Olemiskeskeisestä itsetunnosta


"There's nothing wrong with loving who you are,"
They said, "'Cause we're all imperfect, babe
Our knees and sinuses don't work for shit
But we're alive -- so celebrate!"

”Lady Gaga/Born This Way- Greta Christinan versio

Joskus tuntuu että itsekunnioituksesta puhuttaessa puhutaan taas pohjimmiltaan siitä miten taas olisi aika hävetä: itsekunnioituksesta ja terveestä itsetunnosta tulee jälleen yksi saavuttamaton ideaali, uusi epäonnistuminen pitkässä listassa. Samalla sanat joiden välillä pitäisi olla suuri ero- itsensä rakastaminen ja itserakkaus- kuulostavat melkein samalta. Kenelläpä ei olisi lukemattomia syitä inhota itseään, etenkin kun kaikki syyt ovat todellisia siinä subjektiivisessa maailmassa jota saamme hallita diktaattoreina? Pitäisi tehdä enemmän, ajatella paremmin, olla sosiaalinen, elää sellaista elämää kuin Kunnon Ihmiset (keitä he sitten ovatkaan) elävät, tai ainakin voisi lakata sähläämästä. Ei kai sähläämättä oleminen voi olla filosofilta liikaa vaadittu? (Se muuten on liikaa vaadittu.)

On vallankumouksellista oivaltaa, ettei arvoni riipu siitä mitä itsestäni ajattelen. Oma käsitykseni itsestä ei ole koko totuus, eikä muilla ole oikeutta kohdella minua huonosti siksi etten sovi heidän ihanteisiinsa. Itseinho ja riittämättömyys ovat turhuutta, sillä ne perustuvat siihen kuvitelmaan että tietää itsestään kaiken olennaisen ja on oman elämänsä objektiivinen arvostelija. Sitä ei kuitenkaan kukaan voi olla. On hetkiä, joina kuvittelen että epäonnistumiseni kertovat minusta suuria ja syviä totuuksia. Enkä nyt yritäkään kiistää sitä etteivätkö ne mahdollisesti kerro. Mutta eräänä synkkänä hetkenä mieleeni juolahti kysyä itseltäni, ajattelenko samoin ystävistä (ystävät ovat tässä tapauksessa hyvä vertailukohde, sillä itsensäkin kanssa pitäisi olla ystävä, ei vieras eikä ainakaan vihamies). Vaikka ystäväpiirini ei ole suuren suuri, useimmat ystäväni ovat minun tietääkseni töppäilleet, säheltäneet, elleivät peräti olleet jossain vaiheessa täysin hunningolla. Sekö on tärkeää ja määrittelee näitä ihmisiä? Ajattelenko heistä enimmäkseen negatiivisesti sen takia, salaa voivotellen ettei elämä ole tuonut luokseni parempia? Ei tietenkään, vaan kun ajattelen ystäviäni, havaitsen heidät ensisijaisesti ihmisinä joissa on paljon hyvää, ihailtavaa ja arvokasta. Silloin ajattelin, että jos haluan olla itseni ystävä, minun ei pidä miettiä päätäni puhki josko minulla olisi jokin hyvä puoli joka ylittäisi kaiken ikävän summan, vaan koittaa alkaa suhtautua itseeni kuin ystävään tai rakastettuun: niin että virheille ei ole sokea, mutta ne näkee ystävällisessä perspektiivissä: asioina jotka eivät ole niitä seikkoja joihin huomio pitäisi heti kiinnittää. Entä, jos ystävä on elämänsä aallonpohjassa, onko minusta järkevää pitää tulikivenkatkuinen moraalisaarna? Ei, vaan silloin tärkeää on kuunnella ja olla ystävän tukena. Hyvien neuvojen aika tulee vasta näiden jälkeen, ja lestadiolaishenkisten moraalisaarnojen aika ei ole oikein ikinä. Koska ystävä on se, jonka puolella on aina, ja moraalisaarnan pitäminen niin että toinen varmasti tietää koko ajan että olen hänen puolellaan, on erittäin vaikeaa. Koska itsensä kanssa joutuu elämään kunnes kuolee, olisi ystävälliset välit jotenkin rakennettava. Ehkä tehtävän vaikeus kuitenkin kertoo omasta asenteesta enemmän kuin siitä miten kaamea ihminen objektiivisesti arvosteltuna on?

Eikö tämä ole sekä ystävyyden, rakkauden että läheisyyden ydin? Että tietää että toisella on huonot puolensa ja hetkensä, mutta hyväksyy silti? On myös huomattava, että hyväksyntä toisin kuin kelpuuttaminen on tasa-arvoista. Ystävä ei ole ihminen joka “kelpaa” minulle, vaan ihminen jonka yläpuolelle kieltäydyn asettautumasta asemaan jossa minulla olisi valta huolia tai hylätä. Hän on ihminen jonka seurassa lasken kriittiset silmälasini uskaltaen toivoa, etten saa maksaa moisesta hulluttelusta kovin kipeästi. Elämmehän maailmassa jossa ystävyys on harvinaista ja jossa suorittamisen, kelpaamisen ja kelpuuttamisen eetos yrittää vallata jokaisen kolon ahdistuneiden ihmisten elämästä. Jos siis tehtävänä oli ystävystyä itsensä kanssa, tästä voinee päätellä, että minun tulisi suhtautua itseeni lempeästi, ja ehkä etenkin silloin kun minusta tuntuu siltä että olisin ansainnut kaikkea muuta.

Mutta miten sitten määritellä itsensä, jos ei onnistumistensa ja epäonnistumistensa kautta, hyveidensä ja paheidensa kautta, saavutusten ja saamatta jääneiden asioiden kautta?
Vaikka näin: olen se joka on täällä, näen ja koen, ajattelen ja tarinoin. En ehkä voi tehdä elämästäni, sen paremmin menneisyydestä kuin tulevastakaan virheetöntä, mutta voin elää. Joskus minullakin on hyvät hetkeni, ja on vielä toivoa siitä että jälkikäteen havaitaan että maailma jonka jätän jälkeeni on hiukan parempi paikka. Kirkko kuulemma opettaa, että Jahvelle kelpaa sellaisena kuin on. Minäpä menen vielä askeleen pidemmälle, ja sanon ettei kelpaamista tarvitse murehtia ollenkaan. Ihmisenä oleminen on arvokasta, vaikka ei kelpaisi kenellekään: ei itselleen, ei ystäväksi, rakastetuksi, työntekijäksi, ei jumalille. Se että vierailemme tässä ihmeellisessä universumissa näkevinä, kokevina, muistavina ja tuntevina olentoina on ihmeellinen asia. Meidän pitäisi ehkä ajatella enemmän olemista ja sen arvokkuutta kuin luetteloida kasvavan ahdistuksen vallassa niitä kaikkia joille emme ole elämän aikana kelvanneet. Olemiskeskeinen ihminen ei tee hyvää ansaitakseen arvostusta tai palkkioita, vaan siksi että haluaa hyvien asioiden olevan olemassa. Hän haluaa vaikuttaa olemisensa suuntaan, mutta siksi että ymmärtää hyvän tavoittelemisen arvon, ei kelvatakseen muille. Kun olemme saavuttaneet terveen itseriittoisuuden ja hyväksynnän, olemme sitä paitsi paremmassa asemassa myös muihin nähden: teemme heille helpommaksi havaita, että saatamme olla muutakin kuin epäonnistumistemme summa. Esimerkiksi: olemme. Olemisessa on kaikki mitä ihmeeseen tarvitaan.

posted under , , , |

5 kommenttia:

Marja Leena kirjoitti...

Hieno postaus, ja niin totta. "Ystävä ei ole ihminen joka “kelpaa” minulle, vaan ihminen jonka suhteen kieltäydyn asettumasta hänen yläpuolelleen asemaan jossa minulla olisi valta huolia tai hylätä." Voisiko sen tuon paremmin enää sanoa?

Hoo Moilanen kirjoitti...

Tämä on niin kaunis kirjoitus, että tippa tuli linssiin.

En oikein osaa sanoa muuta kuin että kiitos tästä inhimillisen arvokkaasta lähestymistavasta.

Cora kirjoitti...

Hello, friend =) It's been so long and I do apologize.

Darn google translator did a number on this post but I think you are talking about self worth comes from within?

Armas Romu kirjoitti...

Rohkaiseva kirjoitus, minäkin kiitän.

Saara kirjoitti...

Mukavaa, että kirjoitukseni ilahdutti. :)

Hi Cora! Nice to see you! I don't even dare to imagine what kind of violence google translator is capable of inflicting upon this sort of text.

But yes, you're on the right track. I think.

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments