Keskipäivän demonia pysäyttämässä

Joskus asiat kehittyvät pisteeseen, jonka jälkeen ei ole onnellisia loppuja. Silloin kysymys kuuluu: oliko tapahtumien kulku välttämätön vai olisiko se ollut jotenkin estettävissä? Jos, niin miten? Jep, mielessäni on tapaus Markku Koivisto. Nokia Mission perustaja ja keulakuva on ilmeisesti ahdistellut seksuaalisesti sielunhoitoon tulleita miehiä (ääriuskonnollisten piirien touhuja edes sivusilmällä seuranneelle tässä ei ole mitään uutta eikä jännittävää). Tällä hetkellä hän on sairaslomalla, lehdistön riepoteltavana ja avioerokin on tulossa. Siinäkään ei ole yhtään mitään yllättävää.

On mahdollista että Koivisto on niitä miehiä jotka saavat kiksinsä nimenomaan ahdistelemisesta. Niitäkin on. Toisaalta, on kuitenkin mahdollista että hän on pohjimmiltaan aika tavallinen biseksuaalinen mies joka onnettomuudekseen eli ja koki äärikristittynä. Se mahdollisuus sai minut miettimään, olisiko tarina voinut mennä toisinkin. Olen aiemminkin sanonut tämän: yrittäessään kiivaasti nitistää Pahan, mustavalkoinen moraali tuottaa itse juuri sitä pahuutta jota se vastustaa. Se ei anna ihmisille välineitä tulla toimeen inhimillisyytensä tai heikkoutensa kanssa eikä tarjoa mahdollisuutta pyrkiä hyvään sopivan pienin askelin. Se tarjoaa korkeita ihanteita, mutta hyvin vähän keinoja niiden tavoittelemiseen. Mutta entä jos Koivisto olisi elänyt maailmassa jossa homoseksuaalisuus ei ole hirvittävä synti joka on tukahdutettava kaikin keinoin? Entä jos hän olisi tämän lisäksi elänyt avioliitossa jossa tällaisistakin asioista voi tarpeen tullen puhua? Jossakin kaukana multiversumissa näin välähdyksen mahdollisesta maailmasta jossa Koivisto olisi taipumuksensa havaittuaan ottanut asian puheeksi vaimonsa kanssa, saanut keskustelun päätteeksi huviluvan ja päässyt tutkimaan itseään ja toteuttamaan tarpeitaan tasavertaisissa, ketään vahingoittamattomissa homosuhteissa. Ei olisi tullut skandaalia, tuskin sairaslomaakaan, ja perhe olisi muuttunut mutta kestänyt.

Miksi tämä on paksua utopiaa? Koska Koivisto elää maailmassa jossa ainoa mahdollinen tapa suhtautua homoseksuaalisiin tuntemuksiin on epärealistinen, kova ja ahdistava; maailmassa jossa ihminen ei voi yrittää tulla toimeen homoseksuaalisten taipumustensa kanssa vaan ainoastaan kieltää, tukahduttaa ja padota ne. Se joko onnistuu, tai sitten ei, mutta se tiedetään että joskus mielen patoutumat purkautuvat tuhoisilla tavoilla. Utopiasta on kyse myös siksi että meillä opetetaan että hyvät puolisot ovat kiivaita ja mustasukkaisia ihmisiä jotka voivat vastata polyamorisiin taipumuksiin vain äärimmäisillä sanktioilla oman kunniansa säilyttääkseen. Koska meillä on tavallista rakastaa ihmisten hyviä puolia, ei heitä itseään. Avioliitot ovat ankaran yksiavioisia tai entisiä, perkele! Tärkeää on yksiavioisuus, ei se että kumppanuus ja keskinäinen huolenpito kestäisivät elämän loppuun. Puolison tulee paitsi vaalia, myös vaatia ja siksi omaa puolisoa on vastaavasti oikein paitsi rakastaa, myös pelätä.

En tiedä mikä on totuus Koivistosta. Kuitenkin tiedän Oikeasta Elämästä paljon tapauksia joissa joustamattoman, inhimillisyyttä ymmärtämättömän moraalikäsityksen hyväksyminen on johtanut samantyyppisiin tragedioihin tilanteissa jotka olisi voinut käsitellä toisinkin jos käskytysmoraalille oltaisiin nähty vaihtoehtoja. On traagista ja liian yleistä, että asiat ja elämät menevät onnettomasti silloinkin kun vaihtoehtoja olisi ollut aivan käden ulottuvilla. Jos oletamme, että Koivisto ei ole Paha vaan osittain myös olosuhteidensa ja ajattelutapojensa uhri (missä tapauksessa hänen valintansa toki yhä olivat moraalisesti tuomittavia, älkää nyt käsittäkö väärin, tässä nyt vain tutkitaan ennen kuin hutkitaan), mitä olisi vaadittu siihen että Utopia olisi toteutunut ja moneen elämään vaikuttaneelta tragedialta olisi vältytty? Olisi pitänyt luopua dogmaattisuudesta, pelosta, jyrkkyydestä, mustasukkaisuudesta. Se on raskas tehtävä, mutta toisaalta: kaikki nämä seikat ovat asioita joista ihmisen on kait ihan hyvä vapautua. Inhimillinen etiikka ymmärtää inhimillisyyttä, ei paheita. Siksi esimerkiksi pelko tunnistetaan ja tunnustetaan aidoksi kynnykseksi, mutta kuitenkin sellaiseksi jonka edessä ei pidä taipua vaan jonka yli pitää pyrkiä. Yleinen ongelma arkipäivän etiikassa onkin, että omat paheet nähdään ylittämättöminä: ”Minä en ikinä pystyisi siihen, sillä olen liian pelkuri/mustasukkainen/lyhytjänteinen.” on lausahdus jonka kuullessani minun oikeastaan pitäisi veloittaa lausujalta kymppi. On surullista että ihminen kokee paheensa persoonaansa määrittäviksi essentiaalisiksi ominaisuuksiksi joihin ei voi kuin alistua. Vielä surullisempaa on, että usein kyse ei todellisuudessa ole essentiaalisista ominaisuuksista vaan asioista joista vapautumiseksi ihminen ei halua tehdä työtä vaan mieluummin uhraa vaikka koko elämänsä onnen. Tämä, niin uskoisin, on se acedia, joka myös laiskuuden tai välinpitämättömyyden kuolemansyntinä tunnetaan. Katolinen kirkko on erehtynyt vain siinä että se uskoo acedian saavan rangaistuksensa vasta tuonpuoleisessa.


EDIT-täti kävi lisäämässä linkin

2 kommenttia:

Marja Leena kirjoitti...

No olipas. Siis mainio hieno postaus. Ihan pitää henkeä vetää. Laita tuo Hesariin tai jonnekin. Harvoin lukee mitään noin hengästyttävää!

Saara kirjoitti...

Kiitos. Täällähän tämä on koko maailman luettavana. :)

Hesariin en kuitenkaan taida laittaa. Uutisoinnista huolimatta, tapahtumien todellisesta kulusta ja Koiviston puuhista näyttäisi olevan vielä epävarmuutta. Pohdintojeni mahdollista filosofista antia reaalimaailman tapahtumat eivät toki häiritse.

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments