Hyväksynnän anatomiaa

Monessa seuraamassani blogissa on viime viikkoina pohdittu teemoja, jotka olen ajatuksissani koonnut yhdeksi. Postaukset ovat käsitelleet laihduttamista, rakkauden löytämistä, työpaikan saamista ja ystävien löytämistä uudessa asuinpaikassa. Armoitettuna abstrahoijana olen huomannut että ne kaikki ovat sivunneet hyväksymistä, suorittamista, syyllisyyttä, ystävyyttä (jonka alalajiksi lasken rakkauden).

Miksi joku erityisesti tai ihmiset yleensä ei(vät) pidä minusta ei(vät)kä huoli minua seuraansa? Se on kysymys johon on olemassa lukemattomia syitä ja vastauksia. Jotkut niistä ovat järkyttävän typeriä, monet hyvinkin ymmärrettäviä. Kaikki ne liittyvät jotenkin siihen että hyväksynnän saavuttaakseni minun pitäisi olla jotakin mitä en nyt ole, tai muistaa peittää jotakin siitä mitä olen. Jos haluaisin olla pidetty ja rakastettu, pitäisikö minun olla aina valmis muuttumaan? Vai riittäisikö, jos vaikenisin viisaasti joistakin sellaisista asioista joita en ole tottunut piilottelemaan? Vai voinko rauhallisesti todeta että pohjimmiltaan en ole kiinnostunut sellaisesta hyväksynnästä johon liittyy pientä pränttiä kuin osamaksukauppaan? Se riippuu siitä, onko ehdollinen hyväksyntä ainoa hyväksynnän laji jota pidän todellisena vai ajattelenko että parempaakin saattaa olla tarjolla niille jotka ovat kärsivällisiä ja arvostavat ihmissuhteissaan enemmän laatua kuin määrää? Vieläkö maailmassa on tilaa omanarvontunnolle?

Jokaiseen meistä on helppo iskeä ikäviä leimoja, mutta toisaalta: jokainen leima lyödään sellaisen ihmisen toimesta joka valitsee tehdä niin. Tämän kulttuurimme piilottaa, tätä se kohtelee välttämättömyytenä. Meidät hukutetaan oppaisiin joissa kerrotaan millaisia meidän tulee olla jotta kelpaisimme kanssaihmisille. Ajattelemme, että tulemme torjutuiksi koska emme ole oikeanlaisia emmekä siksi että toiset ovat tehneet sellaisen valinnan. Valinnan taustalla olevat syyt voivat olla hyviä tai huonoja, mutta universaaleja totuuksia ne eivät ole kummassakaan tapauksessa. Ajatus siitä että käytökseni tai peräti pelkkä eksistenssini tietynlaisena olentona pakottaisi toiset tekemään määrättyjä valintoja on vapaiden ihmisten aliarvioimista ja heidän redusoimistaan koneiksi joiden nappeja painelemme. Samalla vedolla menevät vessanpöntöstä alas ystävyys, hyväksyntä, rakkaus ja muut aidot tunteet. Jos kaiken voi ansaita toimimalla Oikein, ei aitoja tunteita ja aitoa hyväksyntää olekaan vaan ainoastaan onnistunutta manipulointia ja loputonta suorittamista. Onni on vain hengähdystaukoja ja palkintoja, ei lepoa eikä lempeyttä. Syyllisyys on rajatonta. Mikä pahinta, kun vellomme syyllisyydessä jo siitä mitä olemme, energiaa ei enää riitä pohtia sitä mitä teemme.

Suorittamisen kulttuuri on haavoittava kulttuuri. Luulisin, että suurimmalle osalle on jo lapsuudesta tai nuoruudesta tuttu tunne saada hyvä ”ystävä”, joka on sujuvasti liuennut elämästä siinä vaiheessa kun hänelle on selvinnyt että emme olekaan juuri oikeanlaisia. Sellaisesta ihmissuhteesta jää tuskallinen muisto, sillä ystävyys –lahjaksi annettu hyväksyntä- on ollut yksipuolista vaikka toisin on luultu. Usein menetystä surevaa lohdutetaan sanomalla ettei kyseessä ollut todellinen ystävä. Eikö? Eikö kyseessä ollut aivan normaali suorittamisen kulttuurin asukki ja ainoa ”ystävyys” jota sellainen ihminen voi ymmärtää? Jos ja kun siinä on vikaa, eikö vikaa ole koko taustalta löytyvässä ajatusmaailmassa?

Suorittamisen ja kelpuuttamisen diskurssia erehdytään joskus pitämään rationaalisena, mahdollisesti siitä syystä että selittäminen nähdään synonyymina rationaalisuudelle. Saavutuksia voidaan selittää niihin johtaneilla teoilla. Mutta ovatko tunteet ja läheiset, aitoon kiintymykseen perustuvat ihmissuhteet saavutuksia? Havaittua perheonnea voidaan toki selittää sillä että perheen jäsenet toimivat enimmäkseen oikein ja täyttävät toistensa odotukset. Mutta onko odotusten täyttäminen ja oikein toimiminen se mistä perheonnessa on kyse? Ovatko välittäminen ja rakkaus tyytyväisyyden synonyymejä? Onko selityksen ja selitettävän ilmiön välillä sittenkään sellaista linkkiä mihin selitys viittaa? Vai olisiko maailma kuitenkin niin monimutkainen, että tunteet voivat aivan hyvin sijaita alussa, siellä missä mitään ei ole vielä ehditty ansaita? Onko suorittamisen ja kelpuuttamisen diskurssille olemassa toinen, aivan yhtä järkevä vaihtoehto, lahjan diskurssi jossa vapaat ihmiset voivat tarjota ja torjua hyväksyntää, ystävyyttä ja rakkautta omista syistään?

Lahjan diskurssi ei tietenkään edelleenkään estä ketään leimaamasta ja tuomitsemasta muita niin paljon kuin sielu sietää, mutta se tekee ihmisestä tietoisen leimaajan: jos torjun ja tuomitsen, tiedän että kyse on sataprosenttisesti omista tekemisistäni. Lahjan diskurssin kautta voi ymmärtää, että paljon voimme tavoitella, mutta että eräät elämän suurimmista asioista kuten merkityksellisten ihmisten hyväksyntä, ystävyys ja rakkaus, eivät pohjimmiltaan ole ansaittavissa. Ne ovat lahjoja joita annetaan ja saadaan, lahjoja joita vaalitaan tai joista kieltäydytään. Suorittaminen, kelpuuttaminen ja pyrkimys loputtomasta syyllisyydestä vapautumiseen eivät enää olekaan keskeisiä elämän juonelle. Niille on paikkansa maailmassa. On elämänalueita joilla suorittamisen ja kelpuuttamisen diskurssi on mielekäs, mutta aito ystävyys, tosirakkaus ja hyväksyntä jäävät niiden ulottumattomiin. Tulee mahdolliseksi olla ihminen joka on jotakin enemmän kuin leimojensa ja määritelmiensä summa. Autarkeia, terve itseriittoisuus tai omanarvontunto joka ei nouse ja laske muiden mielipiteiden tahdissa, muuttuu utopiasta realistiseksi mahdollisuudeksi.

posted under , , , , |

5 kommenttia:

aikatherine kirjoitti...

on niin perusteellisesti pohdittua asiaa.. silti hyvin lähellä niin itsen kuin monen muun elämää..

kaikista ei vain pidä, joissakin on jotakin tai minussa on jotakin, jota muut ei siedä, kestä, ei edes halua sietää..

en koe sitä ongelmaksi, se on elämän asenteet kasvutausta, lukemattomat eri syyt ja seuraukset.

ja sen todellisen toisen ihmisen pitämisen, eli hyväksymisen tai hylkäämisen tosi tapahtuu aina vain live kohtaamisessa.

virtuaalisesti ihmisestä puuttuu jotain, eleet, ilmeet, äänen sävy ja väri..varsinkin rakkaussuhteessa on hyvin monien asioiden sovittava yhteen..Pelkkä tunne, ei riitä, se ei kestä vaan hajoaa kuin korttitalo.. seksi ei riitä, se jokin mikä riittää on ihastuminen toiseen ihmiseen kokonaisuutena.. silloin suurin osa hänen ominaisuuksistaan tuottaa iloa ja nautintoa. arvostan, kunnioitan , mitä muuta voi sen jälkeen tehdä, kuin rakastaa.. olla itse sellainen toiselle, siinä on oltava aito..aitoudella se punnitaan..

Zepa kirjoitti...

Antaa ja saada hyväksyntää. Aloin eilen lukea Keltikangas-Järvisen kirjaa sosiaalisista taidoista, ja nyt ekaa kertaa tuli vasta mieleen, että niin, eihän sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot ole tosiaankaan sama asia. Ja myöskään seurallisuus ja sosiaalisuus ei ole sama asia. Mutta nää kaikki on tietysti sellaisia elementtejä, jotka paljon vaikuttaa siihen, miten saadaan hyväksyntää (tai ei saada) ja miten mun antama hyväksyntä koetaan.

Hyvin kiinnostava kirja. Ehkä menee ostettavaksi omaankin hyllyyn.

Liisa kirjoitti...

Olipa kauniisti kirjoitettu. Kaksi asiaa nousi ylitse muiden: se miten joka hetki on tosiaan mahdollista (ja pakko) valita mistä näkökulmasta toimii - ja tämä sopivasti häiritsevä ajatus, että todella on mahdollista valita myös lahjan diskurssi.

Kiitos Saara ajatusten jäsentämisestä, taas kerran.

Saara kirjoitti...

Kiitos kauniista kommenteistanne, on aina kiva lukea miten erilaisia ajatuksia kirjoituksistani herää.

Zepa, kiitos kirjavinkistä! Taidanpa vilkaista, josko löytäisin opusta seuraavan kerran kun pääsen kylille. :)

Zepa kirjoitti...

"Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot". Ihan uusi, 2010. Lainasin kirjastosta, mutta hyvinkin saattaisin ostaa omaksi.

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments