Kadotettu hyve

Ylpeys on nykyään lähes kuolemansynti, mutta aina ei ollut näin. Aristoteleen, kuten monen muunkin antiikin filosofin mielestä ylpeys saattoi olla myös hyve. Siinä, kuten kaikissa muissakin asioissa oli keskiväli jota nykykielellä voisi nimittää vaikka terveeksi omanarvontunnoksi sekä liiallisuuden ja puutteellisuuden ääripäät: se ylpeys joka nykyään tunnetaan paheena ja nöyristely ja selkärangattomuus. Kristinusko teki ylpeydestä suuren paheen ja alistumisesta suuren hyveen, mutta minusta näyttää siltä että lopullisesti ylpeyttä on teilannut kapitalismi. Nykyään työntekijän on venyttävä mihin tahansa mitä työnantaja kehtaa vaatia, yrittäjän tehtävä mitä tahansa markkinat keksivät pyytää, ja lisäksi kun mietitään miten meidän tulisi elää, syödä ja pukeutua, puhe luisuu alta aikayksikön käsittelemään sitä mitä Muut meiltä odottavat tai peräti vaativat, tai vähintään sitä mitä he meistä mahtavat ajatella jos… Tarkemmin ajatellen, luulen että rippunen tästä mielenmaisemasta näkyy nykyään siinä millaisia intohimoja ja jyrkkiä mielipiteitä vaikkapa ruokakeskustelut ihmisissä herättävät. Jos emme saakaan Muilta odottamiamme kehuja, suutumme. Muiden täytyy tunnustaa että olemme oikeassa ja palkita ponnistelumme. Niin päädymme äkkiä samassa lauseessa haukkumaan muita ja surkuttelemaan sitä millaisia väärinymmärrettyjä pikku pyhimyksiä olemmekaan.

Mitä sitten on terve ylpeys? Ajattelen sen olevan hiljaista ylpeyttä hyvin tehdystä työstä- siis sellaisesta työstä jonka tuloksia saa kaupasta ostaa yhä harvemmin. Se ei ilmene itsetehostuksena, saatika muiden tuomitsemisena ja vähättelemisenä vaan mielihyvänä joka syntyy siitä että minä tiedän tehneeni parhaani. Terve ylpeys on rohkeutta olla oma itsensä, vaikka sitten erilainenkin. Jos joku arvostelee omanarvontuntoista ihmistä, hän voi tyynesti todeta: ”Minulla on minun juttuni ja sinulla on sinun juttusi.” Hän voi tarpeen tullen argumentoida valintojensa puolesta (mieluiten yleisellä tasolla), mutta jakamisen eikä kouluttamisen hengessä. Terveesti ylpeä ihminen tietää myös missä omat rajat menevät: hän ei ole valmis myymään arvokkuuttaan tai arvojaan eniten tarjoavalle. Hän tietää mitä haluaa ja tarvitsee eikä häntä ole helppo houkutella mukaan muoteihin tai villityksiin. Hän on se joka asuu vakauden saarella myrskyisessä maailmassa, se joka sekä häpeää että kehottaa muita häpeämään vain hitaasti, harkiten, perustellen. Terveesti ylpeä ei ole se turhantärkeä ihminen joka ei osaa nöyrtyä tai pyytää anteeksi jos siihen on syytä. Päinvastoin: se jolla on omanarvontunto tietää, ettei maailma lopu virheisiin tai niiden tunnustamiseen vaan päinvastoin menee askeleen eteenpäin. Tämä on taas yksi tapa sanoa, ettei terveesti ylpeän ihmisen omanarvontunne riipu myöskään ”kasvojen” tai silkoisen kulissin varassa. Luulen, että tarvitaan annos omanarvontuntoa ennen kuin voi olla itselleen armollinen, toinen itsellisyyttä jotta voisi tietää sen ettei muiden armottomuus oman epätäydellisyytensä tunnistavia ja tunnustavia kohtaan ole oma vaan niiden muiden häpeä.

En tiedä, onko kenelläkään kulttuuriimme kasvaneella luonnostaan tällaista tervettä ylpeyttä. Mutta minusta näyttää, että sen kasvattaminen olisi itse kullekin hyväksi. Marja Leena kysyi muutama postaus takaperin, mistä saada voimaa elää yksinkertaista, arvokasta elämää. Minä luulen, että yksi voiman lähteistä on vanha kunnon autarkeia, terve ylpeys, omanarvontunto, itsellisyys. Kadotettu hyve.


posted under , , |

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments