Työstä ja lorvailusta

Urhea Ofelia tarttui blogikirjoituksessaan kuumaan perunaan. Tavatessamme taannoin lupasin, että minäkin päästelisin ilmoille muutaman mielipiteen aiheesta ”tämän päivän työelämä, tuo suuri saatana”.

Työelämään liittyy muutamia tabuja, ja jostakin syystä ne tabut tuntuisivat olemaan lisääntymään päin. Ensinnäkin on sopimatonta mainita että nykyään on olemassa rutosti turhaa työtä. Siis työtä jonka tekemisellä voi ansaita toimeentulon, mutta josta on yhteiskunnalle, ihmiselle ja ympäristölle korkeintaan haittaa. Työtä jossa raadetaan mutta jonka tulokset ovat lähes pelkkää ilmaa. Työn merkityksettömyydellä tai suoranaisella haitallisuudella ei kuitenkaan ole mitään väliä niin kauan kuin puuhastelusta maksetaan rahaa. Rahan tulo, ei tarve, on jo pitkään ratkaissut kysymyksen siitä mikä on Hyödyllistä Työtä. Paitsi tietysti ihmisille joilla olisi taloudellisesti varaa kiristää vyötä ja hellittää työelämästä. He eivät saisi tehdä niin siksi että se on elitististä ja moraalitonta. Kenen moraalin mukaan? Entä onko Ofelialla ongelma jos hän ei kaipaa työelämään vaan haluaa kasvattaa pientä lastaan kotona? Kyllä, mutta se ongelma on yhteiskunta, ei ihminen joka haluaa tehdä taatusti merkityksellistä työtä jonka hedelmät kestävät vähintään ihmisiän. Lapsen hoito ja kasvatus on työtä, vieläpä työtä jota arvostetaan ja josta maksetaan palkkaa -niin kauan kuin lapsi vain ei ole oma.

Toinen tabu on se, että suurin osa palkkatyöstä on kaikkea muuta kuin uran tekemistä. Suurin osa työntekijöistä on edelleen tavallisia duunareita joiden etenemiseen -tai potkujen saamiseen- vaikuttavat oman suorituksen lisäksi suhdanteet ja jotka eivät ikinä voi unelmoida johtajaurasta. Silti puhe työelämästä on paljolti urapuhetta, joka maalaa työn kuin työn poluksi menestykseen, valtaan ja vaurauteen. Todellisuudessa, tänä päivänä jo vakituinen työpaikka, vaikka sitten huonosti palkattu ja vailla mitään ylenemismahdollisuuksia oleva, on menestystä joka kelpaisi monelle. 

Hyödyllistä työtä ei siis voi tehdä esimerkiksi kotona: äitinä, omaishoitajana tai muuten vain täystyöllisenä kodinhenkenä. Palkattu lastenhoitaja tekee raskasta ja tärkeää työtä kun taas kotiäiti vain lomailee ansaiten nimellisen korvauksen kunnes lapsi täyttää kolme vuotta. Sen jälkeen äidin työ on täysin arvotonta ja muuttuu lorvailuksi. Jos palkkaa kotiinsa siivoojan, siitä voi saada oikein valtiovallan tukemaa kotitalousvähennystä, mutta jos talon siivoavan henkilön sukunimi lukee ulko-ovessa, hän on lorvailija joka ei tee mitään hyödyllistä. Talouden logiikka, se sama joka saa Kelan olemaan huolissaan ihmisten työkyvystä eikä heidän terveydestään, tunkeutuu kodin seinien sisään ja saa ihmiset järjestämään yksityisimmän elämänsä talouselämän vaatimusten, ei perheen, yhteiskunnan ja maan hyvinvoinnin mukaan. Mutta onko raha todella ainoa, tai edes millään tavalla käypä hyödyn mitta? Onko todella niin että arvopaperikauppias tekee monta kertaa tärkeämpää työtä kuin sairaanhoitaja, puhelinmyyjä suunnilleen yhtä arvokasta työtä kuin yliopistotutkija? Parantaako tosi-tv:n tuottajan työ maailmaa enemmän kuin käsityöläisen työ? Onko todella niin, että ympäristön tai koko ihmiskunnan hyväksi tehty työ on arvokasta vain poikkeustapauksissa? 

Kotipuoliso siivoaa, laittaa ja ehkä kasvattaakin ruokaa, valmistaa itse esineitä niin ettei perheen tarvitse ostaa epämääräisissä olosuhteissa tuotettuja tavaroita ja vastaa arjen sujuvuudesta. Hänen ansiostaan töissäkäyvää puolisoa ei (yleensä) odota kotona täysi kaaos ja pitkä lista tekemättömiä tehtäviä, vaan lämmin illallinen. Hän ei ehkä tuo taloon paljon rahaa, mutta hän säästää sitä. Ei ole ihme, että downshiftaajat puhuvat usein kotipuolisoinstituution (huom. sukupuolineutraali termi!) puolesta ja toivovat sen paluuta. Missä sanotaan, että 2000-luvun kotipuolisot olisivat samanlaisia alistettuja olentoja kuin 1900-luvun alun naiset? Tässä välissä on tapahtunut paljon- eikö ole mahdollista toimia tänä päivänä tasa-arvoisesti ja reilusti? Tarjoaako elämä talouden ehdoilla todella parhaan tasa-arvoisen, työteliään ja hyvän elämän mallin? Onko nyky-yhteiskunnassa havaittava kärsimys vain välttämätön paha jolle ei voida mitään, vai onko se valintojen tulosta -sellaisten valintojen jotka olisi mahdollista tehdä toisinkin? Koska kävi niin että ihmisestä tuli olento joka ei voi saada mitään hyödyllistä aikaan työpaikan ulkopuolella? Miten on edes mahdollista että niin on käynyt, vaikka edelleen olemme tarvitsevia olentoja jotka kaipaamme toimivaa arkea? Onko mitään järkeä siinä kapitalistin unelmassa että perheen molemmat aikuiset raatavat uraputkessa ja syövät kotona eineksiä, pesettävät pyykit pesulassa, maksavat siivoojalle ja mökkitalkkarille? Onko todella viisaan ihmisen hommaa ulkoistaa itsensä omasta elämästään?

Tosiasiat meillä jo onkin tiedossa, alkaen siitä että etenkin aivan pienelle lapselle paras paikka on koti. Myös avio-onnea edistää se jos puolisoilla on toisilleen aikaa eivätkä he ole kroonisesti rättiväsyneitä työstä ja työpäivän päälle kaatuvista kotitöistä. Superihmiset ovat usein niitä joilla on tukevin lääkitys, tai niitä joiden menestys perustuu lähemmin tarkasteltuna kännykkävanhemmuuteen, etäavioliittoiluun tai omien tarpeiden täydelliseen kieltämiseen. Minusta sellainen ”menestys” on vain menestyksen varjo, pahvikulissi jossa ei ole mitään ihailtavaa, elävän elämän paradoksi kaikesta jossa ei sittenkään ole paljon mitään kestävää tai onnea tuottavaa. Tiedämme myös, että ympäristön kannalta rahantulon ja kulutuksen maksimoiva elämäntapa on tuhoisa. Ja yleisesti tiedetään myös, että kodinkoneista ja järjestelmäkalentereista huolimatta perhe, koti ja ihmissuhteet tarvitsevat kukoistaakseen aikaa ja työtä. Siis juuri niitä kahta asiaa jotka meiltä ensiksi vietäisiin. 

Ja jossakin vaiheessa alkaa viuhumaan feministikortti, siis se feministikortti joka kertoo että nainen voi olla onnellinen vain jos hän elää elämäänsä kuin mies ja että siksi etenkin naisten kotona oleminen on Suuri Ongelma. Naiset jotka itse haluavat tehdä työnsä kotona eivät vain ymmärrä omaa parastaan, ja koska he täten ovat osoittaneet olevansa vähän vajaaälyisiä, heidän mielipiteitään ei tarvitse noteerata. Yhteiskunnassa jossa vain samanlaisia voidaan arvostaa, kaikkien on pakko pyrkiä elämään samalla lailla. Se on onnellista, vaikka ihmisestä tuntuisi miten pahalta ja vaikka elämä tuntuisi olevan aina toisaalla. Onko tässä ongelma tosiaan se että moni nainen ei ymmärrä omaa parastaan vaan tahtoo tehdä sosiaalisen ja taloudellisen itsemurhan heti pienenkin mahdollisuuden avautuessa, vaiko se että kotityö on yhteiskunnankin kannalta tärkeää ja vaativaa mutta täysin aliarvostettua?
Se feminismi jota itse kannatan, ei kannata tasapäisyyttä vaan yhtäläistä arvostusta erilaisuudesta huolimatta ja tasavertaisia valinnanmahdollisuuksia molemmille sukupuolille. Kotipuoliso voisi hyvin olla myös mies, jos rouvaa kutsuu ura. Se mikä olisi tärkeää on, että perheessä jossa häärää kaksi aikuista, olisi ainakin vakavien tavoitteiden listalla se että jonkun työpanoksesta mahdollisimman suuri osa menisi perheen hyvinvoinnin ylläpitoon. Kodittomien, perheettömien, juurettomien yhteiskunta voi olla hyvinkin tuottava, mutta toisaalta jokainen markkinointihenkinen ihminen tietää, että tyytymättömyys ja pahoinvointi tuottavat paljon paremmin kuin kestävä onni ja hyvinvointi.

13 kommenttia:

metsienmamma kirjoitti...

Ja sekin on kamalaa. Että kun lorvailtuaan viimein saa jotain aikaan, tekeekin sellaista, mitä ei yleensä työksi lasketa. Että on vaan räpsinyt kuvia ja kirjoitellut vähän ja sitten kokoaa niistä jotain myytävää. Ettäkö sellainen muka työtä?? Mun maailmassa kasvaneena sellainenkin on kamalan vaikeaa sulattaa.

Tänään säästin taas pitkän pennin tekemällä itse leipää, ruokaa ja lämmittämällä puilla. Ja vain niitä huoneita, missä ollaan. Ja käymällä kirjastossa. Ja nauttimalla maisemasta ikkunan läpi sisustamisen sijaan.

Aikaa siihen meni. Palkka on säästynyt raha.

Saara kirjoitti...

Mielenmaiseman muuttaminen on vaikeinta, mutta minusta kyllä kuulostaa siltä että sait palkaksi rahansäästön lisäksi paljon muutakin. Löytyykö kaupasta leipää joka on yhtä hyvää kuin vasta uunista nostettu kotileipä? Onko patterilämpö yhtä suloista kuin puulämpö? Onko paraskaan sisustus yhtä monipuolinen ja vaihteleva kuin marraskuinenkin maisema?

Minusta kuulostaa siltä, että päiväsi oli ylellisyyttä täynnä.

Ofelia kirjoitti...

Yritän muistella mitä yritin aiemmin sanoa... Olen huomannut että turhasta työstä puhuminen on monille kuin punainen vaate; tärkeintähän on korren kantaminen yhteiseen kekoon, talouskasvun ylläpito ja verojen maksaminen. Sama se on Kelalle, jos siinä sitten terveys menee... (Aionkin huomenna sanoa spykiatrille että miksi ihmeessä minun pitäisi tehdä mitään mikä on terveydelle haitallista.)

Ja kuinka usein olenkaan ahdistunut siitä että elämä pitäisi järjestää talouselämän mukaan! :'-( Syyllisyys kotiäitinä "lorvimisesta" ja työttömänä muutenkin huvikseen oleilusta hälveni taas vähän! :)

Moni pitää sitä varmaan kamalan alistavana ja vanhanaikaisena kun Hamlet haluaisi etten mene töihin ja hän elättäisi koko perheen (jos palkallaan siihen kykenisi) ja tämä olisi minulle Erittäin Sopivaa! Kokisin olevani vapaa ja etuoikeutettu, en alistettu.

Mutta vapaus on vaarallista, silloinhan on aikaa ajatella. Kun käyt töissä, työn jälkeen kaupassa ja tulet kotiin kirkuvan lapsilauman keskelle siivoamaan ja väsäämään päivällistä, et tosiaankaan ehdi ajatella ja kyseenalaistaa vaan koko elämä on putkessa selviytymistä. Toivottavasti vältyn moiselta hukkaputkelta!!

Saara kirjoitti...

Minusta yhteiskunnassa on nähty jo, mitä siitä seuraa kun ihmisillä ei ole aikaa eikä voimia olla kotona.

Ehkäpä mielekkäitä, yhteiskuntaa rakentavia työpaikkoja riittäisi useammille halukkaille, jos kotipuolisoiksi jäisi enemmän ihmisiä. Voisiko meillä olla myös vähemmän eroja, pahoinvoivia lapsia ja masentuneita aikuisia jos perheenjäsenillä olisi enemmän aikaa toisilleen?

Niinkin ajattelen, että ihmisen pitäisi elää perheensä, maan, ja yhteiskunnan parhaaksi eikä ideologialle. Ymmärtääkseni näin voi elää myös kotityöläisenä. Ja jokainen voi itse päättää, mikä häntä alistaa.

Ofelia kirjoitti...

Haha, tulin taas lukemaan tätä tekstiä, ehkä kopioin tämän itselleni jonnekin. Sain nimittäin eilen kuulla et yhteiskuntaan vaan pitää sopeutua ja teen elämäni liian vaikeaks jatkuvalla kapinoinnilla, niin se vaan menee että toiset päättää meidän elämästä. This by psyk. hoitaja!!! :-O Me taidetaan olla toivottomia idealisteja?!

Ofelia kirjoitti...

Uusimmassa Meidän Perhe -lehdessä oli juttu köyhistä perheistä. Haastateltavana oli myös Heikki Hiilamo, joka sanoi näin: "En oikein pidä hyvänä "koska hoidan lapsia kotona ja teen arvokasta työtä, yhteiskunnan pitää taata hyvä tulotaso" -asennetta. Kyseessä on tilapäinen vaihe ja oma valinta. Täysin rahoitettu elämä olisi yhteiskunnan vapaamatkustajuutta, köyhyystutkija Heikki Hiilamo sanoo."

No jopas! Totta kai lapset ja kotiin jääminen ovat omia valintoja, mutta näköjään lasten hoitaminen kotona ei Hiilamon mielestä ole sitten sen ARVOISTA että siitä tulisi kunnolla maksaa. :-O Minä en näe tätä kotityötäni kylläkään vapaamatkustamisena! MUR. Vapaaehtoinen työttömyys voi sitä ollakin, mutta ei lapsen hoito...

Me taidetaan tosiaan olla toivottomia idealisteja?

Saara kirjoitti...

Katsotaanpas. Kuinka paljon maailmaa on perinteisesti parannettu ja sivilisaatiota viety eteenpäin yhteiskuntaan ja sen realiteetteihin sopeutumalla? Osaisiko hoitajasi kertoa edes yhden esimerkin? Olen kiinnostunut. Olisiko esimerkiksi Rosa Parksin ja Martin Luther Kingin pitänyt sopeutua? Olisiko Sokrateen pitänyt pitää suunsa kiinni sen sijaan että esitti Apologian? Minä voin jatkaa tätä listaa vaikka miten pitkälle. Miten hoitajasi?

Mitä Hiilamoon tulee, voisi kuvitella tohtorismiehen osaavan erotella faktat henkilökohtaisista arvostuksistaan. "Hyvästä" tulotasosta en nyt sano mitään, mutta ymmärtääkseni hyvä ja kehityskykyinen yhteiskunta mahdollistaa monenlaiset elämisen tavat ja pyrkii turvaamaan yksilöille mahdollisimman laajan valinnanvapauden oman elämänsä suhteen, ei pakottamaan kaikkia samaan muottiin. Entä miksi kotona olemisen pitäisi olla tilapäinen vaihe, etenkin maassa jossa toisaalta läheskään kaikille halukkaille ei ole työtä ja joka on väärällään pahoinvoivia perheitä ja rakoilevaa elämänhallintaa? Hiilamon taustaoletus on, ettei kotityö ole arvokasta työtä (mikä on helposti osoitettavissa virheelliseksi) vaan "vapaamatkustamista", ilmeisesti siitä vanhasta syystä ettei se ole vaihdantajärjestelmän piirissä tapahtuvaa työtä. Mitä oletusta kai olimme alun perinkin kyseenalaistamassa...

Idealisteja voimme olla, mutta sopeutujaan ja alistujaan nähden idealistilla on se etu, että toivoa on aina. Aina. Ja aina välillä (vaikka toki harvoin) idealistit voittavat ja maailma paranee. :)

Ofelia kirjoitti...

Ah miten ihanaa että olet olemassa ja että me tunnetaan!!!!! <3 Eipä tullut itselle paniikissa mieleen tuo sopeutumisjuttu. :) Täytyy ensi kerralla kysyä hoitajalta. ;-)

Hyviä pointteja Hiilamon sanoista... Sitä muutenkin ovat ystäväni ihmetelleet, että kun työkkäri on pullollaan työhaluisia työttömiä, miksi hiillostetaan työkyvyttömiä töihin, oli lasta tai ei. :/

Ja yritän olla jatkossakin enemmän idealisti kuin alistuja tai sopeutuja!

Saara kirjoitti...

Muista sitten raportoida >;).

Ihmettelen ihan samaa kuin ystäväsi: minne tästä maasta katosivat työhaluiset työttömät (joiden määrä talousuutisten mukaan lisääntyy koko ajan), vajaa- ja tempputyöllistetyt? Eikö heistä voisi aloittaa?

Ja eikö sitä kuuluisaa "työn tasaisempaa jakamista yhteiskunnassa" olisi tavallaan myös sekin jos ne ihmiset joille on mielekästä ja tärkeää työtä kotona, saisivat elää rauhassa kuten parhaaksi näkevät?

En tiedä, miten paljon minulle on suotu kansantaloustieteellistä järkeä, mutta minusta tuntuu että yhteiskunnan suhtautuminen työhön on tällä hetkellä ristiriitainen ja enemmän ideologiaan kuin järjenkäyttöön perustuva...

Rulla kirjoitti...

Hieno postaus ja täysin samaa mieltä. Olen myös vahvasti sen kannalla, että osa-aikatyötä tai vastuunjakoa puolisoiden välillä olisi enemmänkin niin ettei nyt välttämättä toinen ole jatkuvasti kodinhenkenä/hengettärenä, vaan osat voisivat vaihtua sujuvasti: kotona on se, jolle se homma kulloinkin sopii. Tilanteet kuitenkin elämän aikana muuttuvat. Tämä tietenkin edellyttäisi työpaikoilta ja yhteiskunnalta hieman erilaista ja sallivampaa asennetta työntekijöitä kohtaan. Nythän ihanteena (ja normina) on työlleen täysin omistautunut ihminen, joka venyy mihin vain koko muun elämänsä kustanuksella.

Saara kirjoitti...

Perheet ovat erilaisia. Etenkin vanhempiin kohdistuvat odotukset tuntuvat nykyään täysin kohtuuttomilta: toisaalta lapsista pitäisi kasvattaa valveutuneita, käteviä kansalaisia monimutkaistuvaan maailmaan, toisaalta tuottaa yhä korkeampi elintaso kun koulussa lasta voidaan kiusata jo siitä että kännykkä on vääränlainen... Pitäisi, pitäisi mutta millä resursseilla?

Nykytilanne on sekä kuluttava, tuhoava että epäoikeudenmukainen (kun otetaan huomioon se miten paljon työhaluisia työttömiä meillä on). En usko että se kestää loputtomiin. Onneksi tämänkin muutoksen voi aloittaa omasta itsestään ja lähipiiristään, vaikka puhumalla kotityöstä arvostavaan sävyyn.

Anni kirjoitti...

Loistava kirjoitus tämäkin.

Saara kirjoitti...

Eipä kestä! :)

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments