Olemassaolo, Kauneus, Elämä, Kaikki

Eilinen. Aamulla Puoliso lähti työmatkalle toiseen kaupunkiin, niin kauas ettei ehtisi illaksi kotiin. Minun ohjelmassani oli luento Helsingissä. Hitaan aamun jälkeen suuntasin sinne haalimaan tohtorintutkinnostani vielä puuttuvia opintopisteitä.

Luennolla analysoitiin tätä uutista, jossa kerrottiin kyselystä jonka mukaan joka toinen mies olisi valmis jättämään naisensa jos tämä lihoisi liikaa. ”Kannattaa siis pitää huolta painostaan.” kommentoi Kuivakka Nainen ja haukkasi näyttävästi omenaa. ”Eipäs, vaan naisen kannattaa olla valmiiksi lihava.”, minä sanoin. Parisuhdemarkkinat voivat olla raakaa peliä, mutta mitä väliä sillä on, kun maailmassa on vielä Rakkauttakin. Rakkaus on ehkä uhanalainen laji, mutta se on myös sokea, laskutaidoton ja lempeä. Miten täynnä maailma on ihmisiä jotka kuvittelevat metsästävänsä Rakkautta, mutta todellisuudessa hapuilevat vain häilyvän hyväksynnän perässä, sellaisen jonka kääntöpuolella on pientä pränttiä kuin vakuutussopimuksessa? Miten moneen kertaan olisin masentunut tähän ikään mennessä hengiltä, jos olisin joutunut elämään koko elämäni siinä uskossa että se on kaikki? Miten yhteiskunta paimentaa meitä yrittämään rakkauden käsittelemistä mahdollisuuksien, todennäköisyyksien, ominaisuuksien, syiden ja seurausten käsitteiden avulla, sillä lopputuloksella että rakkaudesta tulee myytti, jälkimodernin maailman yksisarvinen josta voi unelmoida kunhan ymmärtää todellisuudessa tyytyä halpoihin muovikopioihin. Mutta yksisarvisia on olemassa, samoin Rakkautta, eikä kumpikaan muistuta paljoa kulttuurista kuvajaistaan. Tämä on muuten myöskin ”rakkautta” käsittelevän tieteellisen tutkimuksen perusongelma: se kuvaa niitä ilmiöitä jotka se on sattunut kiinni saamaan, ja antaa tutkimuskohteiden hoitaa nimeämispuuhat. Lopputuloksena on kiinnostavaa tietoa laajasta kirjosta elävää elämää jolla on enemmän, vähemmän tai jopa ei mitään tekemistä Rakkauden kanssa. 

Virkkalan-bussille päästessäni olin syvien mietteiden vallassa. Rakkaus ei ole suhteen alku, vaan ovi toiseen, parempaan maailmaan. Maailma jossa on joku jota rakastaa on arvokas tuhannella selittämättömällä tavalla. Se on maailma joka on ehkä vieläkin käsittämättömämpi kuin Realiteettien maailma, ja omalla tavallaan yhtä kova ja julmakin. Mutta sieltä puuttuu se raadollisuuden arkkitehtuuri jota meille kaikille kaupitellaan välttämättömyyksinä joihin voi vain sopeutua. Eksistenssistä jonka läpi on tottunut räpiköimään kohti hautaa, tulee koti. Tietysti rakkaudessa on kysymys myös ihmisistä, ja sitä myötä hormoneista ja sosiaalisen lajin edustajana elämisen vaikeudesta. Jopa Realiteeteista. Ja tietysti suurista tunteista. Mitäpä sitä ei tekisi sellaisen ihmisen vuoksi jonka olemassaolo on välttämätön ehto maailman siedettävyydelle? Huomasin, että ajatukseni olivat lähestymässä oivallusta: Rakkauden erottaa kaikista haileista sisarustunteistaan se, että siinä on kyse pienen ihmisen suurten tunteiden lisäksi myös suurista asioista: Olemassaolosta, Kauneudesta, Elämästä, Kaikesta. Tänä aamuna, etsiessäni luennolla mainittua uutista linkitettäväksi huomasin että sen paremmin uutisessa kuin sitä saattelevassa julmassa, pinnallisessa kommenttiketjussa ei mainittu sanaakaan Olemassaolosta, Kauneudesta, Elämästä ja Kaikesta. Niinpä niin ja M.O.T.

Puolentoista tunnin aikana pähkäilin rakkauden arvoitusta bussissa joka pysytteli pitkään auringonlaskun perässä, mutta Lohjalle tultaessa joutui lopulta syysillan pimeyden nielaisemaksi. Kotipihalle saapuessani ihmettelin, olinko unohtanut valon palamaan eteiseen lähtiessäni. Yläkertaankin?  Sitten huomasin, että pimentyneessä pihassa seisoi auto, ja sydämeni jätti lyönnin väliin. Avasin oven, ja eteisestä näin että keittiössä istui Puoliso tekemässä voileipää. ”Mä ajattelin, että voisin sittenkin ihan hyvin ajaa yöksi kotiin vaimon luo.” sanoi Puoliso, siis se mies jonka hartiat ovat normipäivänäkin ajamisesta jumissa ja jolle on haaste herätä seitsemältä, puoli viidestä puhumattakaan. Kymmenen vuoden arjen jälkeen, ja kun edessä vielä avautuu koko loppuelämä, hän on valmis näkemään paljon vaivaa ja sietämään epämukavuutta voidakseen viettää kanssani pari loppuillan viimeistä väsynyttä tuntia ja liian lyhyiksi jäävät yöunet. Katsoin häntä silmiin ja näin niistä heijastuvan kuvajaiseni. Hän ei ollut päivän reissussa rähjääntynyt eikä lihava, vaan Elämä ja Kaikki.

Jos sana tällaisen todellisuuden olemassaolosta joskus tulee yleiseen tietoon, Cosmopolitan kyselyineen on historiaa. 

posted under , , , |

6 kommenttia:

Pitsit sekaisin kirjoitti...

Kaunis ja ajatuksia herättävä tarina, jonka loppusanoista pidin erityisesti. Kiteytit rakkauden olemuksen hienosti...:)

Liisa kirjoitti...

Kiitos Saara, juuri näin.

(Hihitin kyllä pitkään pistämättömälle logiikallesi. Noin minäkin sen näen, kannattaa olla valmiiksi lihava.)

Ja ylipäätään, olla mitä on, vaikka välillä se ottaa tiukoille. Mikään muu ei kuitenkaan pidemmän päälle kanna. Muistan kun joskus muinaisuudessa, opiskeluaikoina, joku perheterapeutti sanoi että kestävän parisuhteen edellytys on, että molemmat pysyvät sinä mitä ovat, toisen väistämättömistä ja sitkeistä muuttamisyrityksistä huolimatta :-)

Jenni kirjoitti...

Ihana ihana ihana teksti!

Saara kirjoitti...

Kiitokset itsellenne mieltäylentävistä kommenteista :)

Hoo Moilanen kirjoitti...

"Maailma jossa on joku jota rakastaa on arvokas tuhannella selittämättömällä tavalla."

Olet runoilija, kiitos!

Saara kirjoitti...

Hoo M, kiitos itsellesi. Yritin vain ilmaista itseäni selkeästi, mutta mukavaa että löysit enemmän. :)

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments