Pasifismi ja suomalaisuus

”Tottakai sodat oli tarpeellisia, eihän muuten olis mitään tullut. Armeijaa tarvitaan aina. Armeija kuuluu jokaiselle miehelle.”
-sotaveteraani Martti Joenpelto-
”Sota tuntui mahdottomalta. Kuitenkin se oli välttämätön. Me oltais ilman sitä samassa asemassa kuin Baltian maat. Armeija on tarpeellinen vieläkin. On outoa, että toiset voivat kieltäytyä.”
-sotaveteraani Kaino Laakso-
”Talvisota oli välttämätön. Oli hyvä, että kaikki oli yksimielisiä. Jatkosodan välttämättömyydestä on epäilyksiä. Pitikö mennä yli rajan. Armeijaa tarvitaan nytkin. Suomi ilman armeijaa on kuin mies ilman housuja.”
-sotaveteraani Väinö Rantanen-
haastattelija: Reino Korpijaakko, v.1983, kirjassa Pentti Eertamo: Lohjalaista vapautta turvaamassa 1939-1945

Suomessa asevelvollisuus ja talvisotamyytti ovat ajaneet pasifismin marginaaliin. Suomessa pasifisti ei ole vain utopisti vaan saa helposti myös vastuuttoman isänmaan vihollisen leiman. Leima ei ole ainoastaan sosiaalinen, vaan toisinaan hyvinkin konkreettinen. Tiedän totaalikieltäytyjän, joka päätyi kärsimään tuomiotaan Suomenlinnan avovankilaan- samaan selliin murhaajan kanssa. Hän tuskin on ainoa laatuaan. Se on valtiomme mielestä oikeutta. 


Armeijan sijasta siviilipalveluksen tai vielä äärimmäisemmän totaalikieltäytymisen valitseminen onkin monelle käytännössä kohtuuton vaatimus ympäristön paineiden takia, ja työelämässä arvostetaan yhä upseerikoulutuksen suorittamista. Vielä syvemmälle ulottuu asevelvollisuuteen suomalaisessa yhteiskunnassa liitetty voimakas arvolataus. Asevelvollisuuden suorittava on velvollisuudentuntoinen ja rohkea. Hän on ihminen joka ymmärtää että on olemassa omaa hyvinvointia suurempia hyviä ja vastuuntuntoinen tosi mies, joka on valmis suojelemaan heikompiaan. Kulttuurissamme nämä erinomaisuudet liittyvät tiivistyvät erityisesti asevelvollisuuskysymykseen siten että vastapuoleksi nousee aseista kieltäytyjä. Aseista kieltäytyvä ei ole vain ihminen joka ei tahdo tappaa toisia ihmisiä, vaan rauhantahtoisuuden motiiveiksi nähdään helposti pelkuruus, itsekkyys ja vastuuttomuus. Sivari halveksuu sotiemme veteraaneja eikä arvosta sitä että saa elää vapaassa maassa. Pasifismi ei ole vain idealismia vaan pahimman luokan haihattelua jolla voi olla tosipaikan tullen hirveät seuraukset koko yhteiskunnalle. Kun pasifismi on näin stigmatisoitu, vaaditaan aikamoista rohkeutta siihen että aihetta uskaltaisi lähestyä edes kaasunaamarissa ja suojakäsineissä. Koska pasifismi on synonyymi kelvottomuudelle, ainoa varteenotettava ajattelutapa on sodan hyväksyminen. Sitä ei tarvitse selitellä eikä asenteen kulttuurista ja yhteiskunnallista hintaa tarvitse kysellä. Vaihtoehtojen aika on ohi ennen kuin se ehti alkaakaan.

Elämme maassa jossa tietynlainen väkivalta ja valmius sen käyttämiseen on korkein hyve, ja sen seurauksena maassa jossa sen joka tahtoo puhua rauhan puolesta on opittava ymmärtämään myös sotaa ja sitä, miten hyvään pyrkivät kunnon ihmiset voivat hyväksyä sen. Vielä tänäkin päivänä Suomessa ajatellaan laajasti, että oma lähihistoriamme todistaa sen että joskus sota on hyväksyttävä. Tämä ei kuitenkaan ole jumalallinen totuus vaan väittämä, ja ensimmäinen askel kohti rauhaa on ryhtyä tutkimaan sitä kriittisesti ja avoimella mielellä. Se että pasifismi nähdään maassa radikaalina aatteena voi kertoa enemmän kulttuuristamme kuin pasifismista.

Se että ihminen on käynyt armeijan, ei näissä olosuhteissa kerro hänen pasifistipotentiaalistaan paljoakaan. Tahto rauhaan on eri asia kuin voima toimia ihanteellisimmalla mahdollisella tavalla vaikeissa olosuhteissa. Pasifismi ei eroa muista sitoumuksista mitenkään sen suhteen että suurista sanoista huolimatta sitoutunutkin ihminen voi todellisuudessa pitää huolta ainoastaan tästä hetkestä. Emme voi varmasti tietää, kykenemmekö jokaisessa kuviteltavassa tilanteessa toimimaan ihanteiden mukaisesti, voimme vain yrittää parasta ja toivoa että se riittää. Eikä kukaan voi vaatia enempää. Siihen voi kuitenkin luottaa että sitoutuminen pakottaa luovuuteen. Aito sitoutuminen pasifismiin tarkoittaa sitä että pohtiessani jonkin konfliktin ratkaisuvaihtoehtoja, väkivalta ei ole harkinnanarvoisten vaihtoehtojen joukossa, vaan ennen siihen turvautumista olen valmis käymään läpi kaikki muut vaihtoehdot- paitsi tietysti siinä tapauksessa että järki jättää ja itsehillintä pettää totaalisesti. Sekin on toki mahdollista, mutta lähtökohtaisesti minusta ei pidä jättää asioita yrittämättä pessimistisen katsannon perusteella vaan lähteä siitä että mahdollisuus itsehillinnän pettämiseen on sittenkin pienenpuoleinen ja jos valitsen hyvän tavoittelemisen, todennäköisesti myös pystyn tavoittelemaan sitä.


Pasifistinen katsomus ei myöskään tarkoita, että ihmisen tai kansakunnan pitäisi olla kynnysmatto jonka tulee antaa kerkeästi kaikessa periksi. Pasifistilla on oikeus- ja jopa velvollisuuskin ilmaista mielipiteensä niin hyvin kuin osaa. Pasifisti voi väitellä, eikä hänen tarvitse suvaita suvaitsemattomuutta. Jos sopua ei saavuteta, pasifistilla on muitakin vaihtoehtoja kuin alistuminen. Myös väistäminen, paikalta poistuminen, eriävän mielipiteen kirjaaminen, lakkoon ryhtyminen ja kaikki väkivallattoman vastarinnan keinot ovat tilanteesta riippuen mahdollisia vaihtoehtoja. Monien pasifistien mukaan (näihin lasken itseni) väkivallan käyttäminen puolustuskyvyttömien suojaamiseksi välittömältä uhalta on moraalisesti hyväksyttävää, ja harva pasifisti tuomitsee ankarasti myöskään sitä joka ei kykene olemaan puolustamatta itseään, jos joku käy kimppuun. Argumentit äärimmäisten tilanteiden perusteella eivät koskaan kelpaa hyvin puhuttaessa arjesta ja normaalioloista. Samoin, suurimmat ongelmat joihin pasifismi puuttuu eivät liity ääritilanteisiin vaan arkiseen väkivaltaan ja väkivaltamyönteisiin ratkaisuihin joita tehdään tilanteissa joissa vaara on kaikkea muuta kuin välitön ja yksiselitteinen. Miksi paras pasifisti olisi kaikkein vaativin, inhimillisyyttä ymmärtämättömin ja todellisuudesta irrallisin pasifisti? Eikö tämä ajattelutapa ole niiden kehittämä jotka haluavat teilata pasifismin liioittelun keinon, jotta heidän ei tarvitsisi ottaa vakavasti mitään minkä pasifistit sanovat?

Amishien meidung eli yhteisön ulkopuolelle sulkeminen on esimerkki rauhanomaisesta keinosta jota pasifistinen yhteisö voi ääritilanteessa käyttää normeja rikkonutta yksilöä vastaan. Rauhallisen yhteiselon ainoa vaihtoehto ei ole sotatila vaan sopimukseton tila, jossa todetaan että erimielisyys on sovittamatonta. Jos ei voi elää sovussa yhdessä, voi myös elää erillään. Pelkkä erimielisyys ei ole rikkomus pasifistista katsomusta vastaan, vaan pasifismi on jo määritelmällisesti näkemys siitä miten ihmisten ja yhteiskuntien tulisi pyrkiä käsittelemään konfliktinsa. Valtiotasolla pasifismi voisi noin alkajaisiksi tarkoittaa sitä että sodasta puhuttaessa aletaan puhua sankaruuden ja uhrautumisen lisäksi myös kärsimyksestä, traumoista ja tuhosta- sodan todellisesta hinnasta, samoin kuin niistä syistä joiden vuoksi sotia tarvitaan. On laskettu, että Irakin sota on maksanut Yhdysvalloille saman verran kuin miehitetty lento Marsiin. Mitä ihmisyydestä kertoo se että sotimiseen on varaa, mutta rauhanomaisesta tieteellisestä tutkimuksesta puhuttaessa kirstun pohja tulee äkkiä vastaan?

On parempi puhua rauhan puolesta silloin kun se on helppoa, täällä hiljaisessa kylässä rauhallisena aikana, kuin vaieta aiheesta kokonaan. Konflikti- tai sotatilanteessa kaikilla on vaikeaa, eikä aseisiin tarttumisesta kieltäytyminen pelasta ihmistä hengenvaaralta. Toisaalta, se että esimerkiksi minä en ole ikinä joutunut nakkikioskilla tappeluun ei kerro erinomaisuudestani välttämättä yhtään mitään- yhtä hyvin se voi kertoa siitä että minulla on ollut niin hyvä onni ettei kukaan ole koskaan tullut aukomaan minulle päätään snagarijonossa. Hyvä pasifisti ei olekaan se joka tuomitsee ponnekkaimmin hairahtuneita, vaan se joka levittää parhaiten käsitystä siitä että rauha on mahdollinen päämäärä jota jokaisen kannattaa tavoitella mahdollisuuksiensa rajoissa. Lisäksi tilanteessa jossa kehottaminen totaalikieltäytymiseen on kehottamista rikokseen, olisi asevastaisuuden sijasta ehkä tärkeämpää argumentoida sen puolesta että pasifismi on ylipäätään moraalisesti kiitettävä ja järkevyyden rajoihin mahtuva ajattelutapa. Väkivaltamyönteisyys on vaihtoehto "Suomen kaltaiselle maalle", mutta se ei ole ainoa mahdollinen vaihtoehto.

Se että pasifismi on vielä tänä päivänä Suomessa vähän keskusteltu ja epäsuosittu katsomus, ei myöskään ole hyvä syy olla ryhtymättä pasifistiksi. Itse ajattelen, että maailma ja Suomi tarvitsevat älykästä, sanavalmista ja sitoutunutta pasifismia, sitä kipeämmin mitä nopeammin ihmisen kyky tuhota ja tappaa kasvaa. Se että pasifismi on kulttuurissamme pakotettu marginaaliin ei tarkoita että sen oikea paikka olisi siellä, eikä etenkään sitä että maamme historia on pasifismin jo punninnut ja kelvottomaksi todennut.

Kevättä odottaessa (hamsteripäivitys)

Tänä aamuna maisemaa peitti taas vastasatanut lumi. Missä on kevät? Voi kun tietäisinkin, niin menisin ja hakisin sen tänne. Talvisen maaliskuun aikana ei olla paljon puita leikattu. Ollaankin tehty käsitöitä, lankahamsteriaatteen innoittamana, ja punottu niihin keväisiä ajatuksia.


Photobucket

Tässä on viltti. Ei siitä tullutkaan ihan päiväpeiton kokoista, mutta ei se ehtinyt valmiina kuivua tuntiakaan ennen käyttöön pääsemistä. Päätin oikeiden hamstereiden tapaan punnita aikaansaannokseni. Peitolle painoa tuli komeat 1440 grammaa.

Photobucket

Viltti on varhaisen kevään värinen: lunta vain siellä täällä, ja lumen alta paljastuu kuluneiden vihreiden, ruskeiden ja harmaiden mosaiikki. Lisäksi on kevätpurojen ja sadekuurojen sävyjä, siellä täällä aavistus uutta ruohoa ja kevään ensi kukkia.

Photobucket

Toisen hamsteriprojektin parissa ei montaa tuntia kulunut. Kaksinkertainen Isoveli (jonka olin aikanaan hankkinut Kuuden vaatteen haasteessa vilahdelleeseen liiviin) taipui tällaiseksi keittiön monitoimivälineeksi joka voi olla alunen uunivuoalle tai kahdelle kattilalle, tai pannulappu. Miten tulinkaan toimeen ilman tätä? Painoa tällä on 175 grammaa, mikä heitti minut yli puolentoista kilon rajan.

Photobucket

Tein itselleni syksyllä rinkulahuivin josta jäi yli lankaa juuri sen verran että siitä syntyi vielä pieni, pehmeä kaulahuivi. Mohairsekoitteinen huivi on lämmin, mutta höyhenenkevyt- vain 29 grammaa. Se pääsee Villaa ylle- keräykseen, jossa kerätään lämpimiä pukineita asunnottomille. Olen ajatellut neuloa keräyspakettiin vielä muutakin lämmikettä, mutta sitä ennen on puikoilla aivan toisennäköinen työ...

Photobucket

...nimittäin tämä keväänvihreä tunika jonka väri tosin toistuu kuvassa luvattoman huonosti. Tässä vaiheessa voi vain ihmetellä, miten kilo keväänväristä Tennesseetä on päätynyt ongelmalankojen joukkoon kaapin pohjalle, mutta niin on kuitenkin käynyt. Tämän läpeensä kesäisen työn tikuttelu on tavattoman terapeuttista. Ohje lupaa, että lankaa tähän tulee kulumaan yli 700 grammaa, mikä heittäisi langankulutukseni komeasti yli kahden kilon rajan. Se alkaa jo näkyä minunkin lankavarastossani. Muutenkin mieliala on korkealla. Olen yllättynyt, miten hyödyllisiä ja kivoja juttuja lankakomeron hylätyistä keristä on syntynyt.

Korut eivät ole hamsteritöitä, mutta näytänpä nyt, mitä keväistä olen sillä saralla aikaan saanut.

Photobucket

Tässä kaulakorussa paperimassapalloista on tehty helmiä virkkaamalla.


Photobucket

Tämä lasisydän on sitten vähän perinteisempi koru, joka tunnelmansa puolesta sopii jo alkukesän iloisiin juhliin.

posted under , | 2 Comments

Munkeista, perheonnesta ja vähän rakkaudestakin

Tänään mieleni tekee jatkaa hengellisissä ja rakkaudellisissa tunnelmissa, joskin vähän toiseen sävyyn kuin viimeksi.

Muutama vuosi takaperin vietimme joulun Valamon luostarissa. Siellä tuli mieleeni, millainen ihminen voi valita elämän munkkina tai nunnana. Luostarilupauksen tehdessä ihminen sitoutuu loppuelämäkseen elämään yhteisössä. Yhden aviopuolison sijasta hän lupaa tulla toimeen kokonaisen ihmisjoukon kanssa, eikä hänellä ole sanomista siihen, keitä tähän joukkoon kuuluu. Varmaa on vain se että loppuelämä on todennäköisesti niin pitkä aika, että siinä vaiheessa yhteisö ehtii kokea monennäköisiä muutoksia, kenties niin suuria ettei sitä vuosikymmenten jälkeen tahtoisi samaksi tunnistaa ellei olisi itse elänyt siinä kaikkien vuosien läpi. Yhteisön elämää säätelemässä on kyllä sääntöjä ja tapoja, ja kaipa sen jäsenillä on paljon yhteistäkin. Mutta en jaksa uskoa, että järjestys ja hiljaisuus hävittävät yksilöllisyyden. Päinvastoin- hiljaisuudessa soraäänetkin kuuluvat selkeimmin. Sitä paitsi, vaikka kuuliaisuusveljellä on ennen lupausten tekemistä vuosia aikaa tutustua yhteisöönsä, mikään ei estä sitä että maailman ärsyttävin persoona liittyisi veljestön jatkoksi heti seuraavalla viikolla. Tai entäpä jos luostarissa tehdäänkin suuria ratkaisuja joita ei tahdo millään sulattaa. Jos kuuliaisuus on aikuiselle ihmiselle haaste arkenakin, miten siinä selviytyy sitten jos yhteisö muuttuu aivan muuksi kuin siksi mille tuli lupauksensa annettua. Mitä jos se muuttaa kauas kotiseudultaan, kuten Laatokan Valamo joutui skeemaigumeni Haritonin johdolla tekemään? Mitä jos käy kuten arkkimandriitta Simforianille, joka joutui 1970-luvulla huomaamaan, että oli ainoa luostarissa jäljellä oleva munkki joka kykeni toimittamaan päivittäiset jumalanpalvelukset?

Sitten ymmärsin, että olin lähestynyt asiaa aivan takaperoisesti. Kyse ei ehkä olekaan siitä että luostariin liittyvä ihminen olisi löytänyt yhteisön joka vastaa hänen toiveitaan täydellisesti, vaan siitä että hän on päättänyt että yhteisö kelpaa hänelle, karvoineen ja nahkoineen. Yhteisö on mitä on, ja vuosien varrella se muuttuu, mutta jos sen hyväksyy elämälleen puitteiksi joiden rajoissa etsii hyvää, on onnikin mahdollisuus. Munkiksi ryhtyminen ei sovi ihan joka pojalle, mutta kuitenkin maassamme on tällä hetkellä kymmenisen miestä joilla on vakaa aikomus selviytyä sellaisesta elämästä kunnialla ja järki tallella. Tällaisten mietteiden siementen kanssa jätin taakseni Valamon kuuluisan kuusikujan. Sittemmin olen aina valmiina ihmiskokeilijana kokeillut soveltaa suhtautumista rakkauselämääni.

Vain muutamaa kuukautta vaille kymmenen vuoden yhdessäolon jälkeenkin Puoliso onnistuu vielä välillä yllättämään minut. Olemme välillä eri mieltä asioista, ja joskus hän tekee asioita joita minä en tekisi hänen asemassaan tai ärsyynnyn häneen muuten vain. Olen huomannut, että perheonnenkin sydämeksi käy hyvin sen ymmärtäminen, ettei tällaisilla asioilla ole yleensä suurta merkitystä. Puolison ei tarvitse ansaita rakkauttani millään tavalla. Avioliitto muodostaa elämän puitteet, joiden keskellä yritämme tulla toimeen keskenämme. Mutta olivatpa asiat miten hullusti tahansa, puitteet pysyvät. Ainoa todellinen uhka avioliitollemme on se, että jompikumpi meistä menee ja jättää avioeropaperit. Sitä olemme luvanneet varoa visusti. Muuten, meillä on lupa muuttua, olla typeriä, sortua paheisiin ja heikkouksiin. Täydellisyyttä, tai edes erinomaisuutta ei vaadita. Se onkin hyvä, sillä yhdessä eläessä joutuu puolin ja toisin näkemään niin paljon, että muutaman vuoden mentyä voi heittää kaiken toivon siitä että toisella olisi yhtään todellisuutta ruusuisempi kuva itsestä. Niin siinä on sitten käynyt, että kun tiedän kelpaavani Puolisolle myös huonosti käyttäytyvänä, passattavana raatona tai muuten vain rasittavana ihmisenä, minussa on herännyt halu tehdä parhaani sen eteen että hänen elämänsä olisi mahdollisimman mukavaa. Huonojen puolien esiinnousemista ei voi pidemmän päälle tyystin estää, joten haluan sitten kiinnittää erityistä huomiota siihen että niitä tasapainottavat myös myönteiset kokemukset. Kun olemme päättäneet että yhdessä pysyttely ei ole paras vaihtoehto vaan jonkinlainen pakko, olemme alkaneet tehdä oloamme mahdollisimman mukavaksi. Jos joka tapauksessa istutaan samassa veneessä, tilanteeseen on parasta opetella suhtautumaan myönteisesti, ja toiseksi istuminen on paljon rattoisampaa jos kaveri ei huuda, itke eikä pidä mykkäkoulua. Jos voin jotakin sen eteen tehdä, se kannattaa tehdä.

Yhteiskunnassamme on viime aikoina ehdoteltu, että monenlaiset asiat uhkaavat avioliittoja. Mutta erohakemuksen jättäminen on aina valinta, ja se puolestaan merkitsee aina että toinenkin vaihtoehto olisi ollut olemassa. Edes maailman parhaat syyt hakea eroa eivät tee eron hakemisesta ainoaa vaihtoehtoa. Monet seikat voivat tehdä siitä toki parhaan tai järkevimmän vaihtoehdon, mutta tämäkin tilanne on vielä kaukana pakosta. Vaikka Puoliso saisi päähänsä tehdä mitä, mikään kosminen kausaalivoima ei heitä minua käräjäoikeuteen ja saa kättäni piirtämään allekirjoitusta avioerohakemukseen. Kun yhteiskunnallisessa keskustelussa puhutaan avioliittoja uhkaavista ulkoisista tekijöistä, tulee helposti se kuva että näillä tekijöillä olisi valta pakottaa rakastavaiset erilleen. Ei ole, elleivät ihmiset valitse sitä valtaa antaa. Miksi se valinta näyttää joskus niin kovasti pakolta? Ovatko kaikki hyviltä näyttävät syyt todella hyviä? Minä luulen, että jos avioliittojen uhkakuvia puivissa keskusteluissa mietittäisiin tätäkin, päästäisiin tekemään pitkä harppaus pelottelusta kohti pohdintaa ja ymmärrystä.

Yhtäkkiä sitä huomaa että ailahtelevista ja oudoista tunteista huolimatta rakkauselämästä on tullut tavallaan tavattoman yksinkertaista. Ei ole tarvetta tehdä kattavaa arviota toisen hyvistä ja huonoista puolista tai halujen ja toiveiden yhteensopivuudesta. Ei tarvitse miettiä, tekeekö hän minut nyt onnelliseksi vaiko onnettomaksi, mennäänkö nyt myötä- vaiko vastamäkeä ja onko jonkun vaikean pulman ratkominen edistynyt tyydyttävää vauhtia, hitaasti vaiko näyttääkö siltä että jos jotakin mullistavaa ei tapahdu, tästä väännetään vielä viidentoista vuodenkin päästä. Riittää kun osaa vastata kahteen kysymykseen. Olenko valmis hyväksymään hänet sellaisenaan? Rakastaisinko häntä jostakin ihmeen syystä vaikka hän muuttuisikin? Kyse on täysin oman pään sisäisistä asioista. Se on myönteistä, sillä tulevaisuus on aina hämärän peitossa, eikä toista ihmistä voi pakottamalla ja kontrolloimalla saada järkevöitymään hiukkasenkaan vertaa, jos hän ei itse tahdo. Vain omasta puolestaan päättäminen on mahdollista, ja niinpä uskon että ikuinen onni alkaa siitä hetkestä kun puolisot päättävät kelpaavansa toisilleen. Sellainen asenne ei kuitenkaan käytännössä ole välttämätön edellytys suhteiden synnylle, eivätkä muodollisimmatkaan puutteet siksi perusta sitä kokonaisvaltaista hyväksyntää joka on onnen ainoa mahdollisuus.

Arvelen, että hyvin suuri osa ihmisistä (en millään haluaisi sanoa että ”enemmistö”, vaikka mieli tekee) ei pohjimmiltaan halua kelpuuttaa toista elämänsä puitteiksi ehdoitta ja ilman pientä pränttiä. Jos näin on, ehkäpä tarina elinikäisestä sitoutumisesta on epärealistinen odotus kaikille suhteille. Se on kyllä todellinen mahdollisuus, mutta normaalin kirjo on ehkä toisennäköinen. Onni taas on jokaiselle omannäköisensä. Se ei löydy siitä että havaitsee pystyvänsä elämään ideaalia vaan siitä että on löytänyt siitä omaan elämään sopivan version. Tietysti on hyvä pyrkiä kasvamaan ihmisenä sen verran että kyky kokea onnea matkan varrella hiukan jalostuisi. Mutta se taitaa olla jo toinen tarina toiselle päivälle…

Der Herrgott nimmt, der Herrgott gibt



Älä alistu, paitsi jos herrasi käskee.

Uuh.


Asiallisempaa kommentointia kirkon järjestöjen homofoobiseen Älä alistu-kampanjaan luvassa sinä päivänä jona haen verenpainelääkityksen.

Earth Hour 2011 tulee

Ensi lauantaina, 26.maaliskuuta klo 20.30-21.30 sammuvat valot taas ympäri Suomen Earth Hour-tapahtuman merkeissä.


Itse vietän lauantaipäivän puolueen piirikokouksessa, joten luulen etten illalla jaksa tehdä mitään erityistä. Iltapala kynttilänvalossa, ehkä kävelylenkki ja tähtien katselua, jos sää on mukava. Ainakin nämä ovat ilmastoystävällisiä illanviettovaihtoehtoja!

Earth Hourin tarkoituksena on haastaa ihmiset pohtimaan elämäntapansa ilmastoystävällisyyttä ja viestittää päättäjille, että ilmastonmuutoksen uhkaan tulee suhtautua vakavasti. Samalla se muistuttaa, että pienillä ympäristöteoilla on merkitystä. Kun tarpeeksi moni sammuttaa valot, pimenee koko kylä.

Miten te aiotte viettää Earth Houria?

Alkukevään tajunnanvirtaa

Snip.

Maailman ruuantuotanto kriisiytyy ja ruuan hinta on nousussa. Suomessa tämä pahentaa eriarvoistumista, kolmannessa maailmassa seurauksena on nälänhätiä ja mellakoita.

Snip.

Kallis merkkituote on voitu valmistaa samassa ihmisoikeuksia polkevassa riistotehtaassa kuin merkitön tarjoustuote. Ympäristömerkinnätkin ovat puutteellisia: toiset ovat epäinformatiivisia, useimmat eivät tarkastele tuotetta kokonaisuutena. Ekopuuvillainen vaate on voitu tehdä hikipajassa, ja kierrätysmuovinen kuori on voitu lätkäistä orjatyönä teetetyn laitteen päälle. Jos joku sanoo vakavalla naamalla sanan ”yhteiskuntavastuu”, voisin ehkä alkaa kyynelehtimään.

Naps.

Hyvinvointivaltio on historiaa, ja nykyään yhteiskuntaa pyöritetään yhä enemmän tuhoavan globaalikapitalismin ehdoilla. Kansa on tyytymätöntä epätasa-arvon kasvuun ja hyvinvointivaltion purkamiseen, mutta vaaligallupeissa johtavat Kokoomus ja Perussuomalaiset.

Snip.

Minä olen vain yksi maalaisfilosofi jonka pitää kohta suoriutua keittämään perunoita ja saada abstrakti lähetettyä. Mitä merkitystä pienillä teoillani ja tekemättä jättämisilläni on? Sanat hukkuvat informaatiotulvaan, projektit hautautuvat jonnekin, rauhalliset ja pienet ajatukset tulevat kovaäänisten ja aggressiivisten jyräämiksi. Synkät uutiset pyyhkivät minun ja pienen toivosta kuiskivan viisasten kiveni yli. Täällä minä leikkelen omenapuitani, mutta suuri maailma näyttää muuttuvan joka päivä hullummaksi.

Naps.

Vesiversojen alta on kuoriutunut kaunis omenapuu joka jaksaa kantaa painavat hedelmät ja jonka lehdet kuivuvat nopeasti kesäisen sadekuuron jälkeen, niin kuin on omenapuille terveellistä. Tänä vuonna Virkkalan kevät on myöhässä, eikä puita leikata vielä kuin suurimmilla tarhoilla (tonttien pilkkomisinnon johdosta meidän tarhamme on nykyään suurenpuoleinen). Meillekin tulee vielä totinen kiire, kun lumi vähän vähenee, mutta olemme jo haastavista olosuhteista huolimatta hyvällä alulla. Olemmehan tehneet jo viikon ajan sen minkä voimme.

***

Kun perunat ovat jo tulella, soi ovikello. Virkkalan Kulttuurin Ystävien jäsenmaksulappu kannettiin tänä vuonna käteen asti. Samalla tuoja kertoo että Kässän talolla on kohta viisivuotisjuhlakonsertti ja toivoo että mekin pääsemme paikalle. Tietysti pääsemme.

Tulkitsen nämä merkit siten, ettei maailmankaikkeus tarvitse minusta vieläkään uutta jäsentä Tiedostavien Ja Ahdistuneiden yhdistykseen. Sen sijaan kirjoitan tänäänkin lempiaiheistani: siitä että aina on mahdollisuus tehdä hyvä valinta, siitä että toivoa vielä on, siitä että pienet ja hiljaiset teot rakentavat kaunista maailmaa siinä missä suuren äänen pitäminenkin. Siitä että kannustaminen on vähintään yhtä tärkeää kuin kritisoiminen, ja että hiljaisessa, lempeässä elämässä on toivoa vaikka koko maailmalle.

Paremman maailman vaatteet

”It rejoices my heart that the Plain way is wise to the reality that the wellbeing of humanity is served well by protecting and nurturing the small and the local, the ways that are immediate and earthy, the work of our hands and the lifting of our voices in song. The Plain people have always spoken for the shy and the wild, the wonder of earth and sky, snow and sun, wind and weather, the grain in the fields and the beauty of the woods and the hills.

Plain dress, this clothing that speaks softly to me as I go about my day, has been a reminder to consider the journey of each coin I spend and see that it blesses my community, to listen to the voices behind each product I purchase – are they vibrant with the confidence of a good job done well; apples harvested at just the right time, baked goods made on the premises in the old-fashioned way, textile goods sewed with artistry and imagination? Or are they capable of expressing nothing but the wailing of the dispossessed, the broken, and the downtrodden?”


-Ember, blogissaan Kindred of the Quiet Way (linkki sitaattiin tässä)

Olen viime viikkoina ajatellut yksinkertaista pukeutumista paljon, siitä proosallisesta syystä että olen viettänyt paljon aikaa ompelukoneen ääressä. Olen ommellut mekkoja ja essuja: ruskeita, sinisiä, violetteja, lempeissä väreissä jotka sopivat hiljaiseen elämään ja ehkä kantavat sen mukanaan kiireisiinkin hetkiin. Olen valmistanut vinonauhaa, silittänyt ja leikannut kymmeniä metrejä kangasta. Tätä tehdessäni olen ajatellut muita, tänä päivänä vielä harvalukuisia ihmisiä jotka pukeutuvat samaan tapaan ja kohtaavat samoja haasteita. Heidän joukossaan on amisheja, kveekareita, pakanoita, katolisia ja monia muita. Jotkut elävät yhteisöissä, monet (minun tapaani) eivät arkielämässään tunne ketään toista yksinkertaisesti pukeutuvaa. Joillekin kyse on ohimenevästä vaiheesta, toisille yksinkertaiseen pukeutumiseen siirtyminen on vaatinut monta yritystä. Monilla on vaatekaapissaan normaalimpia vaatteita esimerkiksi työn takia, kaikki oppivat ennemmin tai myöhemmin kehittämään yksinkertaisen pukeutumisen perusajatuksista omaan elämäänsä sopivan version. Kaikki tekevät parhaansa, oppivat kärsivällisyyttä ja sitä miten tullaan toimeen uteliaiden katseiden ja erilaisten väärinkäsitysten kanssa. Minä huomasin, että neljän vuoden jälkeen minulla on vastaus siihen, miksi erottuva yksinkertaisuus on tärkeää.

Päädyin yksinkertaiseen pukeutumiseen, koska se oli (ja on edelleen) eettisin tietämäni tapa pukeutua. Jo alussa aavistelin kuitenkin, että tässäkin touhussa on kuitenkin pohjimmiltaan kysymys muustakin kuin uhrautumisesta ja kieltäymyksestä suuremman hyvän eteen ja vääryyksien vastustamisesta egoahivelevän eksentrisellä tavalla. Nyt minulle on selvinnyt, että kysymys on esimerkiksi vapaudesta. Vaikka yksinkertainen pukeutuminen herättää monenlaisia reaktioita, yksi viesti tuntuu menevän perille jokaiselle: minä en ole Potentiaalinen Heräteostaja joka kannattaisi yrittää houkutella ostamaan mitään mitä en ole etukäteen harkinnut ostavani. En myöskään näytä erityisen varakkaalta, erityisen fiksulta (päätellen niistä reaktioista joita esittäytymiseni avaruusfilosofiksi maalaismekossa on herättänyt) tai uusimmista trendeistä perillä olevalta. Tämä viesti menee perille jopa itselleni: kauppojen houkutukset eivät tepsi, koska näkeehän sen ensi silmäyksellä että ne on tarkoitettu aivan toisenlaisille ihmisille. Yksinkertainen mekko ei tee minusta hyvää ja kohtuullista ihmistä, mutta se on harvinaisen tehokas muistutus siitä millainen ihminen haluaisin olla: vapaa houkutuksista ja halusta kuluttaa enempää kuin kohtuullisesti. Se muistuttaa minua siitä, että se mitä olen yksinkertaisimmassa mahdollisessa pakkauksessa, on hyvä ja riittävää, eikä muillakaan ole lähtökohtaisesti oikeutta tuomita tai kohdella minua huonosti vain koska en suostu pelaamaan ilkeitä konsumeristisia pelejä. Se rakentaa uskoani ihmisyyteen, sillä maalaismekossa kulkeminen edellyttää uskoa siihen että jokaisessa suuressa joukossa on pinnallisten ja ikävien ihmisten lisäksi myös oikeudenmukaisia ja hyväsydämisiä. Ja koska mekkoni ovat omasta mielestäni hyvin sieviä, mielessäni pysyy myös se että vaikka markkinamiehet mitä väittävät, esteettisyyttä voi aivan mainiosti olla olemassa ilman muotigurujen armeijaa, parin kuukauden välein vaihtuvia sesonkeja ja massiivista kaupallista koneistoa.

Yksinkertaisessa pukeutumisessa on kysymys myös tulevaisuudesta. Jos tulevaisuus on valoisa, siellä ihmiset eivät sorra toisiaan ja osaavat erottaa oikeuden vahvemman oikeudesta. Siellä kannetaan enemmän huolta heikommista kuin vahvempien ja menestyvämpien mielistelemisestä. Siellä ihmisen arvoa ei päätellä ulkoasusta vaan hänen hyveellisyydestään, ja siksi jokaisella on myös sosiaalisesti varaa vaatimattomuuteen ja ympäristöä vain vähän rasittavaan kulutukseen. Jos tulevaisuus on valoisa, siellä on enemmän hiljaisuutta ja rauhaa. Siellä on enemmän maatilkkujen viljelemistä ja pullantuoksuisia koteja- enemmän tehtäviä joiden tekijän on syytä pistää essu päälle jo aamulla pukeutuessa ja valita päälleen kamppeet joissa on helppo liikkua, elää ja likaantuakin. En odota, että tämä valoisa tulevaisuus tullaan tiputtamaan postilaatikkooni. Vaan ehkäpä sen koittamista kuitenkin edistää jos pukeudun kuten ihminen, jonka ovella se jo odottaa. Jos yrittäisin elää jo tänään niin kuin paremman maailman asukas eläisi.

Kun vain Godzilla riittää

Kynttilämielenosoituksia. Poliittisia palopuheita. Japanin kriisi on koetellut kovasti jo ennestäänkin nuppineulan pään kokoluokkaa olevaa uskoani suomalaisten järkevyyteen. Toimittajat tivaavat asiantuntijoilta pahimpia mahdollisia kauhuskenaarioita- ja kun eivät saa kuulla haluamaansa (ilmeisesti esimerkiksi säteilytasojen nouseminen Tokiossa sellaisiksi että asukkaita kehotettaisiin pysyttelemään sisätiloissa ei vain jotenkin ole tyydyttävää), raportoivat innoissaan myös vähän vähemmän asiantuntevien tahojen mielipiteitä. On vain yksi asia jota ihmiset haluavat enemmän kuin tietoa, ja se on draama. Median alkemian mukaan ennen pitkää draamasta tulee tietoa.

Hyvän harkinnan ensimmäistä sääntöä ”älä tee tärkeitä päätöksiä suurten tunteiden, etenkään pelon tai kiukun, vallassa” rikotaan näinä päivinä reippaasti. Pitäähän sitä nyt reagoida, sanoi lämpömittari kun kevät koitti. Kuunteleekohan kukaan jos sanon että ihmisillä ja ärsykkeisiin reagoivilla automaateilla pitäisi olla joku ero, nimittäin harkinta. Harkitsematon reagoiminen voi olla normaalia, mutta kaikki mikä on normaalia ei ole hyvästä.

Harkinta sanoisi että ydinvoiman tulevaisuus Suomessa on erityisen huono keskustelunaihe juuri nyt. Kauaskantoisia päätöksiä ei pitäisi tehdä hamstrattu joditablettipurkki toisessa ja lööppilehti toisessa kädessä, vaan ennen dramaattisia tempauksia pitäisi 1) muodostaa perusteltu käsitys siitä mitä todella tapahtui ja miksi, 2) miettiä mitkä ovat realistisia vaihtoehtoja nykymenolle ja mikä on niiden hinta (ei kai ydinvoimavihaa lietsova Greenpeacekaan lisää hiilivoimaa halua?) Tässä nimenomaisessa keskustelussa voisi myös miettiä, mikä on se riskitaso jonka toteutumiseen varautuminen on järkevää. Turvallisuus muistetaan usein vasta silloin kun asiat menevät pahasti pieleen. Muina aikoina se voi hyvin olla firman tai veronmaksajien rahojen tuhlaamista ja elämän turhaa hankaloittamista. Kun määrittelemme sen riskitason jonka toteutumiseen varautuminen on järkevää, otamme myös riskin siitä että asiat menevät pahasti pieleen jos tätä tasoa suurempi, vaikka sitten kuinka epätodennäköinen, riski toteutuu.

Jos taas päätämme, että vain täysi riskittömyys kelpaa, meidän tulisi miettiä, mitä se maksaa. Olemmeko esimerkiksi valmiit alentamaan elintasoamme reilusti energian säästämisen nimissä tilanteessa jossa kaikki mukavuudet ovat tarjolla niille jotka hyväksyvät pienen riskin? Vaikka tällä hetkellä puhutaan ydinvoimasta, täytyy muistaa sekin ettei riskitöntä energiantuotantotapaa vielä ole keksitty. Kysymys on aina siitä, millaisia riskejä olemme valmiit hyväksymään ja mihin hintaan. Kuinka suuren järistyksen varalle japanilaisten olisi pitänyt varautua? Entä pitäisikö avaruusolentojen tai Godzillan hyökkäyksen varalle olla suunnitelma? Omasta puolestani tyydyn toteamaan tässä vaiheessa vain sen, että näin monimutkainen ajattelu on mahdotonta jos on tunteiden vallassa.

Etenkin tavallisten ihmisten pitäisi ennen mielipiteen muodostamista vielä harjoittaa mediakritiikkiä. Miksi julkisuudessa esiintyvät tahot ovat sitä mieltä kuin ovat? Kuka hyötyy pelosta, ja kuka hyötyy mistäkin pelosta? Onko peloille todellisia perusteluita? Miksi luemme niin mielellämme kauhujuttuja, mutta epäilemme asiantuntijoita kun he kertovat perustelujen kera ettei paniikkiin ole Suomessa aihetta. Mistä tämä sisäinen turvattomuus oikein nousee?

Se että tekee kauheasti mieli pelätä, ei ole hyvä syy pelätä. Se että tekee kovasti mieli elämöidä ja kertoa koko maailmalle tunneperäinen mielipiteensä, ei ole hyvä syy tehdä niin. Se että on sisimmässään syvästi vakuuttunut oman mielipiteen oikeellisuudesta, ei ole järkiperuste. Parempi nyrkkisääntö on: mitä dramaattisemmin haluat toimia, sitä tukevampi syy toiminnan takaa pitäisi löytyä. Tämä siis pätee jopa tunneasioihin: en suosittelisi ketään kosimaan kahden viikon vanhaa tuttavuutta vain suurten tunteiden perusteella, enkä myöskään pistämään välejä poikki parhaan ystävän kanssa yhden riidan perusteella, vaikka suututtaisi miten paljon. Eikä esimerkiksi ydinvoimakysymys ole pelkästään tunnekysymys, vaan monimutkainen yhteiskunnallinen kysymys.

On syytä muistaa myös, että maltillisuus ei ole mielipide. Se ei ole esimerkiksi ydinvoimamyönteisyyttä muiden kuin niiden mielestä jotka haluavat ihmisten tekevän harkitsemattomia päätöksiä vastakkaiseen suuntaan. Tarkoitus ei taaskaan pyhitä keinoja: jos ihmiset saadaan tekemään harkitsemattomasti päätös joka on sinänsä hyvä, ei hurraamiseen ole syytä sillä yksittäisen menestyksen hintana on ollut massojen rohkaiseminen huonon harkinnan tiellä. Jos minulla kysytään, pelkoa ei suitsi se että antautuu sen ohjattavaksi. Vain rohkeus voi selättää pelon, ja usein juuri maltillisuus vaatii rohkeutta. Harkinta ei ole vastuusta vetäytymistä, eikä mielipiteestä tee yhtään sen huonompaa se että sen muodostamisessa on kestänyt pitempään. Jos tässä tilanteessa jotakin voisin toivoa, niin toivoisin sitä ettemme keskustelisi ainoastaan siitä mitä mieltä pitäisi olla vaan kiinnittäisimme myös hiukan huomiota siihen millä perusteella jotakin mieltä ollaan, ja miten itse kukin on mielipiteensä muodostanut. Jos haluamme rakentaa tulevaisuutta kestävästi, alkajaisiksi järki ja harkinta on pyrittävä palauttamaan julkiseen tilaan. Oman rakkaan mielipiteen ehtii kyllä ilmaista myöhemminkin, ja ehkä se sitten jopa tulee kuulluksi. Sitten kun kaikki ovat lakanneet huutamasta.

Edit-täti kävi taas lisäämässä lauseen...

Viisautta Dalai Lamalta

Vuosituhannen vaihteessa Dalai Lama julkaisi 18 sääntöä hyvään elämään. Kävijätilastojeni mukaan tänne eksytään usein etsimään elämän tarkoitusta tai ohjeita hyvään elämään, joten ehkäpä pidätte näistä ajatuksista yhtä paljon kuin minäkin...

  1. Huomioi että suuri rakkaus ja suuret saavutukset vaativat suurten riskien ottamista.
  2. Kun häviät, älä häviä oppimaasi läksyä. (Lisäisin tähän, että usein se "läksy" ei aina ole aivan selkeä...)
  3. Kunnioita itseäsi, kunnioita muita, ota vastuu kaikista teoistasi.
  4. Muista että se ettet saa sitä mitä haluat voi joskus olla suuri onni.
  5. Opettele säännöt jotta tiedät, miten, missä ja milloin rikkoa niitä.
  6. Älä anna pienen riidan pilata suurta ystävyyttä.
  7. Kun huomaat tehneesi virheen, ryhdy välittömästi korjaamaan sitä.
  8. Vietä joka päivä aikaa yksin.
  9. Ole avoin muutoksille, mutta pidä kiinni arvoistasi.
  10. Muista että joskus hiljaisuus on paras vastaus.
  11. Elä hyvä, kunniallinen elämä. Sitten kun tulet vanhaksi ja muistelet sitä, voit iloita siitä toisen kerran.
  12. Rakastava ilmapiiri kotona on elämäsi perusta.
  13. Kun sinulla on erimielisyyksiä rakkaidesi kanssa, puhu vain nykyhetkestä. Älä ota esiin menneitä virheitä.
  14. Jaa tietosi. Se on tapa saavuttaa kuolemattomuus.
  15. Ole lempeä maalle.
  16. Käy kerran vuodessa jossakin missä et ole ollut koskaan aikaisemmin.
  17. Muista että paras suhde on sellainen jossa rakkautenne toisianne kohtaan ylittää tarvitsevuutenne.
  18. Arvioi saavutuksiasi sen perusteella mistä olet joutunut luopumaan niiden eteen.

posted under , | 2 Comments

Stella Maris

On olemassa ikiaikainen liitto meren ja tähden välillä. Varhaisimmista ajoista tähdet ovat opastaneet merenkulkijoita. Stella Maris, merten tähti, on joidenkin lähteiden mukaan kuulunut jo Egyptin Isis-jumalatterelle merkiten hänen tähteään Siriusta, pohjoisen taivaan kirkkainta tähteä. Isis, alkuperäiseltä nimeltään Aset, taas on Egyptin vanhimpia jumaluuksia jonka juuret kurottavat Kemetin maan mustasta mullasta alas unohduksen aikoihin. 900-luvulta alkaen Stella Maris on ollut myös yksi Neitsyt Marian attribuuteista –toki katoliset selittävät nimityksen viittaavan Marian hepreankielisen nimen etymologiaan. Miten vain. Tänäkin päivänä katolisista maista löytyy tälle Merenkävijöiden Marialle omistettuja kirkkoja, kouluja ja luostareita. Merenkulkijoiden sukupolvet ovat varhaisimmista ajoista alkaen ymmärtäneet, ettei elämästä tule mitään ilman tähtiä jotka kertovat missä ollaan ja missä suunnassa on koti. Vain taivas osasi kertoa, mistä suunnasta löytyy kuivaa maata jalkojen alle, kun koko maailma oli päivä toisensa jälkeen rannaton ja sininen.

Eilen oli taas yksi kiireinen arkipäivä, huolineen ja murheineen. Kiirehdin painavan kirjakassin kanssa, yrittäen yhtaikaa miettiä pulmiani, tehdä kaikki tehtäväni ja välttyä jäämästä auton alle. Kaiken yllä häälyi epämääräisen painostavana järkkynyt maailmantilanne –vaikka itse olen sitä mieltä ettei se sellaisena ole mitään uutta. Vahvuutta ja varmuutta tavoitellaan kovasti, mutta hauraus on varmaa. Kun maantieteestä siirrytään elämään, myös tähti muuttaa muotoaan. Elämässä tähdeksi kelpaa vain kauneus, mutta suureksi seikkailijaksi minusta ei varmaankaan olisi sillä en ole kovin hyvä huomaamaan arjen keskellä että sehän tässä oli taas tullut hiukan hukattua. Jos mielessä on selkeä idea siitä mitä kauneus on, ja tieto siitä että sitä löytyy kyllä tästäkin maailmasta, huolien alle on mahdotonta hautautua. Muistin sen vasta kuin harmaissa pilvissä piilotellut vuoden ensimmäinen kevätsade toi mukanaan sirun täydellistä kauneutta, hetken jonka vain minä huomasin, ja tunsin maailman taas kiertyvän oikeaan asemaansa, huolten asettuvan ja rauhan saapuvan. En minä hukassa ollutkaan. Mielenmaisemani oli vain huomaamattani siirtynyt eteläisille merille.

Voimme vain arvailla, miten merenkulun historia olisi kirjoitettu, jos Maapallon maamassat (ja samalla suuri osa väestöstä) ei olisi sattunut sijaitsemaan päiväntasaajan pohjoispuolella jossa taivaannavan läheltä on löytynyt selkeästi paljainkin silmin erottuva napatähti? Se ainakin tiedetään, että eteläisten pituuspiirien kartoittaminen oli juuri napatähden puuttumisen vuoksi pitkään erityisen konstikasta. Astronomille Linnunradan keskustan suuntaan avautuva tähtitaivas on aarreaitta, mutta juuri eteläisen navan lähiympäristöön ei ole sattunut yhtään kirkasta tähteä. Etelän Ristin tähdistön avulla voi toki päätellä navan suunnan, ja käyttämällä lisäksi apuna kirkasta Canopus-tähteä, navan paikan voi määrittää kohtalaisen tarkasti. Pohjoisen taivaan selkeään tilanteeseen tottuneille löytöretkeilijöille tämä keksintö ei kuitenkaan tullut aivan helposti, ja vanhoissa kartoissa pituuspiirit onkin usein määritetty pahasti pieleen.

Hauraus on kestävää, mutta niinpä sen vastineeksi myös kauneus on kestävää. Vähitellen tai kertarysäyksellä, ajat aina muuttuvat. Mutta muuttuuko niiden mukana kaikki? Tämän päivän merenkulussa tähtien paikan ovat vieneet satelliitit ja tutkat. Samalla tähtien tähystäjät ovat alkaneet suunnitella purjeita ja unelmoida laivoista jotka kantaisivat ihmiskunnan tähtiin. Maailma kääntyy lempeästi ylösalaisin, kun koittaa aika jolloin se onkin meri joka inspiroi ja neuvoo tähdistä unelmoivia. Muutos näyttää ensi alkuun suurelta, mutta sitten kun ajatustomu on laskeutunut, alkaa vähitellen huomata että uudessakin maailmassa on paljon vanhaa ja tuttua. Meri on alkanut puhua tähdille, mutta puhe on ikuista. Siinä on avaruusfilosofinkin toivo. Joskus kuulee ihmeteltävän, eikö ole mahdollista että posautamme hienon sivilisaatiomme vielä taivaan tuuliin ennen kuin näemme sen päivän jolloin ihminen kutsuu kodikseen paikkaa joka ei sijaitse tällä sinisellä planeetalla. Onhan se toki mahdollista että niinkin käy. Mutta jos meitä selviytyisi pienikin joukko, olen varma siitä että ennen pitkää jostakin ilmestyisivät jälleen ne jotka kuulisivat meren kuiskeen. Siinä kuiskeessa olisivat ensimmäiset himmeät viivat kartasta jonka avulla voi löytää tiensä tähtiin saakka. Ei ole niin että vain hauraus olisi kestävää.

En tiedä, onko olemassa yhtään ihmisten maailmaa jossa emme eläisi meren ja tähden välissä, kahden äärettömän kauneuden välissä. Unohtaminen on mahdollista, ehkä pitkäksikin aikaa. Maailma on täynnä ihmisiä jotka eivät koskaan katso ylös, ja yhtä täynnä niitä joiden mielestä kauneus ei ole erityisen tärkeää, mutta onkohan olemassa ketään jonka mielestä tähdet eivät olisi kauniita? Kauneus on universaali kompassi jonka avulla ajatus voi suunnistaa kaikissa maailmoissa. Lopullinen unohdus vaatisi muutakin kuin muiston katoamisen. Se vaatisi sen että kukaan ei enää katsoisi ylös, ei vuorten taakse eikä kohti sinistä horisonttia. Kukaan enää koskaan voisi kuulla maailman kuiskivan kauneudesta joka on tuolla jossakin kaukana, horisontin takana, odottamassa niitä jotka uskaltavat lähteä etsimään ja selviytyvät matkan monista vaaroista. Että unohtaisimme paitsi sen miltä kaukaiset rannat näyttävät, myös sen että niitä voikaan olla. Luulen, että siinä on enemmän unohdettavaa kuin mihin ihminen viheliäisimmilläänkään pystyy.

Jänösiä, kaniineja, pupusia

Useampikin teistä on pyytänyt pupukuvia, ja tässä niitä nyt olisi, arkistomme parhaita useamman vuoden ajalta. Aloitetaan esittelystä: tässä he ovat. Järjestyksessä: Pyry ja Lumi. Rotu on hermeliini ja ikä nelisen vuotta.

Photobucket

Kanahaukan löytyminen naapurista viime vuonna lopetti pupujen ulkoseikkailut. Sitä ennen he kuitenkin ehtivät tutustua lumeen, niinä talven päivinä jolloin sää oli juuri sopiva. Tässä on Pyry ja Pyryn varjo.

Photobucket

Pieni Pyry etenee hangessa. Huomatkaa määrätietoinen ilme.

Photobucket

Lumppari tähystää ja näyttää puutarhakääpiöltä.

Photobucket

Tällainen Lumi oli pienenä. Pakko se on uskoa kun kuvaa katselee: vuodet ovat tasoittaneet luonnetta. Ainakin mielipuolista ilmettä näkee harvemmin.

Photobucket

Liisa kysyi minulta taannoin, millaisia kanit ovat. Tässä kuvassa näkyy olennainen: ensin tuhotaan, hävitetään ja kauhistutetaan, virran loputtua äkillisesti levitään rikostoverin kanssa pieneksi sydämenmuotoiseksi mytyksi ja aiheutetaan ohi kulkevalle ihmiselle söpöysyliannostus.

Photobucket

Kesä, ja miltä näyttää kärsimätön kani.

Photobucket

Joskus pikkupuputkin vain haluavat eri asioita. Mutta illan tullen taas rakastetaan.

Photobucket

Keittiövaa'an täytyy olla rikki. Sehän väittää että Pyry muka painaisi jotakin.





Filosofian puutarha tahtoo: Hannu Makkonen eduskuntaan!

Olen tullut siihen tulokseen että vaalit tuovat politiikan ikävimmät puolet pintaan. Vaikka minulla tavallisesti on mielipiteitä vaikka muille jakaa, vaalien alla mieleni on vallannut sellainen angsti ettei yhteiskunnallisista asioista ole tehnyt mieli pahemmin kirjoitella. Tänään tähän sääntöön tulee poikkeus. Minulla on vihdoinkin hyvää asiaa.

Tulevissa vaaleissa on kohdallani yksi valopilkku: minulle on jo selvää, mitä ja ketä tulen äänestämään. Vasemmistoliitolla on ollut oppositiossa selkeä ääni, ja se ääni on puhunut johdonmukaisesti ja lannistumattomasti oikeudenmukaisen yhteiskunnan, hyvinvointivaltion säilyttämisen ja korjaamisen sekä vastuullisen ympäristöpolitiikan puolesta. Populistisesta ”maahanmuuttokritiikistä” olemme sanoutuneet tiukasti irti, ja ottaneet maahanmuuttopolitiikassa kiihkottoman asiallisen linjan. Kun puolueen valinta tuli minulle pari vuotta sitten ajankohtaiseksi, järkeilin että Vasemmistoa on helpompi vihertää kuin Vihreitä vasemmistolaistaa. Kuluva vaalikausi on osoittanut että logiikassani oli perää. Uskon, että tämä maa tarvitsee Vasemmistoa ja nykyaikaista vasemmistolaista politiikkaa. Mutta ilmaiseksihan emme sitä tule saamaan, vaan vaalivoiton hankkiminen tässä masentavassa poliittisessa ilmapiirissä vaatii kovaa työtä ja sitä että jokainen vasemmistolaisesti ajatteleva myös lähtee kertomaan mielipiteensä vaaleissa. Kun äänet on laskettu, nähdään taas se millä voimasuhteilla maan politiikka pyörii seuraavat neljä vuotta.

Kuten sivupalkista huomaa, minulla on ehdokaskin, ja hänkin on niin hyvä, että uskallan ihan julkisesti suositella häneen tutustumista myös muille uusmaalaisille joilla oma ehdokas on vielä hakusessa.

En ole asettunut kannattamaan Hannu Makkosta, koska hän on Lohjan Vasemmistoliiton paikallisosaston puheenjohtaja. Niissä kuvioissa olen kuitenkin Hannuun tutustunut, ja tässä parin vuoden aikana vähitellen muodostanut hänestä mielipiteeni. Kuten olen jos joskus aikaisemminkin täällä kirjoittanut, vaaleissa jokainen ehdokas lupaa kaikkea hyvää ja kaunista, ja siksi minulle on tärkeää muodostaa hyvä kuva paitsi ehdokkaani mielipiteistä, myös siitä millainen hän on ihmisenä ja mikä mahtaisi olla hänen tapansa toimia politiikassa. Täytyy muistaa sekin että vaaliteemoista puhuttaessa on aina epäselvää, kuinka paljon kukin kansanedustaja pystyy lopulta lempiteemojaan eduskunnassa ajamaan. Toisaalta kansanedustajalla on oltava mielipide lukemattomista asioista. Sitä miten ehdokas eteensä tuleviin kysymyksiin suhtautuu, voi aavistella ainoastaan tutustumalla hänen arvoihinsa ja pyrkimällä luomaan kuvan siitä millainen henkilö ehdokas on. Tähän ikään mennessä olen nähnyt jo aivan riittävästi takinkääntäjiä ja tyhjänpuhujia, eikä sellaisia mielestäni eduskunnassa kaivata, vaikka heillä olisikin sopivat mielipiteet ja silkoinen olemus.

Hannun olen oppinut tuntemaan periaatteen ihmisenä, joka on löytänyt oikean tasapainon periaatteista kiinnipitämisen ja yhteistyökykyisyyden välillä. Lohjan paikallispolitiikassa hän on pitänyt kansalaisten puolta sivistyneesti, rohkeasti ja määrätietoisesti. Hannu ei ole ollut valtuustossa takarivin hiljaisia, vaan häntä vaaleissa kannattaneet ovat saaneet äänelleen täyden vastineen kovan työn muodossa. Hänen mielipiteidensä takaa löytyy harkintaa, ja se harkinta on havaintojeni mukaan pohjautunut arvoihin, ei laskelmoiltiin. Samat asenteet tulevat esiin myös hänen vaalikampanjassaan: vasemmistolaisten arvojen mukaisesti Hannulle ovat tärkeitä yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus ja hyvinvointivaltion säilyttäminen peruspalvelujen turvaamisen kautta. Hän on kirjoituksissaan pohtinut monia tärkeitä asioita. Lisäksi Hannusta kertoo mielestäni jotakin aika olennaista myös se, että hymistelyn sijasta hän on vaalikampanjassaan nostanut selkeästi esiin myös mahdollisesti mielipiteitä jakavia, vaikeita aiheita, kuten puolustusvoimien rooliin tulevaisuudessa ja kirkon ja valtion erottamisen. Näihin moni ehdokas ei koskisi edes pitkällä tikulla äänestäjien karkottamisen pelossa. Hannun tapa tulla toimeen erilaisten ihmisten kanssa on mielistelyn sijaan kuunteleminen, aito kiinnostus ja sosiaalisuus. Se on se asenne, jolla mielestäni pärjäisi hyvin eduskunnassakin- asialinjalla ja arvot kohdallaan.

posted under | 0 Comments

Perunakeiton paluu

Lisäainekeskustelu se vain velloo ja herättää intohimoja. Nyt suurennuslasin alle on joutunut kouluruoka. Itse ihmettelen lähinnä sitä, onko joku jolla on ylipäätään muistikuvia kouluruuasta yllättynyt siitä että lapsille tänä(kin) päivänä tarjotaan ruokaa joka todellisuudessa muistuttaa vain hämärästi niitä mielikuvia jotka ruokalajin nimi mielessä herättää.

Jotkut ravitsemusterapeutit ja elintarvikekemian asiantuntijat toppuuttelevat lisäainekammoisia: ihan turvallisia aineitahan ne ovat. Ainakaan minua lisäaineissa ei kuitenkaan ensisijaisesti kiinnosta se, ovatko aineet periaatteessa turvallisia vaiko eivät. Kyllä minäkin ihan hyvällä mielellä voin lisätä elintarvikeväriä kuorrutteeseen tai lorauttaa kotihillon sekaan tilkan säilöntäainetta. Minua lisäaineissa häiritseekin se mihin elintarviketeollisuus niitä käyttää: huonolaatuisen ruuan käsittelemiseen niin että se muistuttaa päällisin puolin paljon parempilaatuista ruokaa. Lisäaineiden vaarat ovat kieltämättä epäselvä asia josta voi väitellä vaikka maailman tappiin, mutta voisiko joku ravitsemusalan ammattilainen kertoa minullekin, mikä olisi järkevä suhtautuminen siihen seikkaan että lisäaineiden avulla huijataan aisteja pitämään välttävää ruokaa hyvänä? Jos saisin eteeni teollista jauhelihakastiketta johon ei olisi käytetty aromivahventeita, sakeuttamisaineita, tärkkelyksiä, elintarvikevärejä sun muita, se todennäköisesti näyttäisi ja maistuisi niin vastenmieliseltä etten söisi sitä kuin suuressa hädässä. Lisäaineiden avulla epämääräisistä raaka-aineista saadaan kelvollisen ja melkein kotoisen näköistä syötävää. Jopa jäätelöt, hedelmäkarkit ja tiivistemehut voi valmistaa vähäisillä lisäaineilla. Kyse on hinnasta. Lisäaineiden turvin teollisuus -ja sen tuotteita kyselemättä ostava kuluttaja- pääsee halvemmalla kuin siinä tapauksessa että teollisuuskin lähtisi tekemään ihan oikeasti laadukasta ruokaa kunnollisista raaka-aineista.
Lisäaineiden reipas käyttö siis alentaa kustannuksia ja peittää teollisen prosessin jälkiä niin että ihmiset saadaan syömään sellaista ruokaa johon he eivät suostuisi koskemaan lisäaineettomassa muodossa. Jos kotona haluan tehdä samoja ruokia, minulla ei ole oikoteitä: saadakseni hyvää minun on käsiteltävä hyvälaatuisia raaka-aineita oikein. 


Laitonta ruuan lisäainekosmetiikka ei ehkä ole, mutta huijausta kuitenkin. Kovin lisäainepitoisen ruuan laatu voi kai olla sinänsä hyvää- mutta miten sitä osaisi varmasti arvioida ilman laboratoriota? Sen sijaan lisäaineettoman ruuan laadun arvioiminen on kaltaiselleni maallikollekin helppoa: se on täsmälleen sitä miltä se näyttää. Useimmista arkisistakin ruokalajeista on helppo nähdä, jos jossakin kohtaa ruuanlaittoprosessia aineksia on käsitelty väärin tai mutkia vedetty muuten vain suoriksi.

Ehkäpä ruokamietteet vielä hyrräsivät jossakin mielen perällä kun otin luettavakseni kirjastosta mukaan tarttuneen Pentti Eertamon Kotiseutukertoelmia-kirjan. Kirjaa lukiessa kiinnitin nimittäin huomiota ruokakuvauksiin. Menneiden vuosikymmenien vieraanvaraisen ja yhteisöllisen tunnelman puitteet olivat usein vaatimattomat. Pulakautta edeltävän ajan yllätysvieras kutsuttiin mutkattomasti ruokapöytään johon katettiin riisivelliä tai perunakeittoa- ja vieraat kiittelivät, miten hyvää kaikki oli ja painuivat sitten rehkimään raskaissa töissä. Nykyään köyhällekin kohtuulliseksi katsottu ravitsemuksen taso on parempi kuin se miten keskituloinen söi viime vuosisadan alkupuolella. Se on edistystä, mutta toisaalta runsaus on ehkä osaltaan johtanut siihen että jos halpaa on syötävä, moni valitsee mieluummin lisäaineet joiden avulla ruoka somistetaan laadukkaan oloiseksi sen sijaan että pöytään katettaisiin velliä tai silakoita. Tutkimusten mukaan halpuus on suomalaiselle edelleenkin tärkeä kriteeri ruokaa ostettaessa. Onko siis niin että tämän päivän ihminen haluaa syödä samannäköistä ruokaa kuin lehtien ja elokuvien maailmassa on tarjolla, mutta tehdä sen mahdollisimman halvalla? Jos niin on, onko Kiina-ilmiö levinnyt ruokapöytiinkin ja kannamme ruokapöytään tuotteita jotka ovat melkein kuin huippusuunnittelijoiden pöydältä lähteneitä, paljon halvempia vain, ja vältämme visusti sen pohtimista, mitä hintaihmeen taakse kätkeytyy?

Huijaamisella on aina seurauksensa. Olisiko lisäainehuijauksen seuraus se että käsitys ruuan arvosta on nykyään hämärtynyt? Jos niin on, lopputalven ja alkukevään ankeissa viikoissa voi piillä pelastus. Vaikka pakanat eivät paastoa, halu elää vuodenaikojen mukaan ajaa meitäkin nyt etsimään reseptejä Paastonajan keittokirjasta. Hiljakseen huomaan ulottuvilleni saapuneen sellaisenkin oivalluksen, että ehkäpä hiljaisempi kausi keittiössä onkin mahdollisuus löytää jälleen yksinkertaisen ruuan arvo ja tarpeeseen tuleva muistutus siitä että vähemmälläkin tulee toimeen aivan mukavasti. Maailmassamme, jossa E-koodeja riittää viidakoksi asti, on edelleen mahdollista tehdä ruuanlaitosta tosi yksinkertaista. Mahdollisuus valita yksinkertaisuus on ehkä päässyt hiukan unohtumaan, mutta se on yhtä todellinen vaihtoehto kuin aina ennenkin.

Jänisterapiassa

Ymmärsin eilen, että viimeisen puolen vuoden aikana elämään hiipineissä vastoinkäymisissä ja alakulossa on ollut yhteinen pohjavire: monet ikävät tapahtumat ihmissuhteista sairasteluihin ovat vahvistaneet riittämättömyyden tunteitani. Juttelin oivalluksesta Puolison kanssa, mutta sitten mieleeni tuli että talossa on muitakin joilla voi olla tuntemuksiini jotakin viisasta sanottavaa.
(seuraava keskustelu käännetty talomme toisesta virallisesta kielestä, rabitista, suomeksi)
”Tiedättekö, minulla on aika surkea olo. Tunnen oloni niin riittämättömäksi. Pitäisi tehdä kaikkea, mutta sairastelu sotkee suunnitelmat ja aikataulut. Muutenkin tuntuu ettei mikään suju, vaikka teoriassa voisikin- jos minä vain olisin toisenlainen kuin mitä olen. Perhesuhteeni ovat osittain niin pahassa solmussa että olen joutunut luovuttamaan, ja vaikka se on tavallaan vapauttavaa, se on ehkä sitäkin enemmän vain surullista. Plääh.”
Lumi nosti päänsä heinätukostaan ja totesi:” Olet väärässä. Sinun ongelmasi, ystävä hyvä, on se että olet ihminen. Sinulla ei ole käteviä pitkiä korvia eikä pehmoista turkkia. Sinä et osaa edes pomppia tyylikkäästi etkä haise kovin hyvältä. Mutta älä huoli, me olemme ymmärtäneet ettet mahda näille puutteillesi mitään. Muuten olet ihan hyvä tyyppi.”
Sitten Pyry loikki paikalle, tavalliseen tapaansa hiukan uneliaan näköisenä. ”Teidän ihmisten ongelma on se että te teette kaikesta tarpeettoman monimutkaista. Todellisuudessa elämä on ihan helppoa. Rakastaminen on tietysti tärkeää. Mutta muuten kannattaa ottaa rauhallisesti. Ottaisit mallia meistä. Meidänkin elämämme on periaatteessa vaikeaa. Olemme pieniä eläimiä joilla on maailmassa tuhat vihollista. Mutta mitä se huolehtimalla paranisi? Niin kauan kuin kaikki näyttää rauhalliselta, parasta on vain mutustaa heinänsä ja nauttia kaverin lämmöstä.”
”Niinpä, ja hyvinhän tämä on mennyt. Olen elänyt jo paljon pidempään kuin lajitoverini luonnossa. Eräänä päivänä, hups vaan, te toitte luokseni Pyryn, ja niin minä sain hyvän ja vain vähän rasittavan puolison. Turkkini kiiltää ja vaikka tarjoilussa olisi vähän parantamisen varaa (etenkin pähkinöiden määrän osalta. En ymmärrä, miksi niitä saa vain yhden tai pari päivässä.), minun on myönnettävä että te uskolliset palvelijani olette huolehtineet siitä ettei minun ole koskaan tarvinnut etsiä ruokaa nälissäni. Tämän kaiken eteen minun ei ole tarvinnut kuin olla oma itseni.” sanoi Lumi.
”Jos tunnet itsesi riittämättömäksi, se johtuu siitä että sinä vaadit itseltäsi liikaa ja haluat liikaa. Kuitenkin sinulla on kaikkea mitä tarvitset ja kaipaat, ainakin kohtuullisessa määrin. Suuri maailma on kait sitten teille ihmisille joskus melkein yhtä pelottava ja haastava paikka kuin meille kaneille, vaikka emme olekaan huomanneet sinun ulos mennessäsi huolehtivan kovin paljoa syödyksi tulemisesta. Mutta sinullakin on oma tarhasi jossa elämä on turvallista ja jossa saat olla rauhassa, sinulla on rakkautta ja ruokaa. Useimmat kohtaamasi olennot ovat sittenkin hyväntahtoisia. Onko sillä väliä, oletko ansainnut kaiken omalla raadannallasi vai onko elämä vain sinulle välillä lempeä? Osa elämäsi tärkeistä ihmissuhteista on kieltämättä surkealla tolalla, mutta toisaalta sinulla on sitäkin parempi puoliso. Sinulla on meidät, joita saat silittää, ja lisäksi me hypimme mielellämme päälläsi kunnes tokenet pöhköistä mietteistäsi. Jospa vain tekisit sen minkä pystyt ja jaksat, silloin kun tunnet saaneesi jotakin ansiotta muistat sen silloin kun sinun tekee mieli arvostella muita ilkeästi, ja silloin jos apua on tarjolla otat sen iloisesti vastaan? Jos vain luottaisit hiukan siihen että asiat tapaavat lopulta järjestyä jotenkin ja että ennen pitkää kyllä opit tulemaan toimeen myös maailman ikävien puolten kanssa? Tuntuuko sinusta että haluaisit meidän vähän hyppivän päälläsi?”
Juuri siltä minusta tuntui. Vartin kuluttua alakuloni oli lientynyt, ja luulen että säännöllisen jänisterapian avulla saatan löytää murheisiini vielä rakentavamman suhtautumistavan kuin luonteelleni luontaisempi masentuminen olisi.

Lastenhankinnasta ympäristökysymyksenä

Tänään kävin taas keskustelun, jossa keskustelukumppaniani askarrutti se, onko lasten hankinta ympäristörikos josta pitäisi tuntea syyllisyyttä. Olisiko oikein pidättäytyä lasten, tai ainakin suuren perheen hankkimisesta ympäristösyistä vaikka sellaista todella haluaisi? Olen törmännyt tähän kysymykseen aikaisemminkin, joten ehkäpä se ansaitsee tulla käsitellyksi täälläkin. Lähtökohtani on vanha tuttu: minusta etiikan ammattilaisten päätyönä ei ole tuomita ja syyllistää vaan etsiä elämän eettisiin ongelmiin toimivia ratkaisuja ja pyrkiä tekemään eettisestä toiminnasta niin helppoa että jokainen voi sitä yrittää. Etiikka on hyvän elämän tiedettä, joten sellainen etiikka joka tekee noudattajastaan onnettoman, katkeran ja taakkansa alle uupuvan ihmisen on mielestäni yksinkertaisesti surkeaa etiikkaa, olivatpa sen suositusten takana miten jalot päämäärät tahansa. Jaloissa päämäärissä kun kuitenkin on se kesto-ongelma, että niiden toteuttajiksi meillä olisi tarjolla lähinnä aivan tavallisia, ehkä jopa heikonpuoleisia, ihmisiä.

Ei, lapsettomuuteni ei tee minusta yhtään parempaa ympäristöeetikkoa. Ympäristöeetikon laadun määrittelee vain ja ainoastaan se, onko hänen ajatuksissaan järkeä. Filosofian historiasta oppii hyvin nopeasti sen, että elämän eläminen on usein vielä paljon vaikeampaa kuin viisaiden ajatusten ajatteleminen. Kun lasten hankinnasta puhutaan yksilötasolla, ympäristöargumentti on ihan vain outo. Siis onko jossakin joku joka on lasten hankkimista miettiessään ottanut paperin ja kynän ja laskelmoinut tarkkaan asian hyvät ja huonot puolet? No varmaankin on, mutta jos enemmistö ihmisistä on sellaisia, maailmassa on enemmän pielessä kuin olen arvannutkaan. Tuttavapiirin lisääntymistapahtumia seuratessani olen tullut siihen tulokseen, että ainoa hyvä syy hankkia lapsi on se että haluaa oman poikasen. Se ei ole järkivalinta, eikä lapsettomaksi jättäytymisenkään pitäisi olla. Toivon, ettei kukaan jätä hartaasti kaipaamaansa lasta hankkimatta siksi että lapsi kasvattaa hiilijalanjälkeä, hankaloittaa urakehitystä tai tulee kalliiksi. Tällaiset puheet –puolesta tai vastaan- ovat lapsen esineellistämistä, eikä lapsi ole esine. Hän on ihminen, monimutkainen olento joka kyllä kuluttaa (joskin vanhemmilla on tässä suhteessa paljonkin valtaa) mutta jolla on myös mahdollisuus kasvaa vaikka miten suureksi hyväntekijäksi.

No mutta mitäs tehdään kun väestönkasvu on liian suurta ja suomalaisten ihmisten kulutus on maailman kärkipäätä? Siihen on nähdäkseni yksinkertainen ratkaisu: tehdään maailmastamme paitsi lapsiystävällinen, myös maailma jossa lasten hankkiminen on aidosti jokaisen yksityisasia. Lähiympäristön lisääntymispuuhia seuratessani olen huomannut myös että toivotun lapsen asema on kovasti suhteellinen. Lapsia hankitaan ”koska se kuuluu tähän elämänvaiheeseen”, ”kun kaikilla muillakin on”, ”mitä sitä elämällä tekee jos ei hanki lapsia?”. Väitänpä, että lapselle ei riitä se että hän on noin yleisesti ottaen toivottu, vaan jokaisen lapsen tulisi olla toivottu oikeasta syystä. Lapsia pitäisi toivoa heidän itsensä takia ja olla valmis rakastamaan sellaisina kuin luonto heidät vanhempien syliin tuo. Sen sijaan keskuudessamme on kaikissa yhteiskuntaluokissa ja kaikenlaisissa perheissä lapsia joita ei rakasteta omana itsenään vaan jotka ovat vanhemmille elämän rekvisiittaa. Lapset ovat statussymboleita, pääsylippu moniin tämän ikäluokan kokoontumisiin, keino vaientaa yli-innokkaat isovanhemmiksi hinkuvat vanhemmat ja olentoja joilla yritetään paikkailla oman elämän murheita ja vaikeuksia. Heitä halutaan vanhuuden turvaksi ja elämään se elämä jota vanhemmat eivät päässeet elämään. Miksi kävisimme lapsia todella haluavien ja rakastavien vanhempien (ja vanhemmiksi haluavien) kimppuun, kun keskuudessamme on paljon sellaisiakin ihmisiä jotka ympäristön paineiden, ajattelemattomuuden tai muun vastaavan huonon syyn takia hankkivat lapsia vaikka eivät ole aidosti halukkaita ja sitoutuneita vanhemmuuteen? Ympäristönäkökulmasta katsottuna meillä voi olla liikaa väestöä, mutta arkisten tragedioiden näkökulmasta katsottuna ei totisesti voida sanoa että liian moni lapsi tässä maassa syntyy rakastavaan kotiin.

Lapsettomuudesta pitäisi siis tehdä helppoa. Minä osaan esimerkiksi kertoa, että lapseton elämä kolmekymppisenä on arvokasta, mielenkiintoista ja sisältää mahdollisuuden monenlaisten hyvien asioiden tekemiseen. Sen ei ole pakko olla itsekästä eikä yksinäistä, vaan lapsettomuus voi vapauttaa ihmisen myös palvelemaan yhteistä hyvää sellaisilla tavoilla joihin lapsia hankkineilla ei ole resursseja. Ihminen voi jättää itsestään maailmaan muitakin jälkiä kuin palasen perimää, ja sellainen ihminen joka ei keksi elämälleen mitään muuta arvokasta sisältöä kuin lapset, on pahasti hukassa. Oman kokemukseni mukaan ainoa huono puoli lapsettomuudessa ovat tunkeilevat ihmiset jotka kuvittelevat tietävänsä minua paremmin, miten minun tulee elämäni elää. Nämä ihmiset ovat paitsi hyvin ajattelemattomia (entäpä jos en olisikaan lapseton vapaaehtoisesti?), myös niitä todellisia ympäristörikollisia.

Yhteiskunta voi olla samanaikaisesti lapsi- ja lapsettomuusystävällinen. Siihen vaaditaan ainoastaan se että saisimme rakennettua siitä ihmisystävällisen. Valitsipa ihminen miten vain, syyllistäminen on aina huono lähtökohta rakentavaan keskusteluun. Sitä paitsi, syyllistämisen ja vihaisen kritiikin taustalla ei useinkaan ole aito halu parantaa maailmaa, vaan halu osoittaa omaa moraalista ylemmyyttä. Niin ei varmaankaan tarvitsisi tehdä, jos sattuisi olemaan aidosti niin erinomainen että muutkin näkevät? Edelleen, oma sisäinen paha olo ja moraali ovat kaksi eri asiaa. Täälläkin olen kirjoittanut siitä että todella tehokkaat keinot ratkoa maailman ongelmia sisältävät usein hyvin vähän tuomitsemista ja syyllistämistä ja runsain mitoin lempeyttä, erilaisuuden ymmärtämistä ja halua tehdä töitä sen eteen ettei toisten elämä olisi niin vaikeaa.

EDIT-täti: Pudonnut lause lisätty

Seksiä avaruudessa, iik!

Googletellessani eilen Journal of Cosmologyn ympärillä pyörivää hässäkkää, törmäsin hieman pienempään kohuun jonka Mars-teemanumerossa julkaistut artikkelit seksistä avaruudessa herättivät. Seksistä avaruudessa on puhuttu aikaisemminkin jonkin verran, mutta asiasta puhuminen konkreettisen, määrätyn lennon yhteydessä vaikuttaa silti olleen jälleen yksi ärsyttävä veto JoC:lta. Faktat ovat nämä: tällä hetkellä NASAn seksuaalipolitiikka avaruuden suhteen on yksioikoinen: seksin harrastaminen avaruusmatkalla ei ole sallittua. Kansainvälisen avaruusaseman miehistössä on ollut avioparikin, mutta sääntöä ei ole höllätty heitäkään varten. Sikäli kun tiedämme, homma on toiminut, sillä myös olosuhteet kansainvälisellä avaruusasemalla ovat olleet selibaattimyönteiset. Kansainvälisellä avaruusasemalla astronauteilla ei ole minkäänlaista yksityisyyttä- vessarauhakin hoituu sopimalla vuoroista, ei sillä että wc olisi eristetty yksityiseksi tilaksi jonne voisi huomaamattomasti piipahtaa kun tarve on. Toiseksi, asemalla on oleskeltu keskimäärin lyhyehköjä aikoja joiden aikana astronautin valveillaoloaika on ollut tarkasti aikataulutettua. Astronauttien vaihtuminenkin on rutiinia.

Toinen hyvä vertailukohta, Etelämantereen eristyneet tutkimusasemat, eivät nekään täysin vastaa Mars-lennon tilannetta esimerkiksi kommunikaation, tutkijoiden vaihtuvuuden ja tehtävien keston suhteen. Myös konkreettista tilaa ja yksityisyyttä on kohtalaisesti. Näissä olosuhteissa työskennelleiden tutkijoiden seksuaalisuutta on kuitenkin jonkin verran tutkittu, ja tätä tietoa voi varmasti hyödyntää myös Mars-lennolla.

Mars-lennolla olosuhteet ovat oletettavasti kuitenkin ainutlaatuiset. Lennon pituus yhteen suuntaan on parisen vuotta, ja koko aika vietetään samojen muutaman ihmisen kanssa.Tämä aiheuttaa sen, että yksityisyyden tarpeen huomioiminen nousee esiin. Ellei Mars-astronautiksi pääsyn vaatimukseksi aseteta aseksuaalisuutta (mikä tiukentaisi muutenkin tiukkaa kandidaattien seulaa aika tavalla), on matkaa suunniteltaessa tosiaan otettava huomioon sellainenkin mahdollisuus, että astronautit saattavat harrastaa keskenään jonkinlaista seksiä, ja jos niin käy, aiheutuvien seurausten kanssa toimeen tulemista olisi kenties parasta miettiä etukäteen. Tähän mennessä tutkimuksissa on käsitelty paljon asioiden teknistä sujuvuutta. Miten yhdyntä onnistuu painottomassa tilassa vai onnistuuko ollenkaan? Heikentääkö avaruudessa oleskelu hedelmällisyyttä? (Ilmeisesti kyllä.) Mars-lennolla huomiota pitää kuitenkin kiinnittää psykologiseen ja sosiaaliseen puoleen. Useamman vuoden mittainen avaruuslento ei ole kovin hyvä näyttämö ihmissuhdedraamoille. Emeritusprofessori Rhawn Joseph Jr. nostaa artikkelissaan myös sen mahdollisuuden että ellei astronauttien seksuaalisuuden toteuttamiseen kiinnitetä huomiota, on mahdollisuuksien rajoissa että tilanne saattaisi eskaloitua mustasukkaisuudeksi ja väkivallaksi. Avaruusaluksessa ei ole väistämismahdollisuuksia.

Summatakseni ongelman: astronautitkin ovat inhimillisiä olentoja ja pitkällä avaruusmatkalla seksuaalisuus ja ihmissuhteet saattavat aiheuttaa inhimillisiä riskejä joihin hyvä ratkaisu ei ole keskustelemattomuus ja harras toive siitä että luonto hoitaa homman jotenkin siististi ja huomaamattomasti jos ja kun se tulee ajankohtaiseksi. Loppujen lopuksi hyviä ratkaisuja ei ainakaan tässä vaiheessa ole. Avioparitkin saattavat erota- ja mikähän mahtaisi olla siihen Marsiin matkalla olevaa pienenpuoleista avaruusalusta piinallisempi paikka? Entä millaista PR:ää tänäkään päivänä olisivat homoseksuaalisiin suhteisiin ryhtyvät astronautit? Toisaalta, seksi avaruudessa on jo lähtökohtaisesti aihe josta roskalehdistön voi kuvitella repivän loputtomasti riemua. Revittely ei kuitenkaan ole rakentavaa keskustelua, vaan päinvastoin ilmiö joka karkoittaa tehokkaasti vakavamielisiä tutkijoita. Tähän mennessä avaruusala on tehokkaasti onnistunut vaimentamaan lööppilehdet toteamalla että avaruus on toistaiseksi seksitöntä aluetta. "Täällä ei ole mitään nähtävää." summaa hyvin NASAn pidättyvän asenteen. On kuitenkin jokaiselle selvää, että tämän politiikan toimivuus on rajallinen. Rakentavan tieteellisen keskustelun käynnistäminen aiheesta on kuitenkin vaikeaa.

Astronauttien seksuaalisuudesta puhumisen leimaaminen suoralta kädeltä jotenkin vulgaariksi, vähän naurettavaksi ja tyhjänpäiväiseksi aiheeksi kertoo mielestäni paljon puhujasta ja hänen asenteistaan. Itse ajattelen, että se on jälleen yksi osoitus siitä miten yhteiskuntamme yliseksualisoituminen koskee vain tiettyä osaa kansasta kun taas muilta odotetaan hyvinkin pidättyväistä käyttäytymistä ja joissakin olosuhteissa seksuaalisuus on lähes tabu. Mars-astronautin tehtävä on arvostettu ja korkean profiilin tehtävä johon saatetaan jo terveyssyistä valita hieman varttuneempia astronautteja. He olisivat uuden ajan suuria löytöretkeilijöitä. Niinpä niin- koitetaan ajatella vaikkapa hieman harmaantumaan alkanutta Kolumbusta ja seksiä samassa lauseessa. Suuren löytöretkeilijän odotetaan edelleen olevan elämää suurempi sankari, ja siksi olisi toivottavaa että hän osaisi hoitaa seksipuuhansa hiljaa ja huomaamattomasti, siis jos hänellä sellaisia on välttämättä oltava. Korkeintaan voimme kuvitella Marsin sotavaltias John Carterin kaappaamassa prinsessa Dejah Thorisin dramaattisesti käsivarsilleen vanhahtavan elokuvamusiikin soidessa taustalla. Mutta että koko touhu olisi arkista, ja sisältäisi raskauden mahdollisuuden ja ihmissuhdeongelmia ihan niinkuin tavallisten tallaajienkin romanssit? Eieieieiei.

Haluamme lähettää avaruuteen ihmisiä, mutta toisaalta ongelma on se että ihmisten mukana avaruusalukseen nousevat myös ihmisyyden hankalat ja haasteelliset puolet. Jos matka Marsiin pakottaa meidät pyrkimään kohti rakentavia ratkaisuja, se olisi suuri saavutus josta voisi tihkua jotakin hyvää myös koti-Maahan. Jos ihminen lähtee valloittamaan avaruutta suuremmassa mittakaavassa, avaruudesta täytyy löytyä myös tilaa inhimillisyydelle, ei ainoastaan kiiltävälle mainoskuvien todellisuudelle.

Tapaus Journal of Cosmology: aikainen muistopuhe ärsyttävälle lehdelle

Tiede herättää paitsi älyllistä debattia jossa loogisesti etenevän argumentaation avulla pyritään kohti totuutta, myös suuria tunteita.

Journal of Cosmology, jossa itsekin olen julkaissut, on näillä näkymin lopettamassa toukokuun numeroon. Se on lyhyeksi (julkaisu perustettiin vuonna 2009) jäävän elinkaarensa aikana onnistunut ainakin yhdessä asiassa: se on onnistunut ärsyttämään monia. Se jää historiaan epäortodoksisena julkaisuna. Open access on saattanut sen artikkelit ilmaiseksi jokaisen kiinnostuneen ulottuville, ja lehti on pystynyt tuottamaan ja vertaisarvioimaan julkaisuja nopeassa tahdissa. Niin nopeassa, että julkisuudessa on epäilty ettei lehden vertaisarviointisysteemi oikeasti toimi (tästä rohkenen olla eri mieltä, ja minulla sattuu olemaan kirjalliset todisteet mielipiteeni tueksi). Lehden teemat ovat käsitelleet myös avaruustutkimuksen reuna-alueille sijoittuvia tutkimuksia. Sen politiikkana on ollut ottaa vastaan tieteellisiä artikkeleita myös epätavallisilta tutkimusaloilta. Edes filosofia ei ole suoraan käännytetty vetoamalla siihen etten tee empiiristä luonnon- tai insinööritieteellistä tutkimusta. Toisaalta, JoC:n ansiosta minunkin tutkimukseni ovat levinneet laajalle, ja siinäkin tapauksessa että historia osoittaa JoC:n yleisen tason välttäväksi, voin todeta saman kuin jokainen muukin siihen kirjoittanut tieteentekijä: loppupeleissä jokainen tutkimus seisoo tai kaatuu omilla jaloillaan ja että pohjimmiltaan on vain tieteen etu jos lukijat suhtautuvat lukemiinsa julkaisuihin kriittisesti. Kyllä. Kun JoC toukokuussa lopettaa, minun tulee sitä ikävä.

Aikana jolloin USA:n avaruusohjelma ei etene oikein minnekään, JoC otti ja meni julkaisemaan kirjan jossa esitettiin useita –villejäkin- ideoita siitä, miten matka Marsiin voitaisiin toteuttaa, mitä haasteita toteutuksessa on ja miten ne kenties voitaisiin ylittää. Sellainen meno ei, lievästi ilmaistuna, miellyttänyt NASAa, vaikka kyseistä teosta oli kirjoittamassa liuta NASAn omia tutkijoita. Itse sain seurata aitiopaikalta osia Human Mission To Mars-teoksen kulissien takana nostattamasta myllerryksestä.Toisaalta JoC on profiloitunut panspermian puolestapuhujaksi ja sen julkaisemien tutkimusten joukosta löytyy kauniisti sanottuna outojakin vetoja. Itselläni ei tietenkään ole kompetenssia arvioida luonnontieteellisten tutkimusten tieteellisiä meriittejä. Tieteenfilosofiasta olen kuitenkin oppinut, että tiede on paljon muutakin kuin havaintojen intohimotonta uuttamista luonnosta. Se on myös politiikkaa, rahaa, historiaa ja henkilösuhteita. Kehittyvä tieteellinen menetelmä on kenties ihmisjärjen hienoin tuote, mutta jopa tiedettä tekevä ihminen on paljon muutakin kuin järkiolento. Tieteeseen sisältyy itsensäkorjaavuus, jonka ansiosta voimme luottaa siihen että totuutta parhaiten jäljittävä teoria pääsee lopulta voitolle. Pintapuolinenkin tutustuminen tieteenhistoriaan kuitenkin osoittaa että tie kohti totuutta on usein pitkä ja mutkainen. Avaruustutkimuksessa kaikki on suurta: tutkimuskysymykset, raha, poliittiset ja historialliset vaikutukset ja tutkijoiden persoonallisuudet. Journal of Cosmology astui muutamille isoille varpaille, ja sillä on ollut seurauksensa. Tässä vaiheessa voidaan tietysti miettiä, oliko valittu linja järkevä uudelle journalille jolla parhaassakin tapauksessa olisi ollut edessään monen vuoden taival ennen vakiintumista johonkin kohtaan tieteellisten julkaisujen nokkimisjärjestystä (ottaen huomioon lehden lähtökohtaisen mieltymyksen outoon ja ihmeelliseen, huippusijoja tuskin oltaisiin ikinä hätyytelty). Toivon kuitenkin että tulevaisuudessa sen paikalle on yhä tulijoita. Maailmassa jossa tieto on valtaa, open access on raikas tuulahdus, etenkin julkaisulla jonka kulmakiviin kuuluu ennakkoluulottomuus. Avoimesti netissä saatavilla olevien julkaisujen refereenä toimii oikeastaan koko maailma.

Varmaa on, että JoC:ssa on julkaistu laajaa huomiota herättäneitä tutkimuksia meritoituneiden tieteenharjoittajien toimesta. Siellä on julkaistu myös kaikenlaista muutakin, esimerkiksi avaruusfilosofiaa. Empiiristen tieteenharjoittajien artikkeleista en osaa pätevästi sanoa juuta enkä jaata. Filosofille arvokkaita ovat kuitenkin paitsi konkreettiset löydökset, myös ideat ja mahdollisuudet, ne kaikki tavat joilla on mahdollista ajatella. Olen huomannut, että nekin tutkimukset ja ideat jotka eivät kanna pitkälle luonnontieteessä, kertovat usein tavattoman paljon ajastaan, kulttuuristaan ja tekijöistään. Journal of Cosmologyä on ollut inspiroivaa lukea, ja onhan siihen kirjoittaminenkin ollut aika kivaa. JoC:n meriitiksi jää myös se, että Mars-keskustelu on taas noussut otsikoihin, hetkellä jolloin USA:n tempoileva avaruuspolitiikka ja epävakaa maailmantalous ovat pikemminkin ennustelleet sille hiljaisia hautajaisia. Siinähän sitä on jo saavutusta kerrakseen yhdelle ärsyttävälle lehdelle.

Matala ja tiivis ei ole ekologista

Lohjan kaupungin mukaan meillä on ongelma. Ongelman nimi on rakentamaton tontti. Pientilamme näyttää aivan yhtenäiseltä, mutta kaavan mukaan tässä ei sijaitse yhtä parin tuhannen neliön tonttia vaan kaksi tuhatneliöistä. Jos asuisimme muutama kymmenen kilometriä ruuhkiin päin, voi olla että joku näkisi tässä kolme-neljäkin joutilasta maapalaa. Saimme kaupungin herroilta (joista yhtä itse asiassa tapaan säännöllisesti lautakunnassa) kirjeen jossa meidät kutsuttiin tilaisuuteen jossa annetaan ideoita ja ohjeita tyhjän panttina makoilevan rakentamattoman tontin rakentamiseksi ja muistutettiin että meillä on maassa kiinni ihan oikeaa rahaa. Paikassa jossa virkamiehet näkisivät mielellään talon jonka sisällä asuu terhakkaita veronmaksajia, sijaitsee kasvimaa. Se ei suinkaan ole kutistumaan päin. Sen vieressä on ainoa paikka josta meillä voi bongata tesmaperhosia. Pari metriä yhteen suuntaan, juuri siinä mihin asemakaavassa on piirretty sisääntulotie, näemme paikan josta valkovuokot ovat aloittaneet hitaan mutta joka kevät hiukan edistyvän valloitusretkensä maillemme. Kymmenisen metriä toiseen suuntaan, ja olemme saapuneet yrttimaalle, ja sen takana odottaa kunnostustaan ja uutta tulemistaan vadelmamaa. Mikäli varastotilannetta ja lintulaudan väkeä on uskominen, hyvinhän tuo maa tuntuu tuottaneen menneenäkin vuonna.

Linnuilla ja perhosilla, villikukilla ja ahomansikoilla on arvo, ja se on korvaamaton. Se merkitsee vuosi vuodelta enemmän etenkin taajama-alueella. Vihreiden myötävaikutuksella (olen kuluvan vaalikauden aikana lakannut yrittämästäkään ymmärtää, mitä Vihreiden päissä oikein liikkuu ja millä tavalla se on olevinaan ekologista) kaupunkisuunnitteluun on ajettu ajatus tiiviistä ja matalasta asuntorakentamisesta jossa asukastiheyttä saadaan nostettua mutta jossa omakotitalossa asumisesta ei tarvitse tinkiä. Kulttuurimaiseman –joka muuten on Suomen uhanalaisin maisematyyppi ja johon kuuluvat eliölajit ovat kaikkein suurimmassa vaarassa hävitä- kannalta tämä ajattelutapa on tuhoisa. Minitonttien äärimmilleen tehostettu maankäyttö pirstoo populaatiot ja heikentää niiden selviytymismahdollisuuksia. Periaatteessa pienistäkin tonteista saisi hyvän suunnittelun keinoin muodostettua vihreitä käytäviä joita luonto voisi hyödyntää. Villeys ei kuitenkaan ole siistiä, eikä pikkutonteilla ole syrjäisiä nurkkauksia joissa sitä voisi toteuttaa puolihuomaamattomasti puutarhan yleisilmeen kärsimättä. Muutenkin ympäristöarvot ovat suomalaisessa puutarhasuunnittelussa yhtä alakynnessä kuin monella muullakin elämänalueella. Tavalliset suomalaiset rakentavat pihojaan aivan muut arvot mielessä.

Pikkutontilla ei myöskään ole tilaa toteuttaa monia niistä projekteista jotka tekevät omakotiasumisesta eettisesti kestävän vaihtoehdon. Kasvimaat, hedelmäpuut, kompostit, puilla lämmittäminen ja kotieläimet eivät paljon vaadi- paitsi tilaa. Juuri kohtuullinen määrä tilaa talon ympärillä tekee omakotitaloasumisesta eettisesti puolustettavissa olevan vaihtoehdon. Tila nimittäin on valtaa. Maanomistajalla on oikeus ja tilaisuus hoitaa omaisuuttaan juuri niin eettisesti kuin hän kykenee. Teknologian avulla voidaan vähentää talon energiankulutusta, mutta maa on se mikä tuottaa ravintoa ja ylläpitää luonnon monimuotoisuutta. Mitä oikeuksia on entisellä maanomistajalla? Oikeus katsoa sivusta kun lintujen pesäpuut kaadetaan ja kukkakedon päälle kaadetaan kuormittain sepeliä? Oikeus vetäytyä seiniensä sisälle kuluttamaan tonttikaupoista saatuja rahoja ja nauttimaan palveluista joita ei aikaisemmin ehtinyt käyttää eikä kaivata? Onhan tärkeää huomata myös että pientilan pitämisen ekologisia hyötyjä ei lasketa pelkästään kiloissa, litroissa ja kappalemäärissä. Pienviljelyaate on myös elämäntapa, ja sellaisena se pitää puutarhurit tehokkaasti poissa kulutuskeskeisistä kodin ulkopuolisista harrastuksista. En tiedä, onko sellainen meininki vihreänkään kapitalismin arvojen mukaista, mutta se on ekologista ja hyvää elämää.

Mitä ainutlaatuista on rahassa? Mitä siitä jää, sen jälkeen kun aika on sen ansaitsijasta jättänyt? Sitäkö tulevaisuus eniten kaipaa että tälläkin perheellä olisi reilusti millä kuluttaa? Vai olisiko kuitenkin niin että pula uhkaa tulla lintujen laulusta ja perhosten tanssista, puista jotka ravitsevat hoitajiaan ja yhteyttävät hiilidioksidista happea? Näitä meillä vaalitaan ja vartioidaan. Asenne tulee kalliiksi: kaupungin pullakahvien lisäksi kovapäisille rakentamattomien tonttien omistajille on luvassa korotettu kiinteistövero. Sellainen on aikamme henki.

Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments