Marrasajan tarinoita: Onni

Harmaassa kerrostalossa asuva mies joka heräsi jokaiseen aamuun hieman yllättyneenä kuin se joka odotti joka ilta elämänsä hiipuvan yön aikana, heräsi eräänä aamuna siihen että ikkunalaudalle kuolleen kaktuksen viereen istahtanut keijukainen puhalteli saippuakuplia hänen kasvoilleen. Mies sulki silmänsä. ”Liikarasitusta.”, oli hänen ensimmäinen ajatuksensa. ”Liikaa ylitöitä, liikaa rahahuolia, liikaa kaikkea.”, hän ajatteli, ja avasi silmänsä. Keiju oli yhä siinä, siivet kuultavat kuin sudenkorennolla hohtivat sen takana.
”Olet kuulemma kaivannut minua.” sanoi keijukainen. ” Ja olen ollut luotasi poissa kauan. Mutta nyt olen täällä, ja haluan olla luonasi ikuisesti.”
”Kuka sinä sitten olet?”
”Minä olen Onni.”, sanoi keijukainen.
”Jahas. No, mikäs siinä. Minun pitää kuitenkin lähteä nyt töihin.”
”Ee-hei, ei niin kiireesti.”, sanoi Onni, ja osoitti pienellä taikasauvallaan miehen kelloa. ”Noin. Nyt sinulla on aikaa mennä valmistamaan itsellesi kunnon aamiainen. Paista munia, tee hedelmäsalaattia, laita kahviisi ripaus kardemummaa.”
”Minä olen kyllä tottunut vain juomaan aamuisin kupin kahvia.”, mies vastusteli, kun kokoisekseen uskomattoman vahva keiju työnsi häntä kohti keittiötä.
”Se oli ennen se.”, sanoi Onni topakasti. ”Minä käyn hakemassa sinulle päivän lehden. Ehdit kerrankin lukea sen.”

Mies hyppäsi autoonsa, Onni hyppäsi pelkääjän paikalle ja he lähtivät kohti miehen työpaikkaa. Mies ajatteli, että jos hän ei olisi alkanut sohlaamaan aamiaisen kanssa, hän olisi ehkä ehtinyt pahimman aamuruuhkan edelle. ”Ei ole aamuruuhkaa.”, sanoi Onni. ”Ehdit kuuntelemaan lempilevysi melkein kokonaan ennen kuin sinun pitää olla töissä.” Onni työnsi levyn cd-soittimeen ja antoi musiikin pauhaa. ”Sinun pitäisi alkaa pitämään levyjä autossa. Ethän sinä edes paljon kuuntele musiikkia kun olet kotosalla.”, hän huomautti kepeästi.

”Eikö sinun pitäisi…en tiedä, häippästä jonnekin?”, mies kysyi kun Onni hyppäsi hänen olkapäälleen istumaan.
”Mitä turhia. Eivät muut näe minua. Minä loistan vain sinulle.”, sanoi Onni. ”Hep! Muista hymyillä!”, hän huudahti, kun mies kulki vastaaottotiskin ohi.
”Huomenta vain sinullekin!” sanoi vastaanoton nainen. Anna tai Anni. ”Ota selvää. Hänellä on nimikyltti.”, Onni rohkaisi, ja ennen kuin mies huomasikaan, hän oli saanut selville että naisen nimi oli Anniina ja että eräs hänen asiakkaansa oli peruuttanut tapaamisen. ”Voit vaikka pitää pitkän ruokatunnin.”, Anniina houkutteli. ”Minulla on kyllä iso kasa paperihommia rästissä.”, sanoi mies, ja huomasi että Onni oli laskeutunut lekuttamaan hänen vierelleen ja iski häntä pikku kyynärpäällään kylkiluiden väliin. ”Mutta minun kyllä pitäisi ehtiä ostamaan uusi kaulaliina. Mitä luulet, mikä väri minulle mahtaisi käydä? Minä en oikein ymmärrä värien päälle…”
”Eikä! Minä mietin just tänä aamuna että pitäisi hankkia uusi kaulaliina kun on uusi takkikin. Jos paperitöiltäsi ehdit, voitaisiin käväistä tuossa tavaratalossa.”, sanoi Anniina.

”Et kai sinä yritä naittaa minua Anniinalle? Koska…”
”…koska sinä olet päättänyt että naisista on vain murhetta ja hankaluuksia. Päätit niin kuusi vuotta sitten kun Kaisa lähti.”, Onni huomautti ja pyöritti silmiään merkitsevästi. ”Enkä minä yritä mitään. Työkavereiden kanssa voi jutella. Jopa naispuolisten kanssa. Sinun tapauksessasi tosin aloitin helpoimmasta ihmisestä. Voisit joskus vaikka mennä mukaan siihen sählyporukkaankin.”
”Harkitaan.”

Kotiin lähtiessä miehellä oli uusi, lämmin kaulaliina. Hän huomasi, että aamulla tuntunut kurkkukivunpoikanen oli kadonnut. Sitten kauppaan. ”Olisiko tänään hyvä päivä lotota?”, hän kysyi Onnelta. ”Ei sen parempi kuin muulloinkaan. Mitä sinä minusta oikein kuvittelet?”
”Sinähän sanoit olevasi Onni?”
”Täsmälleen.”
”Anti olla.”, sanoi mies ja työnsi cd:n soimaan. Päivä oli ollut jotenkin erilainen. Hänellä oli ollut yksi vähän hankalampi asiakastapaaminen, lounastauko oli venähtänyt sen verran että hän oli päätynyt venyttämään päivää vähän loppupäästä, ja sitä paitsi ulkona oli alkanut sataa. Mutta jotenkin hänen mielensä pohjalle oli hiipinyt jotakin uutta ja vierasta. Jotakin, joka voisi alkaa kasvaa vaikka miten suureksi, jos hän antaisi sille mahdollisuuden. Hän makusteli tunnettaan, mietti päiväänsä ja edessä olevaa iltaa jonka aikana pieni keijukainen ehtisi epäilemättä tehdä ihmeitä.

”Onni, menisitkö taas pois? Olet ollut elämässäni vasta päivän verran, mutta nyt olen jo hämmentynyt ja jotenkin ahdistunut. Elämäni on ollut ihan erilaista kuin ennen.”
”Jos tahdot, tietysti menen. Mutta oletko varma? Jos päästät minut, et ehkä löydä minua uudelleen.”, Onni varoitti, ja näytti hyvin pieneltä ja hyvin vakavalta.
”Mene, mene. Sinä sekoitat elämäni.”, mies sanoi, ja niin Onni himmeni ja katosi hänen silmiensä edessä. Mies huomasi että oli tullut pimeä. Hän sytytti valot, avasi television ja meni katsomaan, josko jääkaapista vielä löytyisi pari tölkkiä olutta.

posted under |

2 kommenttia:

aikatherine kirjoitti...

Ihanasti kerrottu tarina, kuinka pienestä onkaan kiinni ONNEN löytäminen. Ei tarvitse muuta kuin hiljentää vauhtia aluksi, lakata kiirehtimästä ja nauttia niistä asioista jotka ovat hyväksi mielelle ja ruumiille. kuten hyvä ruoka ja hyvä musiikki. Kiitos tämä oli hyvä vinkki tällekkin päivälle.

Saara kirjoitti...

Perusasioista on minustakin hyvä aloittaa, eikä aina haittaa vaikkei niistä kovin paljon pidemmälle pääsisikään. :)

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments