Jotta emme unohtaisi eriarvoisuutta

Richard Sennettin mukaan yhteiskunnallinen eriarvoisuus on taloudellista ja sosiaalista. Sosiaalinen eriarvoisuus merkitsee elinolojen erkaantumista niin ettei osa yhteiskunnasta enää ymmärrä niitä realiteetteja jotka määrittelevät toisten elämää. Taloudellisesta ja sosiaalisesta erosta muodostuu vähitellen myös ero yhteiskunnallisiin osallistumis- ja vaikutusmahdollisuuksiin ja kansalaispätevyyteen. Huono-osaisuus kasaantuu, ja käy niin ettei yhteiskunnassa ainoastaan syrjäydytä vaan myös tullaan syrjäytetyiksi.

Eriarvoisessakin yhteiskunnassa voi pärjätä, jos on tarpeeksi lahjakas, ahkera ja määrätietoinen. Koulutuksessa eriarvoisuus on sitä että jotkut voivat kompensoida keskinkertaisuuttaan rahalla tai muulla ansiottomalla hyvällä tuurilla niin että he menevät kohtuullisen lahjakkaiden mutta huono-onnisempien ohi. Jos olet huippulahjakkuus, selviät yliopiston pääsykokeista ilman kalliita valmennuskursseja. Jos lahjakkuutesi on normaalin sisään päässeen tasolla, sisäänpääsy voi riippua olennaisesti siitä onko sinulla varaa käyttää pitkiä päiviä lukemiseen ja istua valmennuskurssilla. Eriarvoisuutta on se kun olennaisilta osin yhtä kyvykkäät ihmiset päätyvät erilaisille elämänpoluille taustatekijöiden, kuten perhetaustan johdosta. On totta, ettei kaikilla millään voi olla samanlaiset lähtökohdat elämään. Eriarvoisuus onkin yhteiskunnallinen ja moraalinen ongelma niiltä osin kuin se on ihmisten toiminnan ja valintojen synnyttämää. Moraalisen vastuun koskiessa vain aitoja valintatilanteita, eriarvoisuus on moraalinen ongelma niiltä osin kuin sitä oltaisiin voitu estää jos sen poistamiseen olisi varattu kohtuullisesti voimavaroja.

Nykyään elämme uusliberalistisen ideologian aikaa, jossa eriarvoisuuden ongelmallisuus usein kyseenalaistetaan tai se nähdään jopa myönteisenä, kannustavana ilmiönä (siten että köyhiin tepsivät parhaiten piiskat ja leikkurit, kun taas menestyjiä voi motivoida parhaiten entistä paremmilla eduilla). Eriarvoisuus ei kuitenkaan ole sitä ettei huonosti koulutetun työ ole yhtä hyvin palkattua ja kevyttä kuin hyvinkoulutetun työ, vaan sitä että yhteiskunnan alimmilla portailla eletään toivotonta elämää jonka suunnasta määräävät kasvoton byrokratia, köyhyys ilman ulospääsyä, ja riskit joiden kasautumista ei voi välttää kun on alkuun päästy. Eriarvoisuus ei tarkoita sitä etteikö pohjalta voisi ainakin teoriassa nousta vaan sitä ettei elämä siellä ole ihmisarvoista syistä jotka voi jäljittää siihen seikkaan ettei yhteiskunta välitä eikä auta vaikka se olisi niin voinut tehdä. Vastaavasti, oikeudenmukainen yhteiskunta ei ole tasapäistävä yhteiskunta vaan yhteiskunta jonka alimmissa kerroksissakin elämä on ihmisarvoista. Yhteiskunnallinen tasa-arvo on tällöin myös vastalause äärikapitalismille jolle ei ole enää vuosiin riittänyt rikastumisen porkkanan heiluttelu keskiluokan ja työväestön edessä, vaan jonka retoriikka on alkanut valua köyhyydellä pelottelun suuntaan. Köyhyyden ja kurjuuden olemassaolo on kapitalismille edullista pelotevaikutuksensa vuoksi. Suuri suomalainen kertomus työelämän kurjistamisprojektin onnistumisesta selittyy osin sillä että kun köyhyys on tarpeeksi pelottavaa ja osattomuus tarpeeksi suuri mörkö, keskiluokkainen työntekijä on valmis luopumaan vähitellen hyvinvoinnistaan. Kurjakin työelämä on siedettävää, jos sen vaihtoehto on tarpeeksi pelottava absoluuttinen kurjuus.

Eriarvoisuus on elämää yhteiskunnassa jossa pienistä ja varhaisista virheistä on suuret ja kauaskantoiset seuraukset. Se on sitä että nuori joka ei ole lukioon mennessään tarkkaan tiennyt mitä elämältään haluaa ja päätyy kirjoittamaan väärän aineyhdistelmän, saa huomata että ovi unelma-alalle sulkeutui ennen kuin sen olemassaolosta tiesikään. Se on sitä että maksuhäiriömerkintä estää vuosiksi asunnon saamisen tai pankkitilin avaamisen- ihmisarvoisen elämän perusedellytyksiä yhteiskunnassamme. Eriarvoisuus on sitä että apua on tarjolla niille jotka ovat riittävän sitkeitä ja valveutuneita osatakseen vaatia ja kysyä juuri oikealla tavalla. Eriarvoisessa yhteiskunnassa apua saa se joka osoittaa olevansa avun arvoinen: riittävän taitava, yritteliäs ja nöyrä. Tarvitsevuudesta tulee toissijainen kriteeri.

 Eriarvoisuus on sitä että työpaikan saamiseen tarvitaan pätevyyden lisäksi oikeiden ihmisten tuntemista ja että tasapuolinen kohtelu katoaa pieniksi saarekkeiksi. Eriarvoisuus näkyy vain vähän siinä että akateemisissa kokkareissa on enimmäkseen hyvien, keskiluokkaisten kotien kasvatteja. Se näkyy siinä ketkä ovat poissa joukosta: Matti Matemaatikko, joka halusi päästä alkoholismin varjostamasta lapsuudenkodistaan pois niin kovasti että valitsi lukion sijaan Mäkkärin kassan, Juulia Juristi joka hoiti leikki-ikäistä lastaan ja kävi läpi avoeroa siinä vaiheessa kun olisi pitänyt pyrkiä yliopistoon. Se että he eivät ole siellä minne heidän lahjakkuutensa olisi heidät paremmissa olosuhteissa vienyt, on menetys koko yhteiskunnalle. Tiesimmepä me sitä tahi emme, me kaikki kärsimme heidän kanssaan. Yksilöiden syyllistäminen heidän osattomuudestaan on typerää koska se on epärakentavaa. Todellisuudessa ei ole väliä sillä, mikä osattomuuden on aiheuttanut, vaan se tärkeä kysymys on, voitaisiinko asialle tehdä jotakin. Hyvä yhteiskunta, aivan kuin hyvä ihminenkin, ei ole moraalituomari joka jakaa kaikille ansionsa mukaan vaan filantrooppi joka pyrkii tarjoamaan enemmän ja parempaa.

Eriarvoisuus on näkymätöntä etuoikeutetuille. Alhaiselle luonteelle toisen kärsimys voi saada oman hyvinvoinnin tuntumaan vielä makoisammalta, mutta kertaan: koska yhteiskunta sitoo eri yhteiskuntaluokat toisiinsa samaan todellisuuteen, pohjimmiltaan eriarvoisuudesta kärsitään myös huipulla. Huipulla eriarvoisuus on turvattomuutta, itsepetosta, kyynisyyttä. Sivistyneistö myös tietää, että osattomuuden ja epäoikeudenmukaisuuden kokemukset tarjoavat kasvualustan ääriliikkeille ja järjestelmänvastaisuudelle. Se on se takapuolessa synkkinä aamuöinä tuntuva pelko kaiken perimmäisestä hauraudesta: tieto siitä että jos jokin –vaikka sitten miten epätodennäköinen- tapahtuma pudottaa minut vihreältä oksaltani, putoamista ei ehkä pysäytä mikään eikä kukaan. Se on syvään juurtunut tieto siitä että elämäni ihmiset pitävät minusta siksi että olemme samanlaisia ja että jos minusta jonakin päivänä tulee tarvitseva, tulen avun ja myötätunnon sijasta saamaan heiltä vain luennon siitä miten olen itse onnettomuuteni rakentanut ja kärsimykseni on vain oikeus ja kohtuus. Eriarvoisuus rikkoo lopulta jopa vaurauden ja hyvinvoinnin välisen linkin. Siksi eriarvoisuus ei ole vain yksi tämän päivän Suomea vaivaavista ongelmista. Se voi hyvinkin olla suurin ongelmamme.

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments