ALH84001 ja ihmeiden arkkitehtuuri

Niihin aikoihin kun minulle alkoi käydä selväksi että väitöskirja syntyisikin avaruustutkimuksen etiikasta (eikä hiukan normaalimmalta kuulostavasta ympäristöetiikasta), aloin pohtimaan uratavoitteitani. Haluaisin nähdä satelliitin, avaruussukkulan tai vastaavan laukaisun. Haluaisin käydä kiertoradalla. Haluaisin nähdä ALH84001-meteoriitin. Tavoitteita, joiden toteutuminen olisi epävarmaa vaikka ura olisi pitkä ja menestyksekäs- sellaisia jotka olisivat ehkä huonoja päämääriä mutta joita tavoitellessa matkasta tulisi hyvä.


Ilmeisesti nämä kuitenkin ovat sen tyyppisiä toiveita joita korkeammat voimat rakastavat, sillä uusimmalla avaruusseikkailullani sain paitsi nähdä näytteen Allan Hillsin meteoriitista, myös pitää sen siruja kädessäni. Miltäkö se tuntui? No, vaikka elämäni on etenkin viime vuosina ollut varsin mielenkiintoista, voin edelleen laskea koko elämäni ajalta yhden käden sormilla ne hetket jolloin ihmetys on pyyhkäissyt ylitseni hyökyaaltona, päässäni on tuntunut siltä kuin joku olisi kumauttanut siihen paistinpannulla, ja koko maailma on jotenkin tärähtänyt sijoiltaan. Tämä oli sellainen hetki. Jokainen ihme on ainutlaatuinen, mutta niiden arkkitehtuurissa on jotakin yhteistä: ihme on se minkä nähdessään muistaa, miten päin suuressa maailmankaikkeudessa on tarkoitus olla jotta siellä olisi kotonaan. Se on kaoottisen maailmanmenon keskelle heitetty selkeyden ja kauneuden majakka. Osa kaoottisuutta ilmenee kai sitten siinä että maailma on usein paikka jossa ihmisiä näkee kiiruhtamassa ihmeiden ohi nähdäkseen jotakin kookasta, kuuluisaa ja räikeää. 
                       
Meteoriitin sirut eivät oikeastaan näyttäneet sen kummallisemmilta kuin sora jota talvella viskotaan jäisille kaduille. Ehkäpä siksi maailma on täynnä ihmisiä jotka eivät ole eläissään nähneet yhtään ihmettä: he uskovat että ihmeen on välttämättä oltava räikeä ja välkkyvä, aivan kuin siinä mitä ne ovat ei olisi jo riittävästi. Aivan kuin maailma ei olisi jo täynnä mainoshälyä joka kirkuu milloin minkäkin turhakkeen ainutlaatuisuutta ja ihmeellisyyttä, peittäen alleen sen seikan ettei aitojen asioiden tarvitse vaivautua pitämään itsestään sellaista meteliä. Fakta kuitenkin on, että vaikka korusepät eivät kahta kertaa vilkaisisi ALH84001:ta, se on ihmeellisin ja tutkituin kivi joka tältä planeetalta on löydetty. Harmaat sirut kädessäni olivat täynnä muistoa ja merkitystä, terveiset toisesta maailmasta aikojen alussa. Ne eivät painaneet montaa grammaa, mutta siinä fyysikoilta vielä hukassa olevassa ulottuvuudessa jonka me muut tunnemme merkityksenä, ne olivat raskaita. Niissä väreili voima muuttaa maailmaa. Mikä onkaan rohkaisevampi muisto saapuvassa syksyssä odottaville päiville jotka lupaavat hyvien hetkien lisäksi myös voimattomuutta, turhautumista ja väsynyttä kiukkua?

Tähän mennessä Maasta on löydetty noin 38660 meteoriittia. Niistä 134 on peräisin Kuusta, ja vain 99:n alkuperä on Marsissa. Ajattele kaikkia maailman kiviä, kallioita ja hiekkarantoja, louhoksia ja kivitaloja, pyöreitä rantakiviä ja karkeaa sepeliä, timantteja ja safiireja, Siperiasta Tulimaahan, maailman täyttäviä hiljaisia kiviä joiden muistot ovat kotoisia ja leppeitä verrattuna ALH84001:n tarinaan. Se tarina alkoi yli neljä miljardia vuotta sitten, Marsin noaakkisena aikakautena jolloin planeetta jonka tunnemme kylmänä ja kivikkoisena, oli lämmin ja kostea, paljon suotuisampi paikka elämälle kuin nuori Maa. Vuonna 2005 ilmestyi tutkimus jossa meteoriitin alkuperää jäljitettiin Eos Chasman alueelle Vallis Marineriksessa, Marsin suurimmassa kanjonissa johon verrattuna kaikki Maan kanjonit ovat pieniä kuiluja. Sellainen dramaattinen alku ainakin sopisi ihmeellisen matkan ensimmäiseksi näytökseksi.

Allan Hillsin meteoriitin rakenteet kätkevät useita erikoisia piirteitä, joiden sen löytäjät uskovat tänäkin päivänä viittaavan muinaiseen elämään. Uusin mahdollisesti elämään viittaava todiste löytyi vuonna 2009. Täysin varmasti mitään ei voida tietenkään sanoa- voidaanko koskaan? Ovatko pienet matomaiset muodot todella muinaisten mikrobien fossiileja vaiko epäorgaanisia muodostelmia, ovatko muut kivestä löytyvät oudot piirteet elämän vaiko meteoriitin muutenkin pitkän ja vaiherikkaan eksistenssin piirtämiä? Varmaa on vain se, että ALH84001:stä tehdyt löydökset pistivät Mars-tutkimuksen uusille raiteille aikana jolloin NASAn kunnianhimo jo horjui ja moni kyseenalaisti planeettatutkimuksen mahdollisuuden löytää aurinkokunnasta todella ihmeellisiä asioita. Jos joku tieteentekijä olisi 20 vuotta sitten sanonut ajattelevansa, että Marsissa on tai on ollut elämää, hän olisi saanut osakseen lähinnä sääliviä katseita. Tänä päivänä kysymys Marsin muinaisesta tai nykyisestä elämästä on eräs polttavimpia avaruustutkimuksen kysymyksiä, kysymyksiä joita ei vain heitetä ilmaan vaan joihin halutaan myös vastauksia.

ALH84001 ei kuitenkaan jäänyt Marsiin, vaan meteoriitin törmäys sinkosi sen helposti avaruuteen, pakoon Marsin heikkoa painovoimaa. Se vietti loputtoman pitkän ajan tyhjyydessä joka on autiompi kuin yksikään ihmisen laboratoriossa aikaansaama tyhjiö. Se ajelehti hitaiden, kylmien vuosien aikana koko matkan Maahan. Sitä matkaa ei ole yksikään ihminen vielä tänä päivänä taittanut. Lopulta se koki taas gravitaation vedon ja termosfäärin lämmön, ja syöksyi Maahan, jossa se putosi Etelämantereelle. Useimmat Maan ilmakehään saapuvat meteorit palavat tähdenlentoina poroksi. Parina viime yönä Maa on taivaltanut radallaan sorapilven läpi, ja taivaalla ovat loistaneet perseidien meteorit. ALH84001 kuitenkin selviytyi. Se ei pudotessaan herättänyt kenenkään huomiota, mutta se oli riittävän rotevatekoinen selviytyäkseen rytyytyksestä ilmakehän läpi. Sen rata vältti planeettaamme peittävät valtameret ja se putosi tulivanan saattamana Etelämantereelle, hautautuen ikijäähän jälleen pitkäksi aikaa, kunnes eräänä päivänä se paljastui jään reunalta meteoriitteja etsiville tutkijoille, kuin pulloposti ajan ja avaruuden takaa. Se saapui Maahan noin 13 000 vuotta sitten, jääkauden ollessa juuri päättymässä, megafaunan ollessa katoamassa ja kivikautisten ihmisten levittäytyessä uusille seuduille ja odotti löytäjiään vuoteen 1984. Marsista Maahan, Etelämantereen jäältä suomalaisen filosofin käteen, aurinkokunnan alkuajoilta tietoisten olentojen ihmeteltäväksi- ALH84001 on kulkenut pitkän, ihmeellisen matkan. Se jatkuu yhä, ja vuosien kuluessa sen kollektiiviseen ymmärrykseemme aiheuttamat laineet leviävät yhä laajemmalle. 

Minä pitelin ihmettä kädelläni ja muistin, ettei ihmeisiin tarvitse uskoa. Riittää, kun pitää silmänsä auki.

5 kommenttia:

Zepa kirjoitti...

Kokemus, johon ei voi lisätä mitään :-)

Liisa kirjoitti...

Onneksi olkoon, Saara! Olen joskus itsekin yrittänyt kuvata tällaista ihmeen hetkeä ja tiedän miten mahdoton sitä pn pukea sanoiksi. Itse asiassa William James totesikin, että juuri kokemuksellisuus joka ei kokonaan ole sanoitettavissa on yksi ihmeen tai, jos halutaan, valaistumisen kokemuksen tunnusmerkeistä.

Onneksi olkoon siksi, että olen varma että nämä hetket liikuttavat meitä eteenpäin tavalla jota emme itsekään kokonaan tunnista.

Saara kirjoitti...

Liisa: Sepä olisikin helppoa ja hauskaa, jos ihmeisiin ei liittyisi tuota "paistinpannusta päähän"-efektiä. Pelkäänpä, ettei meteoriittia esitellyt Dr.Gibson saanut minusta erityisen valaistunutta kuvaa...

Tällä kertaa olin toki sillä lailla onnekas, että ihmeen kuvailuun oli käytettävissä paljon tieteellistä tietoa. Paljon kokemuksesta jäi toki vielä päähän muhimaan, sanojen taakse. Sanasi rohkaisevat toivomaan, että jälkitoimituksena tuleva ymmärrys olisi sitten sitäkin parempaa...

Aikatherine kirjoitti...

Todella mielenkiintoinen kjokemus. Seuraan itse Hublen ja Nasan sivustoa ja se on huimaavan jännittävää. Todennäköisesti tämää maa tulee joskus muistuttamaan Mars planeettaa. Muistan että sedälläni oli murikka avaruuskiveä, hän vei sen halkaistavaksi ja se asetettiin hopeiselle jalustalle, se oli kaunis hiottuna. Pinnalta sysimusta karrelle palanut ja sisus kullanletaista, ruskean sävyjä . Ihailin sitä ja toivoin että olisin saanut sen kun he kuolivat, mutta en saanut ja sen nykyinestä omistajaa en tiedä- Luonnossa katselen usein erilaia kiviä, ja kanerani ottaa kuvia kaikenlaisista jotka kiinnostaa minua, joku toinen ei niitä edes huomaa. Maailma on ihmeitä täynnä. Tämä oli siis vastaus ensimmäiseen 11 sarjan kysymykseeni, kiitos erittäin mielenkiintoista

Saara kirjoitti...

Meteoriitteja löytyy Suomesta harvakseltaan- toivottavasti ukkisi kivi on tallessa.

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments