Kärsimyksestä elämän ääripäissä

Kun tavalliset ihmiset alkavat keskustella lasten hyvinvoinnista, tapahtuu usein merkillinen siirtymä. Kun lapsista aletaan puhua, on yhtäkkiä hyvin vaikeaa sanoa puhutaanko nyt arkitodellisuudesta, vaiko elämästä täydellisessä maailmassa. Havaintojen sijasta puhetta aletaan käymään kliseillä. Objektiivisesti emme nimittäin voi sanoa esimerkiksi, että jokainen äiti rakastaa lastaan ja haluaa hänen parastaan. On äitejä jotka eivät rakasta ja jotka vahingoittavat lapsiaan. Heidän motiivinaan ei aina ole itsepetos, tietämättömyys, uupumus tai jokin muu ikävä mutta silti suhteellisen helposti ymmärrettävä ja anteeksiannettava syy vaan vakavat, kammottavat piirteet. Jokainen lapsi on arvokas, mutta onko jokainen perhe ja jokainen vanhemmuus arvokasta? Huonot vanhemmat eivät läheskään aina lymyä rähjäisissä betonilähiöissä tai kivien alla, vaan tilastojen ja omien arkikokemustenikin perusteella heitä on paljon ja kaikkialla. Heitä yhdistää luja vakaumus siitä että he ovat hyviä vanhempia. Jos eivät rakastavia, niin ainakin velvollisuutensa säntillisesti hoitavia. Tai jos elämän marmorikuulat ovat päässeet leviämään, niin rakkautta kuitenkin riittää, ja millä muulla on edes väliä?

Arvelen, että lapsen kärsimys on eräs yhteiskuntamme tabuista. Se on niin paha asia ettei sitä haluta nähdä tai tunnistaa omassa lähiympäristössä. Jotta kärsimyksestä voidaan puhua, välissä pitää olla maantieteellisiä rajoja, profession haarniska tai ainakin tilastoja. Puhutaan lapsiperheiden köyhyydestä, mutta ei siitä mitä se merkitsee lasten elämässä, vähän samaan tapaan kuin somalien ongelmista puhuttaessa ei muisteta niitä sodan ja kurjuuden kauhuja jotka ovat ajaneet heidät keskuuteemme. Individualistisessa yhteiskunnassa ongelmien keskiössa on yksilö ja mahdolliset lapset jäävät statisteiksi joiden tilanne varmaan paranee siinä sivussa, jos yksilön ongelmat saadaan korjattua. Lapsen kärsimys on jotakin jonka voimme niellä tilastoissa esitettyinä mutta jonka –samoin kuin vanhusten kärsimyksen- paikka on Jossakin Muualla: sosiaaliviranomaisten ja muiden ammattilaisten huostassa. Ei ole tavallisen ihmisen asia miettiä, miltä tutuista lapsista tuntuu ja miten he kokevat elämänsä. Sitä voi kysyä vaikka valtakunnallisessa kyselytutkimuksessa jossa yksittäisten vastaajien tiedot eivät näy. Silloin yhteiskunta voi olla heistä huolissaan, mutta vain äärimmäisistä tapauksista tarvitsee konkreettisesti huolehtia. Pärjäämisen kulttuuri kukoistaa. ”Pärjääthän?”on kysymys joka kuulostaa välittämiseltä. Silti se on aivan eri kaliiberin kysymys kuin ”Tuntuuko pahalta?”

Olen huomannut että vallalla olevan diskurssin mukaan lapset ovat vanhemmilleen emotionaalisesti korvaamattomia. Ehkäpä siksi on niin vaikeaa niellä se ajatus että yhteiskunnassamme on aikuisia jotka aiheuttavat lapsille kärsimystä. Lopulta ei ole edes tärkeintä kysyä, miksi näin tapahtuu, sillä kärsimyksen kokemus on todellinen syistä riippumatta. Syillä voidaan selittää, mutta voidaanko selittämällä parantaa?

Yhteiskunnassamme on vanhempia joissa lapset eivät herätä samanlaisia tunteita kuin ajattelemme jokaisessa vanhemmassa luonnostaan heräävän. Ahdistavien tilastojen takana on ihmisiä, ja koska perhe on edelleen yksityisyyden ydinaluetta, jokaista tilastoihin päätynyttä tapausta kohden on monia jotka kärsivät näkymättömissä. On lapsia joista vanhemmat eivät yksinkertaisesti välitä. On lapsia joiden vanhemmat suorastaan inhoavat heitä ja katuvat heidän saamistaan. On lapsia joiden vanhemmat pahoinpitelevät heitä, lukemattomista syistä joista kaikki ovat huonoja. Jokaista vanhempaa kohti jonka yhteiskunta julistaa kykenemättömäksi huolehtimaan lapsistaan, on monta perhettä joissa ote lipsuu mutta joiden ongelmiin ei syystä tai toisesta puututa. Se että perhe näyttää hyvin toimeentulevalta, siistiltä ja rauhalliselta ei todista että kaikki on hyvin vaan se voi myös todistaa sitä että vielä on voimia pitää kärsimys yksityisenä. Traagista on, että jos hyväksymme ajatuksen lapsen kärsimyksen tabuasemasta, meidän on myös hyväksyttävä että tahtomattamme ja tarkoittamattamme, saatamme osallistua sen kärsimyksen tuottamiseen. Me uskomme halukkaasti kun tuttava kertoo että lapset ovat ottaneet perheen avioeron yllättävän hyvin. Kerromme itsellemme että pikku Mikkomaaritin isin raivari johtui vain väsymyksestä eikä varmasti toistu, ja että Leenakaapon äiti jaksaa huolehtia katraastaan esimerkillisesti vaikka on kahta työtä tekevä yksinhuoltaja. En nyt sano etteivätkö asiat toisinaan olisi niin hyvin kuin miltä ne näyttävät, vaan ainoastaan että ihmisillä yleisesti ottaen on suuria intressejä uskoa tietyllä tavalla ja jättää huomiotta heikommat vastakkaiset signaalit. Sankari- ja selviytymistarinat eivät puhuttele vain siksi että ne ovat joskus tositarinoita vaan ennen kaikkea siksi että niiden halutaan olevan yleisesti tosia. Jos toiset ovat sankareita, itseltä vaaditaan vastaavasti vähemmän kaikkea.

On hiukan ironista, että vanhemmat saattavat löytää lapsen kärsimyksen edestään. Kaikki yksinäisyydestä kärsivät vanhukset eivät suinkaan ole lapsettomia, vaan osaa heistä lapset eivät käy katsomassa. Julkisessa keskustelussa nämä lapset leimataan helposti välinpitämättömiksi, mutta toisaalta: voiko ketään velvoittaa huolehtimaan pahoinpitelijöistään? Vanhukset eivät ole vain herttaisia mummoja ja pappoja, vaan he ovat entisiä aikuisia jotka ovat kokeneet ja kyenneet kaiken sen minkä me kohtaamme hieman erilaisessa maailmassa. Vanhuksia tulee kohdella inhimillisesti ja ihmisarvoisesti, mutta toisaalta kaikilla lapsilla ja entisillä lapsilla on oikeus päästä pois henkilökohtaisista painajaisistaan. Tämä on yksi niistä syistä joista vastuu vanhusten ihmisarvoisesta kohtelusta on parasta pitää kollektiivisena. Hieman paradoksaalisesti näyttää siltä, että yksityinen välittäminen saattaa edellyttää kollektiivista välittämistä. Mitä tapahtuisikaan, jos glorifioidun vanhemmuuden tilalle nousisi halu nähdä todellisuus sellaisena kuin se on ja yhteinen vastuu lasten kärsimyksestä?

2 kommenttia:

Zepa kirjoitti...

Sanoisin nyt ensin "kiitos". Sitten olisi vielä niin paljon sanottavaa, mutta menee käsien levittelyksi.. en tiedä missä järjestyksessä edetä, ja kuitenkin KIITOS vielä uudelleen sanottuna pitää sisällään sen kaiken.

Näin on marjapuurot ja -vellit.

Saara kirjoitti...

Eipä kestä.

Mm...marjapuuroa...

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments