Erottuva yksinkertaisuus-teemaviikko

Ajattelin aloittaa teemaviikon. Tai jotakin sinne päin. Saatan käsitellä maalaismekkoja (onhan taas se aika vuodessa jolloin vaatekaappini täydentyy uusilla, käyttämättömyyttään rapeilla kappaleilla) tai erilaisuutta. Mistä sitä tietää. En ole ajatellut asiaa valmiiksi. Jotenkin kuitenkin näyttää siltä että aihe on yleisemminkin ajankohtainen. Syyssesonki on saanut monet ihmiset, niin blogistaniassa, uutisissa kuin Reaalimaailmassakin pohtimaan teemaa sivuavia aiheita. Ja minun näkökulmanihan aihepiiriin on omalaatuinen jos ei muuta…siis kirjoittamaan!

Aloitan kysymyksestä joka pomppasi taas vähän aikaa sitten eteeni sähköpostikeskustelussa- kysymyksestä johon tunnun törmäävän aina silloin tällöin, kun joku kiinnostuu erottuvan yksinkertaisesta pukeutumisesta ja alkaa kysellä aiheesta enemmänkin. Aina, joka ikinen kerta, ensimmäisten kysymysten joukossa naisihmisellä joka harkitsee erottuvaan yksinkertaiseen garderoobiin siirtymistä on: ”Mutta miten miehesi suhtautuu? Onko hän ottanut asian hyvin?” Jatkokin on tuttua: eikö ole rankkaa valita korostunut vaatimattomuus maailmassa jossa muut naiset yrittävät edelleen näyttää tyylikkäiltä, viehättäviltä, jopa seksikkäiltä? Ilmiselvä taustaoletus on, että erottuva yksinkertaisuus on rumaa ja epäviehättävää, mikä on subjektiivinen arvostelma, ei yleinen totuus. Ainakin oma Puoliso näyttää tyytyväiseltä nykytilanteeseen. Mutta ei mennä nyt siihen vaan koitetaan seurata kysymystä syviin syntyihin asti.

Rakkaus voi olla rajatonta, mutta epätoivoa olisi luultavasti hyvä yrittää pitää vähän aisoissa. Totta on, että rakkaan miellyttäminen on hyvin tärkeää (ja yksinkertaisesti pukeutuvakin voi koittaa miellyttää puolisoaan monessakin kohdassa). Mutta maailmassa on kuin onkin jotakin joka menee jopa puolison miellyttämisen edelle: hänen hyvinvointinsa. En työntäisi Puolisoa jyrkänteeltä alas, enkä hellisi hänen paheitaan, jos parempia vaihtoehtoja suinkin on ulottuvillani. Pinnallisuus ja kyvyttömyys havaita ja arvostaa sisäistä kauneutta ovat selkeitä paheita. Joten, vaikka yksinkertaisesti pukeutuva voikin huomioida toisen mielipiteitä, jossakin menee se raja jonka jälkeen viisasta on koittaa pikemminkin saada toinen huomaamaan, etteivät hyvät puoleni rajoitu pelkkään pintaan vaan seurastani on paljon muutakin iloa. Tämä ajattelu on myös itsetuntoa rakentavaa, toisin kuin oman ulkokuoren jatkuva itsekriittinen analysointi, pyrkimys löytää pienet viat jotka voisi ehkä siloittaa. Erottuvan yksinkertaisuuden taustalla oleva ajatuskuvio on aivan toinen: uskon, että olen pohjimmiltani ihan kelvollinen, sekä ulkoisesti että sisäisesti. Minun ei tarvitse pärjätä siskoille kuvitteellisissa sosiaalisissa peleissä, enkä pidä puolisoa lähistölläni voittamalla kaikki muut vaan olemalla ihminen jonka seurassa hän on onnellisimmillaan. Odotan, että minut hyväksytään sillä minussa on paljon itsessään arvokasta, asioita jotka eivät  saa arvoa vain suhteessa muiden puutteisiin tai erinomaisuuksiin. Joka aamu herätessä itsetunto ei ehkä tunnu aivan näin rautaiselta, mutta jos näyttäytyy säännöllisesti julkisella paikalla essu päällä, itsekunnioituksen säilyttäminen kyllä ajaa ajatukset siihen suuntaan. Minusta se suunta on jotenkin terve, ainakin jos vertaa yleisimpään vaihtoehtoon.

Ei tarvitse pitää esteettistä nautintoa mitenkään pahana tai väheksyttävänä asiana voidakseen lähteä siitä että elämänkumppanilla ja koriste-esineellä pitäisi olla muutama perustava ero, mieluiten useampi. Ei siitä että siinä vaiheessa kun pureudumme rakkauden, vetovoiman ja intohimon perimmäiseen olemukseen huomaamme, että niissä on sittenkin kyse pelkästä pinnasta ja mielen hyveet ovat vain kiva bonus. Ei siitä että oma kumppani kuuluu varmasti niihin masentaviin ihmisiin jotka ovat kiinnostuneet vain sellaisten ihmisten sisäisestä maailmasta jotka täyttävät tietyt pinnalliset, typerät kriteerit.

Kapitalismi, se vanha kehno joka markkinoi meille ihmiskäsitystään päivittäin suureen ääneen, on oikeastaan aika hiljaa rakkaudesta. Vietit ja mielihalut ovat paljon tuottoisampia ja dramaattisempia, ja häilyväisen luonteensa takia ihmisten täytyy siviilisäätyyn katsomatta jatkuvasti houkutella niitä esiin. Sopivalla pukeutumisella ja laittautumisella voi tosiaan vedota toisen vietteihin, ja siinä leikissä erottuva yksinkertaisuus ei ehkä pärjääkään kuin hyvällä tuurilla. Erottuvan yksinkertainen pukeutuminen ei tuo esiin ulkoisia avuja vaan se antaa tilaa persoonalle. ”Minulle ei riitä että saan sinulta huomiota. Minä olen viemässä sydäntäsi.”, se sanoo. Hyvän, rakkaussuhteen arvoisen ihmisen sydämenvalloituspuuhat onnistuvat mainiosti yksinkertaisissakin vetimissä, sillä kuten moni iltapäivälehdessä eronjälkeisiä tuntojaan tilittävä missi ja malli hyvin tietää, se on laji jossa ulkonäöllä saattaa päästä korkeintaan alkuun- todellinen työ tehdään toisaalla. Pitääkö ihmisen tosiaan olla niin epätoivoinen että on valmis myymään omat arvot ja itsetuntonsa pinnallisen huomion eteen? Enpä usko. Jos rakastettusi ei kerta kaikkiaan näe pintaa syvemmälle, onko viisasta helliä ja ruokkia hänen pahettaan, vai kannattaisiko sittenkin etsiä jostakin mukava kivi jolle mennä istumaan, antamaan ajan kulua ja jännittämään, voittaako järki ennen kuin tunne kokee luonnollisen kuoleman?

Ja näin päädymme taas miettimään, miten laajalle matalamielinen ihmiskäsitys lonkeronsa ulottaakaan niidenkin päässä jotka pyrkivät hyvään. Miksi vaatimattomuus ja itse valittu erilaisuus olisivat lähtökohtaisesti ongelma? Miksi arvot ja eettiset periaatteet ovat asia jonka hiljainen mutta selkeä esiintuominen olisi jotenkin noloa ja hävettävää? Eikö asia ole oikeasti aivan päinvastoin? Eikö häpeä oikeastaan kuulu niille jotka ovat pinnallisia ja mainostavat koko olemuksellaan tuhoavaa maailmankuvaa, inhimillistä kärsimystä ja halua korottaa itsensä muiden yläpuolelle? Ovatko köyhiä ne joiden ulkoasu ei ensimmäisenä tiedota varakkuudesta ja muotitietoisuudesta vai ne joiden paras anti maailmalle on heidän ulkomuotonsa? Eikö ole, je ne sais pas, jotenkin nurinkurista huolehtia siitä että rakastettu halveksisi tai häpeäisi niitä piirteitä joita erottuvasti pukeutuva tavoittelee ja joista hän yrittää hiljaisesti muistuttaa jokaista ohikulkijaa: ihmisten tasa-arvoa, yhteiskunnan oikeudenmukaisuutta, rauhaa ja luonnon säästymistä kerskakulutukselta? Minä kyllä sanoisin, että se rakastettu joka niin tekee, ei kaipaa myötäilyä vaan platonilaista järkiinpalauttamoa.

Lopuksi ajatus jota en ole vielä sähköpostitse uteliaille paljastanut, mutta joka on ehkä sopivampi yleiseen jakeluun. Olen havainnut, että erottuvan yksinkertaisen pukeutumisen hyötyjä ja haittoja luotaavat ihmiset listaavat plussapuolelle monenlaisia hyveitä. Miinuspuolella päätyvät asiat ovat lähes poikkeuksetta toisten ihmisten oletettuja (eli kuvitteellisia) mielipiteitä ja reaktioita.Kyselijöitä on ollut sen verran, että olen ehtinyt jo huomata että usein miinuspuoli voittaa: ”Kyllähän se on kiitettävää ja kyllähän minä muuten mutta kun Hän ja He, mitä Nuokin ja Ne?”  Jotakin tämäkin kertoo jostakin: ehkä ihmisluonnosta, ehkä siitä mitkä asiat meidät lopulta onnistuvat kahlitsemaan, ehkä siitä millaisessa maailmassa ihminen uskoo elävänsä. Vaan se jää usein kertomatta, että maailma jossa elämme on aina subjektiivinen, pieni sirpale valtavan maailmankokonaisuuden (world all) keskellä. Eikä subjektiivinen ole aina edes totta.

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments