Musiikkia korville
Goi, minkä tempun teinkään, kun tuossa keväämmällä kuuntelutin Puolisolla parin biisin verran pakanapalstan musiikkiketjusta löytämääni Arkonaa. Sen jälkeen talossamme on tapahtunut seuraavaa: tänne on muuttanut bändin koko tuotanto, Puoliso sai järkytyksekseen selville että hänen kaikkitietävä rouvansa osaa myös lukea kyrillisiä kirjaimia (huonosti. Mutta ne muistuttavat filosofian historian kursseilla tutuksi tulleita kreikkalaisia aakkosia), ja Suomen suvessa seikkaillessamme autostamme on yleensä pauhanut venäjänkielinen folkmetalli Murisevan Tytön (aka. Masha Arhipova, pumpun laulaja-biisintekijä) tähdittämänä. Meidän perheessähän ollaan asioista yleensä yksimielisiä, ja niinpä päätöksessä ryhtyä Arkonan pikku bändäreiksi kesti noin minuutin verran. ”Kulta, eiks me voitais..?” ”Joo!!!”
5 kommenttia:
Pahus, en ole aiemmin tutustunut bändin tuotantoon ja tulinpa asiasta melko syviin aatoksiin. Näinköhän käy, että alkaa se meikätyttökin bändäriksi, hämmästyttävää, kolahti ja tömähti pahasti, voi pahus vielä kerran. Ja kiitos tämän bändin esittelystä...:)
taitaa olla nuoriso musaa.. ei oikein minun makuun.. eihän kaikesta tarvitse pitää.
klassikoiksi katsotaan nyt jo tämä ja moni muu samantapainen..
muistan kuinka minulle oli järkytys kun ne hallelujat voitti euroviisut..
en ole senjälkeen uskaltanut katsoa koko kisoja..
Ei yhtään hullumpaa. Tällaisena klassisen (ja ensisijassa vanhan) musiikin harrastajana kuitenkin huomaan reagoivani fyysisesti yllättävänkin voimakkaasti taustalla olevaan sointimattoon. Vähän samantyyppinen ilmiö kuin romantiikan ajan orkesteriteosten kanssa: tulen hirvittävän äkkiä kylläiseksi. Korvat tulevat täyteen eikä systeemi sulata, vaikka se mitä kuulee on itse asiassa ihan kiehtovaakin. Jään miettimään, olenko tässä vuosien kuluessa tullut virittäneeksi itseni niin, että voin ottaa vastaan vain vähän ja pientä kerralla? Ja mistä se on kiinni, mihin suuntaan itsekukin musiikkimakuaan/viritystään kehittää? Oi voi, tässä olisi taas yksi NIIN mielenkiintoinen asia tutkittavaksi vähän syvällisemmin.
Pitsit: Hehee, aina on hyvä aika ryhtyä bändäriksi :D
aikatherine: Minulla onkin sellainen teoria, että nuorisomusiikki ja toimintaelokuvat pitävät ennenaikaisen vanhenemisen loitolla paremmin kuin kalliit pillerit ja ryppyvoiteet. :)
Lordin euroviisuvoitto oli hauska tapaus. Jos ei vanha kaava toimi, on hyvä kokeilla jotakin ihan uutta. Siitä pisteet Lordille, vaikka muuten en heidän musiikistaan piittaakaan.
Liisa: Mielenkiintoisia ajatuksia! Hassua, minulla on ihan samantapainen juttu. Usein musiikkia kuunnellessa tulen "kylläiseksi" jo parista kappaleesta. Yleisesti ottaen pidän musiikista joka aukeaa hitaasti ja josta voi löytää uusia sävyjä, tunnelmia ja yksityiskohtia kuuntelukertojen myötä. Genrerajat merkitsevät aina vain vähemmän. Varmasti jos musiikki on sen tyylistä mitä ei ole paljon kuunnellut, sen sulattaminen voi olla vielä vaikeampaa. Tässä on tosiaan enemmänkin miettimistä...
Minulla on sellainen teoria että hyvä on hyvää, genrestä ja aikakaudesta riippumatta. Ja vaikka sitä hyvyyttä taitaa olla turha määritellä niin hassua on että monet silti tunnistavat sen samaan tapaan. Eli jokin vaikeasti määriteltävä musiikin hyvyys resonoi johonkin meissä.
Varmaan tästäkin on joku fiksu kirjoittanut jossain...
Lähetä kommentti