Tappajasalaatin pojan kosto

Minulla on ilo askaroida ympäristöterveyteen liittyvien asioiden parissa suunnilleen kerran kuussa. Ympäristöterveys sopiikin filosofiselle luonteelle, sillä siihen sisältyy kaikki. Sisäilmakysymykset, terveyshaittoja aiheuttavat rakennusvirheet, uimarannat, tatuointistudioiden siisteys ja noutopöytien ruuan turvallisuus. Toinen, mielenkiintoinen piirre on, että tästä huolimatta kukaan ei halua maksaa mistään. Ympäristöterveys on turvallisessa arjessa täysin mediaseksitön aihe, sillä kun kaikki sujuu niin kuin pitääkin, ei tapahdu oikein mitään. Ongelmia ei löydy, kukaan ei sairastu vatsatauteihin, uimarantoja ei suljeta. Tarvitsevatko ne muka lisää rahaa kun mitään ei ikinä tapahdu? Itse harkitsen vakavasti ympäristöterveyden –mukaan lukien sen tosiasian että tällä hetkellä valvonnan lakisääteinen minimitaso on vain kaukainen unelma- nostamista esiin kun seuraavan kerran lähden kuntavaaliehdokkaaksi. Omaa poliittista etuani se tuskin palvelee (ehkäpä toiseksi teemaksi kannattaa valita jokin vetävämpi aihe). Mutta tämä on asia josta pitäisi puhua paljon, paljon nykyistä enemmän, ja kuntavaalien alus on hyvä hetki puhua. Sanotaan että kyse on veronmaksajien rahoista. Rahaa ei kerta kaikkiaan ole riittävästi jotta voisimme saavuttaa lain asettaman palvelutason. Mutta onhan meillä kunnissa rahaa, vaikkakin niukasti. Todellinen ongelma on tärkeysjärjestys: me haluamme antaa rahaa opettajille ja sairaanhoitajille, vaikka se tarkoittaa sitä että homekouluja ja –päiväkoteja ei ehditä tarkastaa tarpeeksi usein ja sitä että valvonnan ydin ei ole valvonta vaan toimijoiden omavalvonnan valvonta ja havaittuihin ongelmiin reagoiminen. Me haluamme maksaa niille jotka hoitavat potilaita ennemmin kuin niille joiden työ on menestyksekästä silloin kun mitään ei tapahdu eikä kukaan sairastu. Me haluamme antaa rahaa ihmisille jotka konkreettisesti, näkyvästi tekevät jotakin hyödyllistä, ja touhukas, vakavailmeinen sairaanhoitaja on paljon terhakkaampi näky kuin terveystarkastaja joka ajelee Uudenmaan maatiloille juttelemaan ja ehkä (sillä tämäkin on jonkun maksettava) ottamaan näytteen tai pari. Ympäristöterveys on tärkeää vasta silloin kun jokin menee pahasti pieleen. Silloinkaan sille ei välttämättä tarvitse antaa lisäresursseja, vaan vastuussa olevat virkamiehet voi yksinkertaisesti haukkua lyttyyn siitä etteivät he pysty toimimaan sankarillisesti tilanteessa joka on uusi, kaoottinen –ja johon todennäköisesti ei ole ollut mitään mahdollisuuksia valmentautua, jos arkena on hankkinut harmaita hiuksia siitä miten suoriutua kaikesta resursseilla jotka ovat neljännes siitä mitä lakisääteisen tason saavuttamiseen tarvittaisiin.

Toinen mieleen tullut seikka on, että ehec-skandaali osoittaa hyvin erään nykyaikaisen, globaalin ruuantuotannon ongelman. Isoja tilakokoja puolustetaan päivän valttiargumentilla, tuottavuudella ja tehokkuudella. Nyt näemme erään tehokkuusajattelun kääntöpuolen: jos jotain menee pieleen, myös haitat leviävät laajalle. Toisessa ääripäässä on kotituotanto: parvekkeella kasvava salaattiruukku tai keittiökasvimaa. Jos kasvimaallani kasvavassa salaatissa olisi tappajabakteereita, pahimmassa kauhuskenaariossa jonka kykenen kuvittelemaan, sairastuneita olisi vain kourallinen. Jos niin kävisi, tartunnan lähteen löytäminen olisi helppoa. Mitä pidempiä tuotantoketjut ovat ja mitä useammista eri tavoin käsitellyistä lähteistä lautaselta löytyvä ruoka koostuu, sitä vaikeampi tartuntojen alkulähdettä on paikallistaa ja ryhtyä tehokkaisiin toimenpiteisiin. Tuliko tappajabakteeri salaattiin kasvimaalla, kuljetuksen aikana vaiko ravintolan keittiössä? Siinä vasta pulma. Pahimmassa tapauksessa –kuten ilmeisesti Saksassa on nyt nähty- viranomaisten tehotarkastuksissa saadaan haaviin lukuisia saastuneita näytteitä jotka eivät kuitenkaan ole aiheuttaneet tätä nimenomaista epidemiaa. Ai että miten on mahdollista että markkinoilla on niin paljon saastuneita tuotteita? Katso ylläoleva kappale valvontaan käytettävissä olevien resurssien niukkuudesta. Jos kaikki pesevät kurkkunsa hyvin tai jos saastunut näyte sisältää kuitenkin vaarattomampaa bakteerikantaa, se paikkaa normaalitilanteessa ihmeellisesti valvonnan puutteita. Vasta siinä vaiheessa kun asiat menevät todella pahasti metsään, erääntyy tämänkin laiminlyönnin lasku. Tappajakotisalaatista taas tiedämme, että jos salaatissa on vikaa, vastuullinen henkilö löytyy sadan metrin säteeltä ja että hänet todennäköisesti erottaa vihertävästä naamasta. Koko tuotantoprosessi kylvöstä viimeisen kirvelinoksan asetteluun tapahtui viidenkymmenen metrin säteellä, yhden tai parin henkilön toimesta. Kotituotanto on tehotonta, kyllä, mutta onko tuottavuus pelkästään myönteinen asia?

Yksinkertaisuus on kaunista ympäristöterveydessäkin, mutta ongelma on että se on näkymätöntä, kun taas tehokkuus ja tuottavuus ovat helposti havaittavia ja mitattavia asioita. Elämme lapsellisessa kulttuurissa joka arvostaa käsinkosketeltavaa, helposti mitattavaa ja nopeasti realisoituvaa monimutkaisen, sumean ja pitkällä tähtäimellä kannattavan yli. On harmillista, että arvostukset eivät riitä rakentamaan koko todellisuutta. Ehkä tällekin pitäisi tehdä jotakin.

2 kommenttia:

metsienmamma kirjoitti...

Minä haluaisin tavata sinut. Piste. Mahtavia juttuja joka ikinen kirjoittamasi.

Saara kirjoitti...

No pistäpä vaikka sähköpostia, niin katsotaan. :)

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments