Gorgeous blogger award

Ofelia antoi hienon koristeen sivupalkkiin, ja tavalliseen tapaan sen mukana tuli haaste.

1. Milloin aloitit blogisi?

Kesäkuussa 2008. Kylläpä aika kuluu!

2. Mitä käsittelet blogissasi?

Tuota...elämää, maailmankaikkeutta ja kaikkea?

3. Mikä tekee blogistasi erityisen verrattuna muihin?

Ofelian tapaan arvelen, että tähän kysymykseen lukijat osaavat vastata parhaiten. Kertokaahan!

4. Mikä sai sinut aloittamaan blogin pitämisen?

Puolisolta taisi tämäkin idea saada alkunsa. Päätin sitten kokeilla, josko jaksaisin kirjoittaa säännöllisesti ja pidempään kuin pari viikkoa, ja hyvinhän tämä sujuu. :D

5. Mitä haluaisit muuttaa blogissasi?

Linkkilista on vähän kevätsiivouksen tarpeessa.

Ja kuten tavallista, blogini jatkaa haasteiden mustana aukkona, eli en pistä palkintoa eteenpäin.

Erakkohamsteri

Mietin joskus taannoin tammikuussa lankakomeroa siivotessa, jotta minun olisi kyllä korkea aika ryhdistäytyä ja ilmoittautua tänä vuonna lankahamstereiden varastonkuluttajaisiin. No, ilmoittautumisaika meni iloisesti ohi, ja ehkä se oli hyväkin sillä tässä kuussa taloon on tullut uutta lankaa (langan ostaminen hamsterikuun aikana tarkoittaa kisoista putoamista), ja langasta on tehty tunika. Voi miten vaikeaa olisikaan ollut kylmästi ohittaa houkutteleva, keväinen lanka keskellä inspiraation puuskaa! Huolimatta tähänastisen elämäni kamalimmasta flunssasta, paukkupakkasista ja ulkona kohoavista metrisistä hangista minulla on ollut jo monta viikkoa jotenkin keväinen olo johon oli reagoitava, ja näissä olosuhteissa tuntemusten käsitteleminen turkoosin langan parissa askartelemisen kautta oli ehdottomasti terveyden kannalta fiksuin vaihtoehto. Olen kuitenkin seuraillut hamstereiden touhuja sivusta ja tehnyt ahkerasti muistiinpanoja. On ollut inspiroivaa huomata, että monella osallistujalla on minun tapaani ongelmalankoja, joista hamsteriviikkojen aikana on muotoutunut toinen toistaan hienompia käsitöitä.

Minullehan on vuosien varrella kertynyt paljon lankaa. Periaatteessa on kiva että sitä on varastossakin. Onhan se kätevää ettei inspiraation iskiessä tarvitse heti juosta kaupunkiin ja kauppaan. Mutta kun varastoni on tylsä. Hienot langat käyvät siellä vain kääntymässä, mutta varaston ytimessä on vuosikausia hitaasti kasvanut tylsänvärisistä sekalaisista perusvillasekoitelangoista muodostunut kerrostuma, johon muutaman hyväntekeväisyyssukan tai muun satunnaisen pikku työn neulominen ei tee edes havaittavaa koloa. Lisäksi vuosirenkaita kerää pari hutiostosta jotka tarvitsisivat aivan uutta suunnitelmaa. Olenhan minä koko ajan periaatteessa tiennyt, ettei varastossa seisottaminen saa epäinspiroivaa lankaa katoamaan. Mutta että tylsien lankojen vuoren kuluttamisen voisi ihan oikeasti ottaa tehtävälistalle? Ette uskokaan kuinka pitkä matka siihen ajatukseen on ollut.

Kun tunikani pari päivää sitten valmistui, lankahamstereilla oli jo loppukiri menossa. Olin kuitenkin jo ehtinyt saada hamsteritartunnan ja päätin ryhtyä totisiin toimiin lankavarastoni ikävämmän pään kutistamiseksi. Hamsteritempaus on vain kuukauden pituinen, mutta minä aion ahkeroida varaston parissa kunnes havaitsen siinä selvää kutistumista. Tällä hetkellä hyvällä alulla on langankuluttajien klassikko, torkkupeitto. Minun peittoni on isoäidinraita-mallia ja sille on luvassa kokoa niin paljon että vierassänky saa siitä uuden lisä- tai päiväpeiton. Kun nyt lankaa alettiin tositarkoituksella kuluttamaan. Jo nyt voin raportoida, että peitosta on tulossa yllättävän sievä. Yhdessä tylsänväriset kerät punoutuvat sävykkääksi ja lämpimäksi pinnaksi jonka värit tuovat mieleen maaliskuisen puutarhan. Peiton parissa askarrellessa mielikin on naksahtanut uuteen asentoon. Yhtäkkiä sinne tupsahtelee kaikenlaisia ajatuksia siitä, mitä hyödyllistä lopuista lankavaraston pitkäaikaisasukeista voisi saada aikaan. Luulen, että sisäinen lankahamsterini tulee vielä kukoistamaan kilpaa alkavan kevään kanssa.

posted under , | 4 Comments

Ankeuden ja kiitollisuuden viikot

Lisäaineita ja valmisruokateollisuuden markkinoille syytämän ruuan kehnoa laatua on nyt laskujeni mukaan taivasteltu pintajulkisuudessa ainakin vuoden verran. Marketissa mikään ei ole tänä aikana muuttunut. Samat kanannahkapullat ja lisäainejuomat täyttävät hyllyjä, epäilemättä siksi että niiden myyminen on edelleen aivan kannattavaa.

Lopputalvi ja alkukevät ovat edelleen vuodenaikatietoisen ruuanlaittajan keittiössä ikävää aikaa. Varastot on joko syöty, tai sitten ne uhkaavat tulla korvista ulos. Meillä pakastimesta löytyy edelleen omenoita ja marjoja ja kellarista hilloja ja perunoita. Kaupan vihannesosastollakin laatu on tähän aikaan vuodesta surkeimmillaan ja hinnat korkeimmillaan. Onko silkkaa sattumaa, että suurimmat kirkkokunnat ovat keksineet lykätä vuoden suurimman paaston juuri tälle vuodenajalle? En tiedä, mutta sen tiedän että vuodenaikatietoinen ruuanlaittaja elää nyt vuoden ankeinta aikaa, muistellen perunoidensa ja kaaliensa keskellä kaihoisasti varhaisvihannesten ajan ja sadonkorjuun yltäkylläisyyttä.

Päässäni nämä hajanaiset ruokamietteet löysivät toisensa. Aloin pohtia, että ehkäpä ongelmani ja orastava tyytymättömyyteni johtuvatkin korkeista odotuksistani. Pienestä pitäen olen saanut kuulla monipuolisen ruokavalion tärkeydestä, vuoden jokaisena päivänä. Olen selannut enimmäkseen keittokirjoja joiden reseptit vaativat aikaa ja monenlaisia raaka-aineita ja ateriasuunnitelmaehdotuksia joita noudattamalla jääkaapista saisi herkkujentäyteisen viikon päätteeksi heivata kamaa kaksin käsin kompostoriin. Kauden herkut tunnetaan vielä, mutta samalla mieleen on jostakin iskostunut se että ympäri vuoden ruokaostoksilla riemua rajoittavat vain mielihalut ja lompakon paksuus. Onko tämä yksinkertaista? Onko tämä kohtuullista ja järkevää? Ja: kuka tästä hyötyy?

Aivan viime vuosina muotiin ovat tulleet jos jonkinlaiset dieetit ja ruokavaliot jotka on suunnattu terveille ja terveystietoisille ihmisille. Useimmissa keskeisenä ideana näyttäisi olevan nuiva suhtautuminen joihinkin tavallisiin ruokiin ja niiden korvaaminen vaikeasti hankittavilla ja kalliilla erikoistuotteilla. Terveyden nimissä, tietenkin. Sosiaalisten signaalien lähettelyn kanssa tällä ei tietenkään ole mitään tekemistä. En nyt sano etteikö uusien ideoiden joukossa olisi hyviäkin ajatuksia, enkä etenkään väitä että oma ruokavalioni olisi täysin mallikelpoinen, vaan ainoastaan että lisättynä muihin kulttuurissamme risteileviin signaaleihin ajatus siitä että kunnon kansalaisella on ruokavaliostaan Näkemys jonka perusteluun tarvitaan vähintään ravitsemustieteen appro, on osaltaan monimutkaistamassa yleistä käsitystä siitä mitä ruoka ja ruuanlaitto ovat. Ei kai ruokakaan muodosta poikkeusta siihen, että jonkin arkisen asian osoittaminen monimutkaiseksi, kalliiksi ja aikaa ja asiantuntemusta vaativaksi johtaa ehkä parannuksiin ja oppimiseen muutamien kohdalla, mutta saa suuremman joukon masentumaan ja jättämään koko touhun sikseen.

Yksinkertainen, hiukan yksitoikkoinenkin, kiireessä valmistettu kotiruoka ei aina ole optimaalista, mutta väitänpä että silloinkin se on yleensä parempi vaihtoehto kuin mukamonipuolisista raaka-aineista valmistettu eines. Ja realististen vaihtoehtojen välillähän se kisa käydään. Miksi kotiruokaa pitäisikään verrata ammattikokkien ja valokuvaajien työajallaan tuottamien värikkäiden reseptivihkosten satumaailmaan? Fresh-salaatti jonka myyntiaika on kymmenen päivää tai valmispizza jonka värikkääseen päällysteeseen on silputtu näyttävästi viisi pientä paprikanpalaa eivät oikeasti ole raikkaampi tai monipuolisempi vaihtoehto yksinkertaiselle keitolle tai pikaiselle pastalle. Kun olemme oppineet että ruuanlaitto on harrastus jossa tarvitaan sekä taitoa, päivittäisiä kauppareissuja ja juuri oikeat välineet, olemme samalla oppineet että kaikki vaatimattomampi on sitten jotenkin epätyydyttävää. Miksi nähdä vaivaa kun valmiinakin saa? Jos kaapista löytyvistä aineksista ei saa monipuolista ja elämyksellistä ateriaa, miksi ei saman tien päästäisi itseään helpolla? Kukaan tuskin odottaa einesten olevan suuria herkkuja. Onko osa ongelmasta siinä että normikuluttaja odottaa liikaa arkiseltakin kotiruualta? Jos eines saa olla tylsää, miksi itse tehty ruoka ei saisi?

Suuressa ruokakeskustelussa on tähän asti puhuttu kuluttajien laiskuudesta ja tietämättömyydestä. Ehkä syystäkin. Mutta jotta asenne ruuanlaittoon ja syömiseen olisi yksinkertainen ja kohtuullinen, tarvitaan välttämättä kiitollisuuden ja tyytyväisyyden hyveitä. Vähän yksitoikkoisempi ruokailu vuoden ankeimpien viikkojen ajan nyt vain kuuluu asiaan, ja saa ensimmäiset yrtit ja retiisit maistumaan sitä paremmilta sitten kun niiden aika taas koittaa. Itse tehdyn ruuan ei jokaisena päivänä ole pakko olla innostava ja elämyksellinen makumatka, vaan joskus riittää että nälkä lähtee. Nyt on hyvä aika vuodesta kartuttaa reseptivarastoa yksinkertaisilla, nopeasti valmistuvilla resepteillä jotka voivat myöhemminkin pelastaa kiireiset päivät.

Yhtäkkiä huomaan, että lopputalven tylsistyminen on alkanut hellittää hiukan jo ihan vain siitä että huomasin antaneeni itselleni luvan olla seuraavien viikkojen aikana innostumatta ruuanlaitosta ja olla kokematta suuria makuelämyksiä perunoiden, sipulien ja pakasteherukoiden äärellä. Ei aina tarvitse.

posted under , , , | 4 Comments

Päivä ennen jokaista eilistä





The Day After Tomorrow-elokuvailtaa meillä vietettiin jo edellisen pakkasjakson aikaan. Takkatulen rätistessä me käperryimme sohvalle katsomaan miten uusi jääkausi saapuu viikon rytäkässä. Katastrofielokuva pohti dramaattisella tavalla jääkausien syntyjä, noita Maapallon historian suuria mullistuksia joiden läpi ihmiskunta on elänyt jo parikin kertaa, mutta unohtanut. Esivanhempiin täytyy kuitenkin suhtautua lempeästi. Tässä vaiheessa talvea voin itsekin vain vaivoin palauttaa mieleeni, miltä tuntuu juosta paljain jaloin kukkivalla nurmella ja poimia ruokapöytään auringon lämmittämiä jalapenoja. Eksistenssimme voi olla lineaarista, mutta elämä on hetkissä.

Maalla jalkojeni alla on kuitenkin parempi muisti. Suurimmaksi osaksi puutarhamme on multavaa maata, mutta kun viime kesänä kaivoin kuoppaa persikkapuuta varten, lapio tapasi hiekkaa jo kymmenen sentin syvyydessä. Tästä, juuri tästä missä nyt istun ja kirjoitan, saattoi noin 12 000 vuotta sitten nähdä vetäytyvän mannerjäätikön reunan. Silloin, noin 12 000 vuotta sitten, nuoremmalla Dryaskaudella Euroopan mannerjäätikön sulamisvedet pysäyttivät Golfvirran ja Euroopan ilmasto jäähtyi nopeasti kymmenisen astetta. Jäätikön reuna pysähtyi, juuri tähän näin. Monen ihmisiän ajan kesät ja talvet jäädyttivät ja kuluttivat jäätikön reunaa. Kahdensadan vuoden ajan sulamisvedet kasasivat moreenia josta kasvoi se osa Ensimmäistä Salpausselkää joka tänä päivänä tunnetaan Lohjanharjuna. Silloin täällä ei ollut koivuja ja omenapuita kuuran koristeltavaksi, vaan jäätikön alta paljastuva maa oli preboreaalista tundraa josta kasvualustan löysivät sitkeimmät ruohot ja varvut, pensaat ja koivu. Tämä oli pimeä Pohjola, jossa holoseenikauden koittaessa ja ilmaston lämmetessä jälleen vetäytymään pakotetut jääjättiläiset paiskoivat raivoissaan kivenjärkäleitä, ja kun raivoaminenkaan ei auttanut, pakenivat lämpenevää ilmastoa aina vain kauemmaksi pohjoiseen. Vain yksi jätinpoika jäi paikallisen tarinaperinteen mukaan Lohjansaareen nukkumaan. Miksi, siihen on mahdotonta vastata, onhan jättiläisille käynyt kuin Umberto Econ ruusuille, joista meidän päiviimme on säilynyt vain nimi ilman mieltä ja merkitystä. Tiedämme vain, että taakseen jatulit jättivät muuttuneen maiseman, harjun ja kimmeltävän järven.

Eikä maailmassa enää ollut tilaa megafaunalle. Mammutit jotka olivat lähteneet Suomesta viimeisen suuren jäätiköitymisvaiheen ajamana, eivät enää palanneet. Ihmiset, joiden jäätiköitymistä edeltävien esivanhempien merkit olivat murskautuneet jääpeiton alle, sen sijaan palasivat. Asutuksen arvellaan vakiintuneen eteläiseen Suomeen 10 200 vuotta sitten. Todennäköisesti ensimmäiset metsästäjät ja pienet uudisasukkaiden ryhmät ovat saapuneet vain vähän vetäytyvän jään perässä, riistaeläimiä seuraillen. Tänään ihmettelemme jälleen tuulta joka kantaa jälleen muutoksen etiäisiä. Menetämmekö sen kuristusotteen jonka olemme ympäristöstä ottaneet? Ja: olisiko paha asia jos niin kävisi? Olemmeko saavuttaneet väkivaltaisilla otteillamme onnen, vaiko vain illuusion jonka perässä pysyäkseen on juostava päivä päivältä kovempaa? Vain muutos on pysyvää, muutos ja muisto, menneisyyden jäljet lapiollisessa hiekkaa jota häiritsin eräänä kuumana kesäpäivänä maailmassa joka oli neljäkymmentä astetta lämpimämpi kuin se joka oveltani tänään aukeaa.

Seuraava jääkausi on jo myöhässä- jos tilastoja katsotaan. Toisaalta emme vielä tiedä, mikä teki noin miljoona vuotta sitten sadantuhannen vuoden syklistä hallitsevan. Aina jäätiköitymiskaudet ja niiden väliset lyhyemmät lämpimät kaudet eivät seuranneet toisiaan suhteellisen säännöllisesti niin kuin viimeisen miljoonan vuoden aikana on tapahtunut. Tulevaisuudesta voi nähdä etiäisiä, mutta ei jälkiä. Sen voi aavistaa, mutta pohjimmiltaan se on tuntematon.

Huolimatta pakkasesta, metrisistä hangista ja tähänastisen elämäni sitkeimmästä flunssasta, uuden ja lämpimämmän ajan etiäisiä tulevalle vuodelle on nähty täällä jo. Auringon paiste ei ole enää kalpeaa ja taivaan sinessä on uutta kirkkautta. Minulla on neulepuikoilla turkoosia villaa, lämmintä mutta kevään väristä. Hiljaisen talven jälkeen kalenterikin on alkanut täyttyä. Muistan, että kuulas taivas ja aurinko joka pakkasen läpi lämmittää hiukan keittiötä, näyttävät aivan samalta kuin holoseenin ensimmäisenä päivänä.

Ei se ole hullu joka tarjoaa...

Että nyt olisi Suomen pikkutytöille tarjolla sitten muotilehti. Lukemani perusteella vaikuttaa että tuleva lehti on enimmäkseen sitä itseään. Pikkutytöt opastetaan ihailemaan syömishäiriöisiä naisia joiden eläkeikä on kolmenkympin kieppeillä, kuluttamaan massatuotantokrääsää yli tarpeen, pukeutumaan pornahtavasti sekä ihailemaan angloamerikkalaista populaarikulttuuria. Siis vanhaa tavaraa vain astetta räikeämmässä paketissa kuin mihin ollaan ehditty tottua. Tuohtuneiden vanhempien lauman mielestä paha lehti pitää kieltää.

Kieltäjiltä on kuitenkin unohtunut pari asiaa. Esimerkiksi: se että lapsirukka saa lehden käsiinsä tarkoittaa että kasvattaja on antanut niin tapahtua. Arveluttavat lehdet eivät materialisoidu tyhjästä yhdenkään pikkuprinsessan pesään. Väitänpä, että äippä tai iskä joka hankkii lapselleen roskalehtiä, on todennäköisesti hankkinut tälle jo kaikenlaista muutakin mistä voisi sanoa pari kritiikin sanaa. Joku, kuulkaa, ihan oikeasti ostaa niitä pikkutyttöjen rintaliivejä ja Bratzeja. Jonkun mielestä ne ovat oikeasti harmittomia, ja koska raivoaminen ei ole argumentti, nämä jotkut eivät todennäköisesti siitä paljoa hetkahda. Havaintojeni mukaan punanaamainen moralisointi ajaa pikemminkin kohteensa syvemmälle poteroihinsa, mahdollisimman kauas niistä keuhkoajista joiden on pakko ottaa kaikki kuolemanvakavasti. Käsillä olevassakin keskustelussa marttyyrin sädekehä jo vilahtelee. Kustantajaparka esiintyy kärsivänä mutta kärsivällisenä alatyylisen vihapostin kohteena, julkisuuden valokeilassa. Sitäkö tässä nyt haluttiin? Ja ei, tämä käänne ei ollut yhtään yllättävä. Kun tälle linjalle lähdetään, näin käy joka. armiaan. kerta.

Toiseksi, lapset kasvavat ja jos hyvin käy, alkavat jonakin päivänä myös ajatella itse vanhempien sabotaasiyrityksistä huolimatta. Olen ymmärtänyt että vanhemmuus on laji josta kukaan ei selviä täydellisesti. Eikä kenenkään loppuelämä ole pilalla jos hän saa luettavakseen kuusivuotiaana arvomaailmaltaan arveluttavan lehden. En ylipäätään ole varma, onko paras strategia pyrkiä pitämään vahingollinen materiaali pois kullanmurujen silmistä kaikin keinoin. Vaikeaa se ainakin tänä päivänä on. Ehkäpä elämme pikemminkin maailmassa jossa kuusivuotiaan on aika alkaa oppimaan mediakritiikin alkeita ja sitä että joskus aikuiset tarjoavat asioita joista on fiksua kieltäytyä.

Vihaaminen on helppoa. Se purkaa omaa pahaa oloa ja antaa tunteen siitä että on elossa ja reagoi. Jos nyt kuitenkin haluttaisiin tehdä jotakin oikeasti hyödyllistä, Pahojen Kapitalistien vihaamisen sijasta kannattaisi minusta katsoa 1) peiliin ja 2) vanhempiin. Sellaista mitä kukaan ei osta, ei kannata myöskään pitää tarjolla. Sama pätee myös Disneyn suunnitelmiin laajentaa krääsävalikoimaa vauvatuotteisiin. Kyllä se on edelleen äippä tai iskä joka pistää kolmikuisen lapsen telkkarin ääreen. Jos näin ei tapahdu, vauva ei sitä televisiota katso eikä kaipaa. Yksi roskalehti on lopulta vain jäävuoren huippu kulttuurissa jonka arvoilmasto on pielessä. Vain kourallinen naisia koko maailmassa voi olla huippumalleja, mutta jokainen meistä voi olla roolimalli. Jos olemme naisia, voimme omalta osaltamme pyrkiä edustamaan naiseutta joka on syvällistä, viisasta, sielukasta ja solidaarista, ja jos olemme miehiä, voimme tukea ja kannustaa tällaista naiseutta. Elämme maailmassa jossa moralisteista ja kaikenkarvaisista kriitikoista on ylitarjontaa ja jossa ystävistä ja kannustajista on vastaavasti krooninen pula. Voimme osoittaa ympäristömme lapsille että kulttuurimme pinnalla kelluvan roskan voi vain jättää omaan arvoonsa ja keskittyä tekemään jotakin fiksumpaa. Jos Pahaa Kapitalistia ei huomioi, ei kuuntele, eikä hänen tuotteitaan noteeraa, se pakkaa vähin äänin kamansa ja häipyy. Ongelman syntymisen riittävä ja välttämätön ehto on se että tarjottu tuote saakin vastakaikua tavallisten ihmisten joukosta. Miksi kukaan ei tunnu olevan kiinnostunut heihin vaikuttamisesta? Siksikö että ystäviä, omaisia ja naapureita ei teekään mieli lähestyä vihakirjeillä mutta muita keinoja ei tahdo tulla mieleen?

***Edit-täti kävi lisäämässä pudonneen lauseen.

Puolimatkan jättiläinen

Tähtitieteessä tapahtuu taas. Toipumiseni Pluton taannoisesta planeettastatuksen menetyksestä koheni pikavauhtia, kun aurinkokunnan tutkimuksen julkaisu Icarus julkaisi artikkelin, jonka mukaan NASAn WISE-teleskoopin data näyttäisi osoittavan, että aurinkokuntamme kaukaisimmalla laidalla, Oortin pilvessä, piileskelee jopa neljä kertaa Jupiteria suurempi kaasuplaneetta joka tunnetaan tällä haavaa Tychenä. Kosminen oikeus ja kohtuus toteutuisi, jos pikku Pluto-rukan paikan ottaisikin valtava pimeä kaasujättiläinen. Eikö teistäkin?

Louisianan yliopiston astrofyysikot David Whitmire ja John Matese ovat keränneet 10 vuoden ajan dataa komeettojen liikkeistä Oortin pilvessä, ja tutkimus perustuu siihen että kappaleiden radoissa on havaittu poikkeamia jotka selittyisivät ehdotetun kokoisella planeetalla. He ovat julkaisseet aiheesta aikaisemminkin, mutta nyt he ovat saaneet tarkempaa dataa. Tyche kiertäisi Aurinkoa jopa 375 kertaa Plutoa kauempana, ja mikäli se tosiaan on neljä kertaa Jupiterin kokoinen, sitä kiertävät kuut voisivat olla jopa Marsin kokoisia. On ehditty jo ehdottaa että Tyche olisi alun perin muodostunut toisen auringon ympärillä mutta joutunut myöhemmin Auringon nappaamaksi. Tämä olisi voinut tapahtua esimerkiksi Tychen alkuperäisen auringon räjähdettyä supernovana.

Tällä hetkellä Tychen olemassaoloa vastaan puhuu lähinnä se, että ehdotetun kokoisen kappaleen läsnäolon Oortin pilvessä pitäisi suistaa komeettoja kohti Aurinkokunnan sisäosia. Vasta-argumenttina on esitetty, että näin on saattanut tapahtua jo kaukaisessa menneisyydessä, ja Tychen kierrettyä useita kierroksia Auringon ympäri, nykyään Oortin pilvessä on jäljellä enää sellaisia kappaleita joita jättiläinen ei häiritse. Toinen vasta-argumentti on vanha kunnon ”uskomattomat väitteet vaativat uskomattomia todisteita”. Se on aivan validi argumentti, mutta sen arvioinnissa on huomioitava se että jopa jättiläisplaneetasta on vaikea kerätä havaintodataa ehdotetulta etäisyydeltä, ja kaikkien toistaiseksi (pienenpuoleisesti budjetoiduissa projekteissa) tehtyjen havaintojen virhemarginaalit ovat suuria. Todistusaineistoa on siis arvioitava suhteessa käytettävissä oleviin tutkimusresursseihin ja teknologian tasoon. Joka tapauksessa, Tychen mahdollinen olemassaolo kuulostaa erittäin mielenkiintoiselta hypoteesilta jonka etsimiseen ja tutkimiseen voisi olla viisasta panostaa. Jos ehdotus siitä että se on alun perin toisen auringon kiertolaisena kehittynyt planeetta, pitää paikkansa, se tarkoittaisi sitä että meillä olisi mahdollisuus tutkia vierasta planeettaa kauan ennen kuin rahkeemme riittävät viemään meidät vieraisiin aurinkokuntiin. 375 kertaa Plutoa kauempana oleva planeetta kuulostaa kyllä kaukaiselta, mutta maailmankaikkeudelta se on silti valtava kädenojennus. Vieras planeetta joka on sittenkin yli puolet lähintä tähteä lähempänä, on Iso Juttu. Jos villisti spekuloimaan ryhdytään, voisi kuvitella jopa että jokin Tychen kuista tai sen Lagrangen pisteistä saattaisi sopia väliasemaksi ensimmäisille tähtimatkoille. Jos näin olisi, tähdet olisivat taas monta askelta ihmiskuntaa lähempänä.


Sitä ennen IAU:n on kuitenkin käytävä vielä tiukka vääntö siitä, voiko toisen keskustähden ympärillä kehittynyttä planeettaa sanoa meidän aurinkokuntamme planeetaksi. Itse olen siinä leirissä joka ajattelee että galaksi on suuri ja sen yö pimeä, joten tarvitsemme seuraksemme kaikki saatavilla olevat naapurit.

Pihalla maailmankaikkeudessa

Ofelia kysyi sitä mitä arvelisin monen muunkin kerenneen ihmetellä.

” Mikset olekaan enää ateisti? Mikä olet siis nyt ja mistä muutos? ”

Tämä aihe onkin ollut kirjoituslistallani jo aika kauan. En vain ole osannut enkä kyennyt saamaan kasaan mitään. Joskus hiljaiseksi ei vedä sanottavan puute vaan se että oikeat sanat ovat totaalisen hukassa. Tämä aihe se sitten onkin kohdallani kaikkien sanattomuuksien äiti ja isoäiti. Ehkäpä, kun odotan, elän ja ajattelen parhaani mukaan vähintään kahdeksankymmentävuotiaaksi, asiat ja ajatteluni selkenevät. Mutta siihen asti on vaikeaa. Miten kirjoittaa asioista joiden käsittämisessä ei ole päässyt edes alkuun? Asioista, joihin ajatus vain ei tahdo tarttua mitenkään päin?

Ensi kuussa tulee kuluneeksi neljä vuotta siitä kun maailmankuvani joutui yllättäen ja odottamatta täysremonttiin ja minusta tuli metafyysiseltä mielipiteeltäni polyteisti. Puhun mieluummin mielipiteistä kuin uskosta, sillä poden edelleen allergiaa usko-sanaa kohtaan. Mielipide, toisin kuin usko, on asia jota ihminen on valmis muuttamaan heti tarpeen vaatiessa, esimerkiksi sen mukaan mitä kulloinenkin todistusaineisto sattuu osoittamaan. Olen tullut siihen tulokseen että sehän se on ainoa mitä keltään voi kohtuudella vaatia: ei oikean totuuden löytämistä ja tunnustamista vaan sitä että on arvostellut parhaansa mukaan sen aineiston minkä elämä on eteen heittänyt, ja pyrkii kehittämään arvostelukykyään. Mielipide tarkoittaa myös sitä ettei käsitykseni pohjaudu järjestelmälliseen tutkimukseen. Toistaiseksi näyttää siltä että uusi katsomukseni on myös intellektuaalisesti tyydyttävä (se ei esimerkiksi ole ristiriidassa tieteen kanssa, kahlitse ajattelua väittämällä että minun on pakko olla tästä ikuisuuteen samaa mieltä, ja löydän välillä hyviä kysymyksiä ja muita ajattelun välineitä). Olen jotakuinkin tyytyväinen mielipiteeseeni, vaikka tietysti yritän edelleen epäillä kaikkea mitä suinkin kykenen. Mutta episteemisessä tilassani olisi joka tapauksessa parantamisen varaa.

Minulla siis on mielipide. Ja se on suunnilleen seuraava: minusta näyttää kovasti siltä että ainakin jotkut suomalaisen pantheonin jumalat ovat jollakin tapaa eksistenssin syrjässä kiinni. Olen siis suomenuskoinen polyteisti. Minun eteeni elämä heitti ne jokaisen agnostisen ateistin peräänkuuluttamat vakuuttavat todisteet. Suureksi harmikseni todisteeni eivät olleet tieteellisiä (niin että älkää nyt uskoko mitä sanon vaan jatkakaa edelleen omaa etsintäänne) eivätkä sisältäneet sen enempää jumalallista viisautta. Päinvastoin, matkani polyteismiin on toistaiseksi tarjonnut oppitunteja enimmäkseen tietämättömyyteni syvyydestä ja mielikuvitukseni köyhyyden määrästä. Esimerkiksi, toisin kuin aikaisemmin kuvittelin, todisteet saaneista ateisteista ei tule hartaita Totuuden Ystäviä. Kognitiivinen dissonanssi pitää vielä monen vuoden jälkeenkin huolen siitä että jopa juhlamenojen toimittaminen tuntuu jollakin tavalla hyvin epämukavalta. Sittenkin kun tosiseikat on punnittu ja järkiargumentit kumottu, mielelläni on ihmeellinen kyky kiukutella vuosikaupalla ihan vain periaatteen ja urheiluhengen vuoksi. Katu-uskottavuutenikin oli parempi ateistina. Suurimman osan ajasta tuntuu siltä että miinuksella ollaan ja tukevasti. Mutta sitten, harvoin, on toisenkinlaisia hetkiä. Niitä hetkiä jolloin huomaan –tai parhaassa tapauksessa joku muu huomaa- että olenkin onnistunut ymmärtämään maailmasta jotakin jota ennen en olisi pystynyt tavoittamaan, kehittynyt hiukan empaattisemmaksi tai avarakatseisemmaksi.

Asioiden ajattelemista tai niistä puhumista vaikeuttaa aika paljon sekin että uskonnollisia ilmiöitä kuvaavat käsitteemme on monoteismin- siis aivan määrätyn uskonnollisen käsityksen- läpitunkemaa. Tästä seuraa esimerkiksi se että niin uskontokeskustelu kuin ateistinen kritiikkikin keskittyvät paljolti tiedollisiin kysymyksiin: mikä on totuus (niitä on siis yksi ja vain yksi)? Kuka sen tietää, ja kuka luulee vain? Mikä on oikea tulkinta? Pitäisikö uskoa pappia vaiko fyysikkoa? Mistä löydämme vastauksia ja varmuuden? Polyteismille ja tieteelliselle maailmankuvalle taas on yhteistä se että keskeistä ei ole oikein uskominen vaan havaitseminen ja se että havainnot yritetään sovittaa joksikin mielekkääksi kokonaisuudeksi ajattelun ja päättelyn keinoin. Ajattelemme, että on olemassa havainnosta riippumaton todellisuus josta voimme hankkia kokemusperäistä tietoa. Todellisuudesta louhitun informaation tulkinnasta voimme keskustella vaikka miten pitkästi. Voimme ihmetellä, mikä tuo kvanttiaalto oikein on. Mutta jos haluamme saada selville, onko niitä kvanttiaaltoja olemassa vaiko ei, emme suinkaan ryhdy rakentelemaan argumentteja vaan menemme takaisin laboratorioon. Jumalten ja kvanttiaaltojen välinen ero taas ymmärtääkseni on, että jumalat eivät ikävä kyllä ole luonnonilmiöitä jotka tutkija voi pakottaa todellisuudesta esiin kun vain tietää, miten (älkääkä nyt kysykö, mitä He oikein ovat. En tiedä.) Tieteellinen metodi joutuu vaikeuksiin, mutta omituiseenkin todellisuuteen voi yrittää suhtautua tieteellisellä asenteella. Tarkemmin ajatellen, tässä vaatimuksessa ei ole mitään kummallista: on peräti todennäköistä että maailma on joka tapauksessa täynnä ilmiöitä joita tiede ei voi tavoittaa, esimerkiksi siitä syystä että ne ovat niin epätodennäköisiä että tapahtuvat vain kerran tai pari koko universumin historian aikana. Tällaisten ilmiöiden tuominen tieteellisen tietämyksen pariin vaatii paljon hyvää onnea. Tässä vaiheessa monoteistit tapaavat vetää yliluonnollista-kortin esiin ja homma on sillä kuitattu. Polyteismi ja tiede sen sijaan ovat sitä mieltä että tilanne ei koskaan ole niin toivoton etteikö ymmärtämistä ja järjen käyttöä voisi edes yrittää. Multiversumi on kumma paikka, mutta niin pihalla ei ihminen voi ollakaan että kannattaisi luovuttaa täysin.

Sellaisenkin viisauden murusen olen löytänyt, ettei tieto (tai luulo) jumalista ole mikään korkeampi totuus. Todellisuus on enemmän kuin mitä yhdenkään ihmisen päähän mahtuu, ja sen voi hahmottaa eri tavoilla. Ateistinen maailmankuva on tavallaan aivan tosi, ja se on myös hyödyllinen. Maailma vain on niin suuri että siitä voi tehdä monenlaisia kertomuksia. Jos hyväksymme sen että totuus multiversumista on monimutkaisuus, voi olla että sen täytyy tulla kerrotuksi meille monien tarinoiden kautta. Siinä on minusta polyteismin ydin; ettei kysy vain ”mikä on totuus?” vaan myös ”mitä tarinoita osaan lukea?” Voimme omaksua yhden näkökulman, ja se saattaa riittää täyttämään koko elämän. Voimme myös yrittää pysytellä avoimina ja kriittisinä, ja ehkä silloin käy niin että koti löytyy maailmankaikkeudesta joka on suurempi, vanhempi, monimutkaisempi ja oudompi kuin osasimme kuvitellakaan.

Friikkisirkus on jo täällä

Edellisessä postauksessa pohdiskelin, olisiko sittenkin mahdollista että lapset ja aikuiset elävät samassa maailmassa joissa jokaisen sukupolven vain oletetaan elävän eri sääntöjen mukaan.

Tänään ajatuksiani herätti tämä Melissa McEwanin kirjoitus arkipäivän seksismistä (englanniksi, ja sisältää vaikeita sanoja, mutta lukekaa kuitenkin. Oikeasti.) Melissa kirjoittaa siitä miten eriarvoisuus rakentuu arjessa, ei yksittäisten dramaattisten epäoikeudenmukaisuuden, väkivallan ja syrjinnän kokemusten myötä vaan arkisissa tilanteissa joissa kuvittelemme olevamme samassa huoneessa mutta todellisuudessa elämme aivan eri maailmoissa.

Melissa kirjoittaa arkipäivän kulttuurista joka trivialisoi naisten kokemukset ja määrittää maskuliinisen todellisuuden objektiiviseksi todellisuudeksi, puhuu naisista ryhmänä jonka tarpeista on parempi kysyä asiantuntijoilta kuin ihmisiltä itseltään, joka pitää naisia kiinnostavaa viihdettä hömppänä ja naisten mielellään kuluttamia tavaroita turhuutena, käyttää ja ymmärtää sujuvasti vähätteleviä ilmaisuja: naiskuski, kikattava tyttö, akkojen puheet. Kulttuurissa jossa naista ei tarvitse vaientaa osoittamalla hänen argumenttinsa huonoksi vaan toteamalla että sinulla taitaa olla kuukautiset tai että olet hankala ämmä. Hän kirjoittaa tilanteista joissa naisen on ollakseen Hyvä Tyyppi luovuttava solidaarisuudesta niitä toisenlaisia naisia kohtaan: niitä jotka ovat femakkoja, miestenvihaajia, hysteerikkoja, tiukkapipoja, horoja ja osoitettava sen sijaan solidaarisuutta toisenlaisten naisten haukkujia kohtaan. Tilanteista joissa naisen odotetaan ymmärtävän ja hyväksyvän vähättelyn joka kohdistuu niihin Toisenlaisiin naisiin ja jossa hänet pakotetaan hyväksymään se seikka että pysyäkseen hyvänä tyyppinä ja tullakseen kohdeltuna kunnioituksella hänen on oltava aivan tietynlainen nainen: sellainen joka on "huumorintajuinen", ymmärtää että pojat ovat poikia ja että ihan hyväähän ne vain tarkoittavat. Sellainen joka luopuu oikeudestaan saada itse päättää mikä on hauskaa ja ymmärtää että hänen loukkaantumisensa on ihan hänen oma ongelmansa jota muiden ei tarvitse noteerata millään tavalla.

Melissa on huomannut sen minkä minäkin: että seksismistä tekee erityisen ikävää sen että sen ylläpitämiseen osallistuvat myös ihmiset joista pidämme tai joista haluaisimme pitää ja joiden kaiken oikeuden ja kohtuuden mukaan pitäisi välittää ja huolehtia meistä. Miehet ja naiset. Kun jokin asenne on levinnyt tarpeeksi laajalle ja syvälle kulttuuriin, ollaan tilanteessa jossa jokainen voi joskus saada itsensä kiinni siitä. Ihmiset eroavat lähinnä sen suhteen näkevätkö he tässä mitään ongelmaa. Ne jotka näkevät, eroavat siinä, uskovatko he että tiedostaminen riittää vai tietävätkö he että asioiden korjaaminen on parhaillekin ihmisille kokopäivätyötä. Monen kohdalla ongelma on siinä että "en minä sellaista tee" on jostakin syystä paljon helpompi sanoa kuin "olen pahoillani, en tarkoittanut".

Melissa puhuu sukupuolesta, mutta huomaa itsekin että kaikessa yhteiskuntaan kätkeytyvässä alistamisessa on sama kaava. Arvelen, että se johtuu siitä että me kuvittelemme ympärillämme olevien ihmisten olevan suunnilleen samanlaisia kuin me. Kuvittelemme että oma kokemuksemme maailmasta on objektiivinen ja ajattelemme helposti että jos joku muuta väittää, hänen täytyy olla erehtynyt. On niin helppo ajatella että hyvyys ja kunnollisuus ovat jonkinlainen olemisen perustaso. Kunnon ihminen ei tee mitään kovin väärää, minä olen kunnon ihminen, siis sinun täytyy olla erehtynyt väittäessäsi että tein väärin. Vastaavasti, ajattelemme että kaikki erilaiset ihmiset ovat pohjimmiltaan kuin eri väriset ihmiset, että erottaisimme heidät kyllä ympäristöstään yhdellä silmäyksellä. Jossakin mielen peräkamarissa luuraa edelleen yhtenäiskulttuurinen maailma jossa erilaiset ihmiset ovat kukin omalla paikallaan: friikit sirkuksessa, rikolliset vankilassa ja toisuskoiset vierailla mailla. Yhtenäiskulttuurinen maailma ei kuitenkaan ollut koskaan tosi. Siellä missä yhtenäistä kulttuuria ylläpidetään rautaisimmalla otteella, erilaisuus ei suinkaan häviä vaan alistaminen ja kärsimys vain kasvavat.

Alistamisen kulttuurin haastaa vain avoimuus ja sen myöntäminen ettemme tiedä maailmasta ja ympärillämme parveilevista ihmisistä kovin paljon, vaan vain pintaraapaisun verran. Heti kun astumme ovesta ulos, astumme mukavuusalueen ulkopuolelle. On mahdotonta elää vain samanlaisten keskellä, mutta on mahdollista ottaa kodikseen koko maailmankaikkeus, kaikkine kummallisuuksineen. Sekin on hyväksyttävä että hyväksi ihmiseksi ei tulla uskon voimalla vaan hyvyys syntyy teoista. Joskus on jopa niin että tullakseen hyväksi on myönnettävä tehneensä väärin.

Kuinka monta maailmaa?

Olen ollut jo useamman vuoden varma siitä että merkittävin ero aikuisten ja lasten välillä on koko.

Hesari uutisoi pari päivää sitten että suosituimmat lapset pukeutuvat muodikkaasti, ovat rikkaista perheistä, eivät menesty koulussa liian hyvin eivätkä liian huonosti, ovat ulospäinsuuntautuvia mutta eivät millään tavalla kovin erikoisia. He kuuntelevat suosittua musiikkia ja pitävät tavallisista asioista. Syrjityksi ja kiusatuksi pääsee parhaiten olemalla jollakin tavalla erilainen.

Sen jälkeen kun itse kävin ala-asteen 80-luvulla, tilanne kouluissa tuntuu muuttuneen korkeintaan hullumpaan suuntaan. Se on tavallaan ihmeellistä, sillä kiusaaminen tunnutaan tuomitsevan joka vuosi jyrkemmin ja samalla koulumaailma on monimuotoistunut maahanmuuton, internetin ja sosiaalisen eriarvoistumisenkin myötä. Miksi kaikki kuulostaa silti niin kovin tutulta? Miksi kiusaaminen on pikemminkin raaistunut?

Kertooko tilanne kouluissa vain siitä että lapsukaiset ovat sosiaalistuneet hyvin ja omaksuneet yhteiskuntamme toimintalogiikan? Kuinka monta sosiaalista maailmaa meillä tässä onkaan: lasten ja aikuisten maailma, vaiko vain yksi yhteinen? Puhutaanhan meillä edelleenkin ”paremmista perheistä” kun tarkoitetaan perheitä joissa rahasta ei ole puutetta, ei suinkaan perheistä joiden vanhemmat ovat kuuluja moraalisesta erinomaisuudestaan. Onko näiden välillä edes todellista eroa?
Sisäänpäinkääntyneisyys nähdään työelämässä lähinnä ongelmana, vaikka objektiivisesti ajatellen introverteilla ihmisillä on myös selvät vahvuutensa. Vaikka maa on olevinaan vapaa, silti kukaan ei ole mistään mitään mieltä, pukeutuminen ja ihanteet ovat jopa niin homogeenisiä että persulainen yhtenäiskulttuuriretoriikka jossa on Meidän Tavat ja Väärät Tavat, menestyy. Ihan muuten vain, valitsemme olla toteuttamatta monia vapauksiamme. Aikuinen tietää että on olemassa vaihtoehto sille että on avoimesti oma itsensä ja kärsii seuraukset. Hän on oppinut kysymään: "mitä ihmiset sellaisesta ajattelisivat?"

Jos näin on, ei riitä että kauhistelemme lasten maailmaa ja näemme sen julmuuden ja raadollisuuden suurena, joskin hiukan mystisenä, ongelmana. Ehkäpä ongelma onkin pohjimmiltaan aikuisten maailmassa? Ehkäpä se onkin aikuisten maailma joka on ruma, raadollinen ja syrjäyttää heikot ja erilaiset? Ehkäpä aikuiset rakastavat keskinkertaisuutta, suhtautuvat erinomaisuuteen sitä myönteisemmin mitä kauempana se on ja vastaavat heikkouteen julmuudella? Maahanmuuttajista tänne kelpaavat parhaiten ne jotka ovat ennestään hyvinvoivia ja saapuvat vapaaehtoisesti, kun taas tarvitsevimmat ja pakon kotoaan ajamat kohtaavat täälläkin eniten syrjintää. Sanotaan että se johtuu humanitaaristen maahanmuuttajien tarvitsevuudesta ja outoudesta, mutta toisinkin asian voisi hahmottaa. Sosiaaliturvajärjestelmässämme köyhiä kannustavat parhaiten tiukka kontrolli, pompottaminen ja leikkaukset kun taas varakkaita motivoivat siisteihin sisätöihin vain reilut palkankorotukset ja veronkevennykset. Esimerkkien keksiminen ei ole vain helppoa vaan se on suorastaan pelottavan helppoa.

Jos ei pidä maailman tilasta, kannattaa miettiä, missä itse seisoo. Olenko omalta osaltani vahvistamassa niitä piirteitä joista en täällä pidä? Saanko itseni kiinni ihailemasta ja kadehtimasta varakkaita ihmisiä? Tunnenko oloni epämukavaksi sellaisten lähellä jotka ovat jollakin tavalla erinomaisempia kuin itse olen, vai osaanko suhtautua siihen myönteisesti, tilaisuutena oppia ja kasvaa? Olenko oikeasti sitä mieltä että oudot ja selvästi puutteelliset voivat rikastaa elämäänivai viihdynkö vain samanlaisten ja samanmielisten seurassa? Tuomitsenko ihmisiä ulkoisten seikkojen perusteella vai teenkö tekoja jotka ilmentävät avarakatseisuutta, ystävällisyyttä ja oikeudenmukaisuutta?

Lapsettomana en ole mikään paras taho jakamaan kasvatusvinkkejä. Minusta kuitenkin vaikuttaa sen että ”älä tee niin kuin minä teen vaan niin kuin minä sanon” ei ole erityisen hyvin toimiva menetelmä. Jos haluamme seuraavan sukupolven kasvavan vastuullisiksi, rehellisiksi ja suurisydämisiksi, ehkäpä tarmokkaan kasvattamisen sijasta meidän pitäisi varoa itse vastuuttomuutta, välttää valehtelemista ja pikkumaisuutta. Ehkäpä meidän pitäisi osoittaa omassa toiminnassamme niitä hyveitä jotka toivomme lasten omaksuvan. Koska lasten kasvattamiseen ja hyvän yhteiskunnan rakentamiseen tarvitaan vanhempien lisäksi koko kylän väki, myös lapsettomien panoksella on merkitystä. Lopuksi: kannattaako maailmalta vaatia sellaista hyvyyttä joka on itsellekin saavuttamatonta?

posted under , | 3 Comments

Tietämättömyydestä, osa III: Tietämättömyydellä alistamisesta

Tieto on hyvästä ja tietämättömyys on ikävä tila. Sitähän minä olen aina sanonut. Nyt on tullut toisen lempilausahdukseni aika: "ei se ihan noin yksinkertaista ole!" Ihmisten ohjaaminen tietämättömyydestä tiedon valoon on kiitettävä päämäärä, mutta tässäkin asiat monimutkaistuvat ihmeellisesti kun huomataan että olennaisen tärkeitä ovat keinot joilla päämääriin pyritään. Tiedolla voidaan vapauttaa luuloista ja monenlaisista peloista mutta tiedon tarjoamisen varjolla voidaan myös nöyryyttää ja alistaa. Tietoa voidaan jakaa pyyteettömästi ja lempeästi, mutta siitä saadaan myös vallankäytön ja auktoriteettiuskon pönkittämisen väline.

Helsingin Sanomien hiilitietovisa on oiva esimerkki tietämättömyydellä alistamisesta. Visassa kysytään knoppikysymyksiä: kuinka monta kiloa päästöjä syntyy siitä ja siitä toiminnasta, tarkkoja vastauksia, kiitos! Testissä pärjätäkseen ei riitä että ymmärtää asiat yleisellä tasolla, vaan todellista tietoa on vasta pienimpien yksityiskohtien tietäminen. Oikeansuuntaisesta vastauksesta ei saa puolta pistettä, vaan kaikki paitsi täsmälleen oikea tieto ovat yksiselitteisen vääriä.

Onko oman elämän vihertämisprojekti tuhoon tuomittu jos ihminen ei tiedä, montako kiloa hiilidioksidipäästöt vähenevät jos vaihtaa vanhan jääkaapin ympäristöystävällisimpään uuteen malliin? (tässä kohtaa ei tietenkään huomioita esineen valmistuksesta ja yhä käyttökelpoisen tavaran pois heittämisestä syntyvää jätettä…) Ei tietenkään. Jotta ihminen voisi menestyksekkäästi vihertää elämäntapaansa, hänen on tärkeintä ymmärtää perusasiat. Filosofina olen peräti sitä mieltä että parempi voi olla syventää ymmärrystään näistä perusasioista –kuten siitä mitä yksinkertaisuus merkitsee ja pitää sisällään erilaisissa elämäntilanteissa- kuin tunkea päähänsä nippelitiedon massaa. Mitä hyötyä on hiilidioksidikilogrammojen määrien tietämisestä jos ei tiedä, mistä oman elämän vihertäminen olisi parasta aloittaa? Mitä iloa sen tietämisestä mikä on kaikkein kiitettävin toimintavaihtoehto, jos ei osaa hahmottaa mikä olisi omassa elämässä, omien mahdollisuuksien rajoissa paras vaihtoehto? Nippelitiedon saa kyllä kaivettua, jos sellaiselle ilmenee äkillinen tarve. Vaan missä olisi jaossa ajattelun välineitä?


Ihmiselle voi osoittaa hänen tietämättömyytensä lempeästi, jos siihen on selvä ja ihmisen omista haluista ja intresseistä nouseva tarve (olen huomannut että aika harvalla on esimerkiksi suuri sisäsyntyinen tarve tietää miten viisas ja erinomainen tiedollinen auktoriteetti Minä olenkaan). Mikään ei kuitenkaan ole helpompaa kuin toisen tietämättömyyden osoittaminen siten että se aiheuttaa myönteisten seurausten sijasta vastareaktion: kiukun, torjunnan tai lamaantumisen. Jos ihmiselle annetaan vaikutelma siitä että päätöksentekoon tarvittava tieto on monimutkaista ja vaatii erityisasiantuntemusta, kysymyksessä on todellisuudessa se että hänet halutaan saada tulemaan päinvastaiseen johtopäätökseen: ”tämä on liian vaikeaa, jätä se sikseen, luota meihin asiantuntijoihin ja tottele, mieluiten kyselemättä sillä näethän sinä itsekin ettet kuitenkaan tajua”. Mikä parasta, samalla nitistetään ihmisestä se itseluottamus joka tarvitaan arvostelemiseen ja kritiikin esittämiseen. Jotta jotakin voidaan ymmärtää, on päästävä dialogiin ymmärrettävän asian kanssa: on uskallettava kysellä ja ihmetellä, on oltava rohkea ja utelias. Yksi helpoimpia tapoja nitistää oppimisen halu on läväyttää nenän alle murskaava todistusaineisto tietämättömyyden laajuudesta ja vihjata että jos ei tiedä kaikkea, ei oikeastaan tiedä yhtikäs mitään. Jos ihminen jolle hänen tietämättömyytensä on osoitettu, kyselee liikaa, hän nöyryyttää vain itseään: pitäisihän hänen jo ymmärtää että havaittu epäselvyys johtuu vain siitä että hän on tekemisissä käsityskyvyn yläpuolella olevien asioiden kanssa. Todellisuudessa kuitenkin käsityskyvyn raja on asia joka jokaisen on selvitettävä itse, esimerkiksi yrittämällä sitä opiskelemista.

Tietovisailujen ja loputtoman arvostelun maailmassa on tärkeää muistaa myös, että esimerkiksi ympäristöasioissa pelkkä tieto ei vielä paljon ilahduta. Vielä tärkeämpää on ymmärrys, pääseminen siihen vaiheeseen jossa tiedonmurunen integroidaan osaksi ajatusmaailmaa ja se alkaa muuttua hyväksi toiminnaksi. Havaintojeni mukaan faktoidimassaa tästä maailmasta ei puutu, sen sijaan ymmärryksestä, faktojen merkitysten ja pitkän tähtäimen hyvän käsittämisessä on suuri pula. Tietovisassa voimme pisteyttää oikeat vastaukset, mutta miten mitataan ymmärrystä? Sen ainoa pätevä mitta on elämä. Miten rauhassa ihminen elää itsensä ja ympäristönsä kanssa? Miten viisaasti hän osaa neuvoa kysyvää, vai osaako lainkaan? Tietovisafaktoilla voidaan vastata yksinkertaisiin kysymyksiin, mutta yleensä elämän merkitykselliset kysymykset ovat suuria ja monimutkaisia.
Toimiminen on kuitenkin yleensä aika paljon vaikeampaa kuin sääntöjen ja nippelifaktojen omaksuminen.


Vielä on olemassa sellainenkin asia kuin tietoähky. Olemme oppineet että tiedonhalu on hyvästä, mutta nykyään informaatiota on tarjolla niin paljon että tietojenkäsittelykapasiteettimme rajat alkavat tulla vastaan. Tieto sirpaloituu ja siitä on entistä vaikeampi löytää merkityksiä. Etenkin ympäristöetiikan ja pahan filosofian tyyppisillä aloilla liika tieto johtaa usein ahdistumiseen ja lamaantumiseen. Opiskelija oppii paljon maailman pahuudesta, ihmisen paheellisuudesta ja viheliäisyydestä, mutta sitäpä ei enää niin vain opitakaan, miten nämä tiedot voisi käyttää rakentavasti ja masentumisen ja kyynistymisen sijaan edistää hyvää. Itse alankin kallistua sille kannalle että maallikon (jota ei erota filosofista niinkään viisauden vaan pikemminkin masokismin puute) voi olla parasta suhtautua tiedon hankintaan maltillisesti. Silloin on ehkä helpompi keskittyä siihen mikä on todella tärkeää: konkreettisten, pysyvien muutosten toteuttamiseen. Siihen että faktat eivät vain uiskentele päässä vaan tekevät töitä. Ei ole tärkeää saada selville tietääkö vähän vaiko paljon, vaan tärkeämpää on se, mitä tietää tai ei tiedä. Viisas ei silloin ole se joka tietää eniten, vaan se joka ymmärtää parhaiten. Kun tiedosta tulee sumeaa, syvää ja vaikeasti mitattavaa, myös tiedolla päteminen ja alistaminen vaikeutuvat. Maailma ehkä paranee.

Talven valkoisia ja sankaritekoja

Maailma tulee hyvin toimeen ilman värejä, jos vain valkoinen on tarpeeksi loistavaa, taivaan harmaa tarpeeksi pehmeää ja puiden oksien pitsi saa levittäytyä yli teiden ja talojen.

Photobucket

Valkoinen tie narskui jalkojen alla, lupasi viedä meidät kotiin. Mutta kodistakin on tullut vain pieni läänitys talven valtakunnassa.

Photobucket

Valokuvaamisen tarpeen lisäksi lumi aiheuttaa myös reippailun tarvetta. Oikeastaan lumitöiden tekeminen on etupäässä minun tehtäväni. Flunssapotilaat eivät kuitenkaan tee sankaritekoja, joten kun lumet taas tulivat alas puuvajan katolta, Puolison oli pistettävä kinokset kuriin.

Photobucket

Kuvia vertailemalla voi huomata että tänä vuonna lapioitavaa oli vielä enemmän kuin viime talvena.

Photobucket

Mutta niinpä on Puolisollakin takana taas vuosi enemmän maatöitä.


Photobucket

Taas saadaan polttopuita!

Photobucket

Halkojen hakeminen on taas elämyksellistä puuhaa.

Photobucket

Sisällä rouva on jo alkanut odottamaan kevätaurinkoa. Huoneeseeni ei pitänyt mahtua enää yhtään mitään, mutta niin vain joulumarkkinoilta tarttui mukaan vielä yksi kukkapöytä. Se tarvitsi päälleen esikon, jonka sai kaupasta, ja virkatun luonnonvalkoisen liinan joka syntyi kolmessa illassa. Yleisesti ottaen olen sen verran vanhanaikainen että pitsiliinat kuuluu mielestäni virkata ohuen ohuesta langasta. Mutta juuri tällä pöydällä, tässä virassa, rotevampitekoinen työ näyttää paremmalta. Lanka Lidlin virkkauslankaa.

Naurava skeptikko

Kuvitelkaa mielessänne naurava skeptikko. Missä hän nauraa, miten ja mille? Itse olen törmännyt aika usein käsitykseen jonka mukaan skeptikko nauraa räkäisen pilkallisesti uskovaisten ja muiden hörhöjen typeryydelle, samalla asettuen heidän yläpuolelleen ja antaen itsestään kuvan harvinaisen epämiellyttävänä ihmisenä.

Skeptisismille erityisesti, ja tieteelliselle maailmankuvalle yleensä, on nousemassa jonkinlaiseksi haasteeksi ihmiskuva. Itsekin olen ehtinyt usein törmätä ajatukseen jonka mukaan tieteellisen maailmankuvan omaksuminen tekee ihmisestä jotenkin tunnevammaisen kyynikon joka ei epäilemiseltään kykene heittäytymään hetkiin, haltioitumaan kauneudesta ja kokemaan syvästi inhimillisiä tunteita. ”Liikaa lukenut” on rasittava ja riidanhaluinen ystävä, kylmä rakastaja, ihminen joka ei ikinä tee mitään epärationaalista ja inhimillistä, ihminen jonka viiltävänterävää älyä kenties ihaillaan mutta jollaiseksi kukaan ei halua oikeasti tulla. Tämä kuva voi pitää enemmän tai vähemmän paikkansa yksittäisten skeptikkojen kohdalla (itse väittäisin että vähemmän), mutta jostakin se on esiin noussut. Sitä ei voi kumota kiistämällä, sillä kiistäminen ja järkiperusteiden esittäminenhän on juuri se reagointitapa jonka ylikäyttö on nyt puheena.

Ehkäpä kaiken pohjalta löytyy se että skeptisismi on intellektuaalinen yritys jonka keskiössä on totuuteen pyrkiminen. Tämä pyrkimys yhdistää filosofeja, skeptikkoja ja empiirisiä tieteenharjoittajia jopa siinä määrin että voidaan sanoa että kaikki hyvät tieteenharjoittajat ovat ainakin jossain määrin skeptikkoja, mutta ollakseen skeptikko ihmisen ei välttämättä tarvitse olla tieteenharjoittaja (taikuri James Randi on tästä erinomainen elävä esimerkki). Se mistä käsitys skeptikkojen ikävästä luonteesta tulee, saattaisi siis johtua väärästä yksinkertaistuksesta eli siitä että ihmisen ja hänen uskomustensa välille vedetään yhtäläisyysmerkki. Oikeasti kukaan ei ole niin yksiulotteinen.

Randin kaltainen ammattimainen skeptikkokin ehtii kuitenkin ihmisyytensä ansiosta olla paljon muutakin kuin skeptikko. Kysymys on rooleista: kun joku puhuu skeptikkona, hän omaksuu hyvin intellektuaalisen roolin. Mutta hyvin harjoitetut älynlahjat eivät tarkoita sitä etteikö sama ihminen voisi olla toisessa tilanteessa myös lämmin, herkkä ja empaattinen. Toisin kuin elokuvissa, oikeassa elämässä ihmisten lahjat ja hyveet eivät jakaudu tasapuolisesti. Joku voi aivan helposti olla kaunis ja älykäs, toinen taas epä-älyllinen ja emotionaalisesti kehittymätön. Lisäksi, lähes jokainen skeptikko joutuu rajaamaan asennettaan jollakin tavalla jotta elämästä ylipäätään tulisi jotakin. Agnostinen ateisti on skeptinen jumalten olemassaolon suhteen- mutta se ei tarkoita etteikö hän voisi esimerkiksi käydä uhraamassa Esivanhemmille, jos havaitsee sen viisaaksi. Erilaisten huijareiden temppujen paljastamisesta kiinnostunut skeptikko voi olla ihmissuhteissaan täysin tunteiden vietävänä. Tiedekin on jaloista pyrkimyksistä ja koetellusta metodista huolimatta puutteellista ja erehtyväistä, ja vaikka tieteellisen maailmankuvan omaksuminen on järkevää, joutuu jokainen totuutta tavoitteleva skeptikko elämänsä aikana muuttamaan tieteeseen perustuvia uskomuksiaan moneen kertaan. Se on ihan okei, sillä tiede ei ole ikinä luvannutkaan ikuisia totuuksia vaan kulloinkin saatavilla olevaan parhaaseen todistusaineisoon ja pätevimpään tunnettuun päättelyyn perustuvia uskomuksia jotka todennäköisesti jäljittävät totuutta keskimäärin paremmin kuin niiden suosituimmat kilpailijat, pronssikautiset nuotiotarinat.

Nämä ovat itsestäänselvyyksiä. Skeptisismin kannalta ongelma onkin ehkä siinä että sen vastapuolet monoteismista astrologiaan eivät ole pelkästään episteemisiä rakennelmia vaan korostavat kokonaisvaltaista suhtautumista ihmiseen. Ehkäpä skeptikkojen –ja etenkin ateistien- tulisi entistä selvemmin pyrkiä tuomaan esille ettei metodinen epäily ainoastaan revi alas turvaa tuovia uskomuksia vaan että näihin ajatusjärjestelmiin sisältyy myös emansipatorinen ulottuvuus joka kykenee käsittelemään mielekkäästi ja antoisasti elämän vaikeita kysymyksiä: kuolevaisuutta, moraalia, inhimillistä onnea ja heikkoutta.

Toiseksi, vaikka intellektuaalinen asenne on se mikä skeptikkoja yhdistää (jopa uskonnosta riippumatta, voisin sanoa, omasta kokemuksesta), olisi ehkä hyvä pitää mielessä että ihmiset saapuvat skeptisismin ja tieteen ääreen kokonaisvaltaisempien järjestelmien parista. Tästä seuraa kaksi seikkaa: ensinnäkin, he odottavat tieteelliseltä maailmankuvalta positiivista sisältöä. Onneksi sitä ei tarvitse keksiä eikä feikata: esimerkiksi länsimainen filosofia, psykologia ja humanistiset tieteet tavoittelevat nimenomaisesti ymmärrystä ihmisyydestä ja inhimillisyydestä. Toinen tärkeä havainto onkin hankalampi: usein (tapa)uskonnollisestakin kehikosta tieteellisen ajattelun piiriin saapuvat ovat tottuneet siihen että yksilön tulee ilmentää maailmankuvaansa monin tavoin, joko positiivisia symboleita käyttämällä tai vaihtoehtoisesti negaation kautta. Tiedättehän: kunnon skeptikko ei ikinä tule taikurin jujuttamaksi eikä nauti siitä että dekkarikirjailijan punoma juoni harhauttaa hänen älynsä, ei hassuttele (se on pahasta uskottavuudelle), ei joudu tunteiden valtaan, harrastaa mieluiten tiedettä ja korkeakulttuuria ja niin edelleen: lyhyesti sanottuna, kunnon skeptikolla ei ole eikä tule olla elämää skeptisismin ulkopuolella vaan skeptisismin pitää ohjata hänen elämäänsä lempiväristä seurustelukumppanin valintaan. Skeptikolta voi vaatia epä (ei yli)inhimillisiä suorituksia. Kertaamme: skeptisismi on intellektuaalinen asenne, eikä kukaan ihminen ole yhtä kuin asenteensa. Se ei ole edes erityisen hienoa, vaan ”järjen ohjaamana oleminen” ei edes stoalaisten mielestä tarkoita tunteiden jääräpäistä kieltämistä vaan niiden saamista hallintaan oikean ymmärryksen kehittämisen kautta. Ymmärrys taas on sisäsyntyinen, kehittyvä asia ja sisältää myös sen hyväksymisen että tunteiden kokeminen ja episteeminen epätäydellisyys ovat osa ihmisenä olemista. Eikä missään sanota että skeptikon on pakko olla intomielinen stoalainen. Skeptisismissä on paljon hyvää, mutta elävät skeptikot ovat vielä mielenkiintoisempia olentoja koska heissä kuten kaikissa muissakin, on läsnä uskomusten lisäksi koko ihmisyys ja monet elämän, ajatuksen ja kokemuksen polut ovat heille yhtä avoimet kuin muillekin. Tieteellisen maailmankuvan omaavat ihmiset, sekä naiset että miehet, voivat vapaasti ja ylpeinä tykätä vaaleanpunaisesta väristä, kanipupuista ja vaikka ristipistojen tekemisestä. Rationaalisuus, kuten muutkin hyvät, ei synny siitä mitä esitämme vaan se on jotakin jota enemmän tai vähemmän epätäydellisesti olemme.

Kirjahyllymeemi

Löysin tällaisen meemin, jossa kysymyksiin pitää vastata kirjahyllystä löytyvien kirjojen nimillä


1. Oletko mies vai nainen?
Nainen tuli pimeästä

2. Kuvaile itseäsi?
I Am a Strange Loop

3.Kuinka voit?
The Long, Dark Tea-Time of the Soul

4.Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi?
Space on Earth

5. Mihin haluaisit matkustaa?
Perhosten mailla

6. Kuvaile parasta ystävääsi?
Monimutkaisuus

7. Mikä on lempivärisi?
Keltainen leski

8. Millainen sää nyt on?
Tähtitaivas

9. Mikä on paras vuorokauden aika?
Ennen alkua

10. Jos elämäsi olisi tv- ohjelma, mikä sen nimi olisi?
Learning from Accidents

11. Päivän mietelause
Vihdoinkin eroon ajattelusta

12. Millainen on parisuhteesi?
Slow Emergencies

13. Mitä elämä sinulle merkitsee?
A Short History of Nearly Everything

14. Minkä neuvon tahtoisit antaa?
Practices and Principles

15. Miten tahtoisit kuolla?
Filosofin kuolema

16. Mottosi?
Päättymättömät päivät kuolleena

posted under | 0 Comments
Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments