Jatkamme kepeissä karnevaalitunnelmissa, ja sen lisäksi toivepostaustunnelmissa. Ehkä kaikkein useimmin minulta on toivottu parempia kuvia maalaismekoista, ja kevään tullen sain vihdoin aikaiseksi pyytää Puolisoa napsimaan sopivia kuvia. Urakka alkoi kun lähdimme ostamaan parsantaimia Tammisaareen. Samalla tutustuimme hiukan tähän kauniiseen pikku kaupunkiin (tai Raaseporiahan se nykyään on, mutta kuitenkin!) Posliininsininen mekko sopikin tunnelmaan loistavasti, ja lämmikkeenä toimi valkoinen itse virkattu huivi.

Sovin sievästi yhteen myös meren ja taivaan kanssa.

My outfit also matched the blue sea and white clouds...

Kotona vaihdoin sinisen mekon punaiseen, yhdistin asuun rohkeasti kumisaappaat ja vähän vähemmän rohkeasti ison essun ja puutarhahanskat ja palasin parantamaan maata.

When we arrived back home, I boldly combined black rubber boots and red dress, and a little less adventurously, added one of my heavy duty aprons and garden gloves. Then I went to shovel some Horsey De Luxe for my vegetable patch.

Näin sievältä näytin kärrätessäni lantaa.

Don't I look pretty with my load o' manure?

Puutarhassa riittää reippailua niin paljon kuin vain ikinä jaksaa, mutta sitten kun lapioimiseen väsähtää, siellä on myös hyvä levätä. Maanläheisissä sävyissä näyttää suhteellisen siistiltä vaikka olisi kaivanut monta parsapenkkiä, kuten olin tehnyt ennen vetäytymistäni ansaitulle lepotauolle jännärin ja pepsimaxin ääreen.

There's plenty of hard work to do, but when one gets tired, garden is also a pleasant place to rest. Dressed in shades of brown, I manage to still look fairly neat even after digging several asparagus beds.

Vappu alkoi meilläkin kuurosateiden kirjavoimana. Onneksi päätimme pysytellä kotosalla ja nostaa tunnelmaa maalaismenetelmillä. Kuvassa esiintyvä harmaa villatakki ei ole itse tekemäni, vaan reliikki vuodelta 2000 tai 2001. Se on ostettu halvalla Anttilasta ja on edelleen uudenveroinen lempparitakki joka ei ole häiriintynyt edes suuresta tyylivaihdoksesta.

May Day's Eve started with rain showers. It's good we had decided to stay at home and have a rural style of party. I have not knitted the gray cardigan, but bought it back in 2000 or 2001, long time before going Plain. It's still good as new and good to wear even though I have undergone a major style change.

Karnevaali-omenapuu

An apple tree in spring carnival style

”Sihen haetin ukon wacka nin joopui Pica ette Acka. Sijtte paljo Häpie sielle techtin quin seke cwltin ette nechtin”

-Mikael Agricola-

Kun prinssi William suutelee morsiantaan, kansa tietää että valtakunnassa on kaikki hyvin, tulevaisuus valoisa ja Pyhä Liitto täytetty siunaukseksi koko valtakunnalle. Suomessakin moni toivoo hiljaa että meillä olisi omat prinssimme ja prinsessamme toimittamassa kauniissa keväässä riitin joka voi olla yhtä vanha kuin ihmiskunta itse. Onhan meillä sentään vappu- juhla johon ei ole oikein mitään syytä mutta jonka aikana ihmiset, etenkin nuoret neidot ja miehet, ryyppäävät ja rällästävät, pitävät kestejä ja heilastelevat. Tunnelma on karnevalistinen, ja kuten asiaan kuuluu, vakavamielisemmän kansanosan säännöllisesti paheksuma.

Kevättä, hedelmällisyyttä, kasvua ja lempeä juhlittiin kuitenkin jo pakanallisessa Suomessa oikein urakalla ja kertauksen kanssa. Juhlat antavat lemmelle tilaa uudistua vuoden mukana. Hela ja Vakkajuhla ovat vuodenkierron suuria juhlia, ja lopulta juhlaputki huipentuu kesäkuiseen Ukon Päivään. Juhlakalenterissa vuodenkierron suuret juhlat on ripoteltu aika tasaisesti ympäri vuotta- kevättä ja alkukesää lukuunottamatta, jolloin elämä on yhtäkkiä yhtä juhlaa. Jokaisella juhlalla on oma merkityksensä, mutta niillä on myös paljon yhteistä: riehakas, jopa karnevalistinen tunnelma, jota nykypäivänä voi tosin tavoitella vain hyvin pienimuotoisissa puitteissa. Pohjoisessa maassa kasvun ihme ja hiljaisen talven jälkeen vyöryvä elämä on ihmeistä suurin. Riehaannumme yhdessä luonnon kanssa kuin vapunviettäjät- sillä erotuksella että löydämme siitä kaikesta humusta jotakin syvää ja merkityksellistä. Kevät. Maasta virtaava voima ja ensimmäinen ukkoskuuro. Ihmisen osana ei ole päästä tästä kaikesta yli viileään, estoiseen pidättyvyyteen joka joko lopulta näivettää ihmisen tai purkautuu sopimattomilla, odottamattomilla ja usein tuhoisiksi kääntyvillä tavoilla. Kevään tullen on aika ravistella itsestään talven hiljaisuus, ammentaa voimaa auringosta ja ukkosesta ja maasta puskevasta elämästä, on oikea aika ilmaista iloa ja lemmekästä oloa ja jalostaa se siunaukseksi joka kantaa perheet ja tarhat, koko kylän, yli vuodenkierron rauhaisampien aikojen. Kaikella on aikansa, myös kevään hullutuksilla. Kevään voimat, kasvu ja seksuaalisuus ovat ensisijaisesti siunauksia ja iloisia asioita. Harkintaa on toki hyvä käyttää, mutta ehkä sittenkin hiukan vähemmän kuin kulttuurissamme on viime vuosisatoina totuttu.

Karnevaali jossa arkiset normit ja tavat murtuvat, on kevään juhlinnan ytimessä oleva käsite. Karnevaali on sitä pelottavampi mitä enemmän kulttuuri korostaa järjestystä, hallintaa ja herpaantumatonta kontrollia. Karnevaalissa kontrolli höllenee ja hetken ajan eletään aivan toisenlaisessa maailmassa kuin arkena. Mitä ankarampi on arki, sitä tärkeämpi on myös karnevaali: sen vastapuolelta löytyvät ahdistus ja neuroosi, mielen pimeys josta lopulta nousevat impulssit ovat outoja ja päässeet usein jo tuhoisan voimakkaiksi. Olemme tulleet kauaksi Esivanhempien maailmasta, mutta siinäkin maailmassa tarvittiin karnevaalia. Nykypäivänä vappu on karnevaali vain nuorille, aikuisten odotetaan juhlivan sitä hillityillä brunsseilla ylioppilaslakki päässä. Pakanallisessa traditiossa karnevaali kuuluu kuitenkin kaikille, niin akoille kuin piioillekin. Ehkäpä se johtuu siitä että sitä tarvitsevat kaikenikäiset. Onnelliseen ihmisyyteen kuuluu se ettei vastuullisen iän tuoma viisauskaan poista ihmisestä nuoruuden iloisuutta. Mietin: jos Valtakulttuurilla olisi paremmat karnevaalit, olisiko täällä niin paljon viidenkympin villityksissä natisevia ihmiskohtaloita? Olisiko niin paljon tyhjää juhlintaa aina seuraavaan lasilliseen loikkaavien unelmien perässä?

Karnevaalissa elämänhallinta ei petä, vaan siitä hellitetään hetkeksi riitin ja kalenterin luomissa turvaa tuovissa puitteissa. Silti karnevaaliin astuminen vaatii uskoa siihen että sen toisesta päästä pääsee kyllä ulos. Vuoden kierto kuljettaa karnevaaliin ja sieltä takaisin rauhalliseen, työntäyteiseen arkeen. Karnevaalin riehakkuus ei olekaan maailmanlopun kaaosta eikä uhka tasapainolle, vaan osa jokaista tasapainoista ihmistä. Kun se löytää oikean paikkansa, siitä nousee voima ja siunaus joka antaa energiaa sittenkin kun arki on palannut. Samalla karnevaaliin heittäytyminen muistuttaa siitä että herkeämätön kontrolli ei ole selviytymisen edellytys. Maailma ei kaadu siihen jos tiukka ote hetkeksi herpaantuu. Karnevaalissa selviytyminen on myös epävarmassa ja epätavallisessa selviytymistä. Kevät kannattelee kun karnevaali vie, ja sen mentyä jäljelle jää siivoustarpeen lisäksi levollinen mieli.

Siitä on jo pidempi aika kun tuttavapiirini laidalla seikkaileva Tzadik Nistar totesi minulle: ”En taida olla kovin hyvä ihminen.” Tämä oli jo hiukan vanhempi, ihminen joka oli tehnyt pitkän päivätyön heikompiensa hyväksi. Nyt työlle ei löytynytkään jatkajaa, ja paljon vaatinut elämä tuntui murenevan merkityksettömyyteen. Lisäksi hän oli alkanut löytää itsestään kaikenlaisia vikoja ja puutteita. Elämässä oli ollut vastoinkäymisiä joista hänkään ei ollut selviytynyt tyylikkäästi. Minulle hän oli kuitenkin ollut esikuva monella tapaa. Hän oli jaksanut tehdä paljon hiljaista, epäkiitollista työtä, pärjännyt lampaana susilauman keskellä ja vielä säilyttänyt valoisan elämänasenteensa, sellaisen josta minä voin vain haaveilla vaikka olen seikkaillut Reaalimaailmassa vasta viitisen vuotta. Häntä kuunnellessani mietin: jos yksi maailman harvoista valopilkuista voi noin huonosti, meneeköhän muillakaan välttämättä kovin hyvin? Tunsin maailmankuvani tärähtävän hiukan. Olin aina ajatellut että kaunis mieli kyllä pitää itsestään huolen, että sen turvin selviytyy vaikka mistä. Mutta kyllä vain: kun aloin pohtimaan tarkemmin tuttavapiirini tilaa, huomasin oitis että useimpien hyvien, kauniiden ihmisten elämä ei ole helppoa. Krooninen syyllisyys, riittämättömyys, ahdistus ja uupumus ovat tuttuja lähes kaikille. Ei se taidakaan olla kauneus mikä suojaa ihmistä, vaan välinpitämättömyys, itsepetos ja tukeva annos silkkaa typeryyttä pitävät synkkyyden loitolla. Hyvillä ihmisillä on sen sijaan taakkanaan mielenterveysongelmia, addiktioita, perheongelmia, koko inhimillisten hankaluuksien kirjo. Kaikki kauniit sielut jotka ovat minulle huolistaan uskoutuneet ovat myös menettäneet uskoa itseensä: jostakin he ovat sisäistäneet ihmiskäsityksen joka on kuin sisämaailman versio muovisesta barbitodellisuudesta. Hyvä ihminen on tasapainoinen, vailla vakavia (tai pienempiäkään) ongelmia, hän ei uuvu eikä masennu, eikä tee elämässään virheitä. Hyvä ja arvokas elämä taas on tasainen menestyskertomus. Suorita hyvä ihmisyys. Suorita elämä. Itsereflektion hetkenä tärkeää ei ollutkaan se että oli valinnut kantaa maailman murheita hetken aikaa vaikka palkitsevampaakin tekemistä olisi varmasti löytynyt pätevälle ja monessa liemessä keitetylle konkarille vaan se että välillä alkoi väsyttää. Niin maailman vartija oli unohtanut, kuka oli, ja minun tehtäväkseni jäi yrittää varovasti palauttaa hänen perspektiiviään kohdalleen, alkaen sen muistuttamisesta että huomattavista episteemisistä etuoikeuksistaan huolimatta kukaan meistä ei tiedä koko totuutta itsestään. Ja siitä että eniten huonoudestaan kärsivät ne joilla siihen olisi vähiten todellisia syitä.

Viime aikoina tutkimukseni on johtanut minut pohtimaan samansuuntaisia ajatuksia. Myös avaruustutkimuksessa vaikuttaa joskus siltä että se suuri ongelma on että tutkijat ja astronautit ovat ihmisiä tarpeineen, omituisuuksineen ja epävarmuustekijöineen. Tutkimuksen tehtävänä on sitten ratkoa näitä ongelmia. Rationaalinen ihminen on rakas haave, mutta avaruustutkimus pakottaa tekijänsä realismiin. Minä puolestani olen alkanut pohtimaan, että ihmisyyden ei lähtökohtaisesti pitäisi olla ongelma vaan vain se miten asiat nyt sattuvat olemaan. Olemme ihmisiä, ja sellaisina meidän on tultava toimeen muun maailmankaikkeuden kanssa. Inhimillisyys eikä edes se että kaikilla meillä on vikamme ja puutteemme, eivät ole lähtökohtaisesti ongelmia. Jopa tzadikim nistarim ovat ihmisiä: kauniita sieluja, kyllä, mutta toisaalta myös ihmisiä kaikkine sen mukanaan tuomine hankaluuksineen. Suuri oivallus on ymmärtää, että kun mietitään merkityksiä, kauneutta, kaikkia syviä asioita, huomataan että hyötyjen ja haittojen, onnistumisten ja epäonnistuminen, hyveiden ja paheiden luettelointi on yksinkertaisesti väärä menetelmä totuuden tavoittamiseen. Maailma on paljon monimutkaisempi paikka. Mutta hyvään pyrkivä ihminen tapaa katsoa ensiksi itseään ja vasta sitten ympäristöään. Se on nopea ja tehokas tapa masentua. "En minä ole erityisen hyvä ihminen", hän sanoo, ei vaatimattomuuttaan vaan silkkaa harhaisuuttaan, ja usein uupuu kaikkien hiljaa ihailemana.

Tästä seuraa, että pyrkimys hyvään ei voi olla pyrkimystä eroon inhimillisyydestä. Tasapainon piste johon tulisi pyrkiä, on hauras: toisaalta täytyy tehdä parhaansa, toisaalta ei voi lähteä siitä että vain täydellisyys kelpaa ja että puutteellisuus ja epäonnistumiset ovat inhottavia ja tuomittavia. Meidän on yritettävä pitää itsestämme enemmän kuin ansaitsisimme. Eikä tämä maailma ihan näytä paikalta jossa voisimme luottaa siihen että jos emme ota henkilökohtaiseksi huoleksemme toisten tukemista, muut kyllä pärjäilevät, kuka minkäkin varassa. Jos toivomme maailmaa jossa jokainen putoava putoaisi tukevaan verkkoon josta voi ponnahtaa taas ylös, taitaa olla parasta ryhtyä verkoksi itse. Jopa ne jotka seisovat meidän tavallisten tallaajien ja maailmanlopun välissä, voivat joskus tarvita tukevaa maata jalkojensa alle. Meidän muiden miljoonien pitäisi olla silloin se maa. Maailma pysyy pystyssä vain jos opimme olemaan itsellemme niin lempeitä että jaksamme nostaa toisiamme.

Tämän päivän Suomessa –suuresta maailmasta puhumattakaan- pasifismi ja väkivallattomuus ovat unelmia. Niiden toteuttaminen käytännössä on vaikeaa, ja jos yhteiskunnan tilaa alkaa miettimään, joutuu nopeasti toteamaan ettei esimerkiksi pasifistinen politiikka olisi kovin realistista menoa. Todellisuus on paikka jossa väkivaltaan turvautuminen voi joskus olla vähiten huono vaihtoehto, enkä itse menisi tuomitsemaan myöskään sitä joka turvautuu väkivaltaan itsepuolustukseksi. Pasifistikin voi vain tehdä parhaansa ja toivoa että se riittää ajatuksen elossapitämiseksi.

Ajatus kun on kaikki kaikessa. Vaikka väkivallan hyväksymistä puolustetaan usein sillä että se on joskus välttämätöntä tässä epätäydellisessä maailmassa, elämme maailmassa jossa ihmiset hyväksyvät helposti väkivaltaiset ratkaisut myös sellaisissa tilanteissa joissa ne eivät ole välttämättömiä. Välttämättömyys ja pakko jos mitkä ovat suhteellisia käsitteitä. Samoin, väkivallan ymmärtäminen on eri asia kuin sen hyväksyminen, ja pasifistinkin tulee ymmärtää väkivaltaa ja väkivaltaista maailmaa. Jos keskuudessamme ei kuitenkaan olisi lainkaan ihmisiä jotka yrittävät elää rauhaan sitoutunutta elämää, olisi helppo unohtaa että väkivalta on aina vaihtoehto joka valitaan tilanteessa jossa muutkin vaihtoehdot olisivat olleet mahdollisia. Väkivallasta voisikin tulla välttämättömyys, ja kollektiivisen ymmärryksen horisontti kapenisi. Kaikkina aikoina, eikä vähiten omana pelokkaana, vihaisenakin aikanamme, tarvitaan ihmisiä jotka pitävät rauhan unelmaa elossa siinä toivossa että jonakin kaukaisena päivänä, kun ajat ovat taas muuttuneet, se ei enää olisikaan epärealistinen tai utopistinen vaan idea joka pystyisi levittäytymään laajemmalle.

Tänä päivänä pasifismia ei siis pidä valita sellaisista tarkoitusperistä joiden päässä odottaa kaikkien väkivaltaan turvautuvien ankara tuomitseminen. Pasifismiin kuuluu myös myötätunto ja ymmärrys siitä että maailma on sillä tavalla rikki ettei sitä vielä näillä voimilla korjata. Jopa väkivaltaa tulee ymmärtää, aivan kuten lääkäriksi haluavien on yritettävä ymmärtää sairauksia ja niiden aiheuttajia. Pasifistin hyveenä kohtuullisuus ei tarkoita rauhasta tinkimistä vaan sitä ymmärtää oman rajallisuutensa hyväksyy sen. Siihen kuuluu myös armollisuus itseä kohtaan. Vaikka idea olisi kuinka ikuinen, on aina epäselvää kuinka pitkälle se kantaa omassa, epävarmassa elämässä. Lupaukset ovat aina vain päätöksiä tehdä parhaansa, vaikka ne ilmaistaisiin miten suureellisina. Mutta sitoutumiseen kuuluu myös toivo. Pasifisti on ihminen joka toivoo että jonakin päivänä maailman suunta voi vielä kääntyä paremmaksi. Hän ei kärsi supersankarikompleksista, vaan ajattelee vain että ikuinen rauha on idea joka ansaitsee tulla pidetyksi hengissä, olivatpa ajat millaiset tahansa. Onko oma korsi keossa pikkuinen vai suurempi? Onko sillä lopulta mitään merkitystä, ja jos on niin mitä? Sitä ei ehkä koskaan saa itse tietää. Ei voi tietää, tarvitseeko maailma juuri minua, juuri nyt, vaan ainoastaan sen että täällä on pulaa ihmisistä jotka ovat sitoutuneita rauhaan. On liian vähän niitä jotka elämässään toteuttavat rauhaa, liian vähän niitä jotka pitävät heikkojen ja hiljaisten puolta, liian vähän niitä jotka puhuvat rauhan puolesta, liian vähän niitä jotka etsivät rauhantahtoisia ratkaisuja maailman ongelmiin...on liian vähän kaikenlaisia rauhan ihmisiä. Sen voi päättää että on käytettävissä ja tekee parhaansa, ja siihen voi luottaa että ennen pitkää jokaiselle rauhan ihmiselle kyllä löytyy tehtävänsä. Eikä ole pahasta toivoa, että onni olisikin omassa elämässä sen verran myötäinen että pasifisminkin kanssa pärjäisi. Kaikenlaiset kauhuskenaariot ovat mahdollisuuksia- eivät sen enempää, ja niihin suhtautumisensakin joutuu päättämään tietämättömänä. Pasifismi ei ole ainoa tapa toteuttaa elämässään rohkeuden hyvettä, mutta luulisin että tänä päivänä rauhan ihmiset joutuvat pakostakin harjoittamaan paljon rohkeutta.

Väkivallan hyväksyminen voi olla realistista, ja se voi olla helpointa, mutta se sisältää myös negatiivisuuden siemenen. Entä miten väkivallan hyväksyminen kannustaa ihmistä kohtuullisuuteen, armeliaisuuteen ja parhaansa tekemiseen rauhan puolesta? Miten pasifismin hylkääminen erilaisten pelkojen vuoksi edistää rohkeutta? Tarkemmin ajateltuna: onko ikuisen rauhan ja sen tavoittelun vastapuolella mitään muuta kuin pelko, lukemattomina versioinaan?

Olen koko ikäni elänyt siinä luulossa että tiedän mitä sana koti tarkoittaa. Olisitte tulleet kysymään koska tahansa, olisin kyllä osannut kertoa osoitteeni ja antaa sanalle jonkinlaisen määritelmän. Kuitenkin, nyt olen sitä mieltä että minulla vain kesti kauan huomata että koti on yksi niistä monista sanoista joita kaikki käyttävät sujuvasti mutta joiden merkitys vaihtelee ja, niin pelkään, on monilta yhtä hukassa kuin minullakin aikanaan. Sanan ytimen ja syvän synnyn jäljille pääseminen oli onnenkantamoinen jota sain odottaa kauan, tietysti tietämättömänä siitä että ylipäätään odotin jotakin. Odottaminenkin on mahdotonta jos ei osaa edes kuvitella, mitä elämästä puuttuu (ja se selittääkin sen miksi niin monet vilpittömästi väittävät olevansa aivan onnellisia eläessään hiljaisen epätoivon värittämää elämää). Tällöin köyhyydessä on rikkauden siemen.

Olen elämäni aikana ehtinyt kutsua montaa paikkaa kodiksi. Toisissa olen viihtynyt hyvin ja toisissa huonommin. Sellaistahan se elämä on, kyllähän te tiedätte. Sitten, eräänä päivänä, saavuin paikkaan josta ainoa mielikuvani oli ”jossain kehäkolmosen takana”, iskin lapioni maahan, ja muistin miten kirkas olikaan aurinko holoseenin ensimmäisenä päivänä. Tulivat illat joina seisoin sinisessä kevään illassa ja hukkasin hiukan itsestäni ilmassa lentäviin omenankukkien terälehtiin, ja ne joina katselin perseidejä lämpimässä elokuun alkuyössä ja huomasin että maailmankaikkeus osaa myös hymyillä. Huomasin että talossani oli ovi jonka takaa voi löytää ihan mitä tahansa, harvemmin kuitenkaan kutsuttuja vieraita. Maailmankaikkeus alkoi käydä kylässä, ja aloin kirjoittaa sen vierailuista muidenkin iloksi.

Tämä kaikki ei tietenkään tarkoita sitä että elämä täällä olisi joka päivä ruusuista. Välillä kodinkoneet hajoavat, viemärit tukkeutuvat ja putket vuotavat, hämähäkit hyppivät silmille, jänikset tekevät tuhoa puutarhassa, kunnostus- ja parannuskohteita on sen verran että lähimmän parinkymmenen vuoden vapaa-ajansuunnitelmat ja rahanreiät on jo käytännössä lyöty lukkoon. Emme edelleenkään ole käteviä remontintekijöitä, mutta mielen perällä istuu kyllä syvä varmuus siitä että sellaisia meistä vielä tulee, halusimme tai emme. Välillä on draamaa. Joku varmasti osaisi kirjoittaa maalaisseikkailustani toisinkin.

Se joku en kuitenkaan ole minä. Joskus olen yrittänyt miettiä ja löytää sanoja kuvaamaan tämän paikan erityisyyttä. Epäonnistun säännöllisesti, ja olen hyvin ehtinyt huomata etteivät useimmat ihmiset näe täällä yhtään samoja asioita kuin minä. Olen kuitenkin alkanut määritellä sanan "koti" uudelleen. Jos tarkkuutta ja selkeää ilmaisua ei tavoitella, voisi ehkä sanoa että koti on paikka jossa linnut laulavat suomeksi. Koti on paikka jonka löytää multiversumista aina: sen koordinaatit ovat yötaivaalla hohtavan galaksin, talven takkatulen ja keväällä kukkivan nurmen välissä, muutama tuhat vuotta jääkaudesta kohti seuraavaa pikkutiaisten kuoron esityskautta. Koti on paikka joka virallisissa papereissa on ihmisen omaisuutta, mutta joka tosiasiassa omistaa ihmisensä. Vanha tapa ottaa talon nimi sukunimeksi oli kätevä, mutta sisälsikö se myös välähdyksen syvällisemmästä totuudesta? Elettiinkö näillä main joskus aikaa jolloin kodit olivat tavallisempia? Oliko todellisuus joskus sellainen että siellä oli sekä koteja että haltijoita?

Ylivoimainen enemmistö ihmisistä on tänä päivänä vakaasti sitä mieltä että kodinhaltijat ovat satuolentoja. Onko sattumaa että kodista on tullut myös sana jolla on lukemattomia, vastakkaisiakin, merkityksiä? Monelle koti on ahdistuksen ja syyllisyydentunteiden pohjaton lähde. Toisille se on lähes merkityksetön paikka, ihmislataamo ja elämän vanerinen kulissi. Moni onnellinenkin koti on täynnä kiirettä ja loputonta juoksua kellon perässä. Silti, samaan todellisuuteen mahtuvat myös tällaiset paikat, paikat joihin astuessaan on päivänselvää että nyt on saavuttu haltijoiden maille. Todellisuus onkin näkökulmakysymys. Paras näkökulma taas ei ehkä ole se jonka kaikki muut jakavat vaan se josta näkee ympäristöstään enemmän, se joka inspiroi eniten ja opettaa eniten ja josta aina kuljettaa hitusen mukanaan. Mikael Niemen kuvastoa lainatakseni, koti on se paikka jossa voisi jättää pienen koeputken auki kesäisessä illassa ja sen sulkiessaan olla varma siitä että se sisältää onnea. Se on paikka jota kaikki eivät ehkä löydä, mutta jota jokaisen kannattaisi silti etsiä. Suomenuskoisena olen huomannut uskovani yhtä sun toista, mutta on myös yksi asia johon uskon siksi että haluan. Haluan uskoa siihen että jossakin, jokaiselle on olemassa koti ja sille haltija.

Se ettei kodinhaltijoita nykyään ole, voi kertoa ajastamme yhtä paljon kuin todellisuuden rakenteesta. Entä jos kodinhaltijoiden poissaolo ei olisikaan vain tosiasia vaan myös ongelma?

Kehotin edellisessä postauksessa kaikkia maan tilasta huolestuneita liittymään sopivan puolueen jäseneksi, ja Ofelialle tuli heti aiheesta lisäkysymyksiä. Kuten kaikki varmasti tietävätkin, oma puolueeni on Vasemmisto, joka vaalien alla niitti mainetta ja kunniaa muun muassa Suomen Luonnonsuojeluliiton julkaiseman Suomen Luonto-lehden vertailun Suomen vihreimpänä puolueena. Vasemmistoliiton tavoitteisiin vuosille 2010-2015 voi tutustua täällä. Ei utopistista haihattelua, änkyröintiä eikä kommunistista manifestia, vaan järkevää, inhimillistä ja uudenlaisia ratkaisuja ja vaihtoehtoja aktiivisesti etsivää politiikkaa.

Uuden Mustan sivuilla on kysely siitä, mitä luomu- ja lähiruokatuotteita haluaisimme nähdä lähikaupan valikoimissa. Kyselyn tulokset toimitetaan kaupoille. Nyt on siis mahdollisuus vastata ja vaikuttaa- ainoa rajoitus on, että kyselyyn pitää laittaa tuotteet joita oikeasti poimisi ostoskärryynsä jos se olisi mahdollista. Suomalaiset ovat tunnetusti kyselyissä paljon luomumyönteisempiä kuin kaupassa jossa luomusta saa usein pulittaa kalliimman hinnan kuin riistotuotteesta (kieltäydyn kutsumasta epäeettisesti tuotettuja tuotteita perustuotteiksi).

Eilen olin masentunut. Tänään masennuksen tilalle alkavat ryömiä toiset ajatukset. En aio suoda konservatiivisille voimille sitä iloa että sulkisin suuni masentuneena ja ryömisin sängyn alle odottamaan parempia aikoja. Nyt on aika tehdä jotakin ihan muuta.

Sitä paitsi, on asioita joita vaalituloksesta EI voi päätellä.

Vaalitulos ei ole todiste sen puolesta että punavihreät arvot olisivat vääriä tai jotenkin huonoja. Ne eivät nyt ole eduskunnan enemmistön arvoja, mutta arvojen hyvyyttä sinänsä ei mitata äänestyksellä. Se että inhimilliset ja luontoystävälliset arvot ovat nyt vähemmistössä tarkoittaa vain sitä, että näiden arvojen näkyminen yhteiskunnassa on entistä enemmän tavallisten kansalaisten vastuulla. Jos haluamme nähdä yhteiskunnassa muutosta, on ryhdyttävä sellaiseksi itse. Punavihreästi ajattelevien on aika aktivoitua viimeistään nyt: liittyä puolueeseen (jo passiivijäsenyydestä on hyötyä!) tai muihin yhdistyksiin, käyttää kaikkia ulottuvilla olevia kansalais- ja kuluttajavaikuttamisen keinoja, elää itse arvojensa mukaisesti. Kuten Uuden Mustan Katja sanoi, vaalitulos vahvistaa uskoa demokratiaan. Muutos on mahdollinen- myös ensi kerralla.

Vaalituloksesta EI voi päätellä sitä että suurin osa kansasta olisi hölmöläisiä. Vihervasemmistolla on nyt itsetutkiskelun paikka: jos arvomme ovat hyviä, miksi emme kääntäneet niitä (muutamaa erinomaista poikkeusta lukuunottamatta) menestykseksi? Emme voi enää lähteä siitä että punavihreys edellyttää tiedostamista ja on ”vähän parempien” ihmisten aate. Olen sanonut tämän ennenkin ja sanon sen jälleen: jos haluamme nähdä todellista menestystä, punavihreys on pistettävä sellaiseen pakettiin jolla on annettavaa myös lähiöiden asukkaille ja Pihtiputaan mummoille. Vihreät arvot ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus tarvitsevat toisiaan. Enemmistö ihmisistä ei ole korkeasti koulutettuja, tiedostavia nuoria jotka kaipaavat elämäänsä vielä vähän lisää syyllistämistä ja suorituspaineita. Ei voida lähteä siitä että ihmisten on alettava tiedostaa, muututtava tai tultava joksikin jotta he ymmärtäisivät miten hienoja ajatuksemme ovat. On otettava realistisempi asenne: hyvät ajatukset on puettava muotoon jossa ne puhuttelevat ihmisiä sellaisena kuin he ovat.

Olen minä elämässäni synkempiinkin aamuihin herännyt, olen. On tässä ehditty ottaa pahemminkin nenilleen ja totuttu siihen hiukan haljuun tunteeseen joka syntyy kun huomaa puolustavansa arvojaan yhden hengen vähemmistöstä käsin. Silti, tässä on jotenkin turpaansa saanut olo. Olen vaalituloksen selvittyä koittanut miettiä, kannatanko yhtään sellaista arvoa joille Kokoomuksen nousu suurimmaksi puolueeksi ja Perussuomalaisten rakettimainen nousu kolmen suuren joukkoon ei olisi tappio. En ole vielä keksinyt. Sosiaalinen oikeudenmukaisuus? Tasa-arvo? Pasifismi? Vihreät arvot? Degrowth ja kohtuullistaminen? Sivistys? Vähemmistöjen oikeudet? Vastuullisuus? Uskontoneutraali yhteiskunta? Rohkeus ja harkinta pelon ja vihan sijasta? Nöyryytys- ja kyykytyspolitiikan loppu? Ei hyvältä näytä.

Näissä olosuhteissa Vasemmiston kärsimä vaalitappio oli toki siitä pienemmästä päästä, ja Helsingissä puheenjohtajamme Paavo Arhinmäki nousi vaalikuninkaaksi ohi Jussi Halla-ahon. Iloitsin myös varapuheenjohtajamme Aino-Kaisa Pekosen noususta eduskuntaan. Ja Jussi Halla-ahon voiton vastapainoksi on oikeus ja kohtuus että eduskunnan käytäviä kuluttaa myös Jani Toivola, vihreä tummaihoinen homo. Vasemmistoliiton eduskuntaryhmä on kutistuneenakin osaavien ja ajattelevien ihmisten joukkue. Uudellamaalla oma ehdokkaani pärjäsi ilahduttavan hyvin ja nousi Vasemmiston kuudenneksi eniten ääniä saaneeksi ehdokkaaksi Uudellamaalla. Se on hyvä pelinavaus, josta voi jatkaa seuraavissa vaaleissa. Mutta siitä ei päästä yli eikä ympäri että vasemmistolaiset arvot ovat nyt pienessä vähemmistössä Arkadianmäellä. On selvää, että se tulee näkymään politiikassa ja lainsäädännössä. Monelle Perussuomalaisia äänestäneelle voi tulla yllätyksenä se että kansanomaisesta imagosta huolimatta Perussuomalaiset eivät ole työväenpuolue vaan oikeistolainen puolue. Yhdessä vihreiden kärsimän rökäletappion kanssa, lopputulos on ettei punavihreillä arvoilla mene Suomessa hyvin. SDP:n menestyksestäkään en vielä jaksa iloita, onhan puolue jo kampanjan aikana osoittanut taipuvansa aina kuin tarvetta on ja kykenevänsä tekemään hyvinkin kovaa oikeistolaista politiikkaa. SDP:n ”keskustavasemmistolaisuus” (puheenjohtaja Urpilaisen termiä lainatakseni) yhdistettynä mahdollisuuteen päättää oppositiotaival tarkoittavat sitä, että jos ja kun oikeistokumppanien mukaan päästäkseen on taivuttava, puolueesta todennäköisesti löytyy joustoa loputtomiin sen sijaan että se ryhtyisi vastavoimaksi oikeistolle. Piraatit, joiden nousu eduskuntaan olisi niinikään ollut ääni liberaaleille voimille, jäi näissä vaaleissa vielä näkemättä.

Vasemmiston suhteellisen hyvä vaalimenestys toki avaa pienen mahdollisuuden hallitukseen noususta apupuolueen paikalla- tosin, kun ottaa huomioon ne arvot joiden perusteella puolueohjelman teimme ja vaalikamppailun kävimme, mahdollisuus vaikuttaa jotenkin utopistiselta. Vaikka hallituspaikkaa tarjottaisiin, voi olla että sen hinta olisi liian kova. Jos taas kolme suurta muodostaa hallituksen, on SDP:n oikeistosiiven vahvistuminen todennäköistä. Tässä tilanteessa myös oppositio olisi hajanainen, eikä selkäänsä saaneesta keskustasta ole oikein vahvaksi yhtenäisen opposition keulakuvaksi. Oppositiolla olisi kaksi luontevaa mahdollisuutta. Näistä ensimmäinen on jakautuminen konservatiivi- ja vasemmisto-oppositioon. Tässä vaihtoehdossa Vasemmisto voisi joko jäädä yksin tai saada seurakseen Vihreät, missä tapauksessa puolueiden yhteinenkin paikkamäärä jäisi konservatiiviopposition alle. Toisessa mieleeni tulevassa vaihtoehdossa Vihreät jatkaa tiivistä yhteistyötä Keskustan kanssa konservatiivioppositiossa ja Vasemmisto saa huolehtia arvoistaan keskenään, nousten esiin vain jos hallituksesta tulee erityisen epävakaa tai esiin tulee asiakysymyksiä joissa tukea voi haalia yli puoluerajojen.

Tein belief-o-matic- uskontotestin, jossa voi löytää itselleen sopivimman katsomuksen. Pitihän tämäkin selvittää!

Huonoiten minulle sopivat katsomukset ovat:

*jehovan todistajat (14%), roomalaiskatolisuus (18%), ortodoksisuus (18%)

Mitä te saitte tulokseksi?

Eve summasi tässä pitkässä kommentissaan useimmat argumentit huntukiellon puolesta. Koska huntukielto käy hyvin esimerkiksi aikuiseen ihmiseen kohdistettavasta paternalismista ja naisen oikeudesta päättää omasta ruumistaan, aihetta sopii hyvin ajatella huolellisesti. Itse olen edelleen eri mieltä kuin Eve...

Kyllä kasvojen peittäminen on minustakin outoa, ja näin tekevän ihmisen kanssa kommunikoiminen olisi ainakin aluksi kummallista. Mutta nämä ovat ikiomia asenneongelmiani, eikä minulla ole oikeutta pakottaa toista ihmistä toimimaan vastoin tahtoaan sen vuoksi. Riistän toiselta ihmiseltä hänen vapautensa jos sanon että hän on vapaa vasta kun käyttäytyy niin kuin vapaa ihminen minun mielestäni käyttäytyy. Miksi kenenkään tarvitsisi alistua minun mielipiteisiini?

Tietysti maailmassa on naisia jotka pakotetaan peittämään kasvonsa. Maailmassa on muuten myös runsaasti naisia jotka ajattelevat että heidän on pakko laihduttaa jatkuvasti saavuttaakseen hyväksyntää yhteisössään. Sosiaalisia paineita on aina, ja joidenkin kohdalla ne ovat suuria. Omaan kulttuuriimme kasvaneina emme vain aina huomaa helposti niitä normeja jotka meitä lain lisäksi rajoittavat. Se että emme tiedosta kaikkia niitä rajoitteita joita tottelemme, ei kuitenkaan riitä tekemään meistä objektiivisia havaitsijoita. Itse en tuomitse sen paremmin kaiken peittämistä kuin paljastamistakaan, vaan puolustan ainoastaan jokaisen oikeutta päättää itse omasta ruumiistaan ja siitä mitä kenellekin näyttää. Se että joku pukeutuu minun mielestäni typerästi, rumasti tai epämukavasti, oikeuttaa minut muodostamaan esteettisen mielipiteen, mutta ei pakottamaan ketään noudattamaan käsitystäni siitä mikä on kaunista ja sopivaa. Kenelläkään ei ole velvollisuutta koristaa minun maailmaani. Itse kärsin toisinaan mielelläni epämukavuutta ja nilkannyrjähdysriskin korkeiden korkokenkien muodossa. Miksi tämä on ok, mutta sen laatuiset epämukavuudet jotka niqabista todennäköisesti aiheutuvat ovat automaattisesti suuren luokan ihmisoikeusloukkaus? Miksi ihmisen on hyväksyttävää kärsiä epämukavuutta esteettisen mielihyvän tai silkan huvin vuoksi, mutta epämukavuuden kärsiminen siinä toivossa että saa jumalallisen palkkion on kauhistus? Emmekö näin ajatellessa arvioi toisia ihmisiä kuin itseämme: minä en kyllä ikinä näkisi vaivaa tai kärsisi jumalallisen palkkion toivossa? Entä miksi on hirveä asia, jos jonkun suku tai aviomies alistavat ihmistä, mutta yhteiskunnan toteuttamana alistamisessa ei ole suurempaa ongelmaa? Ainakin itse olen liberaalina ajattelijana sitä mieltä että alistaminen on aina pahasta, ja pakon tulee yhteiskunnassakin olla viimesijainen keino jota on käytettävä vasta kun mikään muu ei auta jonkin konkreettisen hyvän turvaamiseksi tai heikkojen suojelemiseksi. Toiset ihmiset eivät ole kloonejani, vaan heillä voi olla ihan toiset arvot, toisessa järjestyksessä. Ennen kuin voimme järkevästi keskustella siitä kenen arvot ovat parhaat, meidän tulisi ymmärtää jotenkuten kaikkien arvoja ja järkeilyä eikä lähteä siitä että oma ajattelutapamma on ainoa jossa on vähänkään järkeä. Lähestymme puolueettoman moraalituomarin asemaa vasta kun ymmärrämme, missä kaikissa suhteissa emme ole puolueettomia. Itse en ymmärrä erityisen hyvin kasvojaan peittävän ihmisen kulttuurista kontekstia tai järjenjuoksua. Toisaalta tiedän, että ihminen voi toimia omituisesti sellaisista syistä jotka eivät tule mieleeni ollenkaan, ainakaan ennen pitkällistä pohdiskelua. Jos oletan tietäväni, miksi joku toimii niin kuin toimii ennen kuin olen käynyt kysymässä häneltä itseltään, saatan erehtyä pahastikin.

Toisaalta, vetoaminen siihen etteivät länsimaiset naisetkaan ole eräissä islamilaisissa maissa vapaita pukeutumaan länsimaisittain ei ole perustelu kieltää niqab vapaassa Euroopassa. Emme kai halua vajota samalle tasolle kuin maailman takapajuisimmat valtiot? Jos kritisoimme muita naisten pukeutumisen rajoittamisesta, miten ihmeessä olemme moraalisesti parempia jos itse rajoitamme naisten pukeutumista? Käsittääkseni moraalinen ihminen ei koe ongelmaksi sitä että hän kohtelee muita paremmin kuin odottaa itseään kohdeltavan. Emmehän tee hyviä tekoja vastapalvelusten toivossa vaan siksi että hyvä on itsessään arvokasta. Jos saudit haluavat alistaa vaikkapa maahan tulevia suomalaisia naisia, meillä on edelleen vapaus kohdella maahamme tulevia saudinaisia paremmin. Moraalia ei voi pakottaa kenenkään kurkusta alas, ainoastaan ulkonaiseen käyttäytymiseen voi ehkä vaikuttaa pakolla. Jos haluamme opettaa humanistisia arvoja, meidän on tärkeintä näyttää, mitä vapaus ja kunnioitus merkitsevät. Pakottaminen sopii esimerkiksi näiden arvojen kanssa yhteyteen tosi huonosti. Ajatus, jonka mukaan pahasta tulee maksaa samalla mitalla, on ollut monen sodan alussa. Sen sijaan hyvä ei koskaan köyhdytä tekijäänsä.

Hunnun väittäminen alistamisen symboliksi on ongelmallista, sillä niin ajatellessamme saatamme tehdä omasta tulkinnastamme objektiivisen tosiasian. Näin käy erityisen helposti silloin jos kritisoimme vieraita kulttuureita (ja ei, tästä ei nyt pidä päätellä että olisin relativisti jonka mukaan tekoja on arvioitava vain oman kulttuurisen kontekstin sisällä) joita emme tunne tai ymmärrä. Kuinka moni meistä edes vilpittömästi haluaa ymmärtää islamia? Kannattaako jokainen rippiristiä kantava ristiretkiä, noitavainoja ja aborttilääkäreitä murhaavia evankelisia fundamentalisteja? Ei tietenkään, runsas kokemuksemme osoittaa että näin ei ole. On vaarallista olettaa että symbolit merkitsevät käyttäjälleen samaa asiaa kuin itselle- silloin emme enää näe ihmistä symbolin takana. Se ei ole symbolin käyttäjän vika vaan katsojan vika. Ihminen voi lopulta vaikuttaa vain rajallisesti siihen mitä muut hänestä ajattelevat. Paljon enemmän voi vaikuttaa omaan ajatteluunsa.

Harvalla tavallisella eurooppalaisella on islamista ja sen hartaista harjoittajista vastaavan tasoista omakohtaista kokemusta kuin kristinuskosta. Viimeaikainen yhteiskunnallinen keskustelu Suomessa osoittaa, etteivät läheskään kaikki suomalaiset kovin hyvin edes tunnista kristillistä vallankäyttöä yhteiskunnassamme, puhumattakaan siitä että osaisi erotella esimerkiksi kristillisperäistä etiikkaa yleisestä etiikasta. Useimpien meistä käsitys islamista on toisen käden tietoa. Käsi ylös, kuka tietää mitä eroa on hanafeilla ja shäfeillä, suufeilla ja salafeilla? Kuinka moni tietää edes, mitä islamin keskeiset opinkappaleet ovat ja miten esimerkiksi malesialaisen yhteiskunnan islam eroaa irakissa harjoitetusta? Väitän, että paljon harvempi kuin on niiden ihmisten määrä jotka tietävät mielestään kaiken mikä islamista on tiedettävä voidakseen muodostaa siitä selvän ja horjumattoman mielipiteen. Symbolit sijaitsevat niitä tulkitsevien ihmisten päässä. En sano, etteikö selviä mielipiteitä saisi olla, ainoastaan että meidän pitäisi varoa muodostamasta niitä ennen kuin olemme hankkineet aiheesta tietoa.

Musliminaisten vertaaminen häkkilintuihin on myös ontuvaa. Häkkilintu on ihmisen armoilla oleva eläin (filosofit sanovat usein "moral patient") eli olio jota kohtaan meillä voi olla moraalisia velvollisuuksia, mutta jolta me emme voi järkevästi vaatia moraalisten velvoitteiden täyttämistä. Ajatus siitä että aikuinen ihminen olisi moraalinen patientti uskontonsa perusteella, on puhdasta paternalismia. Sitä paitsi huntukiellolla ei tarjota vapautta. Niin tehtäisiin esimerkiksi tiedottamalla naisille yhteiskunnan tuesta johon he ovat oikeutettuja. Hunnuttautumisen kieltäminen pakolla on kuitenkin loogisesti aivan sama asia kuin naisen pakottaminen peittämään kasvonsa: molemmissa tapauksissa kavennetaan vapautta valita. Itse epäilen, että jos joku on todella alistettu tai hän peittää kasvonsa vakaumuksen vuoksi, kielto saattaa sulkea nämä naiset koteihinsa. Poissa silmistä, poissa mielestä? Jos huntu on uhrien symboli, eikö ole ongelma poistaa uhrit näkyvistä, niin että meidän on entistä vaikeampi löytää apua tarvitsevia ja tarjota heille apua?

Lopuksi, korostaisin vielä sitä että tarkoitus ei vieläkään pyhitä keinoja. Jos pakko ja alistaminen ovat pahasta, ne ovat pahasta myös silloin jos itse pakotamme ja alistamme jostakin hyvästä syystä. Jalot päämäärät eivät oikeuta pienempien vääryyksien tekemistä, vaan asiat ovat tosiaan niin hankalasti että meidän tulisi keksiä, miten tavoittelisimme jaloja päämääriämme jaloin keinoin. Jos emme voi saavuttaa jotakin hyvää päämäärää hyvin keinoin, sitten voi olla parasta luopua sen tavoittelemisesta toistaiseksi ja miettiä,josko voisimme tehdä hyvää jollakin muulla tavalla (parannuskohteitahan ei maailmasta puutu…) Täytyy muistaa, että päämäärät eksistoivat aina mahdollisissa maailmoissa: ne ovat jotakin jonka ehkä saavutamme jos kaikki menee hyvin, mutta se on aina epävarmaa. Teot ovat paljon todellisempia. Jos painostamme ja pakotamme siinä toivossa että näistä teoista seuraa jotakin hyvää, hyvän toteutuminen on epävarmaa mutta painostus ja pakottaminen putkahtavat eksistenssiin heti kun olemme tehneet niitä ilmentäviä tekoja.

Esimerkiksi alistettujen musliminaisten tapauksessa voisimme parantaa tilannetta varmasti monella muullakin tavalla kuin huntukiellolla- esimerkiksi parantamalla heidän sosiaalipalveluitaan tai vain yrittämällä suhtautua heihin ystävällisesti niin ettemme osaltamme myötävaikuttaisi siihen että joku avun tarpeessa oleva hädänalainen tuntee että jos hän jättää alistavan kulttuurinsa, hän jää aivan yksin ja tyhjän päälle. Syrjimisen ja eristämisen sijaan voisimme huolehtia vaikka siitä että hunnutetutkin naiset tuntisivat olonsa mukavaksi seurassamme- niin että jos he sattuisivat olemaan se alistettu nainen, heille olisi mahdollisimman helppoa hakeutua turvaan sinä päivänä kun he niin uskaltavat tehdä. Jos joku haluaa esimerkiksi kasvohuntua käyttämällä tai muuten eristäytymällä pystyttää väliimme aidan, se on hänen valintansa. Vaikka kunnioittaisimme hänen oikeuttaan valita niin, olemme edelleen vapaat tekemään omat valintamme. Voimme pitää aidan omalta puoleltamme mahdollisimman matalana ja toivoa että lempeytemme, ystävällisyytemme ja kärsivällisyytemme ehkä jonakin päivänä osoittaa vääriksi ne ennakkoluulot joita tällä ihmisellä mahdollisesti on meidän kulttuurimme edustajia kohtaan. Toinen voi rakentaa aidan, mutta meidän ei ole pakko osallistua talkoisiin.

Aloin kasvatella herneenversoa poskiontelossani jo siinä vaiheessa kun siirtonurmikot, ylisuuret terassit ja kiveykset alkoivat äänekkäiden mainoskampanjoiden tukemina vallata tilaa suomalaisessa pihamuodissa. Kuollut on helppoa, elämä monimutkaista, työlästä ja vaateliasta, siis suosikaamme kiveä ja painekyllästettyä puuta, peittäkäämme istutukset soralla ja suodatinkankailla ettei yksikään luonnonvarainen kasvi pääsisi häiritsemään neuroottisen kliinistä tunnelmaa joka toki sopii puutarhaan siinä missä yhteiskuntaan sen rajojen takana. Tunnustan sen nyt julkisesti: ei olisi pitänyt. Idealisti kun olen, ärsyynnyin ihan liian aikaisin. Se mitä olisi pitänyt tehdä, olisi ollut säästää kaikki ahdistuksen rippeet niille pihanomistajille jotka turvautuvat uutuustuotteeseen, Lazylawn-tekonurmikkoon. Tänä päivänä vaivattomuus on in eikä rasittavissa ja likaisissa puutarhatöissä tahdo kukaan viettää aikaa ainakaan säännöllisesti, joten suomalaiseen puutarhakulttuuriin ajetaan ihannetta puutarhasta joka on siisti ja kuollut. Minun olisi pitänyt tajuta, ettei siirtonurmikko suinkaan ole vielä viimeinen sana helppohoitoisten, siistien ja kuolleiden pihojen saralla. Johdonmukainen seuraava ajatus on havaita, että kun pihan kuorii vanhasta nurmikosta ja tilalle levittää muovisen nurmikkojäljitelmän, piha on vihreä koko lumettoman ajan, eikä nurmikkoa tarvitse ikinä hoitaa eikä leikata!

Laiskalle puutarhurille on tarjolla myös ekologisia vaihtoehtoja. Pihalle voisi myös perustaa kedon tai kivikkopuutarhan. Tai ison perennoilla reunustetun pensasistutuksen. Itse asiassa, melkein mikä tahansa helppohoitoinen vaihtoehto on ekologisempi ja elävämpi kuin pihan päällystäminen isolla muovimatolla, mukaan lukien kerrostaloon muuttaminen. Koska elämä planeetallamme on sitkeää tappajapuutarhureiden parhaista yrityksistä huolimatta, olisin myös jollain sairaalloisella tavalla utelias tietämään, miltä mahtaa näyttää muovinurmikko johon viherleväkasvusto alkaa asettua ja johon kertyvät roskat muodostuvat kasvualustaksi ja ravinnonlähteeksi monelle kiintoisalle pieneliölle. Varmaankin myrkyttämisen tarpeessa olevalta muovilta. Ja mietin, mitä sanoisivat ne ihmiset joiden pellot syövät eroosio, aavikoituminen ja merenpinnan kohoaminen. Mitä sanoisivat ne jotka näkevät nälkää siksi että heillä ei ole maata jolla viljellä ruokaa perheelleen? Mitä mahtaisi maailman ihmisten enemmistö ajatella kulttuurista jossa pihan päällystäminen muovilla on vaihtoehto jota markkinoidaan avoimesti ja iloisesti?

Tänään aion antaa ainakin yhdelle omenapuulleni ison halin. Puu joka on kymmenien vuosien ajan kantanut oksillaan omenoiden ja linnunpönttöjen lisäksi rikasta pieneliöstöä, sammalta ja jäkälää on kantanut kortensa kekoon elämän monimuotoisuuden ylläpitämisen osalta paremmin kuin moni ihminen. Kaipa yli kahdenkymmenen vanhan puun leikkuu-urakka on iso työ, mutta viikonlopun aikana se silti valmistuu, tänäkin vuonna. Ensi viikolla ahkeroin jo muissa töissä. Puutarhan vuoden kierto on loputon ja leppymätön, mutta niin se tuo kaoottiseen maailmaan myös turvallista pohjaa. Mikä on työtilanteeni ensi vuonna? Onko väitöskirja jo loppusuoralla? En tiedä, mutta tiedän että jos mitään aivan järisyttävää ei tapahdu, otan silloinkin kevään vastaan puunleikkuuhommissa.

Läpi pimeän talven me odotimme sinua. Maaliskuun vaihtuessa kalenteriin ja lumen yhä sataessa meidän teki jo mieli kuiskia, olitko unohtanut meidät kokonaan. Mutta maltoimme mielemme. Odotimme hiljaa ja kärsivällisesti, niin kuin ihmeitä on odotettava, mutta nyt kun olet täällä taas huomaamme ettemme jaksa odottaa kevättä enää minuuttiakaan.

Läpi pimeän talven me katsoimme kaivaten kalpeaa valoasi joka vaivoin kiipesi horisontin yli. Lumi kasaantui oksillemme, se nousi ympärillemme kinoksiksi joita pitkin jänikset kiipesivät nakertamaan meitä.

Maaliskuun koittaessa emme nähneetkään ihmisiä jotka olisivat tulleet leikkaamaan meistä taas kauniita ja terveitä. He eivät päässeet luoksemme lumen läpi. Nyt kun olet täällä, loistavana ja lämmittävänä, heillä on yhtäkkiä kädet täynnä työtä. Kuukauden urakka on puristettava pariin ahkeraan viikkoon.

He kiipeilevät ja leikkaavat, pyörivät ympärillämme, herättävät meidät kevään tanssiin. Puiden ja niiden hoitajien tanssi on hidas mutta sulokas, se jättää tanssijoihin naarmuja, tuntuu käsivarsissa ja koettelee vanhaa kaarnaa. Kun tanssi on ohi, latvuksemme on taas keveä ja kaunis ja olemme valmiit kantamaan kaiken minkä uusi kasvukausi tuo tullessaan.

Tanssiaisiimme tulee soittamaan orkesteri jonka muusikot tuovat terveisiä kaukaisilta mailta joissa pitkä talvi oli vain kaukainen aavistus: mustarastas ja peippo, kottarainen ja punarinta ovat saapuneet ja tuoneet mukanaan laulun.

Saapui aurinko, ja lumen alta paljastuu elävä maa.

Hauwerine kirjoitti: ”Joskus on ihanaa olla nainen tyttö. Saada intohepuleita, kun löytää kirpparilta sen täydellisen kevättakin, jonka saa vielä tingattua (myyjän aloitteesta!) puoleen hintaan. Espritin takki vitosella. Ei paha.

Tai kun tilaa netistä mineraalimeikkitestereitä ja hajoaa onnesta johonkin niin yksinkertaiseen patenttiin, kuin roll on-luomiväriin. Argh. Best. Evö."

Hauwerinen kirjoitus valaisi minulle erään huolen, joka on pyörinyt päässäni jo pidempään muodottomana ja epämääräisenä: yhteiskunnassamme naiseus on pitkälti kuluttamista.Tiedostava nykynainen osaa jo ärähtää seksismille ja nostaa äläkän jos joku kehtaa väittää sukupuolta vammaksi. Mutta minä voisin ärähtää vaikka siitä että naiseudesta tehdään identiteetti jota voi ilmentää ja toteuttaa ensi sijassa kuluttamalla kuin Nainen. Nainen on se joka voi ostaa loputtomasti tavaraa itsensä hemmottelemiseksi ja tarvitsee kasoittain söpöä pikkusälää selviytyäkseen arjesta. Nainen tuntee iloa pelkästään siitä että vingauttaa korttiaan ja saa sitä vastaan värikkään paperikassin jonka sisällön päälle ymmärtää vain toinen Nainen. Nainen on se jolle kymmenet parit korkokenkiä, rivi kynsilakkoja ja pino kahvilakuitteja eivät ole luksusta vaan yksinkertaisesti osoitus elossa olemisesta, ja jolla ei sellaista sydänsurua olekaan joka ei haihtuisi olemattomiin kun korurasiaan tipahtaa pari täydellisiä smaragdikorvakoruja. Nainen on nirso ruuastaan: hänen hengenpitimiensä on oltava kevyitä, ravitsevia ja herkullisia. Nainen on se joka intuitiivisesti ymmärtää että on aivan järkevää myllätä vaatekaappi uusiksi kahdesti vuodessa. Kun Nainen haluaa löytää itsensä, hän ei suinkaan ota käteen filosofian kirjaa ja istu pohdiskelemaan vaan leikkauttaa tukkansa ja ostaa mekon joka on eri tyylinen kuin vanhat suosikit.

Naiseen kohdistuva kulutuskritiikki onkin helposti jotenkin hampaatonta jos se ei vastaa mitenkään siihen ongelmaan että kulutuksen kritiikki on helposti myös naisellisuuden kritiikkiä. Ennen sen esittämistä pitäisi keksiä, miten nainen joka kuluttaa vain vähän voisi olla yhtä naisellinen olento kuin se joka kuluttaa paljon. Ei nimittäin ole kovin johdonmukaista haukkua tuhlaavaisia naisia aivottomiksi kanoiksi ja seuraavassa lauseessa valittaa miten tylsiä ja epänaisellisia ne naispuoliset ihmiset jotka eivät kuluta itseensä, ovat. Eihän feminismin esiinmarssissa vain ole käynyt niin että kun meitä on opetettu käyttäytymään kuin äijät samoilla oikeuksilla, kulutuksesta on tullut merkittävin sosiaalisesti hyväksytty tapa ilmaista että äijiä emme kuitenkaan ole emmekä haluakaan olla?

Liika kuluttaminen on kuitenkin ympäristöongelmien keskiössä, ja nimenomaan asenteiden tasolla. On jotenkin lillukanvartista miettiä yksitellen jokaisen pienen kulutusvalinnan kohdalla, onko tämä oikein vai väärin (ainakin minun aivoilleni se on liian rasittavaa, mukavampi on turvautua peukalosääntöihin aina kun se suinkin on mahdollista). Onko piipahdus kampaajalle stressaavan viikon päätteeksi oikein? Onko itsensä hemmottelu oikein? Miksi hemmottelemme itseämme ja vastaavasti kuvittelemme jäävämme jostakin paitsi jos emme sellaista harrasta? Mitä tarinaa haluamme kertoa itsellemme ja ympäristöllemme kun kerromme tarinoita naisellisista kulutusteoistamme?

Perinteinen suomalainen naisen malli on muutaman viime vuosisadan aikana ylikorostanut työteliäisyyttä, järkevyyttä, vaatimattomuutta ja tietysti alisteisuutta miehelle protestanttisten ihanteiden mukaisesti, mutta ehkä sittenkin naisellista luontoa vastaan. Vaikka naisellinen kylmä logiikka kyllä näyttää samalta kuin miehekäs kylmä logiikka, naisellinen luonto ja kokemus elämästä ei silti ole samanlaista kuin miehinen tapa elää ja kokea. Niin kiinnostavaa ja hyödyllistä kuin väittely sukupuolieron synnyistä onkin, käytännön –tällä kertaa ympäristöetiikan- kannalta olennaista on, että sukupuolet ovat keskimäärin erilaisia ja on luontevaa ja aivan tervehenkisttä tehdä sukupuolesta oman identiteetin keskeinen rakennuspalikka.

Kulttuurissamme on tiettyjä tapoja viestiä naisellisuutta, ja se joka haluaa saada viestinsä perille joutuu osallistumaan näihin kielipeleihin. Miten sen voisi tehdä samalla konsumerismia vastustaen? On yksi asia kysyä, mitä feminiinisyys on ja toinen asia kysyä, mitkä ovat sopivia tapoja ilmaista sitä. Ja koska kielipelit muuttuvat kulttuurisen muutoksen myötä, olisi kenties hyvä pohtia myös sitä, miten estäisimme naiseuteen liittyviä kielipelejä muuttumasta kulutuskeskeisiksi. Tämäkin on pohjimmiltaan kaksiosainen kysymys: millaista on naisellisuus joka ei ole konsumerismin päälleliimaamaa? Entä miten tuoda sitä esiin ymmärrettävällä mutta ei-konsumeristisella tavalla? Ympäristöstä puhuminen on kulutuksen tavoin naisellinen, välittämiseen ja huolehtimiseen linkittyvä diskurssi. Siksikö suomalaisessa ympäristökeskustelussakin puhutaan niin paljon kulutusteoista: missä ekohenkiset ihmiset shoppailevat, millaista ruokaa he syövät, millaiset vaatteet ja tavarat ilmentävät ympäristöystävällisyyttä? Itse soisin ympäristöajattelijoiden miettivän hiukan enemmän asioita pään sisäisestä näkökulmasta. Onko työntekijä-kuluttaja kaikki mitä haluamme olla? Onko kuluttaminen paras tapa ilmaista itseämme ja kertoa tarinaa siitä millaisia ihmisiä olemme? Entä jos haluaisimme olla jotakin muutakin kuin sitä mitä ostamme, syömme ja päälle puemme? Entä jos haluaisi olla enimmäkseen muuta? Voidaanko kulutuksen kielellä edes sanoa: ”olen ajatteleva, tunteva, luova ja rajallinen olento suuressa multiversumissa”? Jos ei, niin miten se sanottaisiin? Entä mitä on sellainen naisellisuus jota ei riisuta pois vaatteiden eikä pestä pois meikkien mukana, sellainen joka ei tarvitse tuekseen ostoskeskuksia eikä hymyileviä palvelusten kauppiaita? Eikö se ole sitä minkä pitäisi virrata naisissa vahvimpana kesien, talvien, muuttuvien muotien ja muuttuvan ruumiin läpi ja vain satunnaisesti huvittaa itseään osallistumalla kaupallisiin peleihin? Miten sitä voimaa herättelisi ja ruokkisi kunnes se olisi niin vahva että ilmenisi itsestään ja auttaisi naisia olemaan kotona nahoissaan, sopusoinnussa ympäristön kanssa?

eli uudet seitsemän asiaa minusta

Weirdrockstarin haaste tuli hyvään väliin. En lähetä haastetta taaskaan eteenpäin, mutta seitsemän asiaa voin kyllä kertoa.

1.Toissapäivänä oli hetken aikaa oikein idyllinen rouvaolo. Seisoin keittiössä kukallisessa essussani ja vaivasin sämpylätaikinaa jauhot pöllyten. Sitten tajusin hyräileväni Turisaan March of the Varangian Guard: ia. No, kyllä minun täysjyväsämppärini soturinkin tiellä pitäisivät.

2. Eilen nähtiin taas ettei minusta ole periaatteen ihmiseksi. Ovikelloa tuli soittamaan kaksi jehovantodistajaa jotka tahtoivat käännyttää minut, joten päätin siltä istumalta tehdä poikkeuksen yleiseen sääntööni etten käännytä ketään. Sitä paitsi nämä olivat urheita: toisin kuin edelliset jehovantodistajat, he eivät perääntyneet ilmoittaessani syvällä äänellä, että meillä palvotaan vanhoja jumalia. He olivatkin kiinnostuneita suomenuskosta, joten kerroin heille hiukan sen perusteista. Muistin myös mainita iloisista ja monilukuisista vuodenkierron juhlista (Jehovan todistajathan juhlivat lähinnä häitä ja hautajaisia. Raukkaparat. Vakkajuhlista kerroin vain hyvin yleisluontoisesti.) He olivat myös kiinnostuneita kosmologiasta. Mikäs sen hauskempaa! Sain hyvän tilaisuuden tehdä käännytystyötä myös tieteellisen maailmankuvan ja metodologian puolesta ja jakaa maailmankaikkeuden alun fysiikan tiedonmurusiani. Luulen, että tuplakäännytykseni tepsi ainakin paremmin kuin se käännytys jonka he olivat varanneet minulle.

3. Tässä vaiheessa tarinaa alan olla tosi iloinen siitä että olen kirjoittanut tätä blogia jo jonkun vuoden, niin että ainakin vakiovieraat tietävät että oikeasti olen täysjärkinen, hillityn analyyttinen persoona joka elää rauhallista ja enimmäkseen harmitonta pikku elämää tungettuna turvallisesti Uudenmaan peräkylään.

4. Peräkylästä tuli mieleeni, että en muuten ole ikinä Pientilalle saapumisen jälkeen ollut fyysisesti yhtä huonossa kunnossa kuin mitä nyt olen. Maratonflunssa painoi yleiskunnon pohjalukemiin, joten auringon palattua olen taas komentanut itseni kuntokuurille. Onneksi olen hiukan urheilullisempi kuin miltä näytän, eikä tapanani ole luistella treenistä sitten kun olen ylipäätään muistanut merkitä sellaisen puuhan ohjelmistooni. Sitä paitsi, minulla olisi kunnolle käyttöä. Puidenleikkuun myötä puutarhatyöt ovat palanneet arkeen, ja sen lisäksi lenkkipolku kutsuu. Lenkillä käydessä voin kurkistella, miten puutarhatyöt muualla Virkkalassa etenevät. Itse asiassa, minun pitäisikin hilpaista lenkille ihan tuota pikaa sillä velvollisuus kutsuu...

5. Olen nimittäin näissäkin vaaleissa vaalivirkailija. Sen lisäksi olen viime aikoina kerännyt pari yllättävää mutta kivaa meriittiä. Miinuspuolena on, että esittäytymiskammon lisäksi myös työhaastattelukammo on kehitteillä, vaikka minulla ei olekaan näköpiirissä mitään työhaastattelua muistuttavaa. Muistan, että minulla oli jo parikymppisenä uskottavuusongelmia työhaastatteluissa. Asiathan eivät ole sittemmin helpottaneet. No, ehkäpä joku työnantajakandidaatti ilmaantuu blogin kautta tai jotain. Kyllähän täällä käy lukijoita mielenkiintoisista paikoista…

6. Olemattomien töiden, puolivalmiiden artikkelien, yhteiskunnan mädännäisyyden ja muun vakiostressin lisäksi olen syvästi huolissani siitä tuleeko V 2009:stä kolmatta kautta. Kakkoskausi päättyi cliffhangeriin. Mikä tuotantoyhtiöitä nykyään vaivaa? Jotain ihme Lostia tehdään sata kautta, mutta sarjoja joissa on kaikki klassikkoelementit (dinosaurusmaisia liskoja, avaruusaluksia, erikoistehosteita, alienien invaasio JA räjähdyksiä) ja vielä hyvät soundtrackit jätetään roikkumaan ja peruutellaan ihan miten sattuu.

7. Minusta on ihan selkeästi tullut vanhentuessani tunteikkaampi. Tai ainakin ilmaisen tunteitani enemmän. Luulen, että muutos on tapahtunut perusturvallisuustilanteen parannuttua. Ehkä sekin vaikuttaa, että olen lakannut stressaamasta siitä mitä ihmiset minusta mahtavat ajatella huomattuani että tekemisilläni ja tekemättä jättämisilläni on sen kanssa vain vähän tekemistä. Tai siitä että filosofian harjoittaminen on niin tunneintensiivistä puuhaa.

Kohta koittaa taas se aika jolloin koko kylä peittyy valkoiseen ja vaaleanpunaiseen hedelmäpuiden puhjetessa kukkaan. Puiden seassa kuljeskeleva huomaa, että ilman täyttää tauoton vieno surina ahkerien mehiläisten ja kimalaisten painaessa pitkää päivää. Koska nykyään ei ole muodikasta sanoa syövänsä melko tavallista ruokaa, ruokafilosofiaani voisi kai kuvata agraariseksi. Mietimme alituiseen, mitä pienen maatilkkumme voisi vielä pistää tuottamaan. Kuluneen talven aikana aloimme vakavasti keskustella siitä, pitäisikö hyötyeläinten pito aloittaakin mehiläisistä. Mehiläispesä tuottaisi hunajaa ruuanlaittoa varten, mehiläisvahaa kotitekoisen kosmetiikan ja kynttilöiden raaka-aineeksi, ja lisäksi mehiläispesä tiettävästi lisää lähistöllään olevien hedelmäpuiden satoisuutta jopa 25%. Järjellä ajatellen voisi toki epäillä, että kahden hengen perhe jolla on lähes sata tuottavaa hedelmäpuuta ei ihan välttämättä kaipaisi moista boostausta. Mutta toisaalta, virkkalalaistuneella järjellä voimme vain ihmetellä, miksei kukaan naapurikaan ole tullut maininneeksi näin erinomaista ideaa.

Mehiläisten määrä maailmanlaajuisesti on vähentynyt, ja se on ongelma sillä monet ravinto- ja luonnonkasvit ovat riippuvaisia mehiläispölytyksestä. Jopa kolmasosa maailman ruokatuotannosta on riippuvainen mehiläisistä. Suomessa monet mehiläishoitajat alkavat olla jo iäkkäitä. Mehiläisten tarhaaminen ei ole hyväksi vain makeannälkäisille tarhaajille, vaan myös hyvä teko mehiläisille ja niistä riippuvaisille kasveille (eräiden vegaanien väite mehiläistarhauksen epäeettisyydestä onkin siis ekologiselta kannalta katsottuna tukevaa puppua). Kirjallisuudesta opin, että nykyään mehiläishoidossakin lempeät ja luonnonmukaiset menetelmät ovat suosiossa- vaikka tietysti mehiläisiä pitää tarpeen vaatiessa esimerkiksi lääkitä. Mehiläispesän varovainen käsittely ja mehiläisten turhan häirinnän välttäminen ovat itsestäänselvyyksiä, sillä vaikka mehiläiset ovat yleisesti ottaen hyvin säyseitä otuksia, pesää puolustaessaan ne voivat hyökätä. Se mehiläishoitajan avaruuspukukaan ei ole kovin hyvä suoja pistoja vastaan, vaan lähinnä estää mehiläisiä ryömimästä vaatteisiin ja rauhoittaa värillään. Vain kasvot ja kädet ovat vähän paremmin suojatut. Hunajankeruuvaihe ajoittuu heinäkuuhun jolloin pesän väkiluku alkaa luonnollisestikin laskea. Kun hunaja on kerätty, mehiläisille annetaan sokeriliuosta jonka avulla ne voivat valmistautua talvehtimiseen.

Itse olen allergioihin taipuvainen, joten ensimmäinen askel teorian pänttäämisen lisäksi on selvittää, olenko allerginen mehiläisen pistoille (jos allergiaa ei ole, mehiläisen myrkky on peräti terveellistä ihmiselle). Todennäköisyys sille että mehiläisen pisto aiheuttaisi vakavan allergisen reaktion on onneksi vain yksi 10 000:sta , joten olen toiveikas. Jos kaikki menee hyvin, tämän kesän aikana aiomme myös ehtiä tutustumiskäynnille lähistön mehiläistarhalle, aloittaa tarvikkeiden hankkimisen ja päättää mihin pesät sijoitamme. Ensi talven aikana hankittaisiin sitten pesät, koottaisiin niiden sisälle tulevat kehät joihin mehiläiset rakentavat kennostoaan, ja kevään tullen käytäisiin hakemassa ensimmäiset asukkaat. Tällä suunnitelmalla alkuinvestoinnit jakautuvat pitemmälle ajalle, ja ennen kaikkea ehdimme omaksua kaiken tarpeellisen tiedon.

Tsek: Meidän mehiläisemme tulevat olemaan maalaispörriäisiä, mutta Uudessa Mustassa oli viime vuonna juttua kaupunkimehiläisten hoidosta.

Pohdiskelin edellistä postausta ja sen kommentteja vähän lisää ja ymmärsin, että kaikkein eniten minua esimerkiksi Suuressa Lihansyöntikeskustelussa ihmetyttää, mistä se kaikki vihaisuus tulee lihansyönnin vastustajien puolelle. Jos lähdemme siitä –ainakin omalla kohdallani jo aivan perusteellisesti tutkitusta ja testatusta oletuksesta- että etiikka on hyvän elämän tiedettä ja järkevintä mahdollista toimintaa johon pyrkiminen näkyy monilla myönteisillä tavoilla harjoittajansa elämässä, meillä on syytä ihmetellä. Miksi ne jotka puhuvat eettisyydestä kovimmalla äänellä ovat vihaisia, ylimielisiä ja ilkeitä? Yleinen selitys on, että havaittu vääryys toki suututtaa hyveellistä mieltä, mutta minusta tämä selitys ontuu. Suuttuminen on tunnetila, mutta nyt puhutaan käyttäytymisestä. Tunteilleen ei mahda mitään, mutta hyve vaatii että ihminen kanavoi tunteensa jotenkin rakentavasti. Ylimielisyys, moralisointi ja toisin ajattelevien lyttyyn haukkuminen taas ovat valovuosien päässä rakentavasta. Minullakin on runsaasti omakohtaista kokemusta siitä miltä tuntuvat voimaton kiukku, ahdistus, maailmantuska, turhautuminen ja vanha kunnon epäonnistuminen. Etiikan asiantuntijalle nämä tuntemukset ovat arkikauraa. Ja niinpä tiedän, että ne ovat ohimeneviä ja enimmäkseen hillittäviä ja hallittavia. Joten, rohkenen väittää että jos pahaolo on muodostunut kestäväksi asenteeksi, jotakin on mennyt pahasti pieleen.

Miettikääpä tätä lausetta hetki: ”eettisyydessä on järkeä”. Pyöritelkää sitä mielessänne. Asetelkaa se taustaoletuksen paikalle. Ottakaa sitten seuraava askel: jos minun edustamani kanta on todella paras, sen erinomaisuus voi puhua omasta puolestaan jos sille vain antaa tilaisuuden. Minun ei tarvitse syyllistää, pelotella, haukkua tai yrittää pakottaa ketään mihinkään. Minun tarvitsee vain asettaa vaihtoehtoni tarjolle ja sanoa: katsokaa! Arvostelkaa itse! Ja ne joiden mieli on avoin, tulevat kyllä katsomaan ja harkitsevat. Kaikki eivät tietenkään tule. He eivät ole siihen valmiita. Mutta hekin saattavat huomata että tällä suunnalla on meneillään jotakin. Että tuo ihminen näyttää rauhalliselta, onnelliselta, vapaalta.

Mutta entä jos minulla on todella tärkeää ja kiireellistä sanottavaa, mutta minua ei kuunnella? Esitän vastakysymyksen: onko nyt aivan varmaa, että ongelma on siinä että en sanonut asiaani tarpeeksi selkeästi ja painokkaasti? Onko varmaa että volyymin lisääminen kunnes huudan ja poljen jalkaa on se keino jolla paitsi herätän huomiota, myös saavutan päämääräni? Sillä eihän meille hyvään pyrkiville ihmisille riitä pelkästään se että saamme toiset taivutettua vastentahtoisesti tekemään niin kuin haluamme. Haluamme että ihmiset ovat samaa mieltä kanssamme siksi että itse ymmärtävät asioita huolellisesti harkittuaan, että tämä on hyvä, ja näin on oikein. Siinä sivussa voimme jopa haluta, että siinä (tietysti hyvin epätodennäköisessä) tapauksessa että olisimmekin erehtyneet tai toimineet väärin, haluaisimme saada tiedon asiasta jotta voisimme parantaa omia tapojamme. Sitä tietoa taas ei voi toimittaa meille sellainen joka nielee purematta kaiken mitä suusta päästämme. Ja tässä se vitsi piileekin: pakolla ja virheargumenteilla kuten painostamisella on joskus mahdollista saada ihmiset mekaanisesti tottelemaan. Mutta koskaan heitä ei voi saada harkitsemaan ja tulemaan sellaisiksi ihmisiksi joiden tuesta meillä olisi todellista syytä ylpeyteen: fiksuiksi ja vapaiksi ihmisiksi jotka ovat harkinneet itse.

Äänenvoimakkuuden puute on nimittäin vain yksi mahdollinen diagnoosi sille miksi mitään ei tapahdu ja kukaan ei järkevöidy. Voi olla, että ihmiset tarvitsevat yksinkertaisesti enemmän aikaa. Olen huomannut, että mitä tärkeämpi joku asia itselle on, sitä kovemmin kärsivällisyyttä koetellaan kun asiat eivät lutviudu Heti Paikalla –ja sitä parempi syy on olettaa, että arvostelukykyni ei ehkä niillä kohden ole kovin objektiivinen. Ehkä he haluavat vielä lisätodisteita. Voi olla, että se mikä meidän mielestämme olisi hyvä ei olekaan heidän elämänsä kontekstissa hyvä (emmehän ole oraakkeleita emmekä edes ihmisiä joille kaikkien on velvollisuus avautua ja selitellä syitään toimia niin kuin toimivat). Esimerkiksi ympäristöeetikko voi tällöin lohduttautua sillä, että vaikka joku ei ottaisikaan omakseen juuri niitä asioita jotka ovat minulle tärkeitä, he voivat tehdä paljon hyvää toisaalla. Jos näin on, todennäköisesti he eivät tule raportoimaan asiasta.

Mistä pitäisi puhua? Ilosta ja rakkaudesta. Kenelle? Ei pahoille, hairahtuneille ihmisille jotka tiedostavien on palautettava kurin ja järjen alamaisuuteen vaan onnen etsijöille jotka ovat kenties vain unohtaneet, miltä tuntuu rauha, miltä maistuu kunnon ruoka kuinka hyvä on elää vapaana kulutuksen ja raadannan noidankehästä. Jos uskomme että hyvyys on todella riittävän vahva muuttamaan maailman jos vain annamme sille tilaisuuden, miksi sorrumme ”jos ei hyvällä, niin pahallakin kannattaa yrittää”-ajatteluun? Miksi ajattelemme että tarkoitus pyhittää keinot silloin kun se on minulle sopivaa, mutta kritisoimme reippaasti muita jos he sortuvat samanlaiseen ajatteluun tavoitellessaan sellaisia päämääriä joista emme pidä? Jos joku ei muuta tapojaan niin kuin me tahdomme, miksi mietimme mieluummin hänen pahuuttaan kuin kysymme, josko se olikin oma ylpeytemme joka koki kolauksen? Miksi silloin ajattelemme, että emme sanoneet sanottavaamme tarpeeksi painokkaasti emmekä että tämä ihminen tarvitsee ehkä vain aikaa, tai ehkä hän haluaa havainnoida vielä lisää hyvää esimerkkiämme? Entä miksi ympäristökeskustelussa puhutaan niin vähän siitä kaikesta mikä inspiroi Schweitzeriä, Thoreau'ta, Leopoldia, Naessia: kauneudesta ja hauraudesta, villistä ja hiljaisesta, ystävyydestä ja siitä missä ihmiselläkin olisi hyvä olla?

Filosofi Baruch Spinozan mukaan ”kaikki mikä tuottaa iloa on hyvää, ja ilo, silloin kun se on sopusoinnussa järjen kanssa, on hyveen alku.” On selvää, että Spinozalle ilo on jotakin suurempaa kuin mielihyvä. Hän selvittääkin etiikassaan, että ilo liittyy olemisen täydellistymiseen. Minusta ympäristökeskustelussa olisi käyttöä Spinozalle. Jos ympäristöetiikka on hyvän elämän tiedettä, kannattaisi ehkä puhua siitä ilosta ja hyvästä elämästä? Onko iloton puhe kieltäymyksistä, pakoista ja syyllisyydestä minkäännäköistä etiikkaa ollenkaan? Onko ympäristötiedostavalla ihmisellä mitään syytä kuvitella että hän on moraalisesti edistyneempi kuin ne joita hän yrittää ylhäältä päin valistaa? Ehkäpä hän on oivaltanut ympäristösuhteesta jotakin mikä ihmisen on hyvä ymmärtää. Silti veikkaan, että jos ottaisin filosofisen täikampani ja tulisin tarkistamaan, löytäisin kyllä muita vakavia puutteita hänen luonteestaan. Etiikka ei ole pohjimmiltaan suorituslaji jossa edistyneisyyttä voitaisiin luotettavasti mitata näkyvien tekojen ja tekemättä jättämisten kautta. Spinoza on mielestäni oikeilla jäljillä kuvatessaan inhimillistä hyvyyttä mielen tilana jossa järki ja ilo ovat löytäneet toisensa. Se voi ilmentyä monilla tavoilla, ja kaikissa meissä se ilmenee epätäydellisesti. Kantilaisesti voisikin todeta, että todellista hyvää on vain hyvä tahto. Voiko kaipaus hyvään koskaan ilmetä vihana, armottomuutena ja haluna pakottaa muut tekemään oikein?

Keskustelu lihansyönnin moraalisesta oikeutuksesta on taas julkisuudessa lämmennyt siihen pisteeseen, että tunnen tarvetta kaivaa esiin pari ajatusta joista olen jo hiukan aikaisemminkin kirjoittanut.

Minä en pidä siitä tavasta jolla keskustelua julkisesti käydään. Miksi julkisuuden moraalikeskusteluista tulee melkein itsestään kilpahaukkujaisia? Lihansyönnin vastustajat haukkuvat lihansyöjät natseiksi ja suuriksi pahantekijöiksi. Tähän lihansyöjät vastaavat siilipuolustuksella ja haukkumalla lihansyönnin vastustajat kaikilla soveltuvilla nimityksillä. Onko tämä jonkun mielestä jollakin tapaa rakentavaa? Kuvitteleeko joku keskusteluun osallistuvista ihan oikeasti että syyllistäminen ja sättiminen ovat hyviä tapoja herättää muissa halua tapojensa parantamiseen? Onko tarkoitus yhtäkkiä ruvennutkin pyhittämään keinot? Vai onko kyse vain siitä että ihmisillä on taas kerran paha olo ja halu kontrolloida muita?

Mietin, että jos pyytäisin, niin saisinko vaikka teistä Lukijoista seuraa kolmanteen puolueeseen. Siihen joka istuu ääripäiden välissä (ja johon siten pääsee, löytyi lautaselta mitä tahansa) ja on perinteisesti vaarassa saada niskaansa kaikkien vihat. (Saaran Soveltavan Etiikan Sääntö numero 5: Kun alat pohtia vakavasti etiikan kysymyksiä, pyri ensimmäiseksi luomaan rauhallinen ja rakentava ilmapiiri jossa jokainen voi tuoda näkökantansa esiin vapaasti.) (Saaran Soveltavan Etiikan Sääntö numero 6: Virheargumentteihin ja tunteenpurkauksiin turvaudutaan yleensä sitten kun argumentit ovat vähissä. Jos et kykene argumentoimaan aiheesta rauhallisesti, sulje suusi ja mene etsimään muuta tekemistä.) Minun puolueeseeni pääsee jokainen, joka tiedostaa että syömiseen liittyy tärkeitä eettisiä kysymyksiä ja on ehkä jo ehtinyt omassa elämässään ratkomaan niitä jollakin itselleen sopivalla tavalla. Luonteen lujuutta tai suurten paheiden puutetta ei vaadita. Minun puolueessani kaikenlainen väärin syövien sättiminen on yksiselitteisesti kielletty. (Saaran Soveltavan Etiikan Sääntö numero 4: Yleisellä tasolla asioita voi arvostella, sen sijaan yksittäisten ihmisten tapojen sättiminen aiheuttaa lähes aina enemmän harmia kuin hyötyä. Älä tee sitä. Ja muista että väärin toimivatkaan eivät yleensä toimi väärin silkkaa pahuuttaan. Lähesty oikeita ihmisiä aina myönteisesti ja lempeästi. Jos se ei mielestäsi ole mahdollista tässä tilanteessa, hiljaa oleminen voi olla tosi hyvä vaihtoehto). Istuisimme siis omenapuun alla miettimässä rakentavia ratkaisuja joita olisi niin monta, että jokainen tavis voisi löytää niiden joukosta jonkun omaan elämäänsä sopivan hyvän idean. Kattaisimme omenapuun alle pöydän, joka notkuisi ruokaa joka näyttää enimmäkseen tavalliselta, ja jonka mahdolliset eettiset erinomaisuudet paljastuvat vasta sitten kun Tavis on todennut ruuan olevan täyttävää ja hyvää. Jos joku ohikulkija tulisi tiedustelemaan varovaisesti vinkkejä parempaan elämään, emme suinkaan hukuttaisi häntä ahdistavan ja syyllistävän tiedon tulvaan. Sen sijaan tarjoaisimme hänelle maistiaisia vastaleivotusta kotileivästä vasta nostettujen retiisien kera. ”Eikö olekin hyvää?” kysyisimme. ”Ja aivan nopeaa ja helppoa tehdä.” Minun puolueessani ei kohkattaisi korkeista ihanteista vaan mietittäisiin, miten tekisimme eettisistä vaihdoista niin helppoja ja miellyttäviä että ne kelpaisivat taviksillekin. Jokainen kettutyttöherätyksen saanut osaa kyllä kohkata ja moralisoida, mutta näyttää siltä että eettisyyden tekemisessä helpoksi tarvitaan ammattifilosofeja.

Jos joku tulisi ja sanoisi, ettei voi luopua lihan syömisestä, emme alkaisi keskustelemaan hänen paheistaan vaan sanoisimme, ettei luopuminen suinkaan ole tarpeen (Saaran Soveltavan Etiikan Sääntö Nr.1: Jos se ei ole realistista, sitä on turha on vaatia. Paras eettinen neuvo ei ole ylevin neuvo vaan se jonka toteuttaminen ei ole neuvon saajalle liian vaikeaa. Esimerkiksi, jos neuvon toteuttaminen vaatii sellaista itsekuria jota neuvon saajalla ei ole, saaja ei ole surkimus vaan neuvo on huono.) Sen sijaan kysyisimme lempeällä äänellä: ”Haluaisitko maistaa näitä nokkoslettuja? Ja tämä yrttimunakas, luuletko että voisit yhdellä aterialla viikossa syödä jotakin näin hyvää? Tai luuletko, että voisit vaihtaa sen naudanpihvin sellaisiin liharuokiin joiden lihapitoisuus on kohtuullinen ja joissa voidaan hyödyntää halvempia ruhonosia?” Tekisimme selväksi, ettei paras elämänsä kohtuullistaja suinkaan ole se joka tekee radikaaleimmat muutokset vaan se jonka muutokset jäävät pysyviksi. Emme latistaisi niitä jotka ovat onnistuneet pienissä asioissa muistuttamalla että pienet teot ovat täysin riittämättömiä, vaan jatkaisimme vaikka hammasta purren myönteistä puhetta. Erinomainen ei ole se joka piiskaa itseään tarmokkaimmin vaan se joka onnistuu parantamaan luonnettaan. Eikä kehitystä suinkaan ole se jos luopuu vaikkapa lihansyönnistä mutta saa tilalle moralisoinnin paheen. Mitä hyötyä ympäristöllekään on siitä, jos minä syön erinomaisesti mutta samalla ankaruudellani karkoitan viisikin ihmistä pois pohtimasta eettisiä vaihtoehtoja? (Saaran Soveltavan Etiikan Sääntö Nr.2: Tässä touhussa on kyse muustakin kuin Minun asiantuntemuksestani tai moraalisesta erinomaisuudestani. Esimerkiksi siitä maailman pelastamisesta. Hyvän esimerkin näyttämisessä ei siten ole kyse oman erinomaisuuteni esittelemisestä, vaan usein on parempi käyttää energiansa realistisen vaihtoehdon kuin teoriassa parhaan vaihtoehdon esittelemiseen).

Lopuksi haluaisin muistuttaa Saaran Etiikan Kultaisesta Säännöstä: ”Pidä suusi kiinni, kunnes olet kuunnellut ja ymmärtänyt sitä jota tahdot neuvoa.” Silloin kun on kiire tuoda esiin sitä mikä on Oikein ja miten väärässä Muut ovat, kuunteleminen on se mikä ensiksi unohtuu. Seurauksia voimme katsella vaikka lihansyöntikeskustelun nykytilasta, joka on kaikkea muuta kuin rakentavassa ja ratkaisuja etsivässä vaiheessa. Kuunteluhaluttomuuteen on syynsä. Jos kuuntelisimme, saisimme ehkä selville ettei vastapuoli ole Pahis jota vastaan hyökkääminen on hyvä teko, vaan tavallinen ihminen joka yrittää jo pyrkiä hyvään parhaansa mukaan. Saisimme ehkä selville, ettei rakastamamme loistoidea ole alkuunkaan realistinen tämän ihmisen tai ihmisryhmän elämässä. Saisimme selville, että joku voi olla hyvä, ajatteleva ihminen siitä huolimatta että on jostakin tärkeästä asiasta kanssamme eri mieltä- ja että meidän siksi pitäisikin käyttäytyä kunnioittavasti tätä ihmistä kohtaan (naama punaisena huutaminen kunnioittavasti on temppu joka ainakaan minulta ei vielä ole onnistunut). Jos haluamme oikeasti parantaa maailmaa, olemme motivoituneet olemaan intellektuaalisesti sen verran nöyriä että kykenemme kuuntelemaan ja yrittämään tulkita toisen sanomiset mahdollisimman hyväntahtoisesti. Jos emme oikein tahdo kuunnella, parasta olisi keskeyttää ristiretki siksi kunnes selvitämme, mistä haluttomuus johtuu ja kannattaisiko sille tehdä jotakin.