Monikulttuurisuus-teemaviikko: Värien säilyttäjät

Monikulttuurisuus-teemaviikko ei ole oikein mitään ilman ystävällismielistä postausta islamilaisen maailman kulttuurista. Tänä päivänä, tarkemmin sanottuna syyskuun 2001 jälkeen, islamilainen maailma on tullut Lännessä kuuluisaksi takapajuisuuden, sekasorron ja väkivallan tyyssijana. Aina ei kuitenkaan ollut näin. Kun antiikin valo sammui Euroopassa kansainvaellusten myllerryksessä, tiede matkasi Arabiaan. Sen kultakauden tiedemiehet eivät ainoastaan säilyttäneet Antiikin viisautta vaan antoivat myös tärkeän panoksensa tieteen kehitykseen. Lääketiede, kemia, matematiikka ja tähtitiede ja jopa länsimainen filosofia edistyivät arabien hoivissa.

Siitä kaikesta on kuitenkin jo kauan. Kun ajattelen islamilaista kulttuuria ja sitä, mitä hyvää sanottavaa minulla siitä mahtaisi olla, en ajattele ensimmäisenä edes tuttuja tähtiä joiden nimet ovat tänäkin päivänä arabiankielisiä, vaan mieleeni nousevat ensimmäisenä värit. Lähi-Idän makumaailma ei ole onnistunut hurmaamaan minua, ja koraanin suomenkielisen käännöksenkin kahlasin läpi silkalla sisulla. Sen sijaan islamilaisen maailman estetiikka on juhlaa silmilleni ja sielulleni: Tuhannen ja yhden yön arkkitehtuuri, taidokas kalligrafia, ornamenttitaide arabeskeineen, ajattoman kauniit vaatteet…
niin, islamilaisesta kulttuurista olen oppinut ainakin sen, että kauneus asuu usein yksityiskohdissa ja sen että arjessa on aina tilaa kauniille väreille.

Naakoille joutavat järkevät neuvot joiden mukaan neutraalit sävyt ja suorat linjat ovat aina varmoja valintoja joihin ei koskaan kyllästy. Minä ainakin olen kyllästynyt siihen että kaamoksen harmaus tuntuu ulottuvan usein sinnekin missä ihmiset voisivat valita myös värejä. Eihän mustan ankeuden ainoa vaihtoehto ole marimekkomainen räikeys, vaan maailma on täynnä lempeitä, pehmeitä ystävällisiä värejä. On pehmeitä sinisiä, metsäisiä vihreitä, lempeitä violetteja. On jopa ystävällisiä keltaisia jotka valaisevat ympäristönsä lempeästi, on auringonlaskun oransseja jotka sopivat saumattomaksi jatkoksi hillitympien sävyjen taustaan.

Olen myös kyllästynyt ”puhtaisiin” skandinaavisiin linjoihin joiden yli katse liukuu kuin vesi hanhen selästä, löytämättä levähdyspaikkaa huolella tehdyistä yksityiskohdista, ornamentista, pienistä saarekkeista joissa kauneus selviytyy tehokkuuden, kliinisen puhtauden, käytännöllisyyden ja muiden periskandinaavisten esteettisten arvojen seassa. Tämän kaiken voi toki oppia missä vain, monin tavoin. Minä onnistuin kuitenkin kahlaamaan läpi kohtuullisen kasan taidehistoriaa oppimatta. Vasta toisen kulttuurin toisenlaiseen visuaaliseen kieleen tutustuminen auttoi minua pukemaan ajatuksiksi epämääräiset kaipauksen ja tyytymättömyyden tunteet. Ymmärrystä on seurannut sovellus, ja lopputuloksena on ollut kauniimpi arki.

Silkkitie on hiljennyt, kaukomaiden mausteet saa halvalla lähikaupasta. Minun maailmassani värit jotka nykyään juhlivat hillitysti tuvan sisustuksessa, villiintyvät lankakorissa ja löytävät tavalla tai toisella tiensä melkein jokaisen päivän asuihin kuitenkin ovat tuontitavaraa, tuliaisia ajatusmatkoilta seuduille jossa tähdet saivat nimensä. Ja kun historian käänteitä tarkemmin alkaa miettimään, kun katsoo tarpeeksi kauas menneeseen, päätyy lopulta ihmettelmään, ovatko värit sittenkään niin kaukaista eksotiikkaa kuin miltä ne minusta tuntuvat. Skandinaavinen ankeus, puritaaninen synkkyys, eivätkö nekin ole uusmuotista tuontitavaraa? Missä olenkaan nähnyt sen kaiken ennen: kimaltavat kolikkokorut, hohtavan pronssin, syvät siniset ja kaislaiset vihreät, hehkuvan punaisen ja oranssin? Missä olen nähnyt kauniita pitkiä hameita ja kauniisti koristeltuja pikkuesineitä? Aivan, viikinkiajan hautalöydöistähän ne kaikki ovat jo tulleet minulle tutuksi. Ja mietin: ovatko maat aavikoiden keskellä säilyttäneet värit, niin kuin ne kerran säilyttivät edistyksen? Olenko sittenkään hakenut etelän aavikkomailta uusia ja outoja vaikutteita, vai olenko vain hakenut hyvästä talletuspaikasta jotakin joka Esivanhemmilta kerkesi hukkua historian tuiverruksessa?

posted under , , |

2 kommenttia:

Ofelia kirjoitti...

Samat intohimot!!! :) Yksinkertaisuus, selkeys, ruskeus, marimekko ja muut ovat tosi rasittavia ja rumia... miksei kaikki voi meilläkin olla kuin yhtä Intian basaaria?! :D Taisin itse olle viimeksi tavatessamme pukeutunut kokomustaan, mutta yleensä kyllä suosin värejä, sekä sisustuksessa että asusteissa. En ole ikinä käsittänyt suomalaisen designin hienoutta, kun se on väritöntä ja muodotonta, enkä tajua kansan pakkomiellettä panna pimeään talveen tummat vaatteet. Ja vielä ilman niitä heijastimia, että autoilijoiden olisi tosi vaikea nähdä ketään! :D

Saara kirjoitti...

Intian basaarit ovat hienoja, etenkin marrasaikaan! Intialaisten värien käyttö on kyllä upeaa. Itse en osaisi yhdistellä kirkkaita värejä niin hienosti pitkin arkea.
Mutta vähän väriä pitää aina olla, muuten ei elämästä tule mitään. Ja yksityiskohtia kanssa!

Heijastimet taitavat olla maalaisjuttu. Täällä Virkkalassa ne ovat suurta muotia joka vuosi. Tähän asti olen ollut hyvin epämuodikas kun heijastinliivien- ja pitkin vaatteita siroteltujen nauhojen sijasta takissani on ollut vain yksi roikkuva heijastin. Siihen on kuitenkin luvassa muutosta pikapuoliin... Huonosti valaistut tiet ja pimeät tienpientareet ovat suuri inspiraationlähde. :D

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments