Pieniä ajatuksia pyhästä ja profaanista

Kirkko menee BB-taloon. Kirkko vihkii avioliittoon vaikka parkkihallissa. Kirkko tekee mitä vain, milloin vain, kenen kanssa vain. Kun vain pyydetään. Ja mielellään jos siitä saa vähän julkisuutta (tarkemmin ajatellen tämä asenne sopii BB-taloon täydellisesti). Mainoksessa Jeesus seisoo kännissä oksentelevan nuoren vieressä. Se on sitä myötäelämistä. Odotan jo mainosta jossa näemme Jeesuksen seisovan reippaasti ja elävää elämää pelkäämättä oksennuslätäkössä. Ja vaikka valtionkirkon kuristavan otteen kirpoaminen sekulaarista yhteiskunnasta kuuluu rakkaisiin unelmiini, tämä on silti näky jota en tahtoisi todistaa. Sillä jokaiseen vilpittömään katsomukseen, kulkipa se millä nimellä tahansa, sisältyy ihmisen toive kokea jotakin pyhää. Vaikka myönnänkin ajattelevani, että joillekin kristinusko voi olla aito pyhän kieli, ei ateistilukijoiden nytkään tarvitse etsiä rullalle käärittyä sanomalehteä jolla minut voisi paukauttaa takaisin järkiini. Puhun nyt myös niistä hetkistä kun seisotte tähtitaivaan alla ja ymmärrätte olevanne pieniä olentoja ihmeellisessä ja suunnattoman suuressa maailmankaikkeudessa, ja niistä joina katselette kurkiauran lentoa taivaalla kokien haikeutta ja toivoa luonnon kiertokulussa. Niistä hetkistä joina maailma on oikein, puhdas, täynnä kauneutta jota haluaa vaalia ja suojella ja voimaa joka kantaa pitkälle arkeen. Niistä hetkistä joina muistaa selkeästi että todellisuus on paljon muutakin kuin synkkää, pimeää, väärää ja rumaa -jolloin muistaa että todellisuus on ihmeellinen. Pyhä on kokemus joka osaa puhua jokaisen omimmalla kielellä. Siksi onkin outoa, miten vähän sitä lopulta vilpittömästi tavoitellaan. Viime vuosina, kun olen alkanut ymmärtää pyhyydestä ihan vähän, minua on ihmetyttänyt myös se miten helppoa on elää koko elämä, jopa ajatteleva, syvähenkinen tai uskonnollinen elämä ilman kuulopuhetta kummempaa aavistusta siitä että arjen harmauden ohella on olemassa pyhää ja sen merkkejä. (Niinpä. En kehota ketään innostumaan sen paremmin yhdestä kuin toisestakaan katsomuksesta, mutta jos yhden elämänkatsomuksellisen neuvon voisin antaa, se olisi tämä: olkaa kriittisiä, mutta pitäkää silmänne auki pyhän merkkien varalta).

Pyhän ja profaanin välillä vallitsee tietty jännite, mutta se ei ole aivan yksinkertainen. Toisaalta on totta että rauhaa voi kantaa mukanaan. Suomenuskon harjoittaminen varsinaisissa pyhissä paikoissa on vaikeaa, usein joudumme vain kutsumaan pyhän arkisen elämänmenon keskelle. Aina se on tullut. Ortodoksisen Liisan luona vieraillessa ilmapiirissä on selvästi aistittavissa tiettyä kotoisuutta. Hänelläkin on kotialttari, siru pyhää joka valaisee koko tuvan ja muistuttaa ohi kulkevaa lempeästi hyvästä suunnasta: korkeista toiveista, ei matalamielisyydestä. Ihminen joka kurottaa kohti pyhää tuodessaan pyhyyden merkkejä valaisemaan arkeaan, kohottaa koko kotiaan. Mutta tuleeko roskakorista pyhä jos heitän sinne hannunvaakunani, esineen joka muistuttaa minua uskontoni ytimestä ja läheisimmästä jumalastani? Ei tule, vaan käy täsmälleen päinvastoin ja saan noukkia sieltä ylös tahriutuneen hannunvaakunan joka näyttää vain likaantuneelta korulta, ei jumalan merkiltä ensinkään. Sama ateistiksi: mitä tulee erämaalammesta johon heitän täyden roskapussin kellumaan? Tuleeko roskapussista koskettava osa kansallismaisemaa vai tuleeko lammesta hetkessä monumentti piittaamattomalle, tuhoavalle ihmiselle? Rauhaa voi kantaa mukanaan, kauneuttakin (esimerkiksi jos on sattunut saamaan haltuunsa Viisasten kiven). Mutta ei, enpä usko että pyhän voi viedä mennessään minne vain. Se on jotakin jota voi odottaa, jota kohti voi ojentautua, jota voi etsiä ja josta voi muistuttaa sekä itseä että muita. Mutta huolettomasti sitä ei voi kanniskella mihin vain. Sellainen on hybristä, liiallista itseluottamusta, ja tässä näytelmässä nemesistä näyttelee se että pyhä pakenee kahta kovemmin sieltä minne sitä tahdottiin tuoda.
Minun ei tarvinne sanoa suoraan, mitä mieltä olen sellaisesta uskonnosta joka kuvittelee olevansa mahtava koska sillä on paljon jäseniä ja komeat temppelit mutta jonka papistolla ja päättäjillä ei tunnu olevan vähäisintäkään aavistusta pyhästä. Pappi joka menee toimittamaan tärkeää uskonnollista toimitusta profaaneihin ympäristöihin, voi tuottaa ohjelmapalveluita. Mutta mitä sellainen seremoniamestari pyhästä tietää,  ja mitä tietävät hänen opettajansa? Ohjelmapalveluitako tässä yhteiskunnassa tarvitaan vai puhtaita, voimaa ja lohtua tuovia kokemuksia?


Jumalat tietysti tekevät mitä haluavat missä haluavat. En yhtään epäile etteikö jumaluus voi halutessaan valaista vaikka minkälaisen loukon. Me ihmiset kuitenkin joudumme tulemaan toimeen ihmisten keinoin, eikä pyhyys totisesti ole tällaisessa tavallisessa tallaajassa parhaimmillaankaan kovin tiukasti kiinni. ”Missä pyhä voi ilmentyä?” on eri kysymys kuin ”Minne ihminen jaksaa sen kantaa?” Itse näen suomalaispakanallisen tavan jälleen järkevänä: pyhiä paikkoja ei peitetä arkkitehtuurin taidonnäytteillä, ei pakata kultaan ja kimallukseen vaan vaalitaan siinä muodossa missä ne on koettu. Pyhää ei nähdä mestaroinnin kohteena jota ihmisen kosketus voi vain parantaa vaan asiana jota tulee lähestyä hiljaa, varoen, odottaen. Pyhän merkit ovat viitteellisiä, epämääräisiä, tienviittoja jotka voivat ohjata ajatukset oikeaan suuntaan mutta jotka eivät ole itsessään päämääriä.

Pyhä on myös henkilökohtaista, yhteistä on kenties vain yleisin suunta: pyrkimys johonkin parempaan ja kauniimpaan. Pyhä ei ehkä kaihda arkea, ei tavallisuutta, mutta on asenteita joilla sen saa karkoitettua kauas nopeasti ja tehokkaasti. Vaatimatonkin voi olla kaunista ja kohottavaa, jos pyrkimys on aito -toisenlaisissa olosuhteissa samanlainen toiminta voi olla ilmaisu erikoisuudentavoittelusta tai yrityksestä päästä helpolla. Voisi kai sanoa, ettei pyhän kokemus kaipaa ihmiseltä hienoja puitteita, mutta se kaipaa vilpitöntä pyrkimystä hyvään, itsetehostuksen ja taka-ajatusten puuttumista. Pyhä on sitä mitä kohti kohottaudutaan, profaaniin taas vajotaan. Parkkihallissa vihkiminen voi olla ihmisten palvelemista, mutta onko jumala ihmisen alhaisin palvelija joka kierii vaikka pakokaasun katkussa päästäkseen palvelemaan? Koska en tosiaankaan ymmärrä jumalia, en väitä etteikö sellaistakin voisi joskus tapahtua. Onhan tällä universumilla, ja ihmiskunnallakin jo ikää. Mutta millä tavalla sellainen jumala joka on ottanut tämän asenteen omakseen on mitenkään ihmisen kunnioituksen arvoinen? Pyhän merkit tulevat joskus kätevässä taskukoossa, mutta kuinka pieneksi voi itse pyhyyden kutistaa? Pyhän kokemukset ovat harvinaisia, vahvoja, mieleenpainuvia. Mutta onko silti niin että pyhä on helppo hukata ihan huomaamatta? 

posted under , , |

2 kommenttia:

Marja Leena kirjoitti...

Mielenkiintoisia ajatuksia. Usein olen miettinyt samoja juttuja. Kirkko on myös tietyllä tavalla ajanut helmastaan meitä, jotka haluamme ja tavoittelemme pyhän kokemusta, sillä se ei tunnu riittävästi ja aidosti liittyvän kirkon toimintaan. Samalla kirkot tuntuvat pelkäävän valtavasti tätä yksilöllistymisen suuntaa.

En ole koskaan löytänyt paikkaani missään seurakunnassa, mutta olen saanut otettua itselleni mukaan tarvtisemiani asioita eri uskonnoista ja katsomuksista, ateismi mukaanlukien. Olen varmaan juuri sellainen "new age- shoppailija", joksi ihmisiä, jotka eivät löydä paikkaansa minkään kirkon tai katsomuksen helmasta, nimitetään. Itse en nimitä itseäni sellaiseksi, vaan vaeltajaksi. Meitä on paljon, vakavasti vaeltavia, jotka pyrkivät löytämään pyhän kosketuksen sisältään ja myös ympäriltään. Pyhän kosketuksesta saa lukea liian vähän. Kiitos Saara.

Saara kirjoitti...

Viisas on se joka etsii ja vaeltaa kunnes löytää, luulisin minä. Itseisarvo sitoutuminen tiettyyn katsomukseen ei ole, toisin kuin rehellisyys. Jos hyvä katsomus löytyy, se kyllä sitouttaa ihan omia aikojaan. Minusta et kuulosta yhtään kevytmieliseltä "shoppailijalta" vaan rehelliseltä vaeltajalta joka ei tyydy pinnalliseen. Monimutkaisessa todellisuudessa vaeltajan osa ei välttämättä ole mitenkään huono. :)

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments