Ihmiskunta tavallinen, universumi ainutlaatuinen?

Pari päivää sitten suomalainen lehdistö taas vähän innostui. Avaruudesta oli kuulemma löytynyt oikein Maapallon kaksoisolento. No, tosiasiassahan juttu meni niin että NASA:n tutkija oli kommentoinut Kepler 22b-planeetan löytymistä tärkeänä virstanpylväänä matkalla kohti Maapallon kaltaisen planeetan löytymistä. Ei ehkä ihan sama juttu, ehkä ei edes sinne päinkään, mutta ajatushan on toki kaunis ja mitä mielenkiintoisin.

Onko Maapallolla avaruudessa kaksoisolentoja? Elämmekö tosiaan universumissa joka muistuttaa enemmän Star Wars:ia kuin sitä suurta ja syvää hiljaisuutta joka tervehtii tähtitaivaan tarkkailijoita. Siitä asti kun selvisi että armas Aurinkomme on vain yksi tähti muiden joukossa, ihmiskunta ei ole ainoastaan pohtinut tätä kysymystä vaan se on pohtinut sitä aivan määrättyjen taustaoletusten valossa. Avaruustutkimuksen historia on ollut marginalisoitumisen, reunoille joutumisen historiaa. Maailmankaikkeuden keskipisteestä olemme joutuneet siirtymään tavallisen tähden kiertolaiseksi, tavallisenoloisen galaksin laitamille. Ne jotka uskovat olevansa ainutlaatuisen jumalan silmäteriä joiden ympärille koko kaikkeus on luotu, ovat perääntyneet askeleen kerrallaan. Viime vuosina kreationistien parkaisu on typistynyt ”mutta Maa, elävä planeetta, on sentään ainutlaatuinen!”- huutoon. No siltähän se on näyttänyt, mutta lähinnä siksi että menetelmät pienten, oman aurinkokuntamme kiviplaneettojen kokoluokan eksoplaneettojen havaitsemiseksi ovat olleet vähissä. Eksoplaneettojen havaitseminen ylipäätään on varsin uusi saavutus avaruustutkimuksessa, ja haaviin osuneet eksot ovat tähän mennessä olleet etupäässä niitä joiden havaitseminen on helpointa: suuria kaasujättiläisiä jotka kiertävät lähellä emotähteään. Kykyjemme rajat eivät kuitenkaan ole maailman rajoja, ja todellisuudessa aurinkokuntamme ei todennäköisesti ole paljoa sen ainutlaatuisempi kuin galaksimmekaan. Ainakaan meillä ei ole ainutlaatuisuudesta muita todisteita kuin havaintomenetelmien rajat ja niistä seuraava vankkojen positiivisten todisteiden puute.

Se mitä nyt on löytynyt on planeetta joka, sikäli kun osaamme arvioida, ei ole ainakaan selkeästi elämälle vihamielinen. Kepler 22-b on sopivan kokoinen ja kiertää emotähteään sopivalla etäisyydellä jotta siellä voisi esiintyä nestemäistä vettä. Mikään ei tietenkään todista että planeetalla tosiasiassa olisi vettä, elämästä puhumattakaan. Omasta aurinkokunnastamme löytyy periaatteessa kaksi- kolme planeettaa jotka sijaitsevat elämänvyöhykkeellä. Vain yhdeltä on löydetty elämää, ja Marsin tapauksessa mikrobitason elämän olemassaolo on juuri ja juuri mahdollista. Kummoisesta kukoistuksesta ei Marsin tapauksessakaan voida puhua. Venus, elämänvyöhykkeen kuumemmalla reunalla, taas on rikkihappopilvineen ja Merkuriustakin kuumempine lämpötiloineen suunnilleen niin elämälle vihamielinen kuin kiviplaneetta voi ylipäätään olla. Monimuotoista elämää on vain Maassa. Vaikka Kepler 22-b:n lempeys on siis epävarmaa, sen löytyminen riittää kuitenkin kepeästi horjuttamaan käsitystä jonka mukaan elämänvyöhykkeelle sijoittunut mukavankokoinen planeetta olisi jotakin aivan ainutlaatuista ja ihmeellistä. Kepler 22-b:n tapauksessa kysymysmerkkejä on toki vielä enemmän: planeetan massaa ja tyyppiä ei vielä tiedetä. On mahdollista että se on niinsanottu lämmin Neptunus, mutta parhaassa tapauksessa se voisi olla valtameriplaneetta. Sellaiset eivät ole elämälle suoranaisen mahdottomia ympäristöjä, vaan ainoastaan haastavia ympäristöjä. Ja ekstremofiilit ovat keskuudessamme todisteina siitä että elämä pystyy välillä selättämään aikamoisia haasteita.

600 valovuoden päähän matkustaminen on nykytietämyksen valossa kaukaiseen tulevaisuuteen kuuluva unelma; niin kaukainen unelma että monet merkittävät tähtitieteilijät epäilevät mahdollisuuksiamme päästä niin kauaksi koskaan. Kepler 22-b:n merkitys ihmiskunnalle onkin näin aluksi sen vaikutuksessa maailmankuvaamme. Jos emme olekaan jumalan silmäteriä maailmankaikkeuden keskipisteessä, voi olla että meidän on tosiaan syytä haudata unelmat uudesta taivaasta ja uudesta maasta jotka jumala tulee meille tekemään kun ensin olemme pilanneet nykyiset. Jumalallisen siivouspalvelun sijasta tarjolla on vastuuta kauniista kotiplaneetastamme. Tarjolla on myös unelmia: jos onnistumme olemaan tuhoamatta itsemme ja planeettamme ja kehittymään avaruudessa matkustamiseen ja sen asuttamiseen kykeneväksi sivilisaatioksi, on olemassa näkemisen ja kokemisen arvoisia paikkoja. Kepler 22-b, kuten varmasti monet muutkin tulevaisuudessa havaittavat eksot, tulevat haastamaan ihmisen maailmankuvaa ja ajattelua ja muokkaamaan käsitystämme paikastamme maailmankaikkeudessa. Avaruustutkimuksen suurimpia hyötyjä on, että se pakottaa ajatteluamme ja käsityksiämme kehittymään.

Mielenkiintoista on myös pohtia sitä, mitä ihmisluonnosta kertoo se että maapallon ainutlaatuisuuden väheneminen on suuri uutinen. Jos olisimme objektiivisia havaitsijoita, meillä ei ennen havaintoa olisi asiassa erityistä mielipidettä suuntaan tai toiseen. Se että avaruustutkimuksen historia on marginalisoitumisen historiaa, kertoo ihmisen egosta paljon ja vähemmän imartelevia asioita. Vuosituhansien ajan olemme kertoneet taruja asemastamme ainutlaatuisina olentoina. Mutta tulisiko ihmisestä hyvä universumin tavis? Osaisimmeko elää hyvin tavallisena elämänmuotona ainutlaatuisessa universumissa? Ehkäpä kannattaisi myös miettiä, onko tarina ainutlaatuisesta ihmislajista vähä-älyisten eläinten ja vain raaka-aineeksi kelpaavan kasvikunnan keskellä myöskään aivan vedenpitävä…

Ja muistattehan, että tämän vuoden Kysy mitä vain- tempaukseen on aikaa jättää kysymyksiä vielä muutaman päivän ajan.

posted under , , , |

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments