Ulos pelokkuuden ajasta

Kun yksitoista vuotta sitten luin sosiologiaa yliopiston pääsykokeita varten, tutustuin Francis Fukuyaman ajatuksiin historian lopusta. Nykyäänhän Fukuyaman parjaaminen on jo niin loppuun kulunut juttu, ettei sillä enää saa intellektuelli-irtopisteitä. Minulle Fukuyaman mielipide edustaa kuitenkin optimismin aikaa, sitä joka jotenkin korvautui kyynisyydellä, turvallisuushakuisuudella ja kaiken alle levittäytyvällä pelon verkolla. Fukuyaman sanoissa tiivistyi erään aikakauden tulevaisuudenusko ja luottamus. Nyt eletään aivan toisenlaisia aikoja. En kasvanutkaan aikuiseksi yhä paranevaan maailmaan vaan sukupolveni saa ottaa vastuun maailman rakentamisesta harteilleen pelokkuuden ajassa. Jossakin vaiheessa Suomessakin on tullut hyväksyttäväksi ilmaista avoimen vihamielisiä mielipiteitä maahanmuuttajista ja muista keskiverrosta poikkeavista yksilöistä ja oletusarvoiseksi suhtautumistavaksi tuntemattomiin on tullut epäluulo. Halutaan tunnistaa ne ryhmittymät jotka uhkaavat turvallisuudentunnetta joka on jo menetetty kaikessa hiljaisuudessa jo aikaa sitten. Se mitä pitäisi tunnistaa on viha, pelko, mustasukkaisuus, sanaton ahdistus. Myös itsessämme. Tunteet ja pelot eivät ole tukahduttamista varten, vaan haasteita ratkottavaksi ja käsiteltäviksi. Ne voivat olla viisauden rakennuspalikoita.

Pahaa ei voi eristää yksilöihin, se ei ole yhdenkään ihmisryhmän sisäsyntyinen ominaisuus eikä toisaalta kukaan voi varmasti sanoa ettei minussa ja kaltaisissani ole siitä jälkeäkään. Pahaa ei voida nujertaa, mutta se voidaan pysäyttää. Ja koska kukaan meistä ei ole lähtökohtaisesti pahalta vapaata vyöhykettä, jokaisella on mahdollisuus tehdä jotakin sen vähentämiseksi. Maailman ryskyessä jokainen kokee ahdistusta ja epävarmuutta, mutta omalta osaltamme voimme pyrkiä käsittelemään nämä tunteet rakentavasti niin ettemme lietso pelon ja ahdistuksen ilmapiiriä ympärillemme. Se on vihan kasvualustaa. Rauhan ihmisten työtä on rakentaa ympärilleen turvallisuutta ja lämpöä. Joskus arkipäivän pienet rauhan teot näyttävät turhanpäiväiseltä puuhastelulta. Silloin voimme muistaa viikinkejä. Nämä Pohjanmeren aarteenmetsästäjät jättivät jälkeensä suunnattoman määrän hävitystä, tuhoa ja kauhua. Mutta mitä heistä tuli? Nyt viikinkien suuret soturit ovat hukkuneet ajan leppymättömään mereen, jättäen pysyviksi muistoiksi vain harvojen viikinkirakentajien teot: kauniit riimukivet, skaldirunot ja rikkaan mytologian. Rakentamisessa ei ole draamaa, mutta se kestää. Rauhoittuessamme rakennamme aikaa huolten käsittelemiselle, käsillä tehdessämme tilaa. Kommunikaatio liittää ihmiset toisiin rakentajiin.

Yhtä vaarallista kuin eristää paha määrättyjen ihmisryhmien ominaisuudeksi on pahan mystifiointi. Jos paha on lähtökohtaisesti käsittämätöntä, se on kuin luonnonvoima jolle ei lopulta mahda mitään. Tämä on erittäin epärakentava mielipide. Yhteiskunnan velvollisuus on pyrkiä ymmärtämään myös pahaa, ja käyttää jo olemassa olevaa tietoa sen pysäyttämiseen siellä mihin yksilöt eivät yllä. Niin yksilöiden kuin yhteiskunnankin tulee ottaa arkinen, banaali, vähäpätöinen viha ja julmuus vakavan huomion kohteiksi. Tämä on se kohta jossa oikeusjärjestelmämmekin yskii: rikoksia arvosteltaessa arvostellaan ensisijaisesti tehdyn teon törkeyttä, ei sitä paheellista asennetta jota teko ilmaisee. Näin on mahdollista että tuhoaviakin tekoja arvostellaan lieviksi ja katsotaan läpi sormien yhteiskunnan taholta. Vanhusten kaltoinkohtelu, eläinrääkkäys ja ilkivalta ovat esimerkkejä teoista jotka arvostellaan suhteellisen vähäpätöisiksi, mutta jotka ilmentävät tekijöiden tuhoavia asenteita. Onnistuuko yhteiskunnalta ja yksilöiltä rajanveto lievien, kohtalaisten ja törkeiden tuhoavuuden asteiden välillä? Vai pitäisikö kaikki tuhoava, tosiasiallista kärsimystä aiheuttava käyttäytyminen nähdä vakavana asiana?

Aloin luonnostella tätä kirjoitusta pari päivää sitten porkkanamaata kitkiessä mieleeni nousseiden ajatusten pohjalta. Lopettelen sen Oslon terrori-iskun jälkeisenä päivänä. Sanoja en muuttanut, en aloittamani kirjoituksen henkeä. Lisään vain yhden toiveen: että vastustaisimme tarjolla olevaa kiusausta pelätä ja vihata entistä enemmän ja löytäisimme suuren pahan keskeltä tien suureen hyvään.

4 kommenttia:

Liisa kirjoitti...

Viimeisen kappaleeseen: olen mukana talkoissa. Parhaani mukaan.

Pitsit sekaisin kirjoitti...

Todella, en voi kuin yhtyä loppusanoihisi: "että vastustaisimme tarjolla olevaa kiusausta pelätä ja vihata entistä enemmän ja löytäisimme suuren pahan keskeltä tien suureen hyvään."

Pitsit sekaisin kirjoitti...

Laitoin omaan blogikirjoitukseeni linkin sinun kirjoittamaasi tekstiin, koskien Norjan tapahtumia. Toivon, että hyväksyt linkin lisäämisen, mutta poistan sen, mikäli niin haluat...:)

Saara kirjoitti...

Liisa: Eihän sitä voi muuta tehdäkään kuin parhaansa, sen minkä osaa ja jaksaa. Se voi riittää yllättävän pitkälle. :)

Pitsit, Tekstejäni saa linkittää vapaasti. Lainatakin saa, kunhan mainitsee/linkittää lähteen. :) Mukavaahan se vain on, että kirjoitukseni katsotaan levittämisen arvoisiksi.

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments