Haurauden kilpi

Ydinasevaltiot kasvattavat arsenaaliaan. Aseisiin riittää tähtitieteellisiä summia maailmassa jossa ihmiset näkevät nälkää, ympäristö pilaantuu ja tieteessä eletään niukentuvien budjettien aikaa. Israel haaveilee pitkänmatkanohjuksista, Iranillakin on kohta ydinase. Entisten sorrettujen unelma näyttäisi olla sortajaksi tuleminen. Vaikka eihän siitä kenenkään mielestä ole kyse vaan siitä että Meillä pitää olla aseet, kun muillakin on. Ja maailma on vaarallinen paikka. Väkivaltaisen maailman rakentamiseen on monia syitä. Ne kaikki ovat huonoja. Jos saisin tilaisuuden, haluaisin kysyä ydinasevaltioilta, tai itse asiassa jokaiselta jonka mielestä Meidän asevarustelu on hyvä idea, yhden ainoan kysymyksen.

Millainen elämä on elämisen arvoista?

En tiedä, kuinka pasifismini tosipaikan tullen pitäisi, enkä toivottavasti saakaan sitä koskaan selville. Jotakin tiedän kuitenkin: sen että en halua selviytyä hinnalla millä hyvänsä. Jos minun olisi selviytyäkseni tapettava, tuhottava ja hävitettävä, sitten mieluummin poistun maailmasta. Paha korruptoi, äärimmäinen paha korruptoi äärimmäisesti.

Suomenuskossa ajatellaan, että ihmisellä on kolme sielua: löyly, Esivanhemmilta periytyvä luonto ja minuuden ydin, itse. Ensi alkuun kummalliselta kuulostavassa ajatusrakennelmassa on paljonkin järkeä, kun sitä alkaa tarkemmin miettimään. Klassisessa hyve-etiikassa ajatellaan, että ihmistä määrittävät ennen kaikkea hänen tekonsa. Ruumiin selviytyminen ei riitä: selviytymisestä voidaan oikeastaan järkevästi puhua vasta, jos myös minuus –suomalaisittain itse- selviää. Maailman mahtavista en tiedä, mutta minulla itse aivan varmasti sisältää muutaman parhaista puolistani, kuten rauhantahtoisuuden. Tämä on haurauden kilpi: tiedän, että itse on hauras sielu. Se kuuluu rauhan maailmaan, ja vaikka ruumis mahdollisesti voi elää brutaalia ja julmaa eksistenssiä, pelkkä eksistenssi on vähäarvoista kaiken paitsi järjettömiin mittasuhteisiin kasvaneen kuolemanpelon valossa. Aivan kuin ihmiselle olisi hienoa nähdä se päivä jolloin hän on yksin savuavien rauniokasojen valtiaana. Asevarustelun taustalla on usein ajatus siitä että rauha on mahdollista silloin kun valmius sotia on tarpeeksi korkea. Tässä ajattelussa rauha ei lopulta ole muuta kuin kauhun tasapainoa tai korkeintaan sitä ettei kenelläkään ole hyviä motiiveja ryhtyä sotaan. Sopua ei ole, sillä aina täytyy olla epäluuloinen, aina täytyy olla varuillaan, aina täytyy varustautua. Aina täytyy pelätä.

Mitä minusta on jäljellä sitten kun olen luopunut rauhantahdostani, rohkeudestani, lempeydestäni, hyvästä sydämestäni, kaikista hyveistäni sitä mukaa kun Pärjäämisen ja Selviytymisen julmat jumalat vaativat niistä luopumista. Onko enää olemassa muuta kuin surkea varjo siitä mitä joskus oli? Sen varjonko olemassaolon jatkuminen on arvokasta? Se varjoko osaisi elää hyvää elämää rauhassa ja sovussa muiden selviytyneiden kanssa?

Sodassa ihminen voi menettää henkensä, terveytensä, mielenterveytensä, vapautensa, kansalaisoikeutensa ja yhteiskunnan rauhan aikana yksilölle suoman monimuotoisen turvan. Nämä ovat suuria menetyksiä. Usein sodan pitäminen todellisena vaihtoehtona vähättelee niitäkin, mutta ehkäpä, on olemassa tilanteita joissa vapaan yhteiskunnan puolustaminen on tarpeellista. Sodan todellisen hinnan lisäksi pitäisi kuitenkin kysyä muutakin kuin mitä sotimisen sijasta sortoon alistuva yhteisö menettää. Mitä menettää maailma joka tuhoaa rauhan ihmiset ja kansat ja alistaa ne jotka eivät sotaa tunne eivätkä tahdo sitä valita? Minä sanoisin, että se menettää toivon.

Hiljaiset perivät maan, sillä se joka yrittää ottaa maan ja hävittää sen asukkaat menettää itsensä ja muuttuu ihmishirviöksi. Eräässä hyvin perustavassa mielessä, sen tien valinnutta ihmistä ei enää voiton jälkeen ole.
Maa joka hänen käteensä jää ei ole se vihreä, turvallinen ja rauhallinen maa jota hän himoitsi vaan marras joka ei tyydytä vallanhimoa eikä edes turvallisuuden kaipuuta. Rauhan ihmisiä voi orjuuttaa, nöyryyttää, karkottaa ja tappaa. Mutta niistä jotka valitsevat kilvekseen haurauden, ei koskaan voi tulla hirviöitä. He voivat kadota mutta eivät hävitä.

2 kommenttia:

(Lk) kirjoitti...

Näin on.

Rauhan ihmisen kadotessa katoaa hänen matkassaan myös kaikki se hyvä, jota muutkin ovat saaneet nauttia hänessä.

Loppuun asti vietynä jäisivät jäljelle vain ne, jotka sokeasti kylvävät kärsimystä, tuhoa ja kuolemaa. Ihmisten varjot kaltaisessaan seurassa. Sitäkö he haluavat?

Saara kirjoitti...

Tuhoava ihminen voi voittaa sodan tai selviytyä elävänä. Kuitenkaan tuhoavat kulttuurit eivät ole keskimäärin olleet menestyksekkäitä. Ehkäpä ihmiskunnalla kuitenkin on toivoa oppia, että rauha ja inhimillinen kukoistus eivät synny taistelemalla vaan rakentamalla.

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments