Kivisydän

Aikuistumisen päivän suuri juhla huipentui siihen että jokainen juhlaan osallistuva lapsi sai oman sydämen. Se oli hetki jota odotettiin jännityksellä ja ehkä pelollakin: kaikkihan tiesivät, ettei ihminen ollut aivan valmis ennen kuin hänellä oli oma sydän. ”Kaikki sydämet ovat erilaisia, mutta silti samanarvoisia.”, sanoi Ensimmäinen Opettaja juhlapuheessaan. ”Jokaisella on omat vahvuutensa ja heikkoutensa.” Puheen päätyttyä lapset- vain hetken päästä nuoret aikuiset- järjestäytyivät jonoon siististi kuin koulussa viimeisen kerran. Yksi elämänvaihe oli lopussa, toinen alussa.

Seremonian jälkeen, ennen kutsua notkuviin pitopöytiin, he olivat kuitenkin vielä hetken pikkulapsia. ”Minkä sinä sait?” he kyselivät toisiltaan. Mia koitti löytää tungoksesta ystäviään. ”Katso mitä minä sain!”, hän kuuli aivan takaansa ja näki Julian iloiset kasvot. Hänen kaulassaan roikkui kaunis vihreä lasisydän. ”Lasisydäntä sanotaan hauraaksi, mutta kaikki tietävät että jos sitä ei kohtele huonosti eikä särje, lasi on kestävin kaikista ihmisen tekemistä materiaaleista. Jos avaruusoliot laskeutuisivat tänne kauan sen jälkeen kun olemme menneet ja löytäisivät lasia, he tietäisivät silloin että täällä on asunut älykkäitä olentoja.”
”Se on hieno.”, Mia myönsi, ”ja sopii sinulle hyvin. Osaat pitää lasisydämestä hyvää huolta.” ”Hei, tuolla on Laura!” Julia vilkutti tytölle –nuorelle naiselle- joka lähti tulemaan heitä kohti.
”Minkä sinä sait?” oli ensimmäinen kysymys.
”Minä sain tinapaperisydämen.”, Laura sanoi ja nosti esiin pienen rasian. ”Se on sydän joka taipuu kaikkiin muotoihin. Katsokaa!” Hän otti käteensä sydämenmuotoisen tinapaperipallon ja taiteili sen auki kunnes se oli ohuenohut metallilevy hänen kämmenellään. ”Se voi laajeta, se kimaltaa ja voin kääriä siihen vaikka kukkaruukun.” 
”Sinulla on sille varmasti paljon käyttöä.”Julia sanoi ihailevasti, ajatellen miten kätevä muotoiltava sydän olikaan. Mutta tiedättekö mitä? Minä kuulin että joku sai näissä juhlissa kultaisen sydämen!” 
”Varmaan Mari.”, arvasi Mia. "Hän on aina ollut niin auttavainen ja hyväsydäminen."
Kaikki olivat samaa mieltä, mutta tiesivät että sitä oli turha mennä kyselemään. Ihmiset joilla oli kultainen sydän, eivät mielellään tehneet asiasta minkäänlaista numeroa, ja sitä piti kunnioittaa. Sitten Laura muisti kysyä:” Mutta Mia, me emme ole nähneet vielä sinun sydäntäsi. Minkä sinä sait?”
”Minä sain kivisydämen.”, sanoi Mia, ja tunsi olonsa oudon mitättömäksi ottaessaan esiin pienen kultaketjuun riipukseksi kiinnitetyn sileän harmaan kiven joka tuntui jo nyt viileältä. ”No, se ainakin on kestävä.”, hymyili Laura, mutta Mia näki selvästi että hän oli entistä iloisempi kauniista lasisydämestään.

”Ainakin se on kestävä.”, ajatteli Mia kaksi vuotta myöhemmin istuessaan iltaa tavernassa, silitellessään hajamielisesti kiveään ja kuunnellessaan Lauran tilitystä siitä miten hänen entinen sulhasensa oli melkein onnistunut särkemään tämän sydämen. ”Jos en olisi tajunnut lähteä nyt, hän olisi varmasti pamauttanut sen pian rikki. Hän oli aina niin kömpelö, niin hajamielinen.”, Laura tilitti. ”Sellaisia jotkut vain ovat.”, myönteli Mia ja meni baaritiskille.
”Hei, sinullahan on kivisydän!”, sanoi viereen istahtanut mies. ”Viileä nainen, niin sanotaan.”, hän hymyili.
”Niinhän sitä sanotaan.”, totesi Mia eikä hymyillyt takaisin.
”Mutta katsopas tätä.”, mies sanoi ja otti riipuksen kädelleen ennen kuin Mia ehti tehdä mitään. Hän hengitti siihen. ”Aivan lämminhän tämä on.”, hän sanoi ja hymyili. ”Tiedätkö, mitä kiveä se on?”
”En…enpä ole tullut koskaan miettineeksi.”
”Monet eivät ole. Kivi kuin kivi, he ajattelevat, ymmärtämättä että kaikki kivet ovat ainutlaatuisia. Minä sen tiedän. Minä olen geologi, kivien tuntija, tai siis olen kunhan valmistun ensi keväänä. Anna kun katson.”
Mia irrotti ketjun kaulastaan. Olisihan se kiva tietää. Hän laski kivisydämen baaritiskille. Seuraavaksi hän tajusi että siitä oli haljennut palanen.
”Voi!”, sanoi kohta valmis kivien tuntija. ”Kosteus ja lämpötilanvaihtelut murentavat kokonaisia vuoriakin. Sinun kivessäsi oli varmaankin sisäisiä jännitteitä.” Sitten hän nappasi kivestä lohjenneen palasen ja pisti sen taskuunsa.
”Muistoksi.”, hän sanoi. ”Kivisydämen palat ovat niin harvinaisia. Ja minähän olen geologi.”
Mia ei saanut sanotuksi sanaakaan, ei huomannut vastustella. Hän ei ollut vieläkään käsittänyt, miten hänen sydämensä oli voinut hajota niin helposti. Vasta hetki sitten se oli ollut ehjä ja hänen kaulallaan, nyt se makasi lohjenneena, entistä harmaamapana ja surkeampana tiskillä. Turtunein sormin, kuin unessa, hän poimi lohjenneen sydämensä ja kiinnitti sen takaisin kaulalleen.

Seuraavalla viikolla hän meni Valmistajien kadulle, sille kadulle jossa monenlaiset sepät ja käsityöläiset pitivät työpajojaan. Kerran vuodessa he kaikki valmistivat sydämiä kaupungin nuorisoa varten, mutta muun aikaa he tekivät monenlaisia tarpeellisia tavaroita kärryistä saviruukkuihin. Mia ohitti heidät kaikki kunnes saapui kivisepän pajalle. Hän astui pienelle, hämärälle ja täpötäydelle kauppapuolelle. ”Minä haluaisin tehdä valituksen.”, hän sanoi. ”Vain kaksi vuotta sitten sain tämän sydämen. Nyt se on jo rikki. Se lohkesi vaikken tehnyt sille mitään erityistä.”, hän aloitti. 
”Vai niin.”, sanoi kiviseppä. ”Ei sinun sydämessäsi ole mitään vikaa.”
”Onpas. Se on lohjennut. Geologi sanoi että se johtui siitä että siinä oli sisäisiä jännitteitä.”
”No mutta tietysti. Kivisydämet kätkevät sisuksiinsa kaikenlaista. Joskus on käynyt niinkin, että kivisydän on mennyt rikki ja sisältä on paljastunut jalokiviä tai kultaa.”
"Nyt niin ei käynyt. Tämä on vain rikki. Korjaa se!”
”En minä voi. Jos hion sen, siitä tulee sileämpi, mutta entistä vaillinaisempi. Jos haluat saada sen taas ehjäksi, sinun täytyy löytää puuttuva pala. Sittenkin siihen jää halkeama, mutta jos liimaus onnistuu, sitä tuskin huomaakaan.”
”Siis kivisydämeni on sekä luonnostaan viallinen että korjauskelvoton? Voiko kurjempaa sydäntä ollakaan!”, parahti Mia.
”Niin kuin sanoin, en voi korjata sydäntäsi. Mutta kivisydämet ovat aivan yhtä hyviä kuin kaikki muutkin. Kuten olet huomannut, ne eivät ole aivan niin kestäviä kuin miltä ne näyttävät, eivätkä kaikki osaa arvostaa kiven hiljaista, sileää kauneutta. Mutta tulepas tänne”, kiviseppä viittoi Miaa työhuoneen puolelle. Se oli, jos mahdollista, vielä sekaisempi ja täydempi kuin kaupan puoli, mutta seppä johdatti Mian seinänvierustalle jossa oli suuri, tummalla kivellä päällystetty tulisija. ”Kivisydämen erinomaisuus on siinä että kivi varaa lämpöä hyvin ja luovuttaa sitä sitten miellyttävän tasaisesti. Metallisydämet- ne kuumenevat hetkessä ja jäähtyvät yhtä nopeasti, villa tuntuu miellyttävältä mutta vain säilyttää ruumiinlämmön. Lämmön tuottamiseen tarvitaan tulta, auringosta, ukkosesta tai tulikivestä, mutta kuka pystyy pitämään tulta niin että se lämmittää eikä polta poroksi kaikkea mihin koskee? Rantakalliot ovat miellyttävän lämpimät sittenkin kun aurinko on laskenut, ja tämän eilisiltana lämmitetyn takan kylkikin on lämmin, vaikka kohta on jo puolipäivä. Kivi ei ole itsessään kuuma, mutta se kestää kuumuutta ja muuttaa sen lämmöksi jota voi tarvita kuka tahansa. Sellainen on sinunkin sydämesi. Saat sen korjattua tai et, se on hyvä sydän.”

Mia katsoi pientä harmaata, lohjennutta kiveä kädellään ja ymmärsi, että vaikka oli kantanut sitä mukanaan jo kaksi vuotta, hän oli alussa vasta nyt.

posted under |

3 kommenttia:

Zepa kirjoitti...

:-)) *snif*

Hoo Moilanen kirjoitti...

Sinun pitää alkaa kolkutella kustantajien ovia!

Kop kop! :)

Saara kirjoitti...

Mm...mitäs teille nyt sanoisi? Katsotaanpa, mitä näinä harmaina päivinä pöytälaatikkoon kertyykään. Tämä aika vuodesta on parasta viettää rinnakkaismaailmoja kierrellen...

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments