Uskontojen sotaa parisuhteessa

”Lintu ja kala voivat rakastaa toisiaan, mutta miten ne voivat koskaan elää yhdessä?”
 ”Rakas, jos minä olisin lintu ja sinä olisit kala, minä olisin pelikaani ja sinä eläisit pussissani. Enkä koskaan nielaisisi sinua, en vaikka olisin kuolemaisillani nälkään.”

-kristitty mies muslimivaimolleen, foorumilta poimittua-


Syvällisten ihmissuhdepohdintojen aika jatkuu vielä yhden postauksen verran. Netti -ja jopa Reaalimaailmassa- on viime aikoina keskusteltu uskonnollisten erojen vaikutuksista parisuhteisiin. Johdannoksi aiheeseen käy Richard Waden postaus aiheesta täällä. Hiljattain joukkoon ennätti myös BlagHag Jennifer McCreight, joten kaipa tätä karnevaalia voi nimittää keskusteluksi. Yleissävy keskustelussa on ollut se että eriuskoisuus on potentiaalinen Iso Ongelma, ja että parhaiten pärjäävät ne pariskunnat jotka uskovat samalla tavalla. Näinhän se voi Reaalimaailmassa mennä, mutta onneksi filosofisessa blogissa voimme pohdiskella olemisten lisäksi myös pitämisiä.

Puoliso on ateisti. Minä olen entinen ateisti, nykyinen polyteisti. Olemme molemmat suomipakanoita, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna, olisihan siitä voinut aviokriisin kehittää että tuore rouva joka on avioitunut paatuneena ateistina vaihtaakin leiriä tuosta noin vain. Metafysiikasta nipottaminen ei ole tämän perheen juttu, mutta miten se on mahdollista? 

Potentiaaliseksi ongelmaksi uskonnon parisuhteissa tekee muutama asia.
Monet uskonnot vaativat pääsyä elämän tärkeysjärjestyksen kärkeen. Siis puolison ohi. Melkein mikä tahansa asia joka menee puolison ohi, voi tulla ongelmaksi parisuhteessa. Uskonnon lisäksi mieleen tulee äkkiseltään alkoholi, työ, playstation tai jopa lapset. Jokaisessa perheessä jossa tilanne on tämä, se puoliso jolle toinen on edelleen ykkönen, joutuu tekemään valinnan: tyytyykö hän siihen mitä tarjolla on, vai lähteekö etsimään palkitsevampaa ihmissuhdetta. (Nythän on myös niin, että rakkaus ei ole sama asia kuin parisuhde. Rakastaminen ei velvoita jumittamaan huonossa parisuhteessa hinnalla millä hyvänsä eikä toisaalta ole läheskään ainoa edellytys parisuhteelle.)

Ensiksi tulevat ennakkoluulot. Tiedättehän: ateistit ovat tunnevammaisia, kylmiä tylsimyksiä (joilla ei ole seksuaalimoraalia). Kaikki muslimit ovat vähintään wannabe-terroristeja (jotka ajattelevat vain paratiisin neitsyitä vaikka heillä on jo neljä vaimoa), kristityt ovat aivottomia rovionrakentelijoita (ja lisäksi pedofiliaan taipuvaisia kaappihomoja), juutalaiset ovat ketkuja jotka yrittävät valloittaa koko maailman (silloin kun eivät harrasta sodomiaa ja pidä vaimojen ohella seksiorjia) ja hindut lehmienpalvojia jotka lisääntyvät kuin kanit Kama Sutran opastuksella. Pakanat ovat tietysti kaikista pahimpia: huomiohakuisia, saatanaa palvovia taikauskoisia metsäläisiä (joilla ei ole seksuaalimoraalia). Oikeisiin ihmisiin tutustumisessa on se ongelma, että se usein tuppaa hälventämään ennakkoluuloja. Emmekö voisi, esimerkiksi, todeta että toisten silmissä oma viiteryhmämme on kokoelma kauhistuttavia pervertikkoja ja pahuuden kätyreitä, ja ottaa siten ensimmäisen askeleen avarakatseisuuden tiellä? Ja sitten toisen: jos minä tiedän etten ole erityisen paha, hullu enkä ennenkuulumattoman pervo, onko mahdollista että sama pätee muihinkin ihmisiin? Etenkin niihin vetovoimaisiin yksilöihin? Ongelma on, että vaikka uskomme lujasti että kaikista suurin on Rakkaus, käytännössä kaikista suurin on usein rakkaus omiin ennakkoluuloihin. Monesti ihminen ei ainoastaan ole jotakin mieltä asioista, vaan haluaa palavasti olla juuri sitä mieltä kuin on. Se ei ole minusta erityisen kiitettävä eikä suojelemisen arvoinen ominaisuus.

Sitten on tämä vakaumuspuoli. Monissa uskonnoissa on tiukka moraalinormisto, eikä vaihtoehtoisten kantojen kanssa tarvitse eikä ole edes suotavaa tulla toimeen. Tämä kertoo kuitenkin uskonnon dogmaattisuudesta, ei siitä etteivätkö erilaisilla moraalikäsityksillä varustetut ihmiset yleisesti ottaen voisi tulla aivan mainiosti toimeen, arvostaa toisiaan ja rikastuttaa toistensa elämää. Pariskunta voi olla valmis kuuntelemaan toisiaan, keskustelemaan moraalikysymyksistä ilman tuomitsemista, sopia ja tehdä kompromisseja. Tiedän, se on vaikeaa, mutta ei rakkaudessa ollut tarkoitus päästä helpolla. Joissakin kysymyksissä voi myös sopia olevansa eri mieltä. Tämä ei ole huono ratkaisu, jos edeltävä keskustelu on osoittanut molemmille että näkemyseron takana ei ole pahuutta ja typeryyttä vaan hieman erilaiset painotukset arvoissa. Toisen ei ole pakko olla samanlainen kuin minä jotta voisin arvostaa häntä. Kielteisiä piirteitä eivät ole ne piirteet jotka eroavat omistani, vaan jokainen voi itse päättää miten havaittuun erilaisuuteen suhtautuu. Onko se rikkaus vai uhka? Mitä rakastava ihminen ylipäätään tekee moralisoimassa rakastettuaan?

Johtopäätös: uskonto ei sinänsä ole este, mutta se on asia josta helposti voi tehdä esteen. Jos omia käsityksiä rakastaa yli kaiken, pääsee helpoimmalla kun ottaa samanmielisen puolison. Toisaalta, onko ihmisen hyvä suojata ennakkoluulojaan niin pontevasti? Eikö omien käsitysten pohtiminen ja mahdollisesti korjaaminen ole se mikä ihmistä kasvattaa ja kehittää? Uskontojen välisistä kuiluista puhutaan myös mielellään silloin kun tarkkaan ottaen pitäisi puhua paheista: joustamattomuudesta, jääräpäisyydestä, kontrollinhalusta ja taipumuksesta moralisointiin. Uskontoa käytetään usein lupana halveksua, alistaa ja käyttäytyä muuten vain vaativasti ja idioottimaisesti. Ei, en minäkään voisi olla sellaisen ihmisen kanssa jonka mielestä olen hävettävä ja tyhmä pakana tai vain moraaliton ja paha. En haluaisi olla sellaisen kanssa jolle kelpaisin vain silloin kun täyttäisin pitkän listan pikkumaisia ja käsittämättömiä uskonnollisia vaatimuksia. En voisi olla kumppani sietämättömän ylimieliselle ihmiselle joka vaatii saada nousta yläpuolelleni arvostelemaan ja paukuttamaan minua päähän pyhillä kirjoituksilla. En voisi olla myöskään sellaisen ihmisen kanssa jonka kanssa ei voi keskustella syvällisistä asioista järkevästi, törmäämättä jatkuvasti ”mutta tältä musta nyt vaan tuntuu ja mulla on oikeus pitää virhepäätelmäni kun kerran haluan”-muuriin. Mutta ei vika silloin olisi eriuskoisuudessa vaan siinä että toisella on pahoja asenneongelmia enkä ole hänelle yhtä rakas kuin hänen paheensa. Jos pitkän parisuhteen haluaa saada toimimaan, kannattaa olla vähemmän kiinnostunut toisen muuttamisesta ja toisaalta valmis muuttamaan omia käsityksiään. 

Toinen, edellistäkin pahempi johtopäätös on, että myös uskonnosta täytyy pystyä puhumaan kotona, vaikka se tuntuisi miten vaikealta ja vaikka asioista oltaisiin eri linjoilla. Minusta on hienoa että voin puhua Puolisolle teologisista pohdinnoistani, ja hän tarkkanäköisenä mutta hyväntahtoisena ateistina pitää pohdintojani mielenkiintoisina ja ajatuksia herättävinä. Olemme erilaisia, ja se on rikkaus molemmille. Jos toimeen tuleminen taas perustuu siihen että tietyistä asioista ei sovi keskustella, ovat puolisot pystyttäneet väliinsä muurin. Niin kauan kuin asioista pystytään puhumaan, ja niistä yritetään puhua rakentavassa ja ystävällisessä hengessä, mikään ei ole mahdotonta. Toisaalta, aluksi vähäpätöiseltäkin tuntuva tabu voi helposti kasvaa ongelmaksi joka voi lopulta kaataa koko suhteen. 

Niin, voimme puhua uskonnosta erottavana tekijänä. Minusta tosin jotakin olennaista aiheesta kertoo jo se, että erilaisuus oletetaan lähtökohtaisesti potentiaaliseksi ongelmaksi eikä potentiaaliseksi näkökulmien rikkaudeksi. Jos sukset rakkaan kanssa alkavat mennä ristiin, olisi ehkä hyvä hetki puhua myös ennakkoluuloisuudesta, ahdasmielisyydestä, kontrollinhalusta, jääräpäisyydestä ja kovasydämisyydestä- konkreettisista paheista ja rakkaudesta paheisiin. Siis asioista joita voi käsitellä ja joille voi tehdä jotakin, jos aikaa, rakkautta ja armotonta yritystä löytyy. Ihmissuhteissa on usein niin että mahdottomia ovat vain ne asiat joita haluaa mahdottomina pitää. Uskonto ja muut herkkää egoa pistelevät aiheet eivät tietenkään ole miellyttäviä puheenaiheita. Suuri kysymys onkin: olemmeko valmiit tekemään rakkauden vuoksi myös epämiellyttäviä asioita? Uskonto onkin yksi monista asioista joilla voi mitata rakkauden määrää- ja kuten Reaalimaailmassa usein on, se määrä osoittautuu usein vähäiseksi. Sekin on ihan ok, paitsi siinä tapauksessa että haluaa kuvitella sen suuremmaksi.

posted under , , , , , , |

2 kommenttia:

aikatherine kirjoitti...

Minulle uskonto on aina ollut itsestään selvyys, kasvoin uskovaisessa perheessä. mutta olen hyvin suvaitsevaiunen, minun asiani ei ole tuomita tai sanoa mikä tai kuka on oikeassa. kun rakkaus on ihmisten välillä suuri, silloin on jumalakin läsnä, se riittää.. pidän pohdinnoistanne olen lukenut näitä paljon. on hyvä kysyä jopa itseltään joskus, mihin minä oikeastaan uskon. mutta toinen asiani.
sivullani ajatellaan aikatherine on ystävyyden ruusut myös teille.. toivon hyvää syksyä ja ruusuisia ajatuksia , kaktuksen piikkejä on maailman media jo täynnä.

Saara kirjoitti...

Kiitokset kauniista ruusuista ja sanoista!

Monissa uskonnoissa sanotaan tuomitsemisen olevan jumalan tehtävä, mutta jotenkin se monelta unohtuu.

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments