Lehtikaalin ylistys

Meillä pidetään kotiruuasta ympäri vuoden, mutta kuluneella viikolla kulinaarisella onnella ei ole ollut mitään määrää eikä rajaa. Kaivamisen, kastelun ja kitkemisen palkinnot ovat alkaneet saapua kasvimaalle. On syöty uuden sadon ensimmäisiä perunoita tillinversojen kanssa. Myös ensimmäiset punasipulit ovat kasvaneet syötävään kokoon, ja porkkanapenkistä voi harventaa jo pikkuisia, juuri ja juuri syötävän kokoisia makeita porkkanoita. Yrteissä riittää valinnanvaraa, lisäksi tulevat salaatit. Poimintakokoisia jalapenojakin löytyi lopulta useampi. Sanalla sanoen, olemme nauttineet sadonkorjuuajan ensi hetkistä. Herneet, avomaankurkut, kesäkurpitsat ja puutarhamarjat ovat liittymässä joukon jatkoksi aivan pian, ja sitten on jo kesäomenien vuoro. Suurin riemu on kuitenkin tainnut nousta ensimmäisistä korjatuista lehtikaalin lehdistä. 
 
Lehtikaalia voisi lyhyesti kuvailla vihannekseksi jolla ei ole huonoja puolia. Ainoa minulle mieleen tuleva miinus on, että lehtikaalia on kaupoissa saatavilla huonosti, ja että se siten on jäänyt suurelle (kaupunkilaiselle) yleisölle tuntemattomaksi. Syksyllä sitä näkee joskus myytävän lyhyen aikaa- mikä on kummallista ottaen huomioon, että kasvimaalla lehtikaali tuottaa runsasta satoa keskikesästä pitkälle talveen. Parasta siis on kasvattaa lehtikaalinsa itse. Onneksi se on helppoa. Koska lehtikaalit ovat komeita ja koristeellisia otuksia kiharaisine lehtiruusukkeineen, ja niiden koristeellisuus säilyy pitkälle talveen, ne sopivat kasvatettaviksi myös pienemmissä puutarhoissa. Jopa ruukussa parvekkeella kannattaisi kokeilla taimen tai parin kasvatusta. Maultaan lehtikaali on herkullinen, mutta ravintoainepitoisuudeltaan se istuu superfood-luokassa ja näyttää kiharareunaista kieltään kaukaisista maista laivatuille kuiville marjoille. THL:n analyysin mukaan lehtikaalissa on enemmän antioksidantteja kuin marjoissa, puolet enemmän C-vitamiinia kuin appelsiineissa, karoteenia, valkuaisaineita, kuitua, rautaa ja kalsiumia. 

Kaalikasvien tapaan lehtikaali pitää hyvin lannoitetusta maasta, mutta muuten sen kasvattaminen on yksinkertaista. Tökätään kaalintaimi paikoilleen, kastellaan tarvittaessa ja odotetaan sen kasvavan sen verran että siitä voi alkaa napsia lehtiä, aina muutama kerrallaan. Yllätyksiä voi toki sattua. Viime kesänä kirpat söivät alkukesällä lehtikaalimme rangoiksi, mistä ne tokenivat tuottavaan kokoon vasta syksyn lähestyessä. Tänä vuonna kokemuksesta ja Liisan neuvoista viisastuneena lehtikaalintaimemme saivat viettää elämänsä alkutaipaleen harson alla kunnes ne eivät enää mahtuneet kasvamaan siellä. Kun kirpoista ei ole huolta, ensimmäisiä lehtiä voi alkaa keräilemään näihin aikoihin. Pihajänis on tavallisesti pistellyt viimeiset lehtikaalit poskeensa uudenvuoden tienoilla. Joulupöytään piirasaineksia on yleensä vielä riittänyt.

Keittiössä lehtikaali ihastuttaa monikäyttöisyydellään. Lehtikaalipiiras on tässä perheessä käsite. Raavas lihaasyövä Puoliso on sitä mieltä että lehtikaalipiiras (täytteenä lehtikaalia, mahdollisesti myös sipulia sekä emmentaljuustoa) voittaa kepeästi lihaisat piiraat. Piiraiden lisäksi lehtikaali sujahtaa usein keittoihin, wokkeihin, patoihin ja paistoksiin. Suurista lehdistä saa tehtyä myös hauskoja vihreitä kaalikääryleitä. Lehtikaali tuo ruokaan täyteläisen aromin, ja jos käsillä on vielä lipstikkaa ja selleriä, voi yhdistelmällä korvata lihaliemikuutiot. Koska kyseessä ovat lehdiksi naamioituneet ravintoainepommit, on ihan viisasta ujuttaa lehti tai pari kaikkialle mihin kantti vain kestää. Esimerkiksi edellisen kuvapostauksen hedelmäjuomaan pari lehteä upposivat ihan huomaamatta   Tuoreen lehtikaalin oma maku on melko voimakas, joten jos sitä käytetään vain täydentävänä raaka-aineena, kannattaa olla aluksi varovainen.

Vuodessa on kuitenkin myös lehtikaaliton aikansa, jota kestää keskitalvesta alkukesään. Onneksi lehtikaali on yleensä satoisa ja sitä voi pakastaa ja kuivata varastoon. Jotkut kuuluvat tekevän siitä viherjauhettakin. Omat lehtikaalini olen säilönyt pakastamalla, ja käyttänyt niitä sitten tuoreiden tapaan. Monien mielestä tuorekin lehtikaali on parasta myöhään syksyllä pakkasen puraisun pehmennettyä sen makua. Meillä ei olla huomattu suurta eroa- jos se on lehtikaalia, se on aina hyvää.

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments