Monikulttuurisuus-teemaviikko: Onko pasifismi hampaattomuutta?

Ettäkö blogin pitäminen olisi ininää joka ei kuulu eikä näy? Ei suinkaan. Muutama päivä sitten sain selville, että erästä kirjoitustani oli kunnioitettu äärioikeistolaisissa piireissä nostamalla se esimerkiksi "mokuttajan mielipiteestä". Onhan se nyt komeaa, että mokuttajan (maahanmuuttokriitikkojen käyttämä hellittelynimi monikulttuurisuutta pelkäämättömästä ihmisestä) ei tänä päivänä enää tarvitse olla cityvihreä Punavuoresta, vaan että Uudenmaan peräkylässä majaileva, pienviljelyä harrastava suomenuskoinenkin kelpaa. Ilmeisesti ihmisten leimaaminen monikulttuurisuuden hyysääjiksi voi tapahtua hyvin avarakatseisesti: lempinimen saamiseen on mahdollisuudet kenellä tahansa joka ei suhtaudu erilaisuuteen ennakkoluuloisesti, ei suostu leimaamaan yksittäisiä ihmisiä heidän viiteryhmänsä perusteella- ja muistaa pitää aiheesta meteliä sen verran etteivät rasistit erehdy kuvittelemaan hänen kuuluvan siihen "kansan enemmistöön" joka hiljaisesti hyväksyy rasistisen öyhöttämisen.


Tapauksen kunniaksi, käynnistän nyt monikulttuurisuus-teemaviikon. Viikon aikana saatte nähdä tarinoita (ja ehkä kuviakin) kulttuureista joista olen ammentanut inspiraatiota ja iloa arkeeni, ja ehkä muitakin pohdintoja. Aloitukseksi sopinevat mietelmät pasifismista, tuosta idealististen hyysäreiden lempilapsesta, josta on minullekin parin viime vuoden aikana tullut rakas pohdintojen aihe.

Pasifisti on ihminen jonka mielestä väkivalta ei ole keino ratkoa ongelmia ja konflikteja. Koska käsitykseni ihmisyydestä ei ole kovin korkea, en määrittelisi pasifistiakaan ihmiseksi joka ei koskaan turvaudu väkivaltaan (monet pasifistit toki onnistuvat elämään näin, mutta ehkäpä heillä on ollut myös hyvä onni siinä etteivät he ole joutuneet ylivoimaisiin tilanteisiin?) Sen sijaan määrittelen pasifistin ihmiseksi jonka maailmassa väkivalta on lähtökohtaisesti epäonnistuminen.

Kaikki rauha ei ole samanlaista. Elämme maailmassa jossa rauha valtioiden välillä on usein sodan puuttumista, tai perustuu peräti pelotteiden olemassaoloon. Tästä erotukseksi nostaisin pakanallisen sovun (frith) käsitteen, joka ei merkitse ainoastaan sodan puuttumista vaan pahan tahdon puutetta ja ystävällismielistä rinnakkaiseloa jota sävyttää hyvä tahto. Myöskään kaikki väkivalta ei ole samanlaista, eikä yhtä lailla tuomittavaa. On mahdollista että on tilanteita joista ulos pääseminen onnistuu vain voimakeinoin. Mutta väitänpä, että jos väkivalta nähdään mahdollisena ratkaisuna, kynnys ajautua tilanteisiin joista ei ole muuta ulospääsyä, usein laskee. Mehän tiedämme, että jos päämäärää ei saavuteta hyvällä, pahakin on erottuva ja pohjimmiltaan käyttökelpoinen vaihtoehto. Pasifismi, eli kanta jonka mukaan väkivalta ei ole harkitsemisen arvoinen ongelmanratkaisukeino, taas motivoi näkemään myös muita, vaikkakin vähemmän ilmeisiä ratkaisuja. Se kannustaa myös kyseenalaistamaan niitä taustaoletuksia joita usein käytetään perusteluina väkivallan valitsemiselle. Ihmisillä on esimerkiksi aika yleisesti taipumus ajatella, että jos vaikutan heikolta, kerjään kaltoinkohtelua. Sen taustalta paljastuu kyseenalainen taustaoletus siitä että heikompien kimppuun käyminen on, jos nyt ei varsinaisesti oikein, niin ainakin perin inhimillistä ja ymmärrettävää. Lisäksi se on ennen kaikkea oletus, ei kiveenhakattu fakta, ja pasifisti on se joka on motivoitunut testaamaan käytännössä, miten asia on. Itse olen huomannut, että usein testitulokset yllättävät. Rauhalla ja itsetuhoisuudella on sittenkin eroa.

Pasifismi on sovun rakentamista. Rauhantahtoista ei ole ummistaa silmiään vääryyksiltä tai haudata ristiriitoja välinpitämättömään, pelokkaaseen hiljaisuuteen. Rauhantahtoista ei ole yrittää miellyttää kaikkia antamalla periksi ja alistumalla epäoikeudenmukaisuuteen. Joskus rauhan rakentamisen ensimmäiset askeleet lisäävät hetkellisesti epäsopua tai yleistä ahdistusta kun ristiriidat ja traumat nostetaan esiin. Ristiriitoja ei tosin voi käsitellä eikä epäkohtia korjata ennen kuin joku on nostanut ne esiin. Usein rauhanrakentaja saa tässä vaiheessa syyt niskoilleen. “Kaikki olisi ollut hyvin, jos vain olisit ollut hiljaa!” sanotaan silloin, aivan kuin ongelmien näkymättömyys todella merkitsisi samaa kuin niiden poissaolo, ja aivan kuin väärä olisi ihan kuin oikeaa silloin kun se tapahtuu kaikessa hiljaisuudessa. Joskus yritykset käsitellä isoja ongelmia rakentavasti edellyttävät useita yrityksiä ja suurta tuskaa. Konfliktien vältteleminen hinnalla millä hyvänsä ei kuitenkaan ole rauhantahtoista ensinkään. Vanhemmat jotka antavat periksi raivareilla uhkaaville pikkulapsille, eivät todellisuudessa osta rauhaa perheeseen vaan menettävät sen auktoriteetin joka hyvällä kasvattajalla on oltava. Puolisot jotka vaikenevat ongelmistaan koska eivät halua häiritä rauhan illuusiota, ovat äkkiä puolisoita jotka löytävät itsensä kasvamasta erilleen. Kansalaiset ja kuluttajat jotka “eivät halua olla hankalia ihmisiä” rapauttavat koko yhteiskuntaa ja etäännyttävät omalta osaltaan sosiaalista todellisuutta lain kuvaamasta järjestyksestä. 

Pasifismi ei siis ole konfliktien välttelyä vaikka kynnysmatoksi heittäytymällä, vaan voimankäytölle vaihtoehtoisten konfliktinratkaisukeinojen etsintäohjelma. Se on hereillä olemista. Kerran se oli abolitionismia, tänä päivänä se on muun muassa taistelevaa humanismia. On vain realistista myöntää että ristiriidat, tahtojen taistelut ja monenlaiset erimielisyydet ovat ainakin näillä näkymin erottamaton osa ihmisyyttä. Mutta onko ainoa tai viimesijainen keino ongelmien ratkaisuun voimankäyttö ja vahvimman oikeus? Millaisia rauhanomaisia vaihtoehtoja erimielisyyksien ratkomiseen tai niiden kanssa toimeen tulemiseen meillä olisi? Toisaalta, valitaanko väkivalta, pakottaminen tai alistaminen omien päämäärien edistämisen keinoksi siksi ettei muita vaihtoehtoja kerta kaikkiaan ole, vai valitaanko pakottaminen joskus siksi että se on kätevää ja vähemmän rasittavaa kuin vaikkapa kompromissien vääntäminen tai kohteliaiden välien ylläpitäminen senkin jälkeen kun on sovittu että erimielisyys jostakin asiasta on ainakin toistaiseksi ratkaisematon? Entä johtaako onnistunut voimankäyttö voittoon, vai onko silläkin kova hinta? Nykymuotoisella pasifismilla ei vielä ole pussissa paljon valmiita ratkaisuja. Mutta hyvällä yrittämisellä on ennenkin päästy pitkälle.

Mainostanpa tässä välissä myös blogiluettelon kasvamista. Tähän mennessä luetteloon on päässyt kaikenkarvaista väkeä. On mormonia, roomalaispakanaa  ja ateistiaktivistia. Nyt joukkoon liittyy muslimi, Anis Harran joka uudessa blogissaan käsittelee islamia, siihen liittyviä yleisiä väärinkäsityksiä ja suvaitsevaisuutta.

posted under , , , |

2 kommenttia:

piccolina kirjoitti...

Mielenkiintoinen kirjoitus - olen itsekin miettinyt nàità asioita paljon viime aikoina ja seurannut tàtà kurssia netissà: http://academicearth.org/courses/nonviolence-from-gandhi-to-martin-luther-king Voi olla, ettà tiesit tuon jo, mutta laitoinpa linkin kuitenkin:) Muillekin kiinnostuneille.

Saara kirjoitti...

Kiitos linkistä, enpä ollut siihen törmännyt.

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments