Pihabongaus

Niin me sitten vietimme sunnuntaina tunnin tarkkaillen lintulaudan tapahtumia.
Tällaista väkeä sinne saapui (linnut laskettu maksimimäärän mukaan, eli sen perusteella kuinka monta saman lajin lintua oli enintään näkyvillä yhtaikaa):

3 kesykyyhkyä
7 viherpeippoa
11 keltasirkkua
3 sinitiaista
3 talitiaista
4 naakkaa
6 pikkuvarpusta
1 nokkavarpunen
1 urpiainen

yhteensä 39 lintua

Nyt tuntuu siltä että ainakin osaamme vastata paremmin kysymykseen siitä, mihin se kaikki linnunruoka oikein häviää. Päivä oli aurinkoinen ja lämpötila nollan tietämillä, eli ei ihan paras lintusää. Yllätyimme kuitenkin siitä kuinka hyvän yleiskuvan lintulautamme arjesta tunnin aikana sai. Useimmat vakiovieraat kävivät näyttäytymässä, ja epäsäännöllisemmin vierailevat lajitkin tulivat edustetuiksi kauniin nokkavarpusen toimesta. Ainoa mikä jäi puuttumaan oli jonkin suuremman parven saapuminen- 11 keltasirkkua on vielä varsin maltillista menoa.

Yleisesti ottaen tämä talvi on ollut lintujen hoitajille oikein hyvä ja ruokinnalle on tullut useampi laji joita meillä ei ole ennen havaittu. Aikainen pakkanen ja sitä seurannut vanhan ajan talvi ovat yllättäneet hidastelevia muuttajia ja hätistäneet lähimetsien asukkeja ruokinnalle. Bongaukseen päässeiden lajien lisäksi meillä ovat tänä vuonna vierailleet varis, harakka, vihervarpunen, mustarastas, kottarainen, käpytikka, punatulkku, närhi ja tilhi.

Ensi vuonna uudestaan!

posted under , | 0 Comments

Jäte-teemaviikko: Keittiön kulmakivet


Uudessa Mustassa keskustellaan juuri nyt keittiön kulmakivistä. Pohdintaan innoittajana toimi uutinen, jonka mukaan talouksissa joissa nainen vastaa ruokaostoksista, syntyy myös eniten biojätettä. Selitystä ilmiölle etsittiin katalasta tunteesta "meillä ei ole mitään syötävää" ja sen aiheuttamasta epäviisaasta ostelemisesta. Heitettiin myös haaste: listaa keittiösi kulmakivet.

Meillähän tunnetusti edetään suunnitelmataloudessa jollaista Lenin-setäkin osaisi arvostaa. Varastoista löytyy ruokatarpeita vaikka Virkkalan Vapautusarmeijan liikekannallepanoa varten. Aina. Viikottaisen kauppapäivän lähestyessä siellä täällä, etenkin jääkaapin puolella, on havaittavissa pieniä koloja. Mutta tilanne jossa ei olisi mitään syötävää on edelleen kaukainen. Ruuanlaitto on sitten varastojen kierrättämistä ja niissä asustavien perusraaka-aineiden jalostamista mahdollisimman hyviksi ja vaihteleviksi aterioiksi. Meillä on myös tapana ostaa hyvin säilyvää ruokaa myös tarkoituksella varastoon, esimerkiksi tarjouksesta. Keväästä syksyyn myös puutarhasta saa täydennystä ruokapöytään. Eläisimme todennäköisesti kulloinkin talossa olevalla ruokamäärällä ainakin kuukauden päivät. Toiseksi, meillä ei koskaan ole sellaista tilannetta etteikö kaapissa olevista aineksista saisi laitettua ruokaa. Kolmanneksi, koska talon aterioiden perustana on aina se mitä on varastossa, meille ei juurikaan tule ostettua eksoottisia aineksia joita käytettäisiin vain kerran. Mitä parempi varasto on, sitä harvemmin tulee tarvetta käydä kaupassa ja välttyy monilta vaikeuksilta. Ja mitä parempi varasto on, sen vähemmän arki häiriintyy siitä jos ei jostakin syystä ehdi tai pääse suunnitellusti kauppaan. Mitä ihmettä ihmiset jotka ovat totuttautuneet käymään kaupassa monta kertaa viikossa tekevät esimerkiksi silloin kun flunssa kaataa koko perheen pedin pohjalle tai lakko saa hamstraajat tyhjentämään kauppojen hyllyjä?

Kaapissa on aina:

Pakastin:
satoa, kuten piiraan kokoisiksi annoksiksi lohkottuja omenia ja pakastemarjoja
erilaisia pakastevihanneksia
jauhelihaa, kanaa ja kalaa
vaniljajäätelöä (piiraan seuraksi)
pakasterasioihin annoksiksi pakattuja aterioita

Jääkaappi:
munia
kermaa (hyvin säilyvää)
hiivaa (ei säily niin hyvin, mutta kun en tule toimeen kuivahiivan kanssa)
leivänpäällysteitä
pepsimaxia
mehua, mieluiten omista omenoista
juustoraastetta ja parmesania
hilloja (kotitekoisia)
salaatinkastikkeita, sinappia yms.
vihreitä oliiveja
suolakurkkuja (vielä on kotitekoisia)
perunoita (itse kasvatettuja)
porkkanoita
voita ja margariinia, saippuaan tarvittavia jääkaappirasvoja

Kuivatavarakaappi:
jauhoja (erilaisia, puolikarkeita vehnäjauhoja pitkäksi ajaksi)
hiutaleita ja leseitä
tomaattikastiketta
mausteita, leivinjauhetta, soodaa ja etikoita, liemikuutioita
kahvia, teetä ja kaakaojauhetta
papuja ja linssejä
pastaa ja riisiä
nuudeleita
hunajaa, sokeria ja hillosokeria
tummaa siirappia
suolaa, sekä karkeaa että pansuolaa
kuivattuja hedelmiä, rusinoita, pähkinöitä, tummaa suklaata
hyllyllinen säilykkeitä: tomaattimurskaa, tonnikalaa, hedelmiä, herkkusieniä ja vihanneksia
ruokaöljyjä (koska teen saippuaa, ostetaan öljyt meille mahdollisimman isoissa pakkauksissa)
maitojauhetta

Muut:
sipulia ja valkosipulia,
yleensä löytyy myös jotakin vihannesta tai tuoreita hedelmiä, puutarhasta tai kaupasta. Jos ei löydy, pärjää muutaman päivän hyvin pakkasesta, säilykehyllystä ja jääkaapista löytyvien hyvin säilyvien varassa.

Onhan tuossa listaa, ja käytännössä varastosta löytyy muutakin, vähän vuodenajasta riippuen. En ole erityisen ahdistunut biojätteen määrästä, vaikka pienessä perheessä ruuan vanhenemiseen ja käyttämiseen pitääkin kiinnittää jatkuvasti huomiota.

Jäte-teemaviikko: odottaminen kannattaa

Usein sanotaan että kestävään tavarasuhteeseen pääsee hyödyntämällä neljää periaatetta ”reuse, recycle, make do and do without” eli käytä uudelleen, kierrätä, tule toimeen olemassa olevalla ja pärjää ilman. Kierrätyksestä, tavaroiden huoltamisesta ja muusta niiden eliniän pidentämiseen tähtäävästä puuhastelusta on täälläkin kirjoiteltu paljon. Välillä on kuitenkin itselleenkin tarpeellista muistuttaa että myös tavaran elinkaaren alkupäässä voi vähentää jätettä. Jos vain tulisi toimeen sillä mitä on, tai peräti pärjäisi ilman jotakin tarpeellista. Itse en ole tässä yhtään hyvä. Pakon edessä toimeen tulee ihmeen hyvin, mutta entä jos pakkoa ei ole?

Kulttuurimme –mukaan lukien oman ajattelun- kulutuskeskeisyys nousee pintaan näillä main. ”Tule toimeen, pärjää ilman” ei viittaa ainoastaan siitä että osaamme kieltäytyä lahjoituksista joille ei ole mitään järkevää käyttöä ja välttää sortumista heräteostoksiin. Ne ovat paljon radikaalimpia ajatuksia jotka muistuttavat siitä että tarpeen ja halun välinen ero on häilyvä. Miksi tulla toimeen ilman jos ei ole pakko? Pintaliitokulttuurissa jossa kaikkien oletetaan kuluttavan maksimaalisesti tulotasoonsa nähden, osattomuus on synti ja syntisen leimoja jaellaan yhtä herkästi kuin menneinä aikoina. Krpputorien trendikkyyskään ole muuttanut sitä seikkaa että kovenevassa yhteiskunnassa hyvä ihminen, hyvinvoiva ihminen ja hyvin toimeen tulevan näköinen ihminen muistuttavat kovasti toisiaan.

Tarvitaan keinoja joita hyödyntämällä voisimme alkaa vähitellen selviämään kulutushumalasta. Ja koska kulutushumala on syvä, niiden keinojen on syytä olla pieniä ja helppoja. Luonteeltaan lujat pärjäävät kisassa kuin kisassa, mutta valitettavasti maailman pelastuminen on enimmäkseen kiinni meistä muista. Itse sovellun hyvin ihmiskoemateriaaliksi, onhan filosofia tehnyt moraalisesta selkärangastani joustavan ja taipuisan. Joten tässä tulee nyt pari ihmistestattua pohdintaa siitä miten pärjäily ilman ostamista muistuu mieleen useammin kuin ennen.

Yksi hyvä keino on odottaa jonkin aikaa ennen kuin lähtee ostamaan havaittuun tarpeeseen. Jos huomaa tarvitsevansa jotakin uutta, ostoksille ei ehkä sittenkään kannata lähteä heti vaan on parempi odottaa. Ehkäpä odottaessani huomaan että minulla on parempiakin rahanreikiä. Ehkä keksin tavan valmistaa tarvitsemani itse niistä materiaaleista jotka kotona ovat jo käsillä, tai muuttaa tapojani siten että tarve poistuu. Ainakin ehdin vertailla hintoja ja tuotteita ja katsella ympärilleni sen verran että osaan valita viisaasti. On monia hyviä syitä odottaa, ja ehkäpä juuri siksi markkinoinnissa näkee usein kannustettavan juuri päinvastaiseen. Lyhyen aikaa voimassa olevat tarjoukset, teemapäivät ja tempaukset sumentavat harkintaa ja herättävät halun ostaa kun kerran halvalla saa, häivyttäen mielestä sen seikan että kaikkein halvimmalla pääsee jos ei osta mitään.
Samaan pyrkivät erikoismallistot ja sesonkiajattelu: jos nyt et osta, myöhemmin et ehkä löydä näin hyvää, näin halpaa, näin erityistä. Isot ketjut pukkaavat ulos ”pieniä” vaatemallistoja luodakseen ainutlaatuisuuden vaikutelman ja samalla häivyttyy se seikka että nekin mallistot ovat massatuotantoa jotka on suunnattu maailmanlaajuiselle ostajakunnalle. Eksklusiivisuus on vain markkinointitemppu. Jostakin syystä näiden pohdintojen jälkeen kauppojen houkutukset tuntuvat pienemmiltä. Toki myös iän kertyminen saattaa auttaa, se tunne ettei kauppojen loistelamppujen alla ole yhtään niin paljon uutta kuin voisi mainosten perusteella kuvitella.

Toinen idea on kulutuksen rajoittaminen budjetin tasolla. Ettei tulojen noustessa ylimäärää työnnettäisi suoraan huvibudjettiin vaan sille etsittäisiin muita käyttökohteita, kuten asuntolainan takaisin maksamista suunniteltua nopeammin tai hyväntekeväisyyttä. Ihanteeksi voisi ottaa suomalaisen lottovoittajan prototyypin jonka elämä ei voiton myötä juurikaan muutu, mitä nyt pari pidempiaikaista unelmaa tulee toteutettua.

Lopuksi, koska kuluttamisesta on nykyään tehty tärkeä tapa ilmaista itseään ja kommunikoida omista arvoista, inspiraationlähteistä ja sosiaalisesta sijoittumisesta…ehkäpä voisimme opetella kehittämään luovuuttamme ja ilmaisemaan itseämme muillakin tavoilla. Enemmän taiteilua, käsitöitä, rakentelua ja yleisönosastokirjoittelua. Osallistumista ja tuottamista, ei vain kulttuurin ja median kuluttamista. Maalaistumisesta, henkisestä tai konkreettisesta on tässä kohtaa myös apua. Kun huvitukset ovat kaukana, niitä alkaa keksimään itse. Senkin voisi nähdä yhdenlaisena pakkona. Ehkä tästä on siis pääteltävä etteivät kaikki rajat ole välttämättä rajoitteita.

Jäte-teemaviikko: Kaukana Pariisista

Löysinpä tänään tällaisen kovassa nosteessa olevan lämminhenkisen tyyliblogin. Sen kuvaajat kiertelevät Itä-Uudenmaan maaseutua kuvaamassa kansan päivänasuja. Yhtä hyvin he voisivat kierrellä täällä Virkkalassakin. Kuvista tulevat mieleen papat joiden kanssa yhdessä odotellaan bussia ja ihmetellään Virkkalan keskustan tietyödraamaa ja naapurin rouvat joiden luovuus kukoistaa rakkaudella hoidetuissa puutarhoissa, Virkkalan Kulttuurin Ystävien järjestämät iltamat Kässän talolla ja kesäpäivät jolloin pitää pikaisesti kipaista lähikauppaan puutarhakiireiden keskellä. Ihmiset jotka eivät kahta kertaa vilkaise maalaismekkojani koska näyttäväthän nekin nyt ihan käytännöllisiltä naisihmisen vaatteilta. Erityisesti kuvatarjonnassa minua ihastutti tämä teofaniaa varten hienoksi laittautunut ortodoksipariskunta –huolisin tuon upean punaisen tupasvillahameen vaatekaappini hienommalle puolelle ihan koska vain, ja rouvan villatakkikin on niin upea. Muissakin postauksissa vilahtelee käsitöitä ja jos jonkinlaisia tuunauksia. Vaatteita on saatu ystäviltä, peritty ja niihin on kiinnytty vuosikausiksi. LandeLooksin pukeutujia inspiroivat asujen käytännöllisyys ja lämpimyys, ja ympäristöeetikon sydäntä lämmittää kierrätyksen ja ”wear it out”-asenteen runsaus. Katsoessa kaikkia rakastettuja arkikamppeita mieleen tulee, kuinka paljon totuutta onkaan siinä usein kuullussa lausahduksessa ettei nykyään enää tehdä kestäviä vaatteita? Olisiko sittenkin enemmän totta että nykyään ei edes haluta kestäviä vaatteita, sellaisia joita välillä korjataan, tuunataan ja pidetään vuodesta toiseen? Ehkäpä moni tuntee sittenkin saa hiukan helpotusta kun huonolaatuinen vaate päättää päivänsä nopeasti ja luo siten pakon ostaa uusi ja muodissa pinnalla oleva?

Jalkineosastolla maalla suositaan teräsvahvisteisia kärkiä, pitäviä pohjia ja mustia kumisaappaita. Näissä kuvissa esiintyvät tekevät ihmiset joiden elämässä pukeutuminen on väline, ei pääasia joka rajoittaa sitä mitä päivän aikana voi puuhata. Huomaan, ettei olekaan mikään tragedia että pääsen sipsuttamaan siroilla kahdentoista sentin koroilla vain pari kertaa vuodessa ja suurimman osan ajasta yhdistän rohkeasti maalaismekon juureviin kumisaappaisiin. Kaukana Pariisista on sittenkin hyvä elää, kaukana Pariisista on maalla jossa tärkeämpää on olla pukeutunut niin että hommat saadaan tehdyksi kuin se että näyttää vähän samalta kuin joku toisella puolella maailmaa vaikuttava tähtönen. Ne hommathan ne elämän tekevät.


Uutissivulta luin jotakin surullisempaa: Lande Looksin mallit ovat voittopuolisesti miehiä, koska monet kuvaajan lähestymät naiset ovat kieltäneet kuvaamisen kelpaamattomuuteensa vedoten. Asu ei ole ollut tarpeeksi hieno valokuvaa varten, malli ei koe olevansa niin hyvännäköinen kuin ihmisen pitäisi olla valokuvassa esiintyäkseen, tai hän ei ylipäätään halua joutua katseen kohteeksi. Tosissaanko tuo kuvaaja on, vai haluaako se tehdä minusta pilaa? Olen samaa mieltä blogin pitäjän kanssa siitä että tämä on surullista ja kertoo siitä että meille naisille kauneusihanteista on tullut jotakin aivan muuta kuin harmitonta ajanvietettä tai positiivisia pukeutumisideoita. Pintaliitokulttuuri on harvojen juhlaa, kun taas suurimmalle osalle naisista muoti ja kauneusihanteet tuottavat häpeän, stressin ja huonouden kokemuksia. Olemme väärän muotoisia, ikäisiä, ja ennen kaikkea olemme oppineet ruotimaan ulkonäkömme ja sen mukana itsetuntomme porkkanakuution kokoisiksi paloksi. Lande Looksissa esiintyvien naisten kuvat toisenlaisesta ja paljon tärkeämmästä kauneuden lajista: ilosta, itsensä hyväksymisestä ja viihtymisestä niissä vaatteissa jotka on aamulla tullut päälle valittua. Sisäisestä kauneudesta joka paistaa pilkkihaalarinkin läpi.

Jaa että miten tämä löytö liittyy jäte-teemaviikkoon? No siten että minä en usko Lande Looksin mallien roudaavan pari kertaa pidettyjä vaatteita kirpputorille uusien tieltä enkä hylkäävän rakasta pilkkihaalaria vain siksi etteivät muodinluojat ole tänäkään sesonkina tajunneet miten erinomainen vaate se on kun pitää mennä herättelemään parit kalaset talvikohmeesta. Siinä vaiheessa kun kehitysmaiden työläisten palkat ja työolot nousevat päivänvaloa kestävälle tasolle ja maailma alkaa tikahtua huonolaatuiseen trikoomössöön, trendien perässä juoksijoille voi tulla hätä käteen mutta maalaistyyli ei muutu juuri miksikään. Mitä sitä hyvää koko ajan rassaamaan.

Jäte-teemaviikko: Kaveri haluaa jätteesi

Kaikkihan me tiedämme että lahjoja on kiva antaa ja saada. Monet vihertäjät tietävät myös että jos varastot sattuvat pullistelemaan periaatteessa hyödyllisiä asioita joista se kuuluisa je ne sais quoi on sattunut säilytyksen aikana haihtumaan, voi järjestää ystäväpiirin kesken lanka- kangas- vaate- ja kirjavaihtareita. Olen kuitenkin vähitellen alkanut huomata että joskus on tosi kiva antaa ja saada myös roskaa ja jätettä.

Meillä vastaanotetaan välillä hyvinkin konkreettisia jätteitä, esimerkiksi puuta ja kuormakaupalla hevosenlantaa. Välillä taas huomaan haikailevani pientä sälää jota Jollakulla varmasti lojuu nurkissaan yksin ja hylättynä, kuten sekalaisia nappeja ja nauhanpätkiä. Vastaavasti sadonkorjuuaikaan kaupunkilaistuttavat ovat meille hyvin tervetulleita keventämään omenapuiden ja marjapensaiden satoa. Sitä en tiedä, mihin Liisa saisi käytettyä sata jugurttiämpäriään, mutta minä voisin ottaa vastaan pari. Viime vuonna minulta meni rikki pari suunnilleen ison jugurttipönikän kokoista pikkuämpäriä, jotka olin ostanut oikealla rahalla. Kun nyt kerran tarvitsin. Uudet ovat keikkuneet jonkin aikaa ostoslistan hännillä.

Eilisissä Taloussanomissa olleen uutisen mukaan tavallisen perheen koti-irtaimiston rahallinen arvo on mitätön ja todellisuudessa kodissa vellovalla tavaramäärällä on omistajilleen vain käyttöarvoa- silloin kun on. Siihen nähden, on jotenkin ihmeellistä miten tiukasti sitä pitää tavaroistaan kiinni ja miten kirpputoritavaratkin hinnotellaan pilviin. Jos joku ei maksa vanhasta pankin muovisesta säästöpossusta kymmentä euroa, silloin pidän omastani kiinni kunnes pesänselvittäjä meidät erottaa ja heittää roinan kaatopaikantäytteeksi. Onko tässä jossakin järjen häivä? Eikö ole vähän hämmentävää ajatella että monella ihmisellä on taipumusta suhtautua joutavaan roinaan intohimoisemmin kuin aviopuolisoon? Eikö ajatus "jos siitä ei ole mulle hyötyä, niin sitten heitän sen mieluummin pois kun annan tutulle ilmaiseksi" ole ihan hiukkasen primitiivisen kuuloinen?
Samaan aikaan kun kaatopaikat ja kodin komerot täyttyvät vanhasta, käyttökelpoisesta tai korjattavissa olevasta mutta rahallisesti arvottomaksi käyneestä tavarasta ja hyödyntämiskelpoisesta raaka-aineesta, ostamme uutta koska emme muuta osaa emmekä tiedä että jossakin, ehkä hyvinkin lähellä, on joku jolle on ongelmajätettä sellainen tavara josta meillä oltaisiin valmiita maksamaankin. Se mikä on yhdelle roinaa ja jätettä voi olla toiselle tervetullutta ja tarpeellista. Voisiko kapitalismista hellittää sen verran että alkaisimme myös lahjottamaan roinia niitä haluaville kavereille?

Luulisin, että näin ensi alkuun auttaisi jos yksinkertaisesti pitäisi vain vähän kovempaa ääntä siitä että lahjoituksia otetaan vastaan tai että niitä on tarjolla.

Freecycle on hieno keksintö, mutta arkisemminkin asiat saa kyllä lutviutumaan.
Mistä lähtien lahjoittamisesta ja vastaanottamisesta tuli niin juhlallista ja kireää? Jos vain muistaisi, että ylimääräistä roinaa voi paitsi myydä ja viedä kierrätyskeskukseen, myös antaa ja ottaa vastaan. Ystävät ja omaiset ovat yleensä hyvin perillä siitä että otamme mielellämme vastaan niin sanottuja oikeita lahjoja, mutta tietävätkö he että meille saa myös tarjota tiettyjä jätteitä ja murheenkryynejä? Kun on kyse ihan oikeasta jätteestä, antaja on usein onnellinen päästessään kunnialla eroon jostakin joka olisi muuten päätynyt kaatopaikan täytteeksi. Pelastuisikohan maailma, jos lakkaisimme istumasta joka tapauksessa arvoltaan varsin mitättömien tavavuortemme päällä ja opettelisimme sen sijaan tuntemaan iloa siitä kun ongelmajäte löytää toisen käsissä uuden elämän?

Pihabongaus ensi viikonloppuna

Hyviä uutisia kaikille puutarhaluonnontieteilijöille! Tulevana viikonloppuna voi edistää tutkimusta ja luonnonsuojelua notkumalla tunnin verran katselemassa lintulaudan menoa tai lähistön harakoiden edesottamuksia.

BirdLife Suomi järjestää siis ensi viikonloppuna, 29-30.1 lintujen pihabongauksen. Tapahtumassa tarkkaillaan lintuja tunnin ajan pihalla tai muulla sopivalla paikalla ja ilmoitetaan sitten havaintotiedot BirdLifelle. Kyseessä ei ole kilpailu, joten havaittujen lintujen määrä ei ole ratkaiseva eikä osallistumismaksua ole. Tapahtuman tarkoituksena on innostaa ihmiset tarkkailemaan lähiluontoa ja samalla kerätä arvokasta tietoa maamme talvisesta linnustosta.

Tapahtumaan osallistuneiden kesken arvotaan myös hienoja lintuaiheisia palkintoja.

Tarkemmat tiedot tapahtumasta ja osallistumisohjeet löytyvät osoitteesta www.pihabongaus.fi , jonne pääsee myös sivupalkkiin lennähtänyttä sinitiaista napsauttamalla.

posted under | 0 Comments

Jäte-teemaviikko: Jääkaappi on huono isäntä

Vuoden ensimmäinen teemaviikko tuo keittiöstäni tutun jäte-teemaviikon blogiin. Keittiössä jäte-teemaviikot ovat jo perinteikkäitä, ja niitä pidetään aina tarpeen mukaan. Jäte-teemaviikkojen aikana pengotaan etenkin pakastimesta ja kuivatavarakaapista vanhaksi menossa olevia ruokia ja valmistetaan ateriat mahdollisimman pitkälle niiden varaan. Yleensä toimeliaisuus johtaa siihen että syömme näiden viikkojen aikana aivan erityisen hyvin. Ehkäpä elämänlaatua parantaisi, jos näin hyvin menestyvää teemaviikkoa vähän laajentaisi? Viime aikoina jätteen vähentäminen on otettu esiin useammassakin blogissa, joten hyvään seuraan ollaan liittymässä. Teemaviikon avauspostauksen inspiraatiosta kiitokset menevät Ritvalle, joka pohti blogissaan ruokajätteen vähentämisen haasteita. Meillä on kahden hengen perhe, ja se tarkoittaa sitä että ruuan käyttäminen ajallaan on jatkuva haaste. Pakkauskoot ovat usein isonpuoleisia, ja esimerkiksi tarjouksesta kannattaa toisinaan ostaa reilummin. Usein ruokaa laittaessa lopputulokseksi saadaan ateria josta riittäisi neljälle tai kuudelle, ja loppu on vain käytettävä jotenkin. Biojätekompostorinkin vetoisuus on rajallinen ja meillä sen tyhjentämisestä vastaavan firman jokapaikanhöylä tervehtii lähimmästä peilistä. On siis parasta ryhtyä pohtimaan asioita hartaudella.

Kun Virkkalan Pistetalot sodan jälkeen valmistuivat, ne olivat huippumoderneja. Näistä taloista kalkkitehtaan uskolliset työntekijät saivat hankittua asuntoja erityisillä pisteillä jotka kertyivät työvuosien myötä. Talojen joka kerroksen käytävillä oli jopa oma jääkaappi jokaiselle perheelle. Ennen jääkaappien keksimistä ruuan säilyttäminen tuoreena olikin iso ongelma etenkin kerrostaloissa asuville. Liha, vihannekset ja tuoretuotteet säilyivät vain muutamia tunteja, korkeintaan päivän, jos jostakin löytyi viileä komero. Jääkaappi mullisti kotien ruuansäilytyksen niin perusteellisesti ettei ole ihme että nyt 2000-luvun alussa jääkaapilla käyminen on synonyymi syötävän hakemiselle. Samalla ruokavalio on muuttunut rakentumaan yhä enemmän jääkaapissa säilytettävien tuoretuotteiden varaan. Ilmiön seuraukset eivät ole pelkästään myönteisiä: usein ajattelemme että jääkaappiruokaan painottuva ruokavalio sisältää tuoretta ja hyvää, vaikka viikko toisen jälkeen siivoamme jääkaapeista ulos vanhentunutta, hyvä jos ei jo pilaantunutta, ruokaa. On myös muistettava että se mikä pätee jääkaappiin, pätee myös kauppaan: kauppojen ruokahävikistä suuri osa tulee nopeasti pilaantuvista tuoretuotteista.
Samoin juuri riippuvaisuutemme jääkaapissa muutaman päivän säilyvistä tuotteista on usein isoin este ajatukselle ruokakauppakäyntien vähentämisestä, siis tempusta joka säästäisi sekä rahaa, aikaa että ympäristöä. Jääkaappi paransi monen ruuan säilyvyyttä tunneista päiviin, mutta onko siitä ympäristöystävällisen kodin ruuansäilytyksen kulmakiveksi? Tuoretuotteiden järkevä ostaminen ja käyttö liittyvät isompiin ekologisiin kysymyksiin, kuten tiheästä kaupassa ravaamisesta aiheutuviin liikenteen päästöihin ja korkeahävikkeisten tuotteiden kysyntään sekä tietysti myös ajan ja rahan säästämiseen. Tuoretta, helposti pilaantuvaa ruokaa markkinoidaan kovaa, mutta täytyy muistaa ettei kauppias ole nytkään altruistinen hyväntekijä joka ajattelee vain kuluttajien terveyttä ja hyvinvointia. Hävikin kattamiseksi tuoretuotteiden katteiden on oltava korkeat. Samat ravintoaineet saa kuitenkin myös paremmin säilyvistä vaihtoehdoista. Syödäänkö talvella lehtisalaattia vai kiinankaalia, tuoreita vadelmia vaiko sitrushedelmiä? Mausta, tuoreudesta ja mielikuvista on kätevää alkaa puhumaan silloin kun halutaan vaieta siitä että vitamiinit voi noukkia ruokaansa myös halpoja ja hyvin säilyviä raaka-aineita hyödyntämällä. Raikkaan lasivillassa kasvatetun kasvihuonesalaatin voi talvella hyvin korvata vaikka kaali- ja porkkanaraasteilla. Jos ruuan pilaantuminen jääkaappiin on ongelma, ratkaisua voikin etsiä miettimällä voisiko ruokaa säilyttää muutenkin, esimerkiksi hyödyntämällä tehokkaammin kodin muita säilytysmahdollisuuksia kuten kuiva-ainekaappia ja pakastinta.

Tässäkin yrityksessä on etua siitä että ateriat suunnitellaan esimerkiksi viikoksi etukäteen. Tämä on kätevin tapa huolehtia siitä että helposti pilaantuvat ruokatarvikkeet syödään kaupparetkeä seuraavien parin päivän aikana, ja rauhassa on myös helpompi keksiä, miten loppuviikko pärjätään paremmin säilyvien tuotteiden varassa. Ateriasuunnitelmaa ei meillä noudateta orjallisesti, vaan se on enemmänkin suuntaa-antava ja sisältää yleensä ainakin yhden päivän jolloin laitetaan ruokaa yli jääneistä tuotteista. Ateriasuunnitelman mukaan tehdään kuitenkin ruokaostokset, joten jos jotakin suunniteltua ateriaa ei tulekaan syystä tai toisesta valmistettua, se siirtyy seuraavan viikon listalle. Tämä ei yleensä ole ongelma, sillä listalta tipahtavat ateriat ovat useimmiten niitä paremmin säilyvistä aineksista valmistettuja.

Sitten itse säilyttämiseen. Monet kasvikset säilyvät hyvin muutaman päivän huoneenlämmössä. Varastovihannekset kuten peruna ja juurekset säilyvät viileässä hyvin pitkäänkin. Myös pakastekasvikset korvaavat hyvin tuoreita ruuanlaitossa, ravintoarvonkin puolesta. Kasviksia ja hedelmiä saa myös säilöttyinä, kuivattuina ja tietysti itse kasvatettuna vaikka ikkunalaudalta. Tuoreen maidon voi leivonnassa ruuanlaitossa korvata hyvin maitojauheella. Myös iskukuumennetut maidot säilyvät huoneenlämmössä. Meillä on tultu siihen tulokseen että kaikki liha ja tuore kala jota ei aiota valmistaa ruuaksi heti, joutaa kauppakassista suoraan pakkaseen. Ja sitten pitää mainita vielä kerran se ateriasuunnittelu: säästöä syntyy helposti jo sillä että alkaa suosimaan repertuaarissaan sellaisia ruokalajeja jotka voi enimmäkseen koostaa hyvin säilyvistä aineksista. Tuorepastan sijaan kuivapastaa, tuoreen kalan sijasta välillä MSC-sertifioituja säilyke-ja pakastekaloja, tomaattien sijasta tomaattimurskaa…

Aterioiden tähteet ovat oma lukunsa. Usein aterialta yli jäävä lämmin ruoka on kätevintä annostella pakasterasioihin odottamaan kiirepäiviä. Joskus tähteet voi jalostaa uudeksi ruokalajiksi. Keittoon, pastakastikkeeseen, wokkiin, pizzaan tai suolaiseen piiraaseen voi ujuttaa melkein mitä tahansa jos vain pokka pitää. Puuron- ja raasteenjämillä, keitetyllä perunalla tai raejuustolla voi jatkaa sämpylä- tai teeleipätaikinaa. Ja mainitsinhan minä jo ateriasuunnittelun? Jos viikkoon ripottelee keitto- ja pastapäivän, saa käytettyä useammankin yksinäisen vihanneksen ja ajelehtivan purkinpuolikkaan. Myöskään lemmikkien kykyjä jätemyllyinä ei pidä aliarvioida. Koirat tunnetusti syövät melkein kaikkea, mutta kyllä talon pienet vegaanitkin osaavat. Meillä kanit syövät yhtä mielellään porkkanoiden naatteja kuin itse porkkanoita, ja kelpuuttavat myös salaatinpuolikkaat, yksinäiset omenat ja useimmat ruukkuyrtit.

Palkinto ja seitsemän asiaa


Kiitos, Liisa, beautiful blogger-awardista. Sääntöjen mukaan palkinto pitäisi jakaa seitsemälle bloggaajalle, mutta vaikka tämä blogi ei perinteisesti olisikaan palkintojen hautausmaa, tämä nimenomainen palkinto on kiertänyt blogistaniaa jo niin kauan että se löytyy jo tosi monelta. Sääntöjen mukaan palkinnon saajan pitää kertoa itsestään seitsemän asiaa. Se sujuu minultakin, joten kuten.


1. Onpas vaikeaa keksiä peräti seitsemää asiaa. Syytän pahvipäisyydestäni siitä sitkeää flunssa/poskiontelontulehdusta. Sen pitkittymisestä taas syytän itseäni, kun en malta levätä vaan olen vipottanut ympäriinsä sairaanakin.

2. Olen tänä vuonna enemmän innoissani käsitöistä kuin aikoihin. Neulakinnastekniikan opettelemisen lisäksi etiäisiä on nähty muistakin ihan uusista jutuista. Ihan näin ensialkuun on kuitenkin selvittävä perinteisestä keskitalven ompelumaratonista, jonka aikana paikkaan vaatekaappiin menneenä vuonna ilmestyneet kolot.

3. En pidä asioiden hoitamisesta puhelimessa vaan käytän mieluummin sähköpostia. Ystävät ovat jo oppineet että vastaan sähköpostiin paljon nopsemmin kuin puhelimeen jonka tyypillinen tila on hukassa/virta lopussa/unohtunut äänettömälle.

4. Hiukan tähän liittyen, vältän muiden blogeihin kommentoimista, sellaisiinkin joita luen ja joista pidän. Tämä tiedoksi lähinnä täällä vieraileville bloggaajille ;) Käytän nettiä työasioiden lisäksi sähköpostiliikenteen hoitamiseen, blogin päivittämiseen ja hiukan facebook-kontaktien (lähinnä virtuaalifarmin, hih) hoitamiseen. Muiden blogeja luen, jos aikaa on, mutta usein perusjututkin vievät jo kaiken nettiajan. Mikä on toisaalta ihan hyvä, sillä minulla on sellainen elämäntapainenkin.

En ymmärrä, miten ihmiset ehtivät nykyään päivittää elämäänsä joka paikkaan. Ai niin, niillä on netti kännykässä, kun taas minun ulkonaliikkumisaikani kuluu musiikin ja ajattelemisen avulla.

5. En tiedä, koska väitöskirjastani tulee valmis, mutta toivon ettei se ole ikuisuusprojekti. Filosofian artikkeliväitöskirjan kaikki viisi artikkelia on kirjoitettava yksin, ja se on nykyään kova vaatimus. Tällä hetkellä olen kohdassa 2½ artikkelia, lisäksi työn alla on pari ns. meriittiartikkelia (eli tieteellistä artikkelia jotka eivät tule väitöskirjaan). Onneksi englanniksi julkaiseminen ei ole osoittautunut niin kamalaksi kuin etukäteen pelkäsin.

6. Kirjoittelen pöytälaatikkoon myös fiktiota, ja oikeastaan haluaisin suhtautua siihenkin hiukan kunnianhimoisemmin.

7. Huomenna aion aloittaa täällä taas teemaviikon.

Ituhippimeemi

Bongasin tällaisen netistä.

Miten hippeilet?
En tietääkseni hippeile. Eikös Woodstock mennyt jo?


Mitä turhaa ostit viimeksi?
En tajua. Jos se on turhaa, miksi ostaisin sitä? Itsensä sättimisen sijasta minusta on hyödyllisempää koittaa huolehtia siitä etteivät ostokset osoittaudu turhiksi. Siihen voi ymmärtääkseni vaikuttaa sekä ennen kaupantekoa että sen jälkeen.

Ostatko mielummin ulkomaista luomua vai kotimaista lähiruokaa?
Kaikkein eniten pidän ruuasta jonka olen kasvattanut itse. Muuten valitsen lähimmän ja/tai halvimman jollakin tavalla eettisen vaihtoehdon. Jos haluan analysoida jotakin puhki, vetäydyn kirjoittamaan vaikka tieteellistä artikkelia.


Mitä tarkoittaa ”superfood”?
Ben & Jerry'sin Phish Food-jäätelöä. Koska siinä on kaikkea, se on superhyvää ja energiasisältökin on aika korkea...

Kasvisruokabravuurisi?
En osaa sanoa, minulla on hitaasti mutta varmasti kasvava lista hyväksi havaittuja kasvisruokareseptejä. Luulisin, että parhaita kasvisruokia meillä tarjoillaan tuossa heinä-syyskuussa.

Suosikkikirppiksesi?
En ole kovin innostunut kirppistelystä, eikä niitä tällä maailman kulmalla paljon olekaan.

Paras kierrätyshankintasi
Talo. Tämä on rakennettu 1920-luvulla, ja niin perusteellisesti käytetty että hiilijalanjälkilaskurit eivät anna asumistavasta lainkaan kuormitusta. Lisäksi tämä on tarpeisiimme nähden täydellinen.

Kotimaan suosikkimatkakohteesi?
Yleisesti ottaen, olen tullut siihen tulokseen että ihminen voi joko matkustella tai hänellä voi olla pientila. Minä olen valinnut pientilan. En siis juurikaan matkustele vapaa-ajalla. Vähän sellaisia puheita on ollut, että pitäisi alkaa tekemään patikkaretkiä esimerkiksi esikristillisen ajan pyhille paikoille, mutta luulen että tämänkin idean toteutuksessa tulee kestämään...
Minusta vapaa-ajan matkustelua ei pitäisi nähdä itsestäänselvyytenä ja jonakin jota normaalien ihmisten vain kuuluu tehdä. Kyseessähän on hyvin aikaan ja kulttuuriin sidottu ilmiö. Ympäristökeskustelussa kuitenkin puhutaan paljon matkailun päästöjen vähentämisestä siirtymällä vähäpäästöisiin liikkumismuotoihin. Minusta pitäisi myös alkaa kyseenalaistaa matkustamisen tarpeellisuutta. Kaikkein vähiten liikenteen päästöjähän tuottaa se joka onnistuu pysymään kotinurkilla.

Ekojeesusarvosana?
4. Pakanoiden ei ole sopivaa jeesustella. ;)

posted under | 0 Comments

Mennoniittojen viisautta

Kävin taas ostoksilla suosikkikangaskaupassani. Se sijaitsee netissä, Amerikan maalla,jossa sitä luotsaa maalaishenkinen mennoniittapariskunta. Sieltä voi arkisten mutta laadukkaiden mekko- ja esiliinakankaiden (joita Suomesta on turha etsiä) lisäksi ostaa käsintehtyjä saippuoita, tukevia amish-nutturapinnejä ja vaikka vauvanpeittoja. Palvelu on aina ystävällistä ja nopeaa ja hintataso on kohtuullinen, suomalaisittain huokeanpuoleinen vaikka kauppahinnan päälle on maksettava postikulut ja verot. Se on niitä kauppoja jotka pitäisi keksiä jos sellaista ei jo olisi.

Mennoniitoista puheenollen, kaikki yksinkertaisesti elävät eivät ole ekosotureita. Esimerkiksi kangaskauppiaideni kaltaisilla konservatiivisilla mennoniitoilla ja heidän uskonserkuillaan amisheilla yksinkertaisuuden tavoite ei ole maailman pelastaminen, vaan heillä yksinkertainen elämäntapa on itsetarkoituksellista. He eivät pähkäile kovin paljon, mistä ostetut tuotteet olisivat kaikkein ekologisimpia ja onko e-kirja hyvä vaihtoehto perinteiselle kirjalle, vaan pohtivat sitä mitkä heidän tarpeensa ovat ja mikä on yksinkertaista. Mikä on se mikä riittää kulloisenkin tarpeen tyydyttämiseen ja mikä on jo ylimääräistä? Mitkä tuotteet ja keksinnöt tukevat heidän käsitystään hyvästä elämästä ja mitkä taas saattaisivat tuoda lupaamansa hyvän ohella ei-toivottuja kylkiäisiä? Tämä on käytännöllinen ja maallisemmankin ajattelijan arkeen sopiva ajattelutapa. Maailma on monimutkainen, mutta ei voi olla liikaa vaadittu että olisi jonkinlainen käsitys omista tarpeista ja jonkinlainen visio siitä mitä hyvä elämä voisi omalla kohdalla olla.

Talvella meillä kuluu paljon teetä, ja teehen puolestaan tarvitaan hunajaa. Paikallisen Citarin hunajahyllyn ääressä voisi hämmentyä pahemmankin kerran kun yksi tuote mainostaa olevansa lähellä tuotettu, toinen luomua ja kolmannen kyljessä on reilun kaupan merkki. Yksikään merkki ei kuitenkaan ole kaikin puolin täydellinen. Sitten muistan ajatella kuin mennoniitta ja kysyn: mikä näistä vaihtoehdoista vaikuttaa yksinkertaisimmalta? Miten toimisi vaatimaton ihminen? Asiat yksinkertaistuvat. En nyt sano etteikö meidän olisi hyvä kantaa huolta ympäristöstä, vaan pikemminkin että yksinkertaisuus on periaate johon pyrkiminen on kohtuullisen selkeää mutta johon monimutkainen ympäristöystävällisyyskin on varsin pitkälle sisäänrakennettu. Eettinen kuluttaminen on monimutkaista: pitäisi punnita ympäristövaikutuksia koko tuotteen elinkaarelta, kierrätettävyyttä, onnistua arvioimaan oikein ja kylmäpäisesti kuinka kestävä tuote ja tarkoituksenmukainen hyllyssä kutsuva tuote tulee olemaan, onko se tuotettu eettisesti kestävissä olosuhteissa- vai kuuluuko se peräti tuoteryhmään jossa eettisiä vaihtoehtoja ei oikeastaan ole. Yksinkertaisuusajattelu sen sijaan lähtee omien tarpeiden tiedostamisesta. Mitä minä todella tarvitsen ja mikä on minulle hyväksi? Onko ainoa kiitettävä tavoite kaukainen ja epämääräinen maailman pelastuminen, vai voinko tavoitella jotakin selvemmin havaittavissa olevaa kuten hyvinvointia, rauhaa ja harmoniaa hälisevässä maailmassa? Onko tässä kaikessa ylipäätään kysymys kuluttamisesta ja mihin kulutuskeskeisessä ajattelussa mahtuvat muut tärkeät asiat kuten toimeliaisuus, ihmisenä kehittyminen, henkisyys ja tyytyväisyys? Yksinkertaisuusnäkökulmaa soveltamalla voin havaita, että kaikki vaihtoehdot joiden tuotannossa eettisyys on huomioitu, ovat ihan hyviä jos joku ei ole erityisen erottuva. Sen pidemmälle ei tarvitse stressata- paitsi että jossakin vaiheessa sitä huomaa ihan ohimennen pohtivansa, olisikohan se kovinkin hurja juttu laittaa puutarhan perälle pystyyn mehiläispesä tai kaksi. Sehän se olisi kaikkein yksinkertaisin tapa huolehtia hunajan saannista, ja bonuksena saisi vielä mehiläisvahaa ja lisätyövoimaa hedelmäpuiden pölyttämiseen...

Talvisia tunnelmia

Talvi on vuodenajoista rauhallisin. Vielä muutaman viikon ajan on aikaa levätä vuoden töistä ja teoista. Katsella ympärilleen ja löytää valkoisen maiseman keskeltä pieniä pilkahduksia väreistä.

Photobucket

Talvisina päivinä värejä löytää varmimmin lintulaudalta. Talitiainen luottaa aina tyylikkäisiin neutraaleihin sävyihin piristettynä vaaleankeltaisella, käpytikka taas viihtyy lumisten ruusunmarjojen sävyissä.

Photobucket


Talvi on myös käsitöiden aikaa. Kun puutarhassa täytyy tehdä vain lumityöt, aikaa riittää tehtävien töiden listan lyhentämiseen. Tänä talvena on ollut taas tarvetta perinteisille lämmikkeille, kuten näille lapasille jotka pyöräytin Utunan ihanaisesta Marttalangasta, raidoitettuna luonnonruskealla Riihivillalla.

Photobucket

ja näille pitkävartisille sukille jotka on tehty proosallisemmin raidallisesta seiskaveikasta.

Photobucket

Aivan uudenlaisillekin lämmittimille on ilmennyt tarvetta. Liisan suunnattoman kärsivällisellä opastuksella opin kuin opinkin suomalaisen piston. Tässä ovat kaikkien aikojen ensimmäiset neulakintaani. Ne menivät Puolisolle. Lankana oli harmaa villalanka jonka löysin menneen ajan joulumarkkinoilta, huonosti valokuvassa erottuva koristelu Riihivillan ruskeaa villalankaa, ketjupistoraita ja ensimmäiseen tekeleeseen sopiva naakanvarvaskirjailu. Ovat ihan tajuttoman lämpöiset!

Photobucket

Joulunajaksi vetäydyin kirjailemaan ruusuja tähän liinaan, jonka sain kokonaan valmiiksi toissapäivänä.

Photobucket

Liisalla neulakinnasopissa vieraillessä kävi ilmi, että hänellä on aivan samanlainen liina. Ilmeisesti tämä malli on aika suosittu, eikä ihme. Ovathan nämä jugendruusut kovin kauniita. Valmistumisvaiheessa ryppyisestä työstä ei vielä tiennyt, olisiko valmiissa liinassa kauniit kiiltopinnat. Silitys kuitenkin teki ihmeitä ja olen lopputulokseen kovasti tyytyväinen.

Photobucket

Jouluaaton vietimme perinteisen tapaan sukulaisissa. Jouluaterialla meidän perheemme vastuualueeksi on muodostunut jälkiruokapuoli. Toisin sanoen, minulla oli taas tilaisuus tehdä kuppikakkuja.

Photobucket

Toinen muistamisen arvoinen asia joulusta 2010 on joulukuusi. Olemme aika varmoja siitä että meillä oli Suomen rumin joulukuusi. Olimme myös yksimielisiä siitä että moisilla pinnallisilla seikoilla on merkitystä vain niille kuusille jotka eivät ole itse omasta puutarhasta kaadettuja. Kuusi oli paitsi ruma, myös niin kiero ettei se tahtonut sopia jalkaansa, se vei liikaa tilaa ja varisti järkyttävän määrän neulasia. Mutta se oli oma.

Photobucket

Tietämättömyydestä, osa II: rationaalisuuden rajoilla

”Ihminen on epärationaalinen eläin, jota totuus ei edes kovin paljon kiinnosta”, pamauttaa Kirsi Halonen uusimmassa Tiede-lehdessä ja osuu naulan kantaan. Artikkelissa ”Arkijärki hylkii tiedettä” hän analysoi eroja arkiajattelun ja tieteellisen ajattelun välillä. Perheessämme nämä totuuden, tietämisen ja valheen kysymykset ovat muutenkin olleet viime aikoina pinnalla. Puoliso löysi jokin aika sitten mainion tv-sarjan Lie To Me , ja pian dvd:iden perässä taloon tuli myös tv-sarjankin taustalla vaikuttaneen psykologi Paul Ekmanin kirja Telling Lies, jonka molemmat oitis lukaisimme. Saatuani kirjan loppuun keskustelut siirtyivätkin siihen kun Puoliso tulkkasi sen kiperiä kohtia filosofiksi. Tämän päivän kirjoitukseni on siis kooste talossa pyörineistä pohdinnoista.

Totuus tai sen saavuttaminen eivät yksinkertaisesti kiinnosta useimpia ihmisiä. Tämä on yksi niitä asioita joita en todennäköisesti koskaan tule täysin käsittämään, mutta omienkin arkikokemusteni mukaan näin tosiaan on. Toisin kuin mielelläni kuvittelisin, ei ole olemassa mitään luonnonlakia tai kosmista välttämättömyyttä joka pakottaisi ihmiset huomioimaan tai uskomaan totuuden joka heille rautalangasta väännetään. Ihminen on jo yli kahden tuhannen vuoden ajan retostellut eroavansa kaikista muista eläimistä nimenomaan järkensä takia. Ihminen on zoon logon ekhon eli järjellinen eläin, kuten suuret kreikkalaiset sanoivat. Se ensinnäkin kuulostaa paljon paremmalta kuin niiden nykytutkijoiden väitteet joiden mukaan kehitykseemme sivilisaatioksi ja planeetan valtiaiksi on vaikuttanut merkittävästi myös tarkkuusotteeseen taipuva kätemme. Vähintään yhtä hämmästyttävää on, että ihminen on myös eläin joka voi löytää totuuden ja omaksua tietoa maailmasta, ymmärtää sen ja silmää räpäyttämättä heittää sen roskiin. Totuuden koherenssiteoriassa ei ole päätä eikä häntää- paitsi että se on hyvin inhimillinen käsitys totuudesta. Jos uusi tosiasia ei satu sopimaan aikaisempiin uskomuksiin, maailmankuvaan, omiin ennakkokäsityksiin tai toiveisiin, on aivan tavallista hylätä se ilman mitään ikäviä seuraamuksia. Jos tosiasia koskee ihmisen käyttäytymistä, sen voi selitellä ennakkokäsityksiin sopivaksi. Ekman käytti kirjassaan esimerkkinä poliisia joka uskoo kuulusteltavan olevan syyllinen rikokseen ja tulkitsee siksi ristiriidat tämän elekielen ja sanojen välillä merkiksi valehtelemisesta vaikka muutkin selitykset havaitulle käyttäytymiselle olisivat mahdollisia. Jos se koskee faktoja, kuten tieteellisiä tosiasioita, sen voi usein yksinkertaisesti kieltää sillä tiede on erkaantunut arkimaailmasta jo niin kauas etteivät maailmankuvan virheet pahemmin häiritse arkea. Jos mahdollisia selityksiä ilmiölle –vaikkapa ihmislajin menestykselle- on useita, niistä voi usein valita sen mikä eniten sattuu miellyttämään ja unohtaa muut selitykset, vaikka ne loogisesti ottaen olisivat yhtä hyviä. Totuuden näkökulmasta on iso ero siinä, hyväksyykö ihminen evoluutioteorian vai valitseeko hän kreationismin, arjen näkökulmasta katsottuna ero on olematon. Jos vaihdan huomenna evoluutioteoriaan perustuvan käsitykseni elämän kehityksestä uskomukseen että jumalolento loi maailman kuudessa päivässä, muutos on maailmankuvan tasolla valtava. Arjen tasolla sitä tuskin huomaa: uskoin niin tai näin, olin mitä mieltä fossiiliaineistosta ja periytymisestä tahansa, minun on edelleen puettava päälleni lämpimästi ulos lähtiessäni ja muistettava huomennakin ruokkia pihalinnut. Jos olisin toisenlainen ihminen, sellainen joka ei nenäänsä juurikaan arkisesta tapahtumavirrasta nosta, minä selviytyisin elämästä aivan hyvin enkä todennäköisesti tuntisi minkäänlaisia kärsimyksiä episteemisestä tilastani.

Muistetaan tässä välissä jälleen yhtä ääriesimerkkiä, Galileo Galileita. Hänen vallankumouksellinen väitteensä siitä ettei Maa olekaan maailmankaikkeuden keskipiste vaan toisen kappaleen, Auringon, kiertolainen, pääsi lopulta niskan päälle kirkon voimakkaasta vastustuksesta huolimatta. Avainsana on ”lopulta”: ennen kuin näin kävi, Galileo itse joutui kärsimään paljon ja ristiriidan totuuden ja valheen välillä piti kasvaa eeppisiin mittoihin. Kirkolle koitui lopuksi tästäkin kohusta vahinkoa, mutta laadultaan etäistä ja epämääräistä verrattuna niihin kärsimyksiin joita Galileolle aiheutui totuuden uskomisesta ja puolustamisesta. Tästä päästäänkin toiseen tärkeään pointtiin: kaltaisteni skeptisten ihmisten kannattaa väittelyyn tai muuhun episteemiseen koitokseen käydessä muistaa, että usein tilanne on sellainen että jos totuus ei ole ihmiselle aito itseisarvo (mikä on hyvin harvinaista missä tahansa filosofian oppiaineen ja Skepsis ry:n kokousten ulkopuolella), totuuden omaksumisesta ei usein seuraa tietäjälle mitään hyötyä vaan kenties jopa päinvastoin, kun taas epätotuus ei näytä mitenkään selvästi haitalliselta. Skeptikko ja filosofi voivat marssia dialogiin reilulla asenteella: jos vastapuolen argumentti on vahvempi ja hänellä on tukevammat todisteet, meidän on pakko myöntää erehdyksemme ja muuttaa mieltä. Mutta meidän ei pidä odottaa että toiset olisivat yhtä reiluja. Useimmat eivät ole ja siksi parhaatkin argumenttimme ovat usein tuomittuja tappioon. "Argumenttisi vaikuttaa vedenpitävältä, mutta minä en silti usko sinua, koska en vain halua." on epälooginen repliikki, mutta Tosielämässä se toimii.


Totuus on siis heikko. Ihmiset uskovat täsmälleen mitä haluavat, ja usein he haluavat jotakin muuta kuin tietoa. Ainoa totuus jolla on elämisen mahdollisuuksia on totuus joka putoaa otolliseen maaperään. Yleensä on niin että jos totuus on uutta tietoa joka haastaa jonkin vanhan uskomuksen, maaperä on kaikkea muuta kuin otollinen. Totuuden tunteva voi aina yrittää jakaa tietoaan, mutta masennukselta välttyäkseen hänen on parasta haudata nopeasti ja vähin äänin kuvitelmat siitä että totuudella yksin olisi voima muuttaa yhtään mitään. Totuus ja tieto siitä ovat itsessään arvokkaita asioita, mutta vain ihmiset voivat tehdä asioita. Huolimatta näistä synkistä tosiasioista, yli ei päästä siitä että filosofien ja tieteenharjoittajien tehtävänä on etsiä totuuksia ja pitää niitä esillä, koskaan luopumatta siitä toivosta että ne harvat joiden mieli on otollinen maaperä, havaitsisivat totuudet ja ottaisivat ne suojiinsa. Emme siis toivo siksi että kuvittelisimme mahdollisuuksien olevan hyvät vaan siksi että se nyt vain kuuluu toimenkuvaan. Mutta ehkä meidän pitäisi pohtia asioita laajemmin ja huomioida paremmin myös psykologisia näkökohtia. Ehkä meidän pitäisi kantaa huolta paitsi totuuden kylvämisestä, myös siitä miten valmistaa maaperä totuudelle otolliseksi. Ehkä meidän ei pitäisi miettiä ainoastaan etsiä totuutta voidaksemme vaan pohtia myös, miten saisimme muutkin haluamaan totuutta. Mikä tekee totuudesta niin ihmeellisen että välitämme siitä sellaisissakin tilanteissa joissa useimmat eivät siitä piittaa? Mikä siinä kiehtoo, ja miten saisimme muut vakuutettua faktojen lisäksi myös siitä että totuus on se mihin kannattaa pyrkiä? Entä miten onnistumme itse pysyttelemään totuuden tiellä, jos maailman ja omien episteemisten paheidemme lisäksi meidän tulee huomioida että psykologiset edellytykset voivat toisinaan asettua meitä vastaan?

posted under , | 8 Comments

Tietämättömyydestä, osa I: Katseen laskemisen taito

Olen pohjimmiltani utelias olento. Olen kiinnostunut oppimaan mistä syntyvät lumikiteiden sakarat, elävät solut, tieteellinen metodi, roomalainen oikeus ja valohämy, millaista oli elämä Ediacaran paratiisissa ja millaista se on viidenkymmen miljoonan vuoden kuluttua, miten erotellaan tieto muista uskomuksista, kuka keksi kierrekantisen säilyketölkin ja ovatko kirsikkaperhoset levittäytymässä Virkkalaan. Luen huvikseni historiaa ja havaitsen puutarhani luontoa (pidemmälle en ole vielä kerennyt kun kourallinen maata sisältää tieteelle vielä tuntemattomia lajeja ja yöllä taivaalla loistaa Andromedan galaksi kahden miljoonan valovuoden päässä) ja käsitykseni hauskanpidosta voi sisältää yhtä hyvin kolmen tunnin tietoteorian luennon kuin retken elokuviin. Kannatan myös sananvapautta ja jokaisen oikeutta sanoa ajatuksensa ääneen, mukaan lukien tyhmät, omituiset ja Enemmistön mielestä paheksuttavat ja epämiellyttävät ajatukset. Tämän kaiken uteliaisuuden ja tiedonjanon keskellä on jotenkin ihmeellistä havaita sekin että maailmassa on myös paljon asioita, joiden tietämiseen minulla ei ole mitään halua.

Olen jo ajat sitten tullut siihen tulokseen että elämä on yleisesti ottaen sitä miellyttävämpää mitä vähemmän ihmisten elämästä tietää. Ja jos jotakin on tiedettävä, kannattaa pyrkiä löytämään tietonsa niiden seikkojen joukosta jotka kyseiset ihmiset tuovat eteen tarjottimella silloin kuin se suinkin on mahdollista.


Virkkalaan saapuessamme, naapureiden havaittua että muuttokuormat oli saatu sisälle, heitä alkoi vähitellen kurkistella aitojen yli. Esittäydyttiin, kohteliaasti ja kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, ja kun oltiin vähän saatu selville, keitä oltiin, alkoivat puheenaiheet laajeta, lähtien usein niistä asioista jotka ovat meille kaikille yhteisiä, kuten hedelmäpuut ja pienviljelyaate. Vähitellen kapeiden kujien ja pensasaitojen jälkeen on alkanut kulkea monenlaisia uutisia, naapuriapua, lainatyökaluja ja vastapaistettuja keksejä. On kuitenkin paljon asioita joita en naapureistani edelleenkään tiedä. Se sopii hyvin.

Edellisessä asunnossakin ehti vierähtää aikaa jokunen vuosi. Siellä naapurien sukunimet selvisivät ulko-ovesta lukemalla, ja kommunikaatio rajoittui pikaisiin tervehdyksiin. Näistäkin ihmisistä opin ajan kuluessa yhtä sun toista, enimmäkseen kuitenkin asioita joiden he todennäköisesti eivät olisi halunneet tulevan vieraiden ihmisten tietoon ja joita minä en olisi millään halunnut ensimmäiseksi oppia tietämään. Kuten: alakerrassa eli nikotiiniaddikti ja toinen naapuri omisti ilmeisesti vain yhden cd:n jolta hän kuunteli viikonloppuisin kasariheviä. Opin myös että naapurin miehellä oli vaimon lisäksi myös salainen, kiihkeäluontoinen rakastajatar ja sekin selvisi yksityiskohtaisesti, mitä tapahtui sitten kun kyseisen rakastajattaren olemassaolo paljastui naapurin vaimolle. Kaiken tämän ja paljon muita vastaavia asioita opimme ihmisistä joista meillä muutoin oli hyvin hatara käsitys. On hyvä kysymys, ovatko tiiviin asumisen tuoman yhteisöllisyyden ihanuuden hehkuttajat unohtaneet täysin että jotkut meistä eivät ensimmäisenä tahdo oppia uusista ihmisistä heidän yöllisiä wc-rutiinejaan, seksi- tai ryyppyelämän draamoja. Ne eivät myöhemminkään luo pohjaa yhteisöllisyydelle vaan päinvastoin antavat objektiivisesti ajateltuna tavallisista ihmisistä ikävämmän kuvan kuin todennäköisesti olisi millään tavalla reilua. Arkielämän sähellykset ja draamat ulottuvat Virkkalaan asti. Viimeistään paikallispolitiikkaan mukaan lähteminen (tai Länsi-Uusimaan lukeminen) tekevät selväksi että täälläkin sattuu ja tapahtuu, ihmiset riitelevät, vehkeilevät, kärsivät ja tekevät yhtä sun toista päivänvaloa kestämätöntä ja kärsimystä tuottavaa. Joskus nämä tapahtumat saavat minutkin liikkeelle. Suurimman osan ajasta näen Virkkalasta kuitenkin hiljaisen, aurinkoisen julkisivun. Pidän siitä niin paljon osittain juuri siksi että tiedän sen olevan hauras, ei vain se mikä Virkkala on vaan myös heijastus siitä minkä haluttaisiin olevan totta. Joskus rauhan rikkomiseen on olemassa hyviä syitä. Mutta silloin kun ei ole, on rauhan säilyttäminenkin arvokasta koska se olemassaolollaan tarjoaa sekä lepopaikan todellisuudessa että unelman joka on rauhaakin kauniimpi ja tärkeämpi.

Velvollisuus ja tärkeät päämäärät oikeuttavat rauhan rikkomisen ja yksityisyyden piiriin tunkeutumisen -yleensä yhteiskunnan itsensä toimesta määriteltyjen rajojen ja menettelyjen puitteissa. Silloin kun tällaisia olosuhteita ei ole käsillä vaan tiedonhalua motivoi vain se että haluamme tietää kaiken mahdollisen välittämättä siitä tahtovatko muut asioidensa tulevan tiedetyiksi, kysymys on kuitenkin aivan muusta.

Vaikka julkkisten elämää koskevat uutiset iltapäivälehdissä löytyvät nykyään otsikon ”viihde” alta ja tavallisetkin uutiset pyrkivät viihdyttävyyteen, ihmiselämä ei koskaan ole viihdettä. Aina emme voi välttää saamasta tietoa asioista jotka eivät meille kuulu ja joiden tietämistä olisi hyvä välttää, mutta voimme aina olla hekumoimatta tiedolla, toisten ihmisten elämillä ja ennen kaikkea heidän puutteillaan. Voi olla että on kutkuttavaa ja jotenkin lohdullista saada tietää että toisetkin ovat epätäydellisiä, erehtyväisiä ja banaaleja ja että ihailtujen ja kadehdittujenkin elämässä on vastoinkäymisiä ja typeryydestä johtuvaa sähellystä. Mutta millaista maailmankuvaa tällaiset tiedot rakentavat? Todenmukaista? Onko todenmukainen kuva se joka repostelee negatiivisilla asioilla mutta vaikenee hyvyyden ja kauneuden siruista jotka ehkä ovat läsnä jossakin katseemme ulottumattomissa? Onko meille hyväksi etsiä huonoja uutisia niistä ihmisistä joista emme saa tai viitsi kaivaa esiin tietoja jotka mahdollistaisivat todella oikeudenmukaisten arvostelmien tekemisen? Tieto on vain tietoa, hyvää se on vain silloin kun se hankitaan ja käytetään hyviin tarkoituksiin.

Koraanin runsaasti siteeratut jakeet häveliäisyydestä alkavat sanoilla: ”…ja käske uskovaisia miehiä laskemaan katseensa”. Vasta sitten aletaan puhumaan naisten häveliäästä esiintymisestä. Tämä on oikea lähestymistapa. Ennen kuin alamme kauhistella toisten sanomisia, tekemisiä ja provosoimisia, meidän olisi viisasta kysyä itseltämme, olemmeko tehneet oman osanne: laskeneet katseemme silloin kun se on armeliasta ja turvaa toisten arvokkuutta. Tarkkanäköisyyskin on kiitettävä asia vain silloin kun sitä käyttää oikein, ja mitä tarkkanäköisempi ihminen on, sitä tarkempi hänen on myös oltava siitä ettei käytä kykyjään oikeudettomasti. Ei ole viisasta katsoa jokaista kuvaa jonka katsomiseen lööpit houkuttelevat, ei vastuuttomasti tunkea mieleemme kaikkea mitä sinne haluttaisiin syöttää.

Etenkin kun ihmisistä on kyse, ei ole oikein haalia ahneisiin tassuihinsa jokaista mahdollista tiedonmurusta jonka voi ulottuvilleen saada. Vaikka valehteleminen on yleensä väärin, on usein väärin myös käyttää tarkkanäköisyyttä siihen että kaivelee muista asioita joita nämä eivät tahdo kertoa tai jotka nämä peräti haluavat salata. Tarkkanäköisyydestä ilman hienotunteisuutta ja hyväntahtoisuutta tulee helposti vain yksi julmuuden muoto. Viisasta on pyrkiä tulemaan toimeen vähällä, vain sillä minkä itse kukin tahtoo avoimesti kertoa (ja toisinaan on viisasta olla valmis unohtamaan sekin vauhdilla). Tieto on oikea käsitys siitä millainen maailma on, mutta sen lisäksi se on maailman tärkeimpiä rakennusaineita. Yksityisyys ja häveliäisyys eivät suojaa ainoastaan toisia ihmisiä vaan myös meitä itseämme. Samalla häveliäisyys ja yksityisyyden kunnioittaminen rakentavat yhteiskuntaa jossa jokaisella on motivaatiota rakentaa omasta tarinastaan hyvä, vailla pelkoa siitä että tulee yrityksestä huolimatta vedetyksi lokaan.

Hyvässä maailmassa katseen laskeminen on tehty helpoksi. Tämä meidän maailmamme ei ole siinä suhteessa yhtään hyvä. Muistellaanpa vaikkapa Jokelan koulusurmien uutisoinnin ylilyöntejä. Toimittajat ahdistelivat silminnäkijöitä kalastellessaan haastatteluja. Mutta miksi he niin tekivät? Koska he olivat varmoja siitä ettei suurelle yleisölle riitä tieto tapahtuneesta tragediasta vaan päinvastoin haluamme tietää yhä uusia yksityiskohtia, repostella murhenäytelmän atomeiksi ja saalistaa toisten surua ja kärsimystä. Ei siksi että kansalaiset tarvitsisivat näitä tietoja johonkin kiitettävään pyrkimykseen vaan koska tirkistely on nautinnollista.

Emme koskaan voi saavuttaa kovin hyvää käsitystä naapureiden ja julkkisten kaltaisista ihmisistä jotka vain hipovat elämän laitoja. Tirkistelyn eri muodoista saatava nautinto on paitsi oikeudetonta, myös kallista kuten muutkin paheet. Jos meillä on mahdollisuus valita kahden hyvin epätäydellisen kuvan väliltä, on oman hyvinvoinnin kannalta viisasta valita myönteinen kuva. Kaikista ihmisistä voi tonkimalla saada selville sekä myönteisiä että kielteisiä asioita. Kun annamme periksi turhalle uteliaisuudelle, mieleemme ja oman maailmamme rakennusaineeksi voi tarttua kumpia tahansa, todennäköisemmin kuitenkin kielteisiä asioita sillä ne nousevat yleensä nopeammin tietomeren pinnalle.

Hyvän ihmisen pitäisi yrittää myös jotenkin säilyttää itsessään sen rippusen verran valoisaa mieltä mitä tarvitaan jotta ei sortuisi itsepetokseen tai kieltäytymiseen tietämästä ja ymmärtämästä asioita jotka ovat ikäviä mutta joiden tietäminen on syystä tai toisesta tarpeellista jotta voisi tehdä oman osansa hyvän maailman rakentamiseksi. Kuinka moni meistä voi todella kulkea elämän läpi törmäämättä tuskallisiin tosiasioihin joiden näkeminen ja ymmärtäminen kuitenkin sisältää hyvyyden mahdollisuuden? Onko tämän valon säilyttäminen kuitenkaan mahdollista, jos mielensä mustuttaa varta vasten ilkeyttä, vahingoniloa ja kyynisyyttä inspiroivalla materiaalilla? Onko onnellinen ihminen ylipäätään juoruileva, ivallinen, vahingoniloinen, kyyninen tirkistelijä? Minusta näyttää pikemminkin siltä ettei viisautta saa pelkästään haalimalla faktoideja valikoimatta, vaan siihen kuuluu myös taito laskea katseensa oikealla hetkellä.

Lopuksi jotakin aivan muuta: Heijastuspinta-blogin Maria selvittää, mikä Power Balance-rannekkeessa mättää. Kannattaa tsekata myös keskustelu.

Tietoteorian inhimillisyydestä

Huomasin, että mieleni on täydellä innolla osallistumassa tammikuiseen ryhtiliikkeeseen. Pois kepeät meemit ja laiskanpulskeat utopiat! Tänään tekee mieli heitellä parit henkiset voltit tietoteorian parissa, jos ei muuten niin yleensä vähän turhan vähälle harjoitukselle jääviä mielenosia verrytelläkseni.

Tiedon tavoittelemisessa perusidea on louhia objektiivisesta todellisuudesta tosia uskomuksia sisäisen maailman rakennusaineiksi. Eilen aloin kuitenkin pohdiskella, että on olemassa myös asioita jotka ovat tosia ja joista olemme selvillä, mutta jotka eivät silti onnistu olemaan tietoa siitä syystä että ne eivät ole uskomuksiamme. Tarkoitan nyt sellaisten intellektuaalisten paheiden kuin itsepetoksen, tyhmyyden, ymmärtämättömyyden tai älyllisen laiskuuden sokaisemaa mieltä. On selvästi mahdollista tietää jokin asia ilman että ymmärtää sen. Voin esimerkiksi tietää, että E=mc². Tämä on fakta ja minä olen siitä selvästi tietoinen, osaanhan toistaa sen papukaijana. Mutta, koska aivoni eivät sulata matematiikkaa, tämä fakta ei sano minulle yhtikäs mitään enkä voi käyttää sitä mielekkäästi esimerkiksi uusien tiedonmurusten rakentamiseen. Se kieltäytyy jäsentymästä uskomusjärjestelmäni merkitykselliseksi osaksi tietyillä olennaisilla tavoilla, vaikka voin toki ymmärtää suhteellisuusteorian juonen toisella tapaa selitettynä. Tarkalleen sanottuna tilanne on se, että voin ymmärtää kaikenlaista koskien energian ja massan välistä yhteyttä, mutta ymmärrykseni on tietyllä tavalla ohutta. Voin ”tietää” että E=mc² arkikielen tasolla, mutta jos joku tietoteoreetikko (tai herratparatkoon, joku fyysikkotutuista) tulisi kysymään, minun olisi parasta myöntää kiltisti että en oikeastaan tiedä.

Tai ajatellaanpa joulun alla ties kuinka monetta kertaa katsomaani Taru Sormusten Herrasta- Kuninkaan paluu- elokuvan Denethoria jonka tapaamme masennuksen ja orastavan hulluuden musertamana suosikkipoikansa kuoltua, kykenemättä järjestämään kaupunkinsa puolustusta ja kohtelemasta huonosti nuorempaa poikaansa. Viisas velho Gandalf oli elokuvassa sitä mieltä että ennen loppuaan Denethor kyllä muistaa välittävänsä nuoremmasta pojastaan Faramirista, ja niin tavallaan kävikin. Kysymyksessä on Denethorin sisäinen tila, siis asia jonka tietämisen suhteen hänellä on ehdoton etulyöntiasema, ja jos Denethor olisi kokenut dramaattisen itsemurhahyppykuoleman sijasta selväjärkisyyden hetken mätkähdettyään maahan Minas Tirithin linnakkeen reunalta, hän olisi todennäköisesti ollut sitä mieltä että ainahan hän on senkin oikeastaan tiennyt. Joten missä tämä tieto oikein luurasi koko Faramirin elämän alkupuoliskon ajan, mukaan lukien silloin kun Denethor lähetti Faramirin suorittamaan epätoivoista hyökkäystä örkkiarmeijaa vastaan? Taas meillä on fakta ja meillä on episteeminen agentti faktaa tietämässä, mutta jotakin on kateissa. Fakta lilluu agenttimme –siis Denethor-paran- sekavassa mielessä yhdistymättä hänen uskomusmaailmaansa, ja kun se ei näin onnistu tekemään, se ei myöskään pahemmin vaikuta Denethorin tekemisiin reaalimaailmassa. Siitä ei tule tietoa sillä tietävä mieli ei taaskaan kykene yhdistämään faktaa tiedon kokonaisuuteen. Denethorin tapauksessa fakta oli laadultaan sellainen että jopa ulkopuolinen henkilö, Gandalf, tajusi sen siinä vaiheessa kun Denethor vaelsi ympäriinsä valittamassa kurjaa kohtaloaan joka oli vienyt häneltä suosikkipojan ja jättänyt jäljelle surkimuksen.

Filosofiaan perehtymättömällekin tämä kaikki on tietysti arkielämästä tuttua kauraa: vaikka periaatteessa olemme oman elämämme parhaita asiantuntijoita, käytännössä toisten ongelmia on paljon helpompi ratkoa kuin omiaan ja toiset ihmiset voivat usein valottaa meille monia elämän kuvioita jotka itsellemme ovat mysteereitä. Kyvyttömyys hahmottaa oman elämän solmuja selkeästi ei riipu vain siitä kuinka tehokkaita olemme keräämään ympäristöstämme dataa eikä edes siitä kuinka looginen ja tehokas ajatteluvarustuksemme on. Sen lisäksi että faktat ovat sopivasti ulottuvillamme ja meillä on yleisellä tasolla halu tietää maailmasta merkityksellisiä tosia asioita, tarvitsemme tietämiseen myös oikeanlaista esiymmärrystä, Hans-Georg Gadamerin termiä lainatakseni. Mielen on oltava sellaisessa tilassa jossa se kykenee menestyksekkäästi käsittelemään faktoja. Voi olla, ettei kenenkään kuolevaisen mieli ole sellaisessa tilassa kaiken aikaa kaikkiin asioihin nähden. Mutta jos meillä on hyvä käsitys siitä, millaiselta näyttää mieli joka on valmis kohtaamaan avoimesti ja pelottomasti ulkomaailman sellaisena kuin se on, voimme ainakin pyrkiä kohti tätä selväjärkisyyttä.

Kun pyrimme saavuttamaan ja ylläpitämään sisäisen rauhan, kun pyristelemme kohti vapautta tunteiden orjuudesta ja kehitämme rohkeuden hyvettä joka suojaa itsepetokselta, pyrimme kohti myös parasta mahdollista episteemistä tilaa jossa olemme avoimia uudelle tiedolle ja ymmärrykselle. Se tulemmeko tietämään jonkin ulottuvillamme olevan tosiasian vaiko emme, ei siis tosiaankaan riipu pelkästään tiedettävän seikan ominaisuuksista (tässä välissä liitymme Edmund Gettierin seuraan nakuttelemaan nauloja totuuden korrespondenssiteorian ja deflatorisen totuusteorian komeisiin arkkuihin), vaan mitä suurimmassa määrin myös siitä mitä me olemme. Jopa hyve-epistemologien Linda Zagzebskin johdolla kokoama episteemisten hyveiden lista on vain suuntaa-antava: se miten hyvin mielen hyveet itse kullakin yleisesti ottaen jakselevat ei ole vakio, vaan vaihtelee meillä kaikilla tilanteen, satunnaisten seikkojen ja tiedettävän asian suhteen. Jos pyrimme kohti älyllistä hyveellisyyttä, pyrimme siis vähentämään myös näiden ulkopuolisten tekijöiden vaikutuksia niin että voimme lopulta havaita ulottuville tulevasta todellisuudesta niin paljon kuin mihin rahkeemme riittävät. Tiedettävät tosiasiat, samoin kuin uskomukset joita tavoittelemme, ovat liukkaita pikku otuksia, mutta minusta näyttää siltä että kaikkea mikä tietämisestä on ymmärrettävä, ei saada selville edes ymmärtämällä faktojen olemusta, uskomuksia ja näiden kahden välisiä suhteita.

Olen kuullut, ja itsekin monen vuoden ajan kuvitellut, tietoteorian olevan hyvin teoreettinen ja arkielämälle etäinen filosofian ala. Parin viime vuoden aikana olen kuitenkin huomannut että tieto ja siihen pyrkiminen ovat asioita jotka heijastelevat koko inhimillistä maailmaa. Ehkäpä ne hyve-epistemologian parissa ahkeroivat filosofit jotka väittävät että pohjimmiltaan hyve-etiikka ja tietoteoria ovat vain samojen ideoiden eri sovellusalueita, ovatkin oikeassa. Siinä tapauksessa minä puolestaan arvelen, että nämä perimmäiset ideat ovat ideoita ihmisestä ja inhimillisen suhteesta kaikkeen muuhun olevaiseen.

posted under | 0 Comments

Uusia vuosia, uusia yrityksiä

Tapanani on tehdä uudenvuodenlupaus tai pari. Yleensä lupaukseni koskevat pidemmän tähtäimen asioita joiden kunnostamiseen annan itselleni aikaa koko loppuvuoden verran. Loppuvuoden hiljaisuudessa mieleen alkaa usein nousta jokin itsessä ärsyttävä piirre tai paha tapa, jolle tekee mieli alkaa tehdä jotakin kun talven valot saapuvat tuomaan hiukan energiaa. Tällä kertaa uudenvuodenlupaukseni kuitenkin näyttävät jo valmiiksi kuluneilta. On asioita, joita ei vain opi ensimmäisellä eikä toisellakaan yrittämällä vaikka yrittäisi vuoden kerrallaan. On asioita, jotka muistuttavat tämän vuoden lumitöitä joissa lapioidaan ja kolataan suurella tarmolla, mutta pysyviä tuloksia ei vain synny. Siis lapioidaan lisää, ja jossain vaiheessa huomataan että vaikka kinokset eivät lapioimalla pienene, kunto on sentään vähäsen kasvanut.

Jos asia on tarpeeksi tärkeä, se ansaitsee toisenkin mahdollisuuden, ja kolmannen, ja neljännenkin, edellyttäen tietysti että jossakin vaiheessa edistystä on tapahtunut edes sen verran että on toivoa siitä ettei uusinnasta tule aivan edellisen kerran toisintoa. Vaikka tälläkään kertaa ei menisi oppi perille, niin ainakin uusista virheistä voi oppia jotakin uutta. Lohduttautua voi silläkin että erheestä toiseen-menetelmällä on päästy pitkälle niin filosofiassa kuin luonnontieteissäkin. Sen mikä toimii elämässä taas saa selville vain kokeilemalla.

Kovassa yhteiskunnassa toiset mahdollisuudetkin alkavat olla tiukassa, kolmansista ja neljänsistä puhumattakaan. Silloin ihmistä aletaan ohjaamaan nopeasti uusien asioiden pariin. Usein se on ihan järkevä siirto, mutta toisaalta jotkut asiat ovat niin tärkeitä että ne vain on saatava kuntoon ennemmin tai myöhemmin. Jos lukemaan oppiminen on vaikeaa, ratkaisuna ei ole unohtaa koko juttua ja opetella sen sijasta virkkaamaan, vaan yrittää siihen asti kunnes homma alkaa sujua. Siksi kova yhteiskunta ei olekaan realistinen, vaan järjestelmä joka tuottaa aina vain vähemmän menestyjiä ja aina vain enemmän niitä jotka putoavat matkasta kokonaan. Elämä on kuitenkin eri asia kuin kvartaalitalous, ja siksi menestymistäkään ei pidä mitata numeroilla vaan yksinkertaisesti miettimällä, tekeekö parhaansa ja onko suunta noin yleisesti ottaen oikea. Onko hyvin motivoituneelle opiskelijalle tärkeää että tentistä tulee kiitettävä arvosana vai se että hän on aidosti oppinut uutta? Usein tenttimenestys toki ilmentää tapahtunutta oppimista, mutta tarkemmin ajatellen kuvio ei ole täysin yksiselitteinen vaan mitä tiukemmin numeroita tuijottaa, sitä helpompi on erehtyä suuntaan tai toiseen. Hyvän arvosanan voi saada myös vilpillisesti tai silkan tuurin avulla, kun taas huono onni tai vaikka sairastuminen voivat huonontaa menestystä. Eräs niistä tärkeistä asioista joita koulussa voi oppia on siis että mitattavien suureiden ja elämän välillä on sekä yhtäläisyyksiä että eroja.

Uusintakierroksilla on aina rankempaa, painavathan alla jo aiemmat epäonnistumiset. Ympäristönkin kannustavuus tuppaa laskemaan, kun työn alla on jo moneen kertaan nähty savotta.

Mutta vain ihminen itse voi tietää, kuinka tosissaan hän on, tällä niin kuin aikaisemmillakin kerroilla ja mitkä resurssit hänellä on kulloinkin käytettävissään tavoitteeseensa pyrkimiseksi. Ei ulkopuolinen voi arvostella kovin hyvin sitäkään kuinka tärkeä jokin asia toiselle on- onko se uusien yritysten ja uusien epäonnistumisten riskien arvoinen vaiko hullun hommaa. Vain kulkemalla pätkän tai pitemmänkin samaa matkaa voi asiasta saada hyvän käsityksen. Vain siitä olen aika varma, että jokaisella meistä on asioita joiden oppimisessa tai joista pois oppimisessa tarvitaan paljon työtä ja uusintakierroksia. Eikä näitä asioita havaintojeni mukaan suinkaan ole vähiten niillä jotka ovat varmimpia siitä ettei heidän luonteensa nyt mitään erityistä kehittämistä tarvitse.

Vielä ehditte luvata jotakin tekin jotka ette keksineet omasta puolestaan mitään luvattavaa. Mitäpä jos ette katsoisi nenän vartta pitkin sitä kansanosaa joka tammikuussa ensin innolla ja sitten ukkospilvi otsalla jättävät tupakan, alkoholin ja epäterveellisen ruuan, kansoittavat kuntosalit ja aloittavat uusia kehittäviä harrastuksia, linnoittautuvat koteihin hoitamaan perhesuhteitaan, aloittavat uuden elämän FlyLadyn kanssa ja järkevöittävät rahankäyttönsä? Mitäpä jos liittyisittekin kannustusjoukkoihin? Kannustajista kun on ikuinen pula. Suurin osa ikuisista yrittäjistä ehkä epäonnistuu, mutta eivät kuitenkaan kaikki. Aina joku keksii tällä kertaa, miten innostuksen kipinästä tehdään kestävä tuli. Ehkäpä tänä vuonna jonkun viidestoista yritys onnistuukin. Se jolle niin käy, on onnittelut ansainnut sillä hänkään ei olisi päässyt tavoitteeseensa ellei olisi jaksanut sitkeästi yrittää. Olipa kehityskohteena mieli tai ruumis, ainoa pomminvarma tapa varmistaa se ettei kehitystä pääse tapahtumaan on jättää ensimmäinen askel ottamatta. Yritykset kehittää itseään eivät ole koskaan säälittäviä, vaan todellisia säälityksiä ovat ne jotka vetävät muita alas pitämään apatialleen seuraa ja rakentavat yhteiskuntaa jossa kukaan ei enää jaksa yrittää kehittyä.

posted under , , | 0 Comments
Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments