Kaunista, tärkeää

Viime päivinä olen, varmasti monen muun tavoin, miettinyt eksistentiaaliangstista kysymystä siitä, millainen laji ihminen perimmiltään onkaan. Nyt kirjoitan eräästä vastauksesta jonka sain Espanjan-matkalla, ja joka, niin toivon, on osa perimmäistä totuutta.


Eteläisten tähtien ja maaseutumatkailun lisäksi odotin Espanjan-retkeltäni käyntiä Neocueva Altamiran luolamuseossa. Tutustuessani tekniikoihin joilla Altamiran kauniit luolamaalaukset oli toteutettu huolellisesti ja vaivoja säästämättä sekä niiden tarinaa täydentävään vanhemman kivikauden esineistöön, huomasin: jos olemme jotakin, niin laji joka tulkitsee ympäristöään kättensä töiden kautta ja pyrkii tuottamaan ympäristöönsä kätevien tarve-esineiden lisäksi myös uudenlaista, itsensä näköistä kauneutta. 

Kuinka uusmuotinen on nykypäivänä kukoistava ajatus jonka mukaan estetiikka on ylellisyyttä, sitä mistä tulee ensimmäisenä tinkiä tehokkuuden ja resurssien säästämisen nimissä. Aikakautena jona kulutamme ennätyksellisen määrän luonnonvaroja, hukumme suteen ja sekundaan, huomaamme miten uusille asuinalueille nousee kolhoja ihmisterraarioita, ja vain harvoin jos koskaan näemme kauneutta joka pysäyttää ja muokkaa lempeästi ajatuksemme uuteen, parempaan uskoon. Mitä sivilisaatiostamme olisi sanonut Altamiran shamaani joka vaikeissa asennoissa luonnosteli, raaputti ja maalasi sävykkäitä ja kohteensa luonteen täydellisesti tallentavia kuvia käyttäen hyväksi jokaisen yksinkertaisten pigmenttivärien sisältämän mahdollisuuden ja maalausalustansa epätasaisuudet? Mitä siitä olisivat ajatelleet kampakeraamisen kulttuurin savenvalajat ja hirvenpäiden veistäjät? Mitä he ajattelisivat tästä päivästä, joka tarumaisessa rikkaudessaan rakentaa talot ankeiksi kuutioiksi ja pukee ihmiset lähes kertakäyttöisiin vaatteisiin? Katselin vitriineissä lojuvia esineitä, muistoja ajan alusta. Katselin, ja myös kuuntelin. Näin ihmisiä joiden maailmassa alkeelliset pystykangaspuut ja pronssikirveet olivat kaukaista scifiä, ja joista vain harva eli yhtä vanhaksi kuin itse olen jo saanut elää. Heillä oli kokonainen valikoima huolellisesti, aikaa ja vaivaa säästelemättä työstettyjä soittimia, koruja ja kauniisti koristettuja tarve-esineitä. He asuivat luolissa, mutta niiden luolien seiniä koristivat kaiverrukset ja maalaukset. Heidän vaatteensa oli ommeltu luuneuloilla eläinten nahoista, mutta ne olivat istuvia ja erilaisin koristuksin somistettuja. Näin ihmisiä, jotka jakoivat maailman outojen eläinten ja toisten ihmislajien kanssa. Nämä ihmiset elivät elämän joka oli haurasta, usein julmaa ja lyhyttä. Mutta kun näin heidän jälkeensä jättämät kuvat ja esineet, ymmärsin että he elivät sen kauneudelle.

Käytännöllisyyttä ja nopeatekoisuutta arvostava sisäinen käsityöspartalaiseni värisi ja painui kyyryyn Esivanhempien katseen alla. “Yksinkertaisuus ja toimivuus voivat sisältää oman kauneutensa, mutta jos viisas haluat olla, muistat aina tavoitella myös kauneutta itsenäisenä arvona, kaikessa ja joka päivä, ja käsillä tehdessäsi hankkiudut eroon siitä ajatuksesta että koristeellisuus on jotakin josta voi hyvin tinkiä ajan tai vaivan säästämisen nimissä. Ihmisyys ei ole ajan säästämistä, vaan olemme eniten ihmisiä silloin kun sydämemme ovat täynnä rakkautta siihen mikä on kaunista. Tiedäthän sinäkin, millaista on nähdä ympäristönsä hetkittäin jonakin aivan muuna kuin hauraana ja julmana. Tiedäthän, että sellaisiin hetkiin mahtuu kaikki, etkä ollenkaan ihmettele huomatessasi täällä kauniiden hetkien kestäneen kauemmin kuin maat ja meret? Kahdenkymmenen tuhannen vuoden jälkeen sinä, filosofi, tulet meidän luoksemme ja huomaat että sinulla on paljon opittavaa.”

“Jotkut täällä näkemistäsi teoksista olivat kansansa parhaiden ammattilaisten tekoa, toisten tekijöillä oli vaatimattomammat taidot. Huomaatko? Jokainen silti yritti ikuistaa palasen omasta maailmastaan. Nyt, 20 000 vuotta myöhemmin sinä seisot siinä ja huomaat, että vaikka lahjakkuus vaihteli, sinä näet heidän kaikkien varjot, tavoittelet kaltaistasi mieltä joka näki nuotiotulen maalaavan luolan seiniin eläimiä, näki valppaan antiloopin odottavan veistäjää palassa luuta, hyvän veitsen kimpaleessa piikiveä. Sinä olet kuulemma luovanpuoleinen ihminen. Mitä sinä näet? Ja mitä sinä näet, kun kuljet mahdollisissa maailmoissa, niissä joiden pitäisi olla? Etkö näekin ihmisiä jotka päättävät, että kannattaa pysähtyä hetkeksi, nähdä vielä vaivaa, jotta saisi aikaan jotakin kaunista, hetkeksi tai sadaksituhanneksi vuodeksi? ”

Luolamuseon yhteydessä oli kauppa, josta ostin pienen kannettavan luolamaalauksen. Toin sen kotialttarille muistuttamaan minua Esivanhemmista ja siitä mitä sanottavaa heillä oli kauneudesta.


Ei ole vielä uudenvuodenlupausten aika, mutta päätin ottaa elämäni kehitystavoitteeksi kauneuden entistä tarmokkaamman viljelyn jo nyt. Tässä on kaunis video jonka avulla olen viime päivinä paikkaillut eksistentiaaliangstiani.



EDIT: korjattu vuosilukuvirhe

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments