Yksinkertaistin itseni Facebookista, osa 2: Kuinkas sitten kävikään

Facebookitonta elämää on takana nyt pari kuukautta. Varsinaisia yllätyksiä naamakirjapaasto ei ole tuonut mukanaan: osasin odottaa, että FB:ssä olisi mielenkiintoisia tapahtumia joista jäisin paitsi ja että olo voisi olla yksinäinen totuttuani illuusioon isohkosta kaveripiiristä josta Reaalimaailmassa ei näy vilaustakaan. Tiesin, ettei Facebookin lähtösivulla listaamista ihmisistä jotka muka jäisivät kaipaamaan minua, yksikään osoittaisi mitään Tosimaailmassa havaittavia kaipauksen merkkejä. Osasin uumoilla, että minulta jäisi useampikin lukijoiden kiinnostava blogikommentti lukematta koska ihmiset kommentoivat postauksia mieluummin Facebook-linkin jakaneen ihmisen profiilissa kuin täällä missä minäkin näen kommentit (Masinoija on jo aiemmin purkanut turhautumistaan aiheeseen tässä erinomaisessa postauksessa).

Se mitä en osannut odottaa oli, että vaikka olen mielestäni ollut aika penseä jäsen, Facebook oli hiipinyt yllättävän isoon osaan maailmassani. Kuten sanottu: siellä ovat nykyään Kaikki ja heidän elämänsä, ja tämä oleminen on selvästi pois muista kommunikaation muodoista. Miksi vaivautua laittamaan sähköpostia yhdelle ystävälle, kun voi kirjoittaa kuulumisensa kaikkien kavereiden nähtäville ja vastavuoroisesti kurkkia heidän kuulumisensa seiniltä? Havaitsin ehtineeni salakavalasti tottua siihen että tietäisin kaukaisempienkin tuttavien elämistä yhtä sun toista ilman että minun on tarvinnut vaivautua kysymään mitään.

Masentavin huomio oli kuitenkin, että hyvistä aikeista huolimatta mielessäni ei käynytkään että minäkin voisin pitää yhteyttä muutamaan Facebook-kaveriin. Ajatus siitä että olisinhan minäkin voinut ottaa pari sähköpostiosoitetta talteen, tuli mieleeni vasta kun tili oli ollut kiinni viikon. Päättelin tästä että huolimatta siitä että sosiaalinen elämäni on viime vuosina hiukan vilkastunut, sisäinen metsäläiseni voi edelleen paksusti. Tuokion itseruoskintaa harjoitettuani huomasin, että Facebookissa pyöriminen oli todennäköisesti vain kasvattanut metsäläispiirteitäni auttamalla minua unohtamaan entistä tehokkaammin sen yksinkertaisen totuuden, että Oikeassa Maailmassa ihmisiä on jotenkin huomioitava, jos heidät tahtoo pitää elämässään. Ei voi vain nököttää ja seurata elämän virtaa heidän seinillään lämpimiä ajatellen. Juuri tätä huomioimisen kynnystä Facebook vähentää: kuvittelen olevani kiinnostunut kaverista, jos tsekkaan hänen seinänsä välillä. Todellisuudessa kaverillani ei kuitenkaan ole aavistustakaan siitä että hän on mitään muuta kuin kuva listan jatkona. Ei ihme, että päivityksen kommentoiminen muutamalla sanalla tuntui isommaltakin huomionosoitukselta. Sama toki pätee myös isompiinkin asioihin: Facebookissa muodikkaat tykkäämiset, ryhmät ja protestit ovat olevinaan Tärkeitä Mielenilmaisuja, vaikka todellisuudessa Reaalimaailma toimii yhä samojen vanhojen instituutioiden varassa jota virtuaalimaailman tykkäämiset eivät heilauta yhtään, vaan mielipiteensä esiin tuominen vaatii osallistumista ja aktiivisuutta, usein vieläpä oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Sen sijaan sosiaalisuuden illuusion takana kasvaa yksinäisyys ja etääntyminen.

Mukatodellisuuden poistumisen elämästä huomaa selvästi. Reaalimaailma on suuri, syvä, hiljainen ja oudon todellinen. Täällä ihmiset eivät vain vastaanota viestejä vaan reagoivat, eivät vaan tykkää vaan ystävystyvät, etääntyvät tai saavat välinsä solmuille. Havahduin huomaamaan, että muistan yhä vastauksen siihen miksi henkilökohtainen yhteydenpito kaikessa tehottomuudessaan on niin tärkeää: siksi että ainoastaan se on todellista yhteydenpitoa, muu on vain ohipuhumista joka sattumalta on ristiriidatonta, vain yhdessä puhumisen illuusio joka on yhtä kaukana aidosta kommunikaatiosta kuin paperisilppu ensilumesta. Monella tavalla Facebook muistuttaa mainosten maailmaa jossa kaikki on vähän todellisuutta paremmin: se oli maailma jossa minulla oli paljon mukaystäviä ja jossa mukatapahtui paljon kaikkea jännää, maailma jossa pienillä lausahduksilla ja tykkäämisillä oli suurta mukamerkitystä. Todellisuuden määrän äkillinen lisääntyminen elämässä ja ajattelussa on hämmentävä kokemus. Mutta luulen, että Todellisuus on silti se paikka jossa läsnäolo on kaikkein tärkeintä, ja ehkä peräti kaikkein palkitsevinta.

5 kommenttia:

Metsienmamma kirjoitti...

Todellisuus on ihana asia, sen olen huomannut minäkin! Vaikka siellä ei meinaa osata olla virtuaalielämän jälkeen, jopa minäkään sosiaalinen mukautuja.

Kotiin syrjäytyminen on todellinen nuorten ongelma. Katsoin siitä ohjelman eilen. Todella hurjaa. Hurjaa myös siksi, että erään tytön tarinassa oli paljon tuttuja piirteitä siitä, miten virtuaalimaailmaan asettuu ja siellä on kuin kotonaan eikä oikein enää tajua todellisuutta olevan erillisenä edes olemassa. Sitä juo aamukahvinsakin samaan aikaan suosikkisarjan henkilöiden kanssa. Sen sarjan, jonka saa itse valita katsovansa milloin tahtoo.
Ja se, että saa itse valita asioiden tapahtumisjärjestyksen (muka) sekin on vaarallista. Sillä todellisuudessa ei mene niin. Tulee yllätyksiä.

Metsämökkiytyminen on silti mukavaa. Onhan se sentään todellisuutta, onhan? Todellisuutta luonnon kanssa.

Saara kirjoitti...

Käytät termiä "kotiin syrjäytyminen", mutta kuulostaa siltä kuin pikemminkin puhut virtuaalitodellisuuteen ja illuusioihin syrjäytymisestä.Siinä tapauksessa ongelma on, että ihminen on paikassa joka on täysin sopimaton kodiksi, ei kotona. Kotihan ei ole vain neljä seinää vaan myös mielenmaisema, oma nurkka Todellisuutta.

Metsämökkiytyvä ihminen taas on ymmärtääkseni nimenomaan kotona, siis siellä missä oikea mielenmaisema kohtaa fysikaalisen todellisuuden. Miten maailman keskipisteestä voisi syrjäytyä? Ei mitenkään.

Kirjoitin aiheesta pidemmältikin...

Metsienmamma kirjoitti...

Luenkin sen nyt heti ja viipymättä!

Wihtori kirjoitti...

Itse koen, että jonkinlainen tasapaino näiden "kahden" (liian tiukka jako) maailman välillä olisi paikallaan. Hieman sitä ja vähän tätä. Tiedän toki paljon ihmisiä, ihania sellaisia, jotka eivät todellakaan sotkeudu facen kaltaisiin systeemeihin. Joskus kaipaan heitä facessa !? vinksahtanutta eikö ;)
Maailma on vähän vinksallaan nykyään. Mikään ei oikein ole selkeää...oma vuodatukseni fasesta blogissani oli hyvinkin henkilököhtaista. Pohdinta jatkukoon.

Saara kirjoitti...

Wihtori: Juuri se luontevuus huolettaa minua. Kaikki mikä on luontevaa, ei ole hyvästä. Introverttina minuun vetoaa suuresti ajatus siitä että sosiaalinen maailma ja ystävät olisivat kuin Facebookissa: niiden kanssa voi olla silloin kun haluaa, juuri sen verran kuin jaksaa, ja väliaikoina ne voi unohtaa. Niillä ei ole paljon mahdollisuuksia heittäytyä tarvitseviksi tai hankaliksi niin kuin oikean elämän ihmisillä. Minusta tämä asenne kanssaihmisiin on oikeastaan aika kamala, ja lasken itselleni isoksi huonoksi puoleksi sen että olen siihen taipuvainen.

Jos olisin toisenlainen ihminen, facebook olisi minulle ehkä harmiton ja myönteinen juttu. Vaan kun en ole. Näillä kyvyillä, on parempi keskittää kaikki tarmonsa oikeiden sosiaalisten taitojen ja elävän elämän ihmissuhteiden vaalimiseen ja kehittämiseen.

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments