaa tai koiraa. Emme ole ostaneet yhtään, mutta tähän mennessä keittiööni on silti vaeltanut kaksi kissaa ja kaksi koiraa. Puutarhassa kissan voi tavata harva se päivä, vieläpä eri kissan. Lisäksi ruokakuntaamme kuuluu jossakin määrin oravia, kymmenittäin pikkulintuja, lauma sisiliskoja ja pari hyvin pahatapaista rusakkoa. Niin, meneekö tämä nyt ihan oikein jos sanon että meillä on lemmikkeinä kaksi kania? Vai ovatko kaikki vieraanvaraisuutemme piiriin etsiytyvät eläimet meidän, vaikkakin vain hiukkasen ja hetken verran. Ilman muuta, jos suhtaudumme liberaalisti omistamisen käsitteeseen. Täällä maalla unohdamme iloisesti Zittingin ja kumppanit, ja toteamme että moderni omistusoikeuden käsite on kaupunkilaisten juttuja.
Vaihdantayhteiskunnassa on toki tuottavaa unohtaa että omistaminen on vain yksi tapa nauttia elämästä, ystävistä ja kissoista. Omistussuhde on käytännön järjestely, mutta sopuisissa väleissä on kysymys kaikesta muusta. Kissat tahtovat kermatilkkansa ja kiitokseksi metsästävät mailtamme ongelmajyrsijöitä ihan riippumatta siitä kenen kissoja ne oikeastaan ovat. Jos meillä olisi oma kissa, pääsisimme ehkä rapsuttamaan niiden masuja ja saisimme kuskata niitä säännöllisesti eläinlääkärissä. Paljosta voimme kuitenkin nauttia näinkin. Siihen ei tarvita muuta kuin se että olemme valmiita ottamaan vastaan sen mitä tarjotaan. Että emme sano: "Jos se ei ole ikioma kissani, en välitä siitä ollenkaan. Saisi pysyä poissa, mokoma!" Miten vaativaa, miten mustavalkoista... Jos ajattelisimme että omistussuhteen syntyhetki on kaiken alku ja perusta, jäisi elämä kovin köyhäksi. Oma elämä; kissat todennäköisesti vain katsoisivat viileästi ja painuisivat metsästämään naapurin rottia.
Ympäristöetiikassakin muistetaan, että onni on kirjavaa. Omistamisen lisäksi voimme myös nauttia lainatuista, lahjoitetuista, jaetuista ja vuokratuista asioista. Tai eläimistä jotka vain ilmaantuvat paikalle. Onni onkin kirjavaa, siinä on syvien sävyjen lisäksi myös vaaleaa ja leikkisää. Se ei aina edellytä sopimuksia eikä edes hyvää järjestystä. Pikku valtakuntani rajojen takana tällainen ajattelu on toki vielä radikaalia. Siellä vaihdantayhteiskunta kukoistaa. Siellä ajatellaan usein jopa sellaista että ihmisistä on aivan oikein ja normaalia tehdä omaisuutta. Perinteisesti näin on ajateltu rakastetuista, mutta viime vuosina myös työnantajat tuntuvat saaneen ajatuksesta kiinni. Täällä sen sijaan pitää vain muistaa huolehtia siitä että jääkaapissa on aina tilkkanen kermaa. Eikä meiltä koskaan puutu kissoja.

posted under , , | 0 Comments

Kevätsatoa

Kirjoittelen tätä postausta samalla kun odottelen mustaherukanlehtien kuivuvan huuhtomisesta sen verran että voin työntää ne kuivuriin. Sormeni tuoksuvat mustaherukalle, ja kunhan kuivuri hurisee vähän aikaan, sama tuoksu leviää koko keittiöön. Tästä alkaa Louhisaaren juoman valmistus...
Yksi puutarhan parhaista puolista on se että vaikka kasvimaasta on kylvetty vasta puolet, ulkoa löytyy jo kaikenlaista vihreää ja lehtevää pöytään pantavaksi. En minä vielä perunoita ja omenoita kaipaisikaan, kun edellisiäkin on vielä jäljellä. Kaipaan juuri sitä mitä keväisellä puutarhalla on tarjota: raikkaita lehtiä ja vahvoja vihreitä aromeja jotka pieninäkin määrinä muuttavat ruokapöydän kauas talvesta.
Avainsana keväisen sadon varmistamiseen on monivuotisuus. Talvehtineet kasvit joiden tarvitsee vain päästä kasvun alkuun, myös valmistuvat paljon nopeammin kuin kylvökset. No, salaattien kasvamista on vaikea odottaa kun kaupan luomusalaatitkin ovat karkeita ja mauttomia verrattuna kasvimaasta nouseviin lajitovereihinsa. Kylvin salaattirivini harson alle muutama päivä sitten, ja ensimmäisiä lehtiä voi alkaa maistelemaan noin kuukauden kuluttua. Siihen asti villivihannekset –jotka myöhemmin kesällä tunnetaan rikkaruohoina- saavat kunnian raikastaa salaattipöytää. Yrtit seuraavat heti versojen perässä. Tuskin on lumi sulanut, kun ruohosipulit, oreganot ja monet muut monivuotiset yrtit jo aloittavat innoissaan uuden kasvukauden. Toisaalla raparperi kasvaa melkein silmissä, eikä aikaakaan kun on taas mistä tehdä piirasta, juomaa ja tietysti raparperikiisseliä. Parsapenkit perustimme tänä vuonna, mutta parin vuoden päästä nekin jo tuottavat tervetulleen täydennykseen  keväiseen pöytään. Salaatin lisäksi aikaista satoa kasvimaalta voi saada esimerkiksi kyssäkaalista, vuonankaalista kevätsipulista ja retiisistä. Meillä kyllä kasvatetaan tänä vuonna vain retiisejä: kyssäkaali ei jotenkin tänä vuonna inspiroinut, ja kun kevätsipulien kasvatus on mennyt joka vuosi pieleen, päätin tyytyä retiiseihin. Tärkeintä on, että unelmieni puutarha, siis sellainen josta voi kerätä satoa koko lumettoman ajan, on jo täällä ja paranee vuosi vuodelta.
Mustaherukka, jonka lehtiä olen tässä noukkinut urakalla, on niitä kasveja joita ei voi olla rakastamatta. Se ei paljon hoitoa kaipaa eikä oikuttele, mutta tuottaa silti upean marjasadon. Flunssantorjuntamehun lisäksi mustaherukoista saa monikäyttöistä hilloa, marmeladia ja likööriä jota kerran maistettuaan ei enää koskaan kaipaa Alkon esanssisia litkuja. Näin keväällä pensaissa kuitenkin ilahduttavat eniten aromaattiset lehdet. Ne sopivat kuivattuina teehen ja kesäiseen Louhisaaren simaan, ja ovat niin sieviä että koristavat jälkiruokia joihin maun antavat vielä viime vuonna tehdyt hillot. Meillä mustaherukkapensaatkin ovat olleet viime vuosina runsastumaan päin. Sievät, tuoksuvat pensaat ovat päässeet koristekasvien vieressä terassiakin reunustamaan. Siinä ne levittävät tuoksuaan kesän iltoihin.
Keväinen puutarha ei vielä täytä koria, mutta sen saapuminen merkitsee silti uuden ajan koittamista. Kausiruokailu on vaikeampaa niille jotka joutuvat ostamaan kaiken ruokansa kaupoista joiden kesä- ja talvivalikoimaa erottaa lähinnä se onko tuotteet kasvatettu koti- vaiko ulkomaisissa kasvihuoneissa. Agraarihenkisille se on kuitenkin hyvä vaihtoehto, ja vaikka iso piha on toki kiva, se ei ole mitenkään välttämätön alkuun pääsemiseksi. Pikkupihaankin mahtuisi mustaherukkapensas ja raparperi, tomaatintaimet ja yrtit pärjäävät parvekkeellakin. Viime vuosina markkinoille on tullut paljon tuotteita ja pienessäkin tilassa pärjääviä kasvilajikkeita. Emme ole enää vain kuluttajia, vaan myös tuottajia. Mikäpä voisi olla sen hauskempaa?

Oikea asenne puiden halaamiseen on löytynyt

Se hyvä puoli maailmassa on, että aina löytyy uutta musiikkia fanitettavaksi. Vapiskaa, tusinahevarit!



Muistin myös, että muinaispuvun puute on vaatekaapissani iso ongelma. 

posted under | 2 Comments

Oskari, pakana

Jarkko Mikkonen on tehnyt visuaalisen journalismin maisteriopintojensa työnä vajaan kolmen minuutin henkilökuvan suomenuskoisesta Oskarista. Linkin takaa löytyvä pätkä on hyvä esimerkki siitä miten ajallisesti pieneen tilaan mahtuu monta suurta ja syvää ajatusta.

http://vjmmagazine.uta.fi/node/1308

Ei taida olla olemassakaan kahta samanlaista suomipakanaa, mutta Oskarin jutustelussa oli paljon tuttua, paljon kaunista ja viisasta, sekä tietysti aavistus jostakin aivan vieraasta...


Niin, ja muistakaapa lähettää niitä kuvia viime viikon korjauksista ja tuunauksista. Muuten tulee tosi lyhyt kuvapostaus...

posted under | 3 Comments

Haaste nuukuusviikolle!

Jos luet tämän, sinut on haastettu!


Nyt on meneillään nuukuusviikko. Viikon teema oli tänä vuonna yhteisöllinen, ja sitä paitsi meillä kuten monessa muussakin perheessä nuukuusviikko on joka tapauksessa melkein joka viikko. Mutta kai sitä voisi jotakin tehdä? Jotakin ihan pientä?

Kevätmuotipostauksen jälkitunnelmat ovat meillä jatkuneet: sain valmiiksi hamsteritunikan, ja nyt on mietinnässä, mihin ryhtyisin seuraavaksi. Sitten muistin, että korjattavien vaatteiden kori on täyttynyt hiljakseen jo jonkin aikaa. Minusta pudonneiden nappien ompelu ja ratkenneiden saumojen korjailu ei ole yhtään inspiroivaa puuhaa, joten kaipaan seuraa!

Haasteena siis on korjata tai tuunata uusiokäyttöön loppuviikon aikana vähintään yksi vaate tai asuste. Ompele se paidasta pudonnut nappi tai saksi vanha t-paita hyödyllisiksi pölyräteiksi. Hienonkin luomuksen saa tehdä. Ja muista tulla kertomaan, mikä oli nuuka projektisi. Koska nuukailusta saa olla pollea, voit myös lähettää työstäsi valokuvan sähköpostissa (osoite tuossa sivussa). Kerro, onko kyseessä vanhan vaatteen korjaus vai tuunaus. Koostan aikaansaannoksistamme ensi viikolla kuvapostauksen. 

Itse aion näin alkajaisiksi tarttua kuukausitolkulla korjausta odottaneeseen abayaan josta on ratkennut sauma. 


Ehkä blogipohjaakin pitäisi säätää, tämä on temppuillut viime aikoina...

Tarina rakkaudesta, toinen väkivallasta

Kuninkaallisten häiden jälkipyykkiä on pesty. Jos lehdistöä on uskominen, häät olivat valtaviin kulisseihin taitavasti rakennettu näytelmä jossa naisvieraat kilpailivat verissäpäin parhaan pukeutujan tittelistä ja morsian pukunsa salassapidosta, morsiusneidon takapuoli oli julkista riistaa ja ilmassa oli suuren kulutusjuhlan tuntua. Rakkaudesta, avioliiton merkityksestä, kahden ihmisen tärkeää päivää juhlimaan kokoontuneiden omaisten ja ystävien ilosta on kirjoitettu sitäkin vähemmän. Analyysille ja kritiikille on riittänyt kilometrikaupalla tilaa, kun taas puhe rakkaudesta on ollut lyhyttä ja pikaista. Ettei kukaan erehtyisi ajattelemaan että on hömpälle altis.
Eilen uutisiin sitten lävähti tieto Osama bin Ladenin kuolemasta. Heti sen perään alkoi tulla tietoja siitä miten sivistyneet läntiset ihmiset juhlivat ja iloitsivat tapahtuneesta. Vuonna 2001 Länsi kauhisteli uutiskuvia joissa takapajuisissa idän maissa juhlittiin terroritekoja. Vuonna 2011 täällä tanssitaan väkivaltaisesti kuolleen ihmisen haudalla, eikä se vaikuta moraaliseen ylivertaisuuteemme laisinkaan. Sanotaan että uusi lehti on kääntynyt. Niin, mutta mikä olikaan se kirja?

Väkivalta ei ole voitto, vaan epäonnistuminen. Rauhantahtoiset ihmiset ja kansat –joita Länsi väittää edustavansa- turvautuvat väkivaltaan vasta kun parempia vaihtoehtoja ei ole näkyvillä. Näin ainakin sanotaan. Osama bin Laden oli väkivaltainen mies joka inspiroi monia muita hirmutekoihin. Hänen syykseen voidaan lukea suunnaton määrä tuhoa, pelkoa ja kuolemaa. Toisaalta, pahan personointi on nopea ja tehokas tapa sokeutua sille pahalle joka syntyy itsessä. Vihollisen määritteleminen pahaksi oikeuttaa vihan, kostonhimon, julmuuden ja niistä nousevat teot. Meidän verenhimomme ei ole minkäänlainen ongelma niin kauan kuin voimme osoittaa sille aiheuttajan. Taantuminen moraalisesta valitsijasta olosuhteisiin reagoivaksi automaatiksi ei ole tämän ajattelutavan mukaan mikään ongelma.

Oikea tapa lopettaa väkivallan kierre ei ole tappaa kaikkia vihollisia, vaan päästä tilanteeseen jossa aseet voidaan laskea ja vihollisuudet lopettaa. Sotilaallisella voitolla voidaan saavuttaa tila jossa väkivalta on nujerrettu, mutta silloin ollaan vielä kaukana rauhasta. Rauhan syntyminen vaatii rauhan tekoja. Jos Ne olivat takapajuisia, miksi me emme opettaneet? Jos Ne olivat vihaisia, olivatko Ne sitä ihan syyttä suotta vai onko mahdollista että jossakin läntinen sivilisaatio on toiminut väärin ja epäoikeudenmukaisesti? Osama bin Laden kuoli, ja sillä on hintanaan muutakin kuin lisääntynyt terrori-iskujen uhka. Kuolemassaan tämä väkivaltainen mies ruokki lukemattomien tavallisten ihmisten kostonhimoa, verenjanoa ja rakkautta väkivaltaan, täsmälleen niitä tuhoisia voimia joita kaikki hyvät ihmiset olivat vastustavinaan.Osama on kuollut, mutta onko maailma yhtään sen väkivallattomampi paikka? Kuinka paljon ihmisiä on tapettava, jos tahtoo vapauttaa maailman terrorismista tappamalla jokaikisen potentiaalisen terroristin? Kun se kaikki tappaminen on tehty, mitä on jäljellä sankarin hyvyydestä?

Sivilisaatiossamme suhtaudutaan häihin ja niiden edustamaan rakkauden spektaakkelin, tilastojen ja kyynisen besserwisserismin keinoin. Mistä johtuu että täällä kiemurrellaan niin kovasti tilanteissa joissa voisi nähdä jotakin kaunista? Mikä kauneudessa pelottaa niin hirveästi? Mikä todellisessa rakkaudessa? Länsimailla on pitkät perinteet romanttisen rakkauden ankaran kontrollin alalla. Nykyään kontrollin keinoina käytetään lakien ja pakkokeinojen sijasta vähättelyä, naurettavaksi tekemistä ja trivialisoimista. Ei Catherinen ja Williaminkaan rakkaus ole välttämättä todellista- brittien kuningashuoneessa on ollut niin paljon avioerojakin, eikä heidän suhteensa ole ollut tasaista, reipasta ylämäkeä. Haalea kyynisyys on jälleen älykkyyden merkki. Väitänpä, että näin ajatteleva ei ole niinkään huolissaan siitä että kyseessä olisi näytelmä kuin siitä mahdollisuudesta että kullan ja kimalluksen sijassa olisikin jotakin syvää ja totta. Kateusko se on mikä silloin pistää? Vaiko kaipaus? Vaiko vanha kunnon kontrollin menettämisen pelko- pelko tunteista jotka ovat niin suuria että vievät voiton jääkaappikylmästä kriittisyydestä? Mutta jos rakkauteen pitää suhtautua niin epäillen ja varoen, miksi vihaa, viiltäviä ja tuhoavia tuntemuksia voi ilmaista estottomasti? Miksi niihin ei pidä suhtautua kriittisesti ja vähätellen?

Kukapa aikuinen ei tietäisi, että kaikki mikä näyttää rakkaudelta ei kuitenkaan ole sitä. Väärässä olemisen tuskaa voi tällöin lievittää kutsumalla kaikkia romanttisia tunne-elämän liikehdintöjä rakkaudeksi. Ymmärrän, että joskus väkivalta on välttämätöntä tässä rikkinäisessä maailmassa. On hyvin mahdollista että se oli sitä tällä kertaa. Vaikea tilanne kehittyi liian pahaksi, ja rauhanomaisten ratkaisujen aika meni jo kauan sitten. Mutta väkivaltaisesta kuolemasta riemuitseminen on jo toinen asia. Se ei ole vain väkivallan hyväksymistä pienimpänä mahdollisena pahana, vaan sen rakastamista. Minusta maailmastamme kertoo jotakin hyvin surullista se, että tämä on paikka jossa kunnon ihmiset ilmaisevat avoimesti iloa siitä että joku on kuollut heidän käsissään. Sanon uudestaan: heidän käsissään, sillä jos tappamisesta riemuitsee, on vain onnesta kiinni se ettei itse ollut tekemässä konkreettista tekoa. Samassa sivilisaatiossa käsitellään rakkauden juhlia spektaakkelin, vulgaarin ja raadollisuuden kuvaston kautta. Rakkaudesta tehdään vain sivulauseen kokoinen aihe, jotakin jonka kai on oltava jossain määrin olemassa jotta päästäisiin itse asiaan eli spektaakkeliin, siihen mikä nyt ainakin on todellista.

Maailma on pitkälti sellainen kuin näemme, ja se millaisen kuvan yhteiskunta kollektiivina piirtää maailman tapahtumista, vaikuttaa meissä kaikissa. Miksi sivilisaatiossamme nähdään mahdollinen rakkauden tarina raadollisena spektaakkelina, miksi väkivallan tarina riemullisena? Mikä maailmaa vaivaa?

Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments