Niin metsä vastaa

Francesca pohdiskeli hiljattain Simple Green Frugal Co-Opissa ruuan arvoa. Siitä onkin puhuttu paljon viime aikoina: toisaalta siitä miten useimmilla suomalaisilla olisi varaa maksaa paremmasta ja eettisemmästä ruuasta kuin siitä mätöstä millä markettimme täytetään ja toisaalta siitä miten ruuan maailmanmarkkinahinta on kavunnut huolestuttavan korkealle tasolle- tasolle jossa ruuan hinta alkaa aiheuttaa mellakoita ja yhteiskunnallista epävakautta köyhissä maissa. Epävakaan taloustilanteen aikana ruuan hinnannousu kirpaisee kipeästi monia täällä Suomessakin. Myös pois heitetyn syömäkelpoisen ruuan määrä puhuttaa yhä. Francescan pohdiskelujen ytimessä oli mielenkiintoinen ajatus: samalla kun ruoka on halventunut, siitä on tullut mielissämme arvotonta, jotakin minkä voi heittää surutta pois. Ruuan arvosta voi vielä kuulla pari sanaa juhlapuheissa, mutta sitä ei enää kohdella arvokkaana elämän ja terveyden ylläpitäjänä. Ja kyllähän se niin on että jopa pilkkuviilalla aseistautuneen ajattelun ammattilaisen on vaikea löytää arvokkuutta ruuasta jonka tuotanto-olosuhteet ovat hämärät, joka on prosessoitu niin että mahdollisimman halvoille aineksille saadaan mahdollisimman hyvä kate, ja joka lopuksi heitetään kiireessä mikroon ja ahmitaan seisoaltaan. Francesca kysyy, mitä tapahtui ajatukselle ruuasta joka ravitsee sekä sielua että mieltä? Ruoka ei ole vain energiaa ja ravintoaineita vaan myös makua ja tuntumaa, eikä ruokaileminen ole parhaimmillaan pikaista tankkaamista vaan sosiaalinen, jopa rituaalinen elämys jolla on voima yhdistää pöydän ympärille kokoontuvia perheenjäseniä ja ystäviä toisiinsa, ruuan syöjiä ihmisiin, kulttuuriin ja maahan joka on ruuan tuottanut. Samalla kun ruuasta on tullut nopeaa, helposti saatavaa, tulotasoon nähden halpaa ja tasalaatuista, paljon näyttää myös kadonneen.

Halpaketjujen, nettikauppojen, kirpputorien ja monta kertaa vuodessa vaihtuvien sesonkien maailmassa vaatetukselle on käynyt samoin. Halpaketjujen ja kirpputorien avulla köyhien opiskelijoidenkin on mahdollista päivittää vaatevarastonsa uusiksi niin usein kuin huvittaa. Massatuotannon ja kansainvälisten trendien avulla koko läntinen maailma pukeutuu samantyyppisiin vaatteisiin samojen muotivirtausten ohjailemana. Olemme kaukana keskiajan maailmasta joissa vaatteet voitiin kirjata huolellisesti ylös perunkirjoituksessa ja jossa ne olivat tavallisillekin ihmisille arvokasta omaisuutta, kaukana maailmasta jossa hämäläisen, ruotsalaisen ja karjalaisen erotti selvästi pukeutumisen perusteella. Mikä on nykypäivän ihmiselle arvokasta omaisuutta? Kallis elektroniikka tai auto? Ei, molemmat vanhenevat nopeasti ja auto on tapana myydä surutta pois kun se on lakannut miellyttämästä. Voiko arvokasta olla se josta luopuu niin kevein mielin? Entäpä sitten korut? Ne kyllä voivat olla kalliita, ainakin siihen asti kun ne on saanut kannettua kaupasta ulos. Sen jälkeen tavallisen korun arvo laskee murto-osaan hinnasta. Jos rahassa mitataan, arvoa on lähinnä omistusasunnoissa ja arvoesineissä. Näitä on nykyäänkin vain harvalla, ja niin asuntojen kuin esineidenkin arvo on heilahtelevaista laatua. Muotivirtaukset eivät ole enää pitkään aikaan jättäneet rauhaan taiteilijoita ja menneitä aikakausia. Etenkin naisilla muoti ja mallit vaihtuvat ja vanhenevat nopeasti. Klassisesta tyylistä puhutaan, mutta 70-luvun klassinen kauluspaita tai 90-luvun alun perusfarkut erottuvat silti selvästi tämän päivän vastineistaan. Farkut ja kauluspaidat ovat olleet pukeutumisen peruspalikoita jo kauan, silti nekin vanhentuvat- tai vanhennetaan. Kuinka monta vuotta tarvitaan jotta vaatemalli vakiinnuttaisi asemansa puvuston osana?

Ei, ellei halua kahlata turtumuksen vallassa krääsävuortensa läpi ainoana ilona lyhytaikainen ostoshuuma, kannattaa tämänkin päivän ihmisen ympäröidä itsensä esineillä joissa on muistoa, merkitystä ja tunnearvoa. Oman käsityön tuotteet kuuluvat tänäkin päivänä niihin. Vaikka käsityön yleisessä arvostuksessa on tänä päivänä vielä paljon parantamisen varaa, tekijän on vielä helppo arvostaa omaa työtään. Onko tavarassa todella tärkeää se että se on kallista, himoittua ja että sitä on paljon? Vai kaipaako ihminen yhä arkeensa esineitä joilla on merkitystä? Vaatteiden itse tekemiseen sitoutuminen on tehokas keino hidastaa elämäänsä reilusti. Silloin täytyy löytää aikaa käsitöiden tekemiselle. Samalla vaatehuoltoon satsaaminen shoppailun sijaan alkaa kummasti inspiroida sitten kun tietää, että uutta saa vasta kun on nähnyt itse valmistamisen vaivan. Käsien läpi kulkeva tekstiilivirta pienenee, hidastuu, palaa taas ihmisen kokoiseksi puuhaksi johon liittyvät eettiset ongelmat eivät enää ole muodottoman suuria, kaukaisia ja epämääräisen ahdistavia.

”Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan”, tietää sananlasku. Tämän helppouteen, vaivattomuuteen ja vaihtelunhaluun vetoava teollinen maailma on unohtanut. Helposti hankittavasta ja poisheitettävästä on vaikea saada irti enempää kuin sen haalean kiinnostuksen jonka verran siihen on panostanut. Uutuudenviehätyksen piristävästä vaikutuksesta muistutetaan ahkerasti, mutta onko mahdollista että arkiseen kulutukseen voisi kätkeytyä muita, vieläkin suurempaa mielihyvää tuovia arvoja?

Ja tämä olikin sitten tämän teemaviikon viimeinen postaus. Toivottavasti viihdyitte! Seuraavaksi vuorossa jotakin aivan muuta.

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments