Koti ei ole vihollinen

Metsienmamman kommentti edelliseen postaukseen sai minut vihdoin ymmärtämään selkeästi erään puolittaisen ajatuksen joka on pyörinyt päässäni pidempäänkin. Olen nimittäin huomannut, että (etenkin) kohtuullistamisesta ja siirtymästä rauhallisempaan, hiljaisempaan ja kotikeskeisempään elämään puhuttaessa kotiin suhtaudutaan oudon epäluuloisesti. Koti on lorvailun päänäyttämö. Kotiin voi peräti syrjäytyä. Nämä ajatukset sisältävät mielenkiintoisia taustaoletuksia: sen että koti on perimmiltään irrallaan yhteiskunnasta ja kaikesta yhteisön tai yhteiskunnan kannalta merkityksellisestä ja hyödyllisestä tekemisestä. Oikea elämä, hyödyllinen elämä ihmiskunnan jäsenenä, on toisaalla ja sen vähimmäisedellytys on kotoa poistuminen. Kotona ollaan vain resurssien kuluttajia. Ihmisellä on oltava jonkinlainen asumus akkujen lataamista ja ruumiin tarpeista huolehtimista varten. Mitään erityisen hyödyllistä kotona ei kuitenkaan voi tehdä- jopa niin kutsutut kotityötkin ovat pohjimmiltaan turhaa puuhastelua joihin voi helposti käyttää liikaa aikaa tai vaivaa. Pohjimmiltaan kotiin (kuten aviopuolisoonkin) tulee pohjimmiltaan suhtautua epäluuloisesti, ja sitä epäluuloisemmin mitä kutsuvammilta ne tuntuvat.

Itse olen tullut siihen tulokseen, että koti on maailman keskipiste. Koti on se paikka jossa seistään tukevasti ja josta kurottaudutaan kohti suurta maailmaa. Huomatkaa: kurottaudutaan, ei poistuta. Käytännöllisestikin ajateltuna, monet kotona tehtävät arkiset asiat ovat todellisuudessa tekoja joilla on merkitystä myös laajemmassa mittakaavassa. Kaikki näistä teoista eivät ole sosiaalisia tekoja, mutta mistä lähtien vain sosiaaliset teot, teot jotka muut näkevät ja merkitsevät muistiin, ovat olleet arvokkaita? Edelleen: jos koti on epäilyttävä paikka, mikä merkitys on niillä elämän rakenteilla joita voi rakentaa vain kotona, työelämän, suoritusten, projektien ja tavoitteiden ulottumattomissa? Mikä merkitys on rakkaudella, huolenpidolla ja perhesiteillä? Ai niin, koko ajan pitää muistaa että lapset ovat vanhempiensa luona vain hetken ja että aviopuolisokin voi hakea eroa koska vain.

Tässä on taas yksi syy lähteä kohtuullistamisen tielle: ainakaan minä en välitä elää maailmassa jossa koti ja yksityisin elämä ovat näin läpikotaisen masentavia paikkoja. Aivan erityisesti, en ole innostunut elämästä ihmisenä jonka arkinen elämä kotona on parhaimmillaan suhteellisen harmitonta ja pahimmillaan suuri yhteiskunnallinen tragedia. Miten ihminen voi ammentaa kodistaan voimaa, jos hän toisaalta pelkää kodin lämpöä ja uskoo että se on pohjimmiltaan petollista? Ja minkä motivoimana silloin lähtee ulos kotoaan, etsimään lämpöä Ulkomaailmasta? Pelon. Pelon kintereillä tulee häpeä jonka herättää vanha kunnon ”mitä muut minusta ajattelevat jos en pelkää heidän kanssaan?”. Kaiken yllä leijuu epävarmuus joka kumpuaa siitä että vaikka maailma näyttää minusta olevan enemmän täynnä toivoa kuin kuvittelinkaan, en vain voi uskoa silmiäni. Koska jos maailma oikeasti olisi toivoa täynnä, pitäisihän minun nähdä ympärilläni enemmän tyytyväisyyttä? Jos olen rohkea ja olen väärässä, ne muut tulevat nauramaan minulle ja sanomaan että sain vain sen minkä ansaitsinkin. Kas vain, ympyrä sulkeutuu ja olemme taas Pelossa.

Pelko. En tiedä, auttaako pelkäämiseen muu kuin se että päättää lakata kohtelemasta pelkoa ja sen aiheuttajia faktoina ja alkaa nähdä ne vain mahdollisuuksina, yhtenä monista. Pahimpien pelkojen materialisoitumiseen voi olla vaikea suhtautua tyynen järkevästi, mutta kun puhe on mahdollisuuksista, puhe on myös asioista joiden suhteen olemme vapaita valitsemaan: sen mitä teemme, ja jopa sen millaisena tilanteet ja olosuhteet hahmotamme. Joskus todellisuus on kaikkien mahdollisuuksien summa, ei vain yksi näkökulma tai totuus. Jos näin on, voin valita ryhtyä ihmiseksi jonka elämä kotona on merkityksellistä ja jonka pienet, hiljaisuudessa tehdyt teot ja pimeinä iltoina ajatellut ajatukset voivat kurottaa kauas, ehkä jopa kauemmaksi kuin kaikki kiireisen työpäivän säntäily. Koska en ole kovin käytännöllinen ihminen, ja etenkin koska elän vain omaa elämääni, en osaa sanoa miltä työn ja muiden kodin ulkopuolisten aktiviteettien ja hiljaisen kotielämän ihanteellinen tasapainotila tarkalleen ottaen näyttää käytännössä. Sen sijaan, minulla on aika hyvä aavistus siitä miltä se teoriassa näyttää: vapaalta pelosta. Vapaalta häpeästä, negatiivisuudesta ja epäterveestä riippuvuudesta ymmärtämättömimpien ja julmimpien tuttavuuksien mielipiteisiin. Kuten kommenttiboksissa kirjoitin: koti on siellä missä oikea mielenmaisema ja parempi maailma kohtaavat fysikaalisen todellisuuden. Kodin oikea paikka on maailman keskipisteessä. Maailman keskipiste puolestaan on paikka jonka voi unohtaa, paikka josta voi eksyä Pelon ja Itsepetoksen synkille maille siinä missä muualtakin. Mutta syrjäytyä sieltä ei voi.

14 kommenttia:

Ofelia kirjoitti...

Lähetä tämä esim. psyk. polien työntekijöille ja vaikka muillekin ammattilaisille. Neuvolaankin vaikka! Olen nimittäin huomannut, että koti todellakin ON se pahin paikka, sinne ei missään nimessä saa jäädä lorvailemaan ja "sohvalle makoilemaan". Ettei sitten erakoidu... En tiedä, missä vaiheessa elämä/yhteiskunta on tämmöiseksi muuttunut, ettei kotona saisi sen kummemmin oleskella! Vauvauintiopettajakin sanoi viimeisellä kerralla: "Nyt sit jatkatte kerran viikossa uintia, ois niin helppo jäädä sohvalle makaamaan mut täytyy vaan lähteä sitkeesti!" Joo, pahintahan on pienen lapsen kanssa se, että OLLAAN VAAN KOTONA.

Olen aina ollut kotihiiri, joten kärsin siitä että tuputetaan kaikkea pakollista kotoa lähtemistä ja muualla tekemistä ja osallistumista. Arghmurrr! Ja kuten tiedät, mehän ollaan oikeasti kuitenkin tosi aktiivisia, niin en ihan ymmärrä ammattilaisten erakoitumis- ja syrjäytymispelkoa meidän kohdalla...

Metsienmamma kirjoitti...

Tämä osui hyvin oikeaan. Kotiin syrjäytymisestä toki ohjelmassa, jota katsoin, puhuttiin ns. uutena syrjäytymisen muotona. Mutta tottavie, se ei ole kotiin syrjäytymistä vaan se on nettiin syrjäytymistä. Tuolla käsitteellä yritetään ehkä valottaa sitä, että nuorten syrjäytyminen ei ole enää vain kaduilla lorvimista ja pahantekoa vaan piilossa muilta. MUTTA se nimenomaa taas ja jälleen kerran demonisoi kotioloja.

Olen juuri muuttanut jälleen kirjani (ja lapseni) maalle metsän reunaan. Huomisesta alkaen. Tänne sielunmaisemaamme, oikeaan kotiin, kaupunkivuoden jälkeen. Ja allekirjoitan siitäkin syystä joka sanasi kirjoituksessasi, sillä tänne kaipasin koko ajan. Piti vain koukata muualla tajutakseen, että vain täällä kotona on hyvä olla. Luonnon helmassa, oikeasti niin syrjässä, että uskaltaa rehellisesti tunnustaa haluavansa olla vain kotona. Olen niin herkkä vaikutteille, että kaupungissa ahdisti juurikin se eniten (oivalsin vasta), että en osannut nauttia kotonaolosta, koska ulkomaailmassa on "niin paljon mahdollisuuksia käyttämättä ja menemättä". Ja toisaalta, siellä ei ole minun kotini yhtä olennaisinta osaa eli omaa pihaa, jossa saa tassutella kohtaamatta vieraita ihmisiä.

Kiitos. Tänään koin aamupäivän epätoivoa siitä, minkä ratkaisun taas olen tehnyt. Ja kun olen ollut taas 2 päivää vaan kotona. Se EI OLE vaan kotona. Se on <3 kotona.

Wihtori kirjoitti...

Ihanaa, miten viisaita sanoja kirjoitatte ! Itse kotona olevana pohdin asemaani monesti. Olen löytänyt sisältäni pieniä häpeän tunteita kotona olemisestani. Miksi ihmeessä ! En edes koe olevani ns. koti-ihminen, mutta viihdyn täällä. En kokkaa, enkä siivoile mielelläni, mutta sitä mitä maailma ja sosiaalinen irl elämä antaa en hirveästi kaipaa. En tienaa mammonaa, mutta mihin sitä edes tarvitsisin. Positiiviset ajatusenergiat, joita yksinäisyydessäni "sohvalla maaten" tuotan, voivat hyvinkin muuttaa koko maailman ;) heh.

Saara kirjoitti...

Ofelia: Lähetä sinä, minulle riittää että mietteeni ovat jo täällä blogissa jokaisen kiinnostuneen luettavana :)

Luulen, että "pois kotoa"-kehityskulun takana ovat ihan muut asiat kuin ihmisten hyvinvointi ja tarpeet. Ehkä ulospäinsuuntautuneisuuden ihannointikin on yksi tekijä. Joillekin ympäriinsä viipottaminen ja sosialisoiminen on oikeasti tärkeää ja energisoivaa. Mutta me kaikki emme ole sellaisia, eikä tarvitsekaan. Toivottavasti onnistut, ammattilaisista huolimatta, rakentamaan omannäköisesi elämän jossa on hyvä olla. :)

Muuten, kun minä "makaan sohvalla", käsistäni löytyy aina käsityö, muokkauksen alla oleva teksti tai luettavaa. Luulenkin, että Valtavirtaideologian purematta nieleville ihmisille muutama tunti sohvalla makaamista ja ajattelemista tekisi pelkästään hyvää.

Metsienmamma: Asiaa puhut, kodin ja kotona olemisen demonisoiminen on hyvin yleistä, ja ehdottomasti sietää tulla tutkituksi ja kyseenalaistetuksi. Myös mahdollisten menojen paljous voi aiheuttaa ähkyn joka vain lamaannuttaa. Omalla kohdallani olen huomannut, että kun täällä maalla ei ole paljon aktiviteetteja, tulee lähdettyä nauttimaan siitä kulttuuri ym. tarjonnasta mitä on.

Wihtori: Kiitos kannustavista sanoistasi! Elämä kotona voi olla hyvin mielekästä, jos siitä sellaista tekee. Totta on sekin että kotikeskeinen elämä on helposti harppauksen verran pois kulutuskeskeisestä elämäntavasta- ja ympäristö kiittää.

Wihtori kirjoitti...

Saara, en malttanut olla linkittämättä tätä blogissani, sen verran osui ja upposi. Kiitos !

MalluS kirjoitti...

Vapauttava kirjoitus! Pidän paikkaani kotona todellakin keskipisteenä, jossa luovuuden kaivoni sijaitsee. Ilolla seuraan lasteni puuhia omalla kaivollaan ja täällä me jaetaan toisillemme elämän vettä. Skool!

Katja kirjoitti...

Hieno kirjoitus & kommentit. Kiitos ja terveisiä kotoa.

Saara kirjoitti...

Kiitokset kauniista kommenteistanne! Mukavaa huomata että meitä koti-ihmisiä taitaakin olla aika paljon!

Marja Leena kirjoitti...

Teki mieli kommentoida tätä, vaikka vähän jälkijunassakin. Koti on tosiaan maailman keskipiste - tätä ei moni ole osannut sanoa näin napakasti ennen sinua. Sitähän se on: ihana, lämmin, turvallinen, käpertymisen ja samalla avautumisen paikka, josta ei tarvitse lähteä pois, ja jossa ei tarvitse pelätä. Ainakin pitäisi olla. Monelle koti on ihan päinvastaista tässäkin yhteiskunnassa, valitettavasti. Valitettavan monille lapsille, nuorille, kokonaisille perheille. Yksinasuvatkaan eivät tunnu voivan hyvin. - Tänä syksynä olen huomannut taas erityisen selvästi tosin pienen pakon sanelemana,että kotona on hyvä olla. Ilman tulostavoitteita, sellaisten asioiden äärellä, jotka ovat itselle merkityksellisiä. Joskus vain kuunnella sitä, mitä mielessä liikkuu, antaa sen liikkua siellä kaikessa rauhassa ja odottaa, kehittyykö se siitä miksikään.

Saara kirjoitti...

Kiitos nykytekniikan, jälkijuna näkyy hyvin! :)

Kaikilla joilla on asunto, ei tosiaankaan ole kotia. Eikä moni asunnollinen osaa edes kaivata kotia.
Mukavassa, turvallisessa pesässä on hyvä sairastaakin. Toivottavasti olosi pysyy jatkossakin niin hyvänä että jaksat nauttia talven lempeistä, hiljaissta viikoista. :)

Liisa kirjoitti...

Kiitos Saara, lisää jälkijunailua täältä näin, kotoa siis. Kiitos erityisesti pelkoaiheen käsittelystä. Olen itse kamppaillut sen kanssa aika tavalla tässä viime viikkoina (tosin pelko on ollut tähän mennessä elinikäinen seuralainen, ikävä kyllä). Mikähän siinä tosiaan on, että mahdollisuudet helposti näyttäytyvät epäluotettavampina kuin pelonaiheet. Tai että unohtuu, että tuleva joka tapauksessa on tuntematon; sitä on turha yrittää kontrolloida pelkäämällä (ja hukata siinä sivussa elämänsä). Tämä oli hyvä juttu ja antoi paljon mietittävää, ja jälleen lisää syitä uskoa sen merkitykseen mikä oikeasti on omassa vaikutus- ja toimintapiirissä. Mainiota keskitalven juhlaa teille! (muumeissa käytetään tällaista ilmaisua, ehkä se sopisi?)

Anni kirjoitti...

Kiitän minäkin tästä tekstistä. On ihanaa huomata että kotona viihtyviä on muitakin <3 Olen kolmen lapsen kotiäiti ja viihdyn kotona, mutta kyllä sitä miettii kun kuopuskin lähestyy jo kolmea vuotta että onko tämä "normaalia" elämää, olenko erakko, pidetäänkö minua erakkona, syrjäydynkö... Ja sitten miettii että miten niin, mikä tässä on niin pahaa. Miksi tämä yhteiskunta rakentuu sille että kotien pitää olla päivisin tyhjinä jotta elämä olisi "normaalia". Itse koetan kaikin keinoin keksiä miten voisimme elää niin ettei talon tarvitsisi tyhjetä päiviksi jatkossakaan.

Saara kirjoitti...

Liisa: Ei elinikäsi taida vielä ohi olla. Mitä isompi mörkö, sitä komeammalta sen kallo näyttää seinällä. Näillä sanoilla, toivotan menestystä ajatuskamppailuusi. Ai niin, enkä ole unohtanut tarjoustasi neulakinnasopista. Laittelen sähköpostia jahka keuhkoputket ym. suovat elämän normalisoitumisen.

Kun joulukuu on näin synkkä ja sateinen, meillä juhlitaan kaikkea mahdollista: joulua, Pesäpäiviä, uutta kalenterivuotta, Talvennapaa. Ettei kaamosmasennus ainakaan ilonpidon puutteesta johtuisi. :) Onnellista joulunaikaa sinnekin!

Anni: Ainakin tämän postauksen saaman huomion perusteella meitä taitaa olla aika paljonkin. Se rohkaisee minuakin. Ajattelen niinkin, että normaali elämä ja hyvä elämä voivat hyvinkin olla eri asioita. Ja luulen, että normaalius on pahasti yliarvostettua. Ei se ainakaan hyve ole. Toivottavasti onnistut pitämään tupasi eloisana jatkossakin, vaikka siinä varmasti haastetta onkin.

Liisa kirjoitti...

Saara, tämä kallo kyllä totisesti kehystetään näytille sitten kun sen aika on! Kiitos rohkaisusta.

Tuota kinnashommaa en ole unohtanut minäkään. Haeskellaan tässä lähiviikkoina sopiva päivä.

Mainiota joulua edelleen, ja niitä muita juhlia myös!

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments