Lumoavasta fysiikasta

Huolimatta siitä että yritän muistaa liikkua säännöllisesti, minua ei voi parhaallakaan tahdolla kuvailla urheilulliseksi ihmiseksi. Ruumiin rääkkäämisen sijaan nautin ajatusteni venyttämisestä ja käsityskykyni ajamisesta äärirajoille. Tällaiselle ihmiselle avaruusfilosofia on mainio valinta, mutta harjoittelun monipuolisuus on minulle yhä tärkeää. Niinpä mieleni pöytälaatikoissa odottelee sopivia hetkiä ja inspiraatiota muitakin kiinnostuksenkohteita, kuten oikeusfilosofiaa, metafysiikkaa, tietoteoriaa –ja fysiikkaa.

Olin pysytellyt fysiikasta ainakin melkein niin kaukana kuin dyscalculikon voi kuvitella pysyvän, kunnes joitakin vuosia sitten osallistuin Paavo Pylkkäsen kvanttifysiikan filosofian kurssille. Kurssi jäi mieleeni etenkin siitä, että onnistuin hankkimaan parhaan arvosanan esseestäni jota kirjoittaessani en itsekään lopulta ymmärtänyt, mitä olin oikeastaan argumentoimassa ja mistä. Pysyväksi anniksi jäi kiinnostus fysiikkaan ja tunne siitä, että minun ehkä sittenkin kannattaisi yrittää hiukan ymmärtää sitä. Yhtälöitä tällä päällä ei ratkota, niiden rakentamisesta puhumattakaan, enkä koskaan tule soveltamaan fysiikkaa havaintotodellisuuteen samalla tavalla kuin vaikkapa etiikan teorioita. Fysiikka on ala jossa mieleni rajoitukset tulevat vastaan pian- mutta eivät sittenkään niin pian kuin pitkään arvelin. Jos jonkin asian voi selvittää ilman kaavoja, voin hyvinkin ymmärtää sen, ja sitä rikkaampi on ymmärrykseni fysikaalisesta maailmasta jossa vaellan mutta johon yleensä kiinnitän vain vähän huomiota.

Aalto-hiukkasdualiteetin ja taipuvan aika-avaruuden käsitteet eivät lopulta ole yhtään sen kummempia kuin mahdollisten maailmojen semantiikan ja hyve-epistemologian tapaiset teoreettiset (ja käytössä uskomattoman kätevät) rakennelmat. Kun minkäänlaisia suorituspaineita ei ole, olen huomannut että fysiikka on viihdyttävää. Minun on edelleen vaikeaa itse havaita fysikaalista maailmaa ihmeellisenä, monimutkaisena ja syvällisenä, ja siksi on sitä valaisevampaa oppia, millaista rikkautta toisenlaiset mielet siinä havaitsevat. Se on eksoottinen maisema, jonka pariin haluan palata uudelleen ja uudelleen. Teoreettisen filosofian tapaan, se on myös lepopaikka rasittavan Reaalimaailman keskellä, paikka jossa voi suunnistaa järjen avulla tai –kuten minun tapauksessani- ainakin vaeltaa hyvin merkityillä reiteillä. Kuluneena kesänä siihen on ollut taas aikaa, ja olen nautinnollisesti syventynyt taloon kertyneeseen kirjallisuuteen.

1900-luvun suuret teoriat, kvanttimekaniikka ja yleinen suhteellisuusteoria eivät vieläkään ole sulautuneet sopuisiksi osiksi Kaiken teoriaa. Ulottuvuuksien määrästäkään ei olla päästy yksinmielisyyteen- lukuunottamatta sitä seikkaa että niiden määrä on mitä ilmeisimmin enemmän kuin se neljä mihin arkielämässä olemme tottuneet. Stephen Hawking epäilee, ettei yhtenäisteoriaa ehkä löydetäkään vaan fysikaalisen todellisuuden osia joudutaan selittämään toisiaan vain reuna-alueilta päältävillä, mutta enimmäkseen yhteensopimattomilla teorioilla. Fysiikassa arkisesta tulee nopeasti ihmeellistä, ja toisaalta monet ensi silmäyksellä ihmeiltä vaikuttavat asiat osoittautuvat tuttuja luonnonlakeja totteleviksi ilmiöiksi. Jännitteet monimutkaisuuden ja elegantin yksinkertaisuuden, mahdollisen ja todennäköisen, eksaktin ja sumean välillä ovat värejä joilla fysikaalisesta maailmasta maalataan elävä, arvoituksellinen ja sävykäs kuva. Sellaisesta kuvasta kannattaa yrittää ymmärtää niin paljon kuin suinkin mahdollista.

Kun lasken fysiikan kirjani kädestä ja palaan arkipuuhiini, mielen on taas täyttänyt kiitollisuus siitä että eksistoin tässä rikkaassa ja monimutkaisessa maailmassa, tänä aikana jolloin ihmiskunta on saavuttanut hiukan edistystä fysikaalisen todellisuuden rakenteen selvittelyssä. Mitä muuta maailma sitten onkaan, se on loputtoman kiehtova.